1. luku
Matka Niemestä
Teivoon oli lyhyt. Joni kaarsi kymmenen vuotta vanhan rähjäisen Corollansa
tallien puoleiselle pysäköintialueelle ja sanoi lähteissään, milloin aikoi
palata kotiin.
”Voisit säkin
sitte joskus ajaa, onhan sullaki kortti! Vois poiketa tuopilla”, Joni huusi
hyvästiksi. Salla mulkoili pari vuotta vanhempaa veljeään ja lähti ystävänsä
Sarin kanssa sateenvarjoineen tämän jäljestä. Varjosta ei tosin olisi juurikaan
hyötyä, sillä tuuli varsin navakasti, ja ilma oli täynnä sumusadetta.
”Aina yhtä
kohtelias”, hymähti Sari.
Salla oli
edellisen kerran poikennut raviradalla hevosia katsomassa muutama vuosi sitten.
Raveissa hän oli tainnut viimeksi käydä isänsä ja setänsä kanssa vanhalla
Hippoksella, kun sedällä oli vielä ravihevonen. Eevertti oli ollut hyvä ravuri,
liinaharjainen suomenhevosjyrä, jonka selässä Salla oli pikkutyttönä saanut
istua. Se oli juossut aikanaan pari ennätystäkin. Setä oli joskus ajanut
hevosta, mutta Salla muisti vain ajan, jolloin Samuli Markkanen oli istunut
Eevertin rattailla ja ohjastanut sen monet kerrat voittoon. Samuli oli komea ja
nuori ohjastaja ja valmentaja, jonka ura oli ollut nousussa. Sittemmin hän oli
voittanut ajajaliigan useasti.
Salla ja Sari
kävelivät tallien sivuitse päästäkseen katsomorakennusten luokse, jonne pääsi
kulkemalla hiekkatietä alas etusuoraa kohti. Tien oikealla puolella kohosi
Lamminpään harju komeine havupuineen, vasemmalla kasvoi pieniä mäntyjä, joiden
yli näki soraharjun syliin rakennetulle raviradalle. Ensimmäinen lähtö oli
juuri päättynyt, ja rata täyttyi hevosista, joita lämmitettiin seuraavia
lähtöjä varten. Sari kiiruhti hakemaan käsiohjelmaa ja pelaamaan pariin
ensimmäiseen lähtöön. Salla halusi jäädä seisomaan radan varteen lähes tyhjän
autokatsomon kupeeseen. Hän oli seurannut raveja hyvin vähän viime aikoina,
mutta muutaman ohjastajan hän uskoi tunnistavansa television V5-ravilähetysten
ansiosta. Tuo vihreäpukuinen oli Tommi Kuurala, ajajatilaston kärkimiehiä.
Tuossa ajoi selvästi Petteri Tuomela ja hänen perässään tutunoloinen ravimies,
hihassa nimikirjaimet SM. Samuli Markkanen, niin tietenkin, ilahtui Salla ja
mietiskeli, tohtisiko käydä tervehtimässä. Kyllä mies Eevertin muistaisi,
hänetkin kukaties.
Salla havahtui
mietteistään huomatessaan, että joku kokovalkoiseen ajopukuun sonnustautunut
ohjastaja suunnitteli selvästi kääntävänsä hevosen juuri hänen edessään. Mies
hidasti vauhtia ja vilkaisi taakseen varmistaakseen, ettei ajaisi kenenkään
tielle, pakotti hevosen kulkemaan käyntiä ja käänsi samalla katseensa Sallaan.
Mies katsoi pitkään ja niin tutkivasti, että Sallan oli pakko vain tuijottaa
takaisin.
Salla tunnisti
ajajan samalla hetkellä, kun tajusi, ettei tämä ollut ensinkään aikonut
kääntyä. Rattailla istui Ella, Mikael Laine, Kuuralan Tommin kilpakumppani,
väliin ajajaliigan ykkönen, väliin kakkonen. Salla vilkaisi vaivihkaa
ympärilleen. Ketään muuta ei seissyt lähimaillakaan. Nyt Ella oli ihan
kohdalla, ajoi hitaasti ja tuijotti Sallaa, jota yhtäkkiä värisytti. Sallasta
näytti kuin mies olisi nyökännyt varovasti. Hän oli päästään pyörällä. Miksi
maan parhaisiin kuuluva ohjastaja unohtui tuijottamaan häntä, tavallista nuorta
naista ja vielä tuolla tavalla? Miehen silmät kuraisten kasvojen keskellä,
ajolasien takana loistivat oudosti, ja niiden tiiviiseen katseeseen tuntui
voivan vaikka sukeltaa, niin syvälle niihin näki.
Salla saapui
autolle hieman myöhässä ja arveli Jonin jo odottavan kärsimättömänä
pikkusisartaan. Velipoikaa ei kuitenkaan vielä näkynyt. Salla jäi
seisoskelemaan auton ulkopuolelle. Sumunsekaista tihkusadetta roikkui yhä
ilmassa, mutta tuuli oli laantunut. Raviradan kirkkaat valot hehkuivat sumun
läpi ja valaisivat puissa tiukkuvat pisarat tavalla, joka sai vilunväristykset
kulkemaan Sallan selkää pitkin. Naisen mielessä risteili hämmentyneitä
ajatuksia. Mikael Laine, ihmemies Ella, kuten toimittajat miestä kutsuivat, oli
löytänyt hänet katseellaan joka kerran, kun oli ajanut radalla ohitse. Hän oli
vaihtanut seisoskelupaikkaa muutamaan kertaan testatakseen, mitä mies oikeastaan
katseli. Sarille hän ei ollut maininnut havainnostaan, se tuntui niin perin
oudolta.
Sarin oli
pitänyt lähteä ennen kahdeksatta lähtöä. Hän oli pelannut vielä kolmeen
viimeiseenkin lähtöön.
”Jos mä jätän
nää slipit sulle, voitko sä lunastaa voitot jos näillä tärppää?” hän oli
kysynyt. Salla oli luvannut hoitaa asian. Olipa jokin syy seistä etusuoran
varrella ihan yksin.
Yhdeksännen
lähdön peliajalla Sallan oli jo pakko uskoa, että Ella tuijotti häntä. Se
tuntui merkilliseltä. Ellan täytyi olla ainakin kymmenen vuotta häntä vanhempi,
ja hänellä oli perhe. Salla muisti hämärästi jonkin lehden artikkelin muutaman
vuoden takaa, jolloin Ella oli noussut valtakunnan kärkiajajien joukkoon.
Lehdessä oli kerrottu Markkasen Samulista, joka oli viiden vuoden ykkössijaputken
jälkeen joutunut taipumaan ajajaliigan kakkoseksi Ellan lyötyä hänet vain
kahden voiton erolla. Lehden kuvissa esiintyi Ellan perhe, vaimo ja kaksi
pientä lasta. Lehden täytyi olla vielä tallessa, päätteli Salla, ainakin
lehtileike oli varmasti isän laatikoissa. Ja sedän varastoista se ainakin
löytyisi, sillä tämä arkistoi edelleen kaikki Samuli Markkasesta kertovat jutut
huolellisesti isoon, siniseen kansioon. Näin oli isä vastikään naureskellen
kertonut. Setä asui Mouhijärven Salmissa, lähellä Otamussiltaa. Salla osaisi
varmasti ajella sinne itsekin vanhasta muistista, Nokian ja Siuron läpi
ainakin. Koskahan siellä ehtisi käydä?
Tihkusade kasteli Sallan
hiukset, kasvot, takin, mutta se ei haitannut. Yhtäkkiä hänen elämäänsä oli
tupsahtanut ripaus jännitystä, olkoonkin, että Ella oli arvatenkin vain
sattumalta katsellut häntä radalta ja luullut ehkä vanhaksi tutukseen, eikä
seuraavana tiistaina edes muistaisi häntä enää. Yhden illan hän oli kuitenkin
saanut osakseen huippuohjastajan huomion. Salla aikoi ehdottomasti tulla
raveihin seuraavallakin viikolla, vaikka se kummastuttaisi Jonia, ystävistä
puhumattakaan.
Salla palasi
mietteistään raviradan pysäköintipaikalle ja huomasi kastuneensa. Sateenvarjo
nökötti autoa vasten. Kovaäänisistä raportoitiin viimeisen lähdön tuloksia, ja
autot Sallan ympäriltä kaikkosivat vähitellen. Tallialueelta valui autoja
tasaiseen tahtiin. Minkähänlaisella autolla Ella mahtoi ajella? huomasi Salla
miettivänsä. Ja koskahan se pahuksen isoveli suvaitsisi saapua? Tämä taisi olla
jo vartin myöhässä sovitusta ajasta. Sallaa alkoi hiljalleen harmittaa. Hän
tuijotti autojen ajo- ja perävalojen virtaa, siristi silmiään saaden sumun
pehmentämät valot näyttämään punavalkoiselta tähtimereltä ja mietti.
Tallialueen
portista juoksi tuttu hahmo.
”Joni! Missä
ihmeessä sä viivyit?”
”Sori hei, mä
sain kymppilähdön yllärikaksarin kiinni, kun Ella sössi suosikin. Se ajo kyllä
tavallaan järkevästi, mutta musta näytti siltä, ettei se ihan keskittyny
siihen, mitä teki. No, mun onni, kerroin oli aika hyvä. Menikse Sari jollain
muulla kotiin? Tässon sulle tonni, mä voitin tänään muutakin, sen tajuttoman
troikan esimerkiks”, Joni vaahtosi.
”Tonni? Ootsä
seonnut?” Salla oli pudottaa rahat kuraiselle asvaltille. Häntä hymyilytti ja
kauhistutti yhtä aikaa, kun hän tajusi tietävänsä, miksi Ella ei ollut
parhaassa iskussa. Joni nosti Sallan ilmaan ja halasi tätä lujasti.
”Mä voitin
yhteensä neljätoista donaa, kelaa hei, nyt mä voin vaihtaa tän romun Corollan
ja juhlia päälle! Sä oot upee nainen, siskoseni!”
”Mennään silti
kotiin, tää sade on aika märkää”, totesi Salla silmiään pyöritellen. Ilta oli
ollut outo, ja nyt se alkoi vaikuttaa uskomattomalta. Veli antoi tonnin
käteistä, Ella tuijotti koko illan. Tässä tiistaissa, ensimmäisessä lokakuuta
vuonna 1991 oli jotain erityistä. Salla päätti painaa päivämäärän tarkasti
mieleensä.
2. luku
Merjan kotiin oli matkaa reilut neljä kilometriä. Koska juuri nyt
ei satanut ja pilvipeite alkoi repeillä, Salla lähti polkemaan kohti Tohloppia.
Reipas vastatuuli pörrötti hiukset hirveäksi harakanpesäksi, mutta Salla ei
siitä piitannut. Hänellä oli pakottava tarve päästä kertomaan Merjalle
edellisen illan omituisista tapahtumista.
Merja asui vanhempiensa ja kahden nuoremman sisarensa kanssa
suuressa tasakattoisessa rivitalossa, jossa oli monta huonetta pitkän käytävän
varrella. Merjan huone oli niistä viimeinen, ja sinne pääsi kätevästi
atriumpihan kautta saunan pukuhuoneen ovesta. Kun Salla saapui keltaisten
vaahteranlehtien verhoamalle sisäpihalle, jonka ilta-aurinko kultasi
epätodellisen näköiseksi lehväsaliksi, Merja odotteli jo malttamattomana
takaovella.
”Jäädään hei ulos,
kävellään vaikka rantaan ja jonnekin”, hän ehdotti. ”Siskot on meinaan kotona
ja kuuntelis varmasti, mitä me juorutaan.”
Salla aloitti saman tien.
”Sä et usko,
mitä eilen tapahtu! No, muistathan, että mä oon lapsena ratsastanut ja että
isän veljellä oli ravihevonen Eevertti?”
Merja nyökkäsi. Hän muisti kouluajoilta luokan hepparingin, jonka
juttuja oli ajoittain haikeana kuunnellut. Hän olisi halunnut ratsastaa, mutta
heinä- ja hevosallergia oli estänyt aikeet. Yhteen aikaan ringissä oli puhuttu
lähes yksinomaan Eevertistä ja Samuli Markkasesta, ihanasta suklaasilmäisestä
ravivalmentajasta.
”Mä olin eilen Sarin kans raveissa Jonin mukana. Oli hirvee sumu
ja tihkusade, mutta kun mitään ei ikinä tapahdu, niin mä aattelin mennä vaan
johonkin. Joni pelaa aika reilusti, porukoiden mukaan ihan liikaa, ja sen kävi
hyvin eilen. Se voitti neljätoistatuhatta markkaa ja vähän päälle, ja mä sain siltä
tonnin!”
”Älä viitti!” ällistyi Merja. ”Aika hieno ilta. Kävittekö
juhlimassa?”
”Odotas nyt. Ei toi ollut se outo juttu. Annas kun mä kerron
lisää. Me käveltiin Teivonlinnan ohi, sen valkosen rakennuksen, jossa on
tallikahvio ja ohjastajien pukuhuoneet. Ja sitte yläkautta sinne etusuoran
eteen radan varteen. Siinä mä kattelin sateessa, kun äijät kiersi hevosilla
rataa. Ne oli just sillon lämmittämässä seuraavien lähtöjen hevosia. Upeita
eläimiä. Satuks tietään sellasen ohjastajan ku Ella?”
”Eiks ne yleensä oo miehiä?” hämmästyi Merja.
”Haloo, sen nimi on oikeesti Mikael Laine, nyt sä varmaan tajuut,
mistä se Ella tulee”, Salla nauroi. Hän kertoi edellisen illan tapahtumat
tapansa mukaan tarkasti. Kertomus mietitytti Merjaa.
”Ootsä varma, että se katto just sua? Huomasko Sari mitään?”
”Ei ollut epäilystä. Sarille en halunnu sanoo, se kun kulkee
muutenki raveissa, eikä me olla parhaat kaverit. En tiä huomasko se. En kysyny.
Tuu hei ens tiistaina mukaan, katotaan, viäkö se huomaa mut. Voitais vaikka
käydä moikkaamassa Samulia, jos se sattuu oleen paikalla.”
”No joo. Mutta mieti, Salla, tommonen mies ja ravivalmentaja,
perheellinen — tuskin se muuta tekee ku vähän leikkii. Kannattais olla
varovainen. Eikös niissä piireissä oo tapana vähän välillä langeta? Ainakin
semmosia puhutaan. Että ne käy vähän millon missäkin sängyssä, vaikka on vaimot
ja lapset. Reissumiehen työ antaa aikamoisen hyvät olosuhteet. Aina voi syyttää
ruuhkia, huonoja kelejä tai jotain. Vaikka olisin mäkin varmaan ihan jalat
makaronina, jos joku mua tolleen tuijottelis”, Merja pehmensi varoitustaan.
Salla naurahti. Ei hän tietenkään tosissaan uskonut, että Mikael
Laine joskus oikeasti edes jututtaisi häntä, mutta olipahan ainakin jotakin
odotettavaa. Kauppaopiston matkailumerkonomiopinnot sievine
sihteerikkö-look-kurssikavereineen vaativat pitkäveteisyydessään rinnalleen
mielenkiintoisempaa ajateltavaa. Onneksi kurssi päättyisi jouluna, sitten
pääsisi töihin. Ei tarvitsisi enää matkustaa Ikaalisiin kouluun ja takaisin.
Lisäksi opintojen loppuvaiheessa oli paljon harjoittelua, etätöitä ja lopputyön
kirjoittamista. Sitä saattoi tehdä kotona. Salla oli onnistunut saamaan
viimeisen harjoittelupaikan Tampereelta, Keskustorin laidalla sijaitsevasta
matkatoimistosta. Harjoittelua oli vielä kolme viikkoa jäljellä, ja hänelle oli
epäsuorasti lupailtu töitä heti tammikuusta alkaen. Tulevaisuus näytti ihan
mukavalta, kunhan vain saisi lopputyön ajoissa kasaan.
”Käydäänks vielä kioskilla? Pallopoika on ihan lähellä”, Merja
ehdotti. Salla oli ajatellut samaa, ja he kävelivät kiihtyvällä vauhdilla kohti
kioskia. Pian sen tunnus, katolla keikkuva jalkapallo näkyi vasemmalla. Kioskin
pihassa seisoi kirkkaanpunainen, uudennäköinen Audi 90. Auton omistaja, joka
näkyi ostavan grilliruokaa, kääntyi katsomaan tulijoita. Salla tunnisti hänet
heti ja sihahti Merjalle, kuka ruskeaan nahkatakkiin ja haaleansinisiin
farkkuihin pukeutunut keski-ikäinen mies oli.
”Ihan hyvännäkönen suklaasilmä”, totesi Merja hiukan
hämmästyneenä, kun mies oli lähtenyt autonrenkaat ulvoen kuin näyttääkseen,
että Audi kulkee.
”Joo, ja mä
oikeestaan tunnen sen”, huokasi Salla. ”Tosta Markkasen Samulista me sillon
aina muksuna koulussa puhuttiin, mä, Hanna, Marita ja muut hepparinkiläiset.
Nyt säkin näit sen. Mutta viikon päästä sä näät Ellan. Se peittoo ton ukkelin
mennen tullen”, Salla uhosi.
Illalla Salla yritti paneutua lopputyöhönsä. Hän kirjoitti
muutaman tuskaisen rivin asiakasanalyysiä Teko-ohjelmalla. Kirkkaat valkoiset
kirjaimet hyppivät ulos Mikro-Mikon siniseltä kuvaruudulta, ja huomatessaan
kesken kaiken kirjoittaneensa sanan ”Ella” Salla päätti lopettaa istunnon. Hän
tallensi tekstin taipuisalle levykkeelle, sammutti tietokoneen, käveli
työpöytänsä luokse kaivaakseen laatikon uumenista silkkikantisen päiväkirjan.
Sen sivuille oli kätketty monia salaisuuksia, viimeisimpänä edellisillan
ylittämätön tarina. Salla kertasi kuluneen päivän tunnot ja ajatukset
violetinvärisellä tussilla himmeähohtoiselle paperille. Hän lueskeli
päiväkirjaansa takaperin, kunnes alakerrasta kuului äidin huhuilu. Salla oli
täysin unohtanut keskiviikkoillan lempisarjansa, eikä se oikeastaan edes
houkutellut häntä. Siitä huolimatta hän laskeutui puuportaita alas perheen
seuraan, joi kupin teetä ja jopa huoli isän tarjoamaa rommia sen sekaan. Se ei
ollut tavallista.
3. luku
Joni näytti hämmästyneeltä. Salla oli lähdössä raveihin uudestaan
jo viikon kuluttua edellisestä kerrasta ja raahasi Jonin hyvin tunteman
Merjankin mukanaan. Salla vieläpä lupasi ajaa, jotta veli voisi kerrankin
maistaa vähän olutta. Joni ihmetteli, oliko hänen uudella autollaan, vähän
tuoreemmalla hatchback-Corollalla vaikutusta pikkusisaren innostukseen. Mitä
enemmän hän mietti, sitä vähemmän Sallan motiivit häntä kiinnostivat. Nyt
hänellä olisi ihan kelvollinen autonkuljettaja ainakin muutamaksi ravi-illaksi.
Pienen, valkoisen Toyotan kurvatessa pysäköintipaikalle puoli
kuuden aikaan raskaat pilvet peittivät koko taivaan. Illaksi oli ennustettu
kuurosateita, joten Sallalla ja Merjalla oli suuret sateenvarjot mukana. Naiset
kävelivät verkkaan kohti Teivonlinnaa. Sallaa jännitti enemmän kuin hän oli
etukäteen arvellut. Heidän kulkiessaan Salla selosti Merjalle
valjastuskatoksista ja siitä, millaisia varusteita hevosilla käytettiin, kuten
ääniä vaimentavista korvapalloista ja näkökenttää kaventavista silmälapuista.
Hän kertoili erilaisista valjaista ja hihnoista, joista jokin esti hevosta
nostamasta päätään ja jokin puoltamasta. Sallaa hermostutti. Heidän oli
käveltävä ohjastajien pysäköintipaikan läpi.
”Kato näitä autoja”, ihasteli Salla. ”Tossakin on 2,3-litranen
ysikymppinen Audi, samanlainen kun Markkasella näky olevan, ja noissa Mersuissa
ei lue moottorista mitään. Eikä noi Volkkaritkaan niitä halvimpia ole.”
”Totta. Minne noita puuportaita pitkin pääsee?” kysyi Merja.
Autojen takaa paljastuneet tummanruskeat portaat veivät alas hiekkaiselle
laakealle alueelle, jossa seisoskeli pari ohjastajaa kuin odottaen jotakin.
Ennen kuin Salla ehti vastata, Merja huomasi, että alhaalta pääsi radalle.
Talleilta ja valjastuskatoksilta päin ajettiin juuri paria hevosta kärryineen,
ja ohjastajat menivät omien ajokkiensa luokse, vaihtoivat ajajan paikkaa
hevosta tuovien ihmisten kanssa ja kaarsivat radalle lämmittämään ajokkejaan.
Merja oli aikeissa ehdottaa, että he jatkaisivat matkaa ensin
Teivonlinnan editse ylös metsää kohti ja sitä kautta taas alas etusuoran
tuntumaan, kun Salla nykäisi häntä hihasta. Sallasta tuntui kuin sydän pyrkisi
kurkun kautta ylös. Hän halusi juosta pois, kääntyä, mitä hyvänsä paitsi seistä
siinä, missä oli. Merja vilkaisi ympärilleen ymmärtääkseen, miksi ystävä
käyttäytyi yhtäkkiä kuin hän itse joskus kouluaikoina, kun kaukainen ihastus
melkein käveli ohitse. Sitten hän näki tallikahvion lasiovien läpi kaksi
ohjastajaa, jotka olivat menossa ajamaan. Toisen miehistä täytyi olla Ella,
siitä ei ollut epäilystäkään. Mies kuunteli toista ohjastajaa kypärä kainalossa
ja piiska kädessä, puhtaan ajopuvun tyylitellyt kuviot loistaen.
Salla nielaisi. Nyt toinen mies avasi oven, Ella astui ulos,
nauroi ja sanoi jotakin, heilautti taipuisat hiuksensa silmiltä pienellä pään
liikkeellä. Toisen kertomusta kuunnellen hän vilkaisi rutiininomaisesti
ympärilleen ja näki Sallan. Miehen katse tarkentui, asento muuttui
varautuneemmaksi ja kasvoille pujahti yllättynyt hymy. Sallan sisällä kuohui.
Ella hymyili hänelle, Ella katsoi häntä, ja millaisin silmin! Hän tunsi
olevansa miehen katseen vanki, siitä ei voinut eikä halunnut irrottautua.
Portaiden yläpäässä Ella kääntyi vielä katsomaan taakseen, sitten
hän kiirehti alas kypärää päähänsä sovittaen. Salla unohtui toviksi
paikoilleen. Hän mietti häkeltyneenä, miksi mies selvästi ilahtui hänen
näkemisestään. Tämä ei voinut olla vain kuvitelmaa, Merjankin oli täytynyt
huomata jo jotain. Tuntui merkilliseltä mennä sekaisin pelkästä katseesta.
Koko päivän Tampereen yllä roikkuneista tummista pilvistä
huolimatta sadekuurot kiersivät Teivon raviradan. Kellon lähestyessä seitsemää
lännessä näkyi pilkahdus sinistä taivasta, ja muutama kirkas auringonsäde osui
totohallin ja ravintolakatsomon korkeisiin ikkunoihin. Illan mittaan pilvet
vetäytyivät taivaanrantaan.
Salla ja Merja katselivat lähdöt, verryttelyt ja esittelyt
valkean metalliaidan tuntumassa, lukivat kilvan käsiohjelmaa oppiakseen
tunnistamaan ohjastajat ajopuvun perusteella. Yleisimmät väriyhdistelmät näyttivät
olevan sinivalkoinen ja sinipunavalkoinen, mutta värisävyt olivat yllättävän
erilaiset. Jotkin sponsorit jäivät kerralla mieleen. Merja huomasi
erittelevänsä Sallalle mainostajien logoja, niiden sijoittelua ja värien
käyttöä. Markkinoinnin visuaalinen teoria alkoi yllättäen elää näiden
ravimiesten yllä. Idea omasta mainostoimistosta tupsahti selvänä Merjan
mieleen. Siinä olisi hänen tuleva työnsä. Nyt piti enää saattaa ekonomiopinnot
kunnialla päätökseen. Merja puhkui intoa:
”Tämä on muuten hulppee gradun aihekin. Mä taidan tulla sun
mukana raveihin aika usein. Kuinkahan noihin sponsoreihin sais yhteyden
helpoimmin?”
Kahdeksannen lähdön peliaika oli lopuillaan, valjakot alkoivat
kerääntyä etusuoran alkupäähän. Lähtö oli tasoitusajo suomenhevostammoille,
matkana 2100 metriä.
”Mitä toi tasotusajo oikeen on?” ihmetteli Merja ääneen. Salla
pyysi Merjaa katsomaan käsiohjelmaa. Jokaiselle hevoselle oli oma lähtörata,
jolle piti lähdössä osua. Lähtöpaikka määräytyi arvonnan perusteella. Sen
lisäksi hevoset, joiden ansaitsema yhteenlaskettu voittosumma ylitti tietyn
rajan, joutuivat lähtemään 20 metriä muita kauempaa. Tässä lähdössä oli vielä
pari semmoista hevosta, joiden takamatka oli 40 metriä. Hevoset ryhmittäytyivät
kiertämään kehää epäselvän näköisessä ringissä omilla lähtöalueillaan.
”Tuo paalu on lähtöraja. Nääkkö, noilla tyypeillä on nauhat. Ne
merkkaa lähtöviivaa. Nauhaa ei saa ylittää, ennen kun kuuluttaja sanoo 'aja'.
Ne on jotain kuminauhaa, ja niistä irrotetaan, ennen kun hevoset tulee liian
lähelle”, selitti Salla. ”Mä näytän sulle yhestä mun kirjasta, siellä on
volttausjärjestys. Se, miten ne pyörii on selvästi määritelty, vaikkei se ehkä
susta näytä siltä. Tätä lähtöö vois sanoo myös volttilähdöksi.”
Korokkeella seisova päälähettäjä arvioi lähdön olevan valmis ja
heilautti punaista lippua. Kovaäänisistä kuului:
”Valmis. Yksi...kaksi...aja!”
Ja saman tien lähettäjän punainen lippu viuhui ilmassa. Pirteä
nelisointu kajahti ilmoille kuuluttajan sanojen säestämänä. Lähtö uusittiin,
syynä Ellan hevosen väärä lähtörata. Hevoset palasivat kuumenneina kohti
lähtöaluetta. Kuuluttaja mainitsi kyseessä olevan lähdön kahdeksan uusi yritys.
Kaiken pyörimisen, asettautumisen ja lähtökomennon jälkeen lähettäjän punainen
lippu heilahti kiukkuisesti, ja kovaäänisistä kajahti:
”Lähtö uusitaan jälleen. Uusinnan aiheuttaja oli toistamiseen
numero yksitoista, Marjuska, rattailla Mikael Laine. Uusinnan syy on väärä
lähtörata häiriten. Hevonen poistetaan lähdöstä. Sille pelatut kupongit voi
vaihtaa uusiin tai lunastaa takaisin. Peliaikaa kaksi minuuttia.”
Pelaajat vyöryivät totoluukuille mutisten harmistuneina. Marjuska
oli lähdön ennakkosuosikki, sitä oli pelattu paljon, ja Ella oli tähän saakka
ajanut totuttuun taitavaan tapaansa. Yleensä vain harvoin ajavat amatööriohjastajat
aiheuttivat lähtöjen uusintoja useammin kuin kerran. Heidän takiaan
totoluukuille ei syntynyt ruuhkaa lisäpeliajalla. Salla vilkaisi Merjaa
huvittuneena.
”Ehkä olis parempi, ettei me seistäs tässä volttauspaikan
vieressä. Huomasitsä, miten Ella tuijotti vaan mua koko ajan, eihän se
keskittyny ollenkaan sen Marjuskan pyörittämiseen. Siltä menee palkkiorahat
sivu suun, ja se on oikeestaan vähän niinku mun vika. Käydään ny seuraavan
lähdön aikana vaikka tua vessassa.”
Samuli Markkanen ei ollut sinä iltana Teivossa. Salla kuuli
ohimennen syynkin: mies oli saanut kilpailukiellon liian kovasta
piiskankäytöstä. Kiellon oli määrä päättyä seuraavana päivänä, jolloin Samuli
palaisi radalle Helsingissä Vermon iltaraveissa.
”Ei sitten päästy jututtaan Samulia”, Merja totesi.
”No, eipä se taida paljon menoo haitata”, vastasi Salla hilpeänä.
”Pärjätään me näilläkin miehillä, eikö?”
Naurussa suin naiset palasivat pysäköintialueelle. Sallan pää oli
täynnä Ellaa, tämän syvänsinisten silmien välähdyksiä, ujoa hymyä. Oli ihme,
etteivät toiset ohjastajat näyttäneet huomaavan mitään outoa. Saattoi tietenkin
olla, että moinen tyttöjen tuijottelu oli heidän keskuudessaan niin
jokapäiväistä, ettei kukaan kiinnittänyt siihen sen suurempaa huomiota. Salla
saisi ehkä joskus tietää totuuden, mutta nyt hänelle riitti kutkuttava
tietoisuus kiinnostuksesta, jota Ella hänelle osoitti.
4. luku
Mikael havahtyi herätyskellon ääneen. Onneksi oli lauantai,
V5-ravipäivä, sai nukkua pitempään kuin puoli kuuteen. Kotitallissa olevat seitsemän
hevosta ja poni tarvitsivat toki aamuhuoltonsa, mutta naapurin innokkaat
hevostytöt olivat jo muutaman kuukauden ajan huolehtineet siitä kiitettävästi.
He syöttivät, juottivat ja sukivat hevoset ja päästivät ne tarhaan, ja
vastapalvelukseksi he saivat ratsastaa kahdella Laineiden omistamalla hevosella
niin paljon kuin jaksoivat ja muiden omistamilla valmennettavilla silloin, kun
ohjelmassa oli ratsastusta.
Kaisa, vanhin tytöistä, tulevan kevään abiturientti jopa valjasti
hevosia joskus kärryjen eteen ja ajeli niillä rauhallisia lenkkejä pitkin
Laineiden kotitilan pelloille rakennettua rataa. Kaisa vaikutti muutenkin
omistautuvan viikonlopputyölleen, ja Mikael harkitsi vakavasti tytön
pestaamista vakituiseksi apulaisekseen, kunhan tämän koulutyö päättyisi.
Mari-vaimo oli kyllästynyt olemaan kotona ja ryhtynyt tekemään
sijaisuuksia päiväkodeissa, eikä töiltään ehtinyt hoitaa hevosia niin paljon
kuin aiemmin, ja omat lapset, kahdeksanvuotias Santeri ja seitsemän ikäinen
Emmilotta olivat vielä aivan liian nuoria vastuullisiin tehtäviin. Sitä paitsi
Santeri halusi vain pelata jääkiekkoa. Emmilotta ratsasti mielellään pienellä
shetlanninponillaan, mutta tarvitsi vielä pitkään apua valjastamisessa ja
hevosen hoitamisessa.
Mikael nousi vuoteesta. Hän vilkaisi syvällä peitossaan nukkuvaa
Maria ja muisti samassa naisen, jonka oli sattumalta huomannut raveissa aiemmin
syksyllä ja nimennyt mielessään Teivon ladyksi. Nainen oli sekoittanut hänen
päänsä täysin. Hänen ajatuksensa eksyivät iltaan, jolloin oli huomannut tämän
ensimmäisen kerran. Hän näki mielessään etusuoran kirkkaat valot, jotka
taittuivat sumuisesta tihkusateesta saaden tienoon näyttämään epätodelliselta,
naisen tummanruskeat hiukset sateenvarjoa vasten, tummat silmät, jotka
seurasivat Mikaelia, ikään kuin nainen ei olisi kyennyt irrottamaan katsettaan,
vaikka olisi halunnut. Ovela väristys humahti läpi hänen kehonsa päästä
varpaisiin yhtä vahvana kuin tuona tiistaina Teivossa.
Illan lähdöt
olivat jääneet Mikaelin osalta usvan peittoon. Hän oli hoitanut ajot vuosien
kokemuksen tuomalla rutiinilla, jopa voittanut pari lähtöä, mutta tehnyt
välillä omituisia ratkaisuja, jotka olivat huonontaneet ajokin sijoitusta,
syyllistynyt ajovirheisiin, joita ei yleensä tehnyt. Hänen vakaa ja turvallinen
maailmansa oli hetkessä pyyhkäisty jäljettömiin, eikä hän ollut pystynyt
unohtamaan kokemaansa.
Mikael oli
miettinyt tapahtumia useasti jälkeenpäin. Hän oli kuvitellut voivansa hallita
tunteensa järjellään, mutta jokin tuossa naisessa veti häntä magneetin tavoin
puoleensa. Hän harhautui yhtenään miettimään mahdollisia tilanteita, joissa he
pääsisivät luontevasti tutustumaan, mutta samalla hän oli tuskaisen epävarma
toisen tunteista. Hän kuvitteli huomanneensa, että nainen ilahtui hänen
näkemisestään, mutta yhtä hyvin hän saattoi tulkita katseet väärin. Ärsyttävää,
kun ei tiennyt.
Mari liikahti,
muttei herännyt. Paksun untuvatäkin alta näkyi alaston olkapää ja keveästi
kohoileva rintakehä. Ohikiitävän hetken ajan Mikael kuvitteli katsovansa Teivon
ladyä Marin sijasta. Hänen lävitseen hulvahti lämmin aalto,
hänet valtasi väkevä halu herättää vaimonsa vaativalla syleilyllä, rakastella
tulisesti. Tunne oli huikeampi kuin aikoihin, ja Mikael ymmärsi syttyneensä
mielikuvista. Niiden voimalla hän olisi helposti ilahduttanut Maria.
Vaimo rakasti villejä aamuhetkiä, mutta niitä syntyi yhä
harvemmin. Joko aamut olivat liian kiireisiä, lapset häiritsivät tai kumpikin
oli tavallisen kyllästynyt toisen tapaan olla ja elää. Heidän elämänsä oli jo
jonkin aikaa vaikuttanut liian tasaiselta, eikä yhteistä aikaa saati tekemistä
juurikaan löytynyt. Mikael ajatteli, että tuo tuntematon tumma nainen, johon
hän kiihkeästi halusi tutustua, saattaisi tietämättään jopa pelastaa hänen ja
Marin avioliiton.
Mikael ei tohtinut herättää Maria. Hän katsoi hetken ikkunasta
ulkona valkenevaa aamua. Lunta ei vielä ollut, ja tummat, talveksi kynnetyt
pellot aukenivat synkkinä harvenneiden hopeapajujen takana. Mikael ei itse
ollut koskaan viljellyt mitään. Pellot oli vuokrattu läheisen kartanon
omistajalle, joka viljeli milloin mitäkin, pääasiassa rypsiä ja kauraa.
Mikael lähti
huoneesta hyvin hiljaa. Oli aika keittää aamukahvit ja
haukata muutama voileipä, päivän lehti piti hakea ja koira päästää ulos. Perhe
heräisi sopivasti jatkamaan aamupalaa ja siivoaisi paikat hänen puolestaan.
Sinä aamuna toiset nukkuivat tavallista pitempään, ja Mikael sai
nauttia suloisesta yksityisyydestä oman kotinsa avarassa keittiössä. Pitkän,
lämpimän aamusuihkun jälkeen mies päätti viimein lähteä hoitamaan päivän töitä.
Hänellä ei käytännössä ollut vapaapäiviä, mutta viikonloppujen päiväravit
antoivat tilaisuuden viettää aamut kotona Pirkkalassa. Taitava henkilökunta
huolehti Teivon ratatallin aamutoimista, viimeisteli kilpailuvuoroiset hevoset
lähtökuntoon ja hoiti tarvittavat kuljetukset. Mikael kävi useimmiten
katsastamassa tilanteen pikaisesti ennen kuin lähti ajelemaan kohti
kulloistakin ravirataa usein pari tallityttöä kyydissään. Matkat taittuivat
mukavammin, kun oli seuraa.
Salla heräsi tavalliseen lauantaiaamuun pirteänä. Pitkästä aikaa
aurinko oli näkyvissä. Aamiaisen jälkeen Sallan oli uppouduttava
asiakasanalyysiin tosissaan, sillä työ oli palautettava seuraavalla viikolla.
Kirjoitustyö sujui ihmeen helposti, ja Sallan sulkiessa tietokoneen vähän ennen
viittä teksti oli muutamaa piirtoa vaille valmis.
Hetken kuluttua
Merja olisi tulossa hänen luokseen ja he ruotisivat jälleen ravien tapahtumia.
He olivat käyneet monissa Teivon raveissa, seuraavana tiistaina olisi jo Sallan
kahdeksas ja Merjan viides kerta. Edellisellä viikolla Salla oli rohkaissut
mielensä ja mennyt jututtamaan Markkasen Samulia. Tämä oli ollut kovin
yllättyneen näköinen kuullessaan Sallan yhteyden Eeverttiin, eikä kuulemma
olisi mitenkään voinut yhdistää naista siihen alle kouluikäiseen nassikkaan, jollaisena
hän Sallan muisti.
”Noin kaunis nuori nainen, hienoo, että tulit jutulle”, oli
Samuli tokaissut. Merjan mielestä miehen katse oli ollut avoimen hävytön.
”Terve”, tokaisi Merja. Hän seisoi yllättäen Sallan huoneen
ovella takki päällä. Ennen kuin hän oli ehtinyt soittaa ovikelloa, Joni oli
rynnännyt vastaan ja huikannut myöhästyvänsä bussista.
”Mä lupasin, että me heitetään se kaupungille. Mä tulin autolla,
en sillä vanhalla rumalla laatikkofiestalla, jossa ei kuule ees kasettia
ajomelun takia, vaan isä tarjos mulle avaimet. Nyt päästään liikenteeseen
samanlaisella Audilla kun moni ravimies! Eihän siinä mitään ylisuurta konetta
ole, pelkkä kakslitranen, mutta kyllä se tommosta kasikymppistä koria
kiitettävästi liikuttaa. Lähetään, Joni haluu mennä.”
Sallaa huvitti ystävän innostus, ja oli hänestä itsestäänkin
mukava päästä istumaan noin vuoden ikäiseen mustaan menopeliin, joka sentään
oli kunnon auto. Suihkaistuaan hiuslakkapilven päähänsä ja sipaistuaan vähän
lisää luomiväriä Salla oli valmis. He voisivat itsekin poiketa jossain
ravintolassa, Ilveksen Amarillossa esimerkiksi. Siellä kävi illan mittaan
paljon ihmisiä, ja joskus siellä törmäsi vanhoihin luokkakavereihin.
Merjalla oli mukana muutama kasetti, jotka hän oli äänittänyt
täyteen mielikappaleitaan. Tässä autossa musiikki soi hienosti, kaiuttimia oli
neljä eri puolilla autoa. Joni ihasteli Audin räväkkyyttä liikennevaloista
lähdettäessä ja muisti huomauttaa, että Merja ajoi melkein kuin pojat. Naiset
etupenkillä vilkaisivat toisiaan merkitsevästi. Joni oli edelleen melkoisen
kapeakatseinen, ei uskonut, että nainen pystyisi ajamaan yhtä rennosti kuin hän
itse, varsinkaan, jos tämä samalla jutteli muista asioista.
Joni jäi kyydistä Kuninkaankadulla Sokoksen takana. Merja
ehdotti, että he kävisivät ensin kahvilla City-Kesoililla, poikkeaisivat sitten
huvikseen raviradalla ja miettisivät jatkoa Ylä-grillillä Lamminpäässä.
Kierroksella ei näkynyt ketään tuttuja, ja raviratakin oli pimeä paria
katuvaloa lukuunottamatta.
”Salla hei, muistaksä sen Markkasen ilmeen, kun se sano sulle sen
jutun?” kysyi Merja.
”Joo”, puuskahti Salla. ”Törkee tyyppi. Tai ehkä me vaan
kuvitellaan, mut oli siinä kyllä jotain. Se taitaa olla poikamies, ei kukaan
nainen sitä varmaan kestäiskään.”
”Kello on kohta seittemän. Jos me ollaan menossa Amarilloon,
meillä on vielä jotain tunti aikaa, ennen kun se alkaa täyttyä, niin ettei saa
pöytää”, Merja huomasi pysäköidessään auton Ylä-grillin pihaan nokka tietä
kohti.
Oli marraskuun loppupuoli, ilta oli siihen nähden harvinaisen
leuto ja kaunis. Naiset seisoivat jonkin aikaa auton ulkopuolella katselemassa
tähtiä ja kuuta, joka loisti juuri puidenlatvojen yläpuolella. Grillillä oli
tavanomainen jono, mutta kioskin luukulla seisoi vain pari koulupoikaa. Salla
oli juuri valitsemassa irtokarkkeja, kun Merja tönäisi häntä kylkeen:
”Toi on kyllä Markkasen auto.”
Salla tuhahti. Tietenkin tuo hävytön mies pysähtyi tähän juuri
nyt, heillähän näytti olevan taipumus tavata toisensa kioskilla. Mies nousi
tulipunaisesta Audistaan ja tunnisti heidät välittömästi, suunnisti kioskin
luukulle Sallan luokse tervehtien puistattavan tuttavallisesti.
”Mä voin maksaa ne”, hän tokaisi.
”Luulet vaan”, sai Salla sanottua, ”en mä anna sun hakkailla
mua.”
”Oho,
kylläpäs tyttö puhut suoraan. Itse asiassa mulla vois kyllä olla sulle jotain
annettavaa muutakin kun nää makeiset.”
Samuli Markkasen härski katse riisui Sallan alastomaksi. Nainen
kiemurteli epämiellyttäväksi osoittautuneen tuttavuuden edessä yrittäen keksiä,
miten pääsisi miehestä eroon tätä loukkaamatta, kun grillin eteen pelmahti
jälleen auto, iso, tumma Omega. Kuljettajan ovi avautui, ja autosta nousi
tutunnäköinen mies.
”Ella!” pääsi Sallalta. Hän maksoi ostoksensa ja luikahti
paikalta niin nopeasti kuin taisi. Merja seurasi häntä rauhallisemmin, ja
renkaat ulvaisten he kaarsivat kohti keskustaa. Kaksi ravivalmentajaa jäi
tuijottamaan kummastuneena reippaasti lähteneen Audin perään. Hetkeen kumpikaan
ei sanonut mitään. Mikael mietti kuumeisesti, mitä tekemistä Samulilla saattoi
olla näiden naisten kanssa. Tämä oli seissyt liian lähellä Teivon ladyä, ja
Mikael huomasi yllätyksekseen olevansa mustasukkainen. Tuntemattoman naisen
takiako? Mikael naurahti ääneen tajutessaan, että niin asiat taisivat olla.
”Morjensta taas, Samu, tunneksä noi tytöt? Onks ne joskus käyny
raveissa, kun ne näyttää niin tutuilta?” Mikael tunsi onnistuneensa tunteidensa
peittämisessä. Hänen oli käytettävä yllättäen tarjoutunut tilaisuus hyväkseen
saadakseen tietää, kuka tuo nainen oli, sillä Samuli näytti tuntevan tämän.
Toivottavasti asiassa ei olisi muita mutkia, tunsihan Mikael Samulin. Ehta
pukki, aina yrittämässä uutta naista. Saattoihan Teivon lady olla Samulin
uusin, mistä sen tietäisi.
Samuli vastasi tavalliseen likaiseen tyyliinsä, joka oli
Mikaelille hyvin tuttu. Ensimmäisen kerran kollegan tapa puhua naisista inhotti
häntä.
”Juu, tunnen mä sen toisen, sen tummemman. Sen nimi on Salla
Toivanen, uhkee pimu noin nuoreks naiseks. Tekis mieli vähän, you know, mutten
mä ihan oikeesti kehtaa”, valehteli Samuli kirkkain silmin. Salla oli
herättänyt hänen pohjattoman himonsa, eikä siihen paljon tarvittu.
”Muistakko sen Eevertti-vanhuksen, jota mä ajoin? No, ton Sallan
— öh, tota — setä se kai on, se oli sen hevonen. Se asuu Salmissa kai vieläkin,
ja se just soitti ja kyseli, kun se on aatellu ostaa pari varsaa pitkästä
aikaa. Nyt kun se on eläkkeellä, sillä olis kuulemma taas aikaa valmentaa
varsoja. Se on hyvä siinä, hoiti Eevertinkin aina niin upeeseen kuntoon.”
”Missä se asuu?” uskalsi Mikael kysyä. Hän oli helpottunut saadessaan
kuulla, ettei Sallalla ollut minkäänlaista vispilänkauppaa Samulin kanssa.
”Johan mä sanoin et Salmissa, Otamussillan kupeessa.”
Samulin tokaisu palautti Mikaelin todellisuuteen. Hän ei voinut
enää oikaista tarkoittaneensa Salla Toivasta eikä tämän setää, se olisi
herättänyt toisen uteliaisuuden. Mikael vaihtoi sujuvasti puheenaihetta, ja he
pohtivat jonkin aikaa Lahden V5-raveja, ennen kuin lähtivät kumpikin tallinsa
kautta kotiin.
”Kaikki on pilalla! Nyt se ei ainakaan halua tutustua muhun. Miks
ton Markkasen ääliön piti tulla sinne ja miks vielä Ellankin samaan sotkuun?”
Sallan huokaus täytti auton. Merja oli vaiti, mietti jonkin
aikaa. Jos Ella olisi järkevä, hän ei ajattelisi mitään. Jos Ella olisi todella
fiksu, hän käyttäisi tilaisuuden hyväkseen ja selvittäisi, kuka Salla oli.
Sallaa harmitti tapahtuma niin paljon, että pyysi ystäväänsä viemään hänet
suoraan kotiin. Illasta oli hohto tiessään.
Merjan lähdettyä Salla jäi ulos. Hän seisoi kotipihassa toista
tuntia kuutamoa katsellen ja yritti rakentaa mielessään järkevää kuvaa
itsestään ja Ellasta. Ella täytyi unohtaa, se oli selvää. Samulia hän ei olisi
halunnut nähdäkään, mutta mies asui jossain lähistöllä, joten satunnaisia
kohtaamisia oli hankala välttää. Salla kelasi ajatustensa nauhalta kaikki
haaveet ja kuvitelmat, joita hänen vilkas mielikuvituksensa oli ehtinyt luoda
ja päätti yrittää luopua jok'ikisestä huumaavasta tulevaisuudenkuvasta, joihin
liittyi Mikael Laine. Hän oli kasvattanut varovaisia odotuksia reheviksi
rakkaustarinoiksi, joilla ei ollut todellisuuden kanssa mitään tekemistä. Kun
Ella hänen mielestään oli ruokkinut hänen haaveitaan näyttämällä
kiinnostuneelta, hän oli alkanut pitää kuvitelmiaan jonkinlaisena totuutena.
Nyt unelmat oli huiskaistu pois. Salla oli tömähtänyt maan pinnalle korkealta,
niin ylös hän ei ollut aikonut haaveittensa mukana kohota.
5. luku
Hidas ja äänekäs matriisikirjoitin työnsi sisuksistaan lopputyön
viimeisen sivun. Koulussa olisi ollut upouusi lasertulostin, mutta Salla ei
ollut varma, miten tekstiasetukset toimisivat koulun koneessa. Kannatti pelata
varman päälle, hän tuumasi, rei'itti paperipinkan ja asetti sen punaiseen
kansioon. Työ oli valmis, ja huomenna sen saisi jättää käsistään opettajan
tarkastettavaksi. Ensin oli kuitenkin kestettävä ravit. Lauantain tapahtumista
huolimatta Salla halusi jatkaa raveissa käymistä, ja koska Merjakin oli
kiinnostunut lähtemään, hän oli valmis kohtaamaan karun totuuden.
Merja saapui täsmällisesti isänsä autolla Toivasen pihaan, jossa
Salla ja Joni jo odottivat. Viiden minuutin pyrähdys Teivoon oli hiljainen,
vain radiosta kuului tuntemattoman esittäjän siirappinen laulu.
”Ihan kauheet sanat, ’I can’t live without knowing who you are’,
miks sä annoit sen soida?” uteli Salla Merjalta heidän lähestyessään tallialueen
porttia. Valvojat tunsivat heidät jo kaukaa, tervehtivät iloisesti, vaihtoivat
heidän kanssaan pari sanaa. Merja vastasi Sallalle myöhemmin, ettei hänellä
ollut yhtään kasettia mukanaan, eikä isän iskelmävarastoa voinut kuunnella
nääntymättä.
”Ei kai niin”, Salla totesi, ”mutta miks tommonen laulu soi just
kun mä en enää voi edes haaveilla — sä tiedät, kenestä? Mua ottaa tosissaan
päähän, että mä menin aukaseen suuni Samulille. Nyt se vainoo mua, mä en siis
voinut tajuta, että se olis noin likanen tyyppi. Nyt mä ainakin tiedän, kenestä
ne huhut ravimiesten monista naisista on lähtösin. Meidän Samulista!” Viimeiset
sanat olivat täynnä inhoa. Salla vilkaisi aidan viereen. Samuli seisoi juuri
kohdalla, killitteli ruskeilla silmillään ja nuolaisi huuliaan muka vahingossa.
”Joo, terve”, sihahti Salla ja meni menojaan niin vilkkaasti kuin
kävellen saattoi. Siinä paha missä mainitaan, ajatteli Merja, muttei puhunut
mitään, juoksi vain Sallan perässä.
Sari yhytti heidät totohallin edessä. Hän oli lähtenyt raveihin Annen
ja tämän mustan labradorinnoutajan Vekun kanssa. Vekku lieputti häntäänsä,
nuoli Sallan ja Merjan kädet ja kasvot ja odotti silityksiä ja kehuja. Salla
unohti vähitellen Samulin ja jutteli ja nauroi iloisesti muiden naisten kanssa.
He asettuivat aidan viereen katselemaan radan tapahtumia.
Ella ei ajanut ennen kuin kolmannessa lähdössä, ja jostain syystä
hänen ajamiaan hevosia lämmitti joku muu samanlaisessa ajopuvussa. Salla
muisteli lukeneensa lehdestä, että Ellan talliin oli tullut uusi, kyvykäs ohjastajaoppilas,
Kai Mattila, jonka nimi kuulosti jotenkin tutulta, mutta Salla ei saanut
päähänsä, miksi. Tosiaan, mies oli merkitty sinä iltana useampaan lähtöön
ajamaan Ellan tallin ykköshevosta. Ella oli päättänyt antaa nuorukaiselle
mahdollisuudet useampaan voittoon niissä lähdöissä, joissa hevosten omistajat
olivat suostuneet järjestelyyn.
Kolmas lähtö kuulutettiin esittelyyn juuri, kun ensimmäiset
lumihiutaleet leijailivat maahan. Esittelymarssi alkoi soida ja hevoset
astelivat numerojärjestyksessä ylväästi pelikansan nähtäväksi. Ella ajoi Grace
Meredith -nimistä upeannäköistä lämminveritammaa, jonka voittajakerroin oli jo
ennen kilpailua pelattu lähelle yhtä. Hevoset lähestyivät, kaviot kumisivat,
marssi kaikui Sallan korviin kuin hän olisi ollut tynnyrissä. Ensimmäinen
valjakko ohitti hänet, toinen, kolmas... Ellan hevonen oli numero yhdeksän.
Salla keskittyi ajattelemaan yhdeksikköä, jonka täysikuussa saattoi halutessaan
nähdä. Yhdeksän oli jonkin itämaisen uskonnon mukaan tärkein luku, heidän mukaansa
ilmansuuntiakin oli yhdeksän, ja yhdeksäs ilmansuunta oli kompassin keskellä ja
osoitti ylöspäin.
Sallaa hirvitti
seistä aidan vieressä, mutta hän katsoi sitkeästi Ellaa ja tämän upeaa ajokkia.
Hevonen lähestyi, Ella istui rattailla luontevasti kuten aina ja loi Sallaan
katseen, jollaista tämä ei ollut odottanut. Silmistä näkyi, mitä mies ajatteli,
Salla oli siitä vakuuttunut. Varovainen ilon tunne läikähti hänen sisällään.
Ehkä hänellä oli sittenkin vielä mahdollisuus tutustua Ellaan.
Illan kuluessa tunne vahvistui. Ella ajoi useasti mahdollisimman
läheltä aitaa, tarkasteli Sallaa pitempään kuin ennen. Jopa niin pitkään, että
Anne tokaisi:
”Mitä toi yks Laine tuijottaa? Onks meillä muka liian kivaa?”
”Todennäkösesti on”, sai Salla sanottua. Hän toivoi, että muut
eivät huomaisi enempää. Tästä jutusta hän ei halunnut joutua puhumaan kuin
Merjalle.
Lumisade jatkui, maa muuttui hiljalleen valkeaksi. Naiset
vertailivat hevosia, miettivät troikkalähdön maaliintulojärjestystä. Merjalle
oli juuri selvinnyt, miksi troikkaa oli hankala pelata. Piti veikata oikein
lähdön kolme ensimmäistä hevosta oikeassa järjestyksessä. Jos rivi oli
yllättävä, oli kerroinkin komea.
”Sillä ekalla kerralla, kun Joni voitti ne tonninsa, se oli
onnistunut just troikassa, jonka kerroin oli jotain neljäsataa. Sillon kahdella
markallakin olis saanut yli kaheksansataa, ja Joni pelaa aina vähintään
kympillä. Sekin on ammattipelureihin verrattuna tosi vaatimatonta”, Salla
selitti.
Ennen illan viimeistä lähtöä Joni tupsahti yllättäen radan varteen.
Hän laski käsivartensa Annen ja Sallan harteille ja kysyi, miten heillä meni.
Hänen iltansa oli ollut huono, kaikki voittajat olivat olleet suosikkeja, joita
hän ei useinkaan pelannut. Saldo oli muutaman kympin miinuksella, eikä
viimeinen lähtökään vaikuttanut lupaavalta.
”Kun toi Ella on tänään pannut Kaitsun ohjaksiin, niin hommat on
sujunu vähän liian luonnikkaasti. Salla kuule, muistakko ton Kaitsun? Se oli
mun — niin ja Anne sun — luokalla vielä lukiossa, sit se häipy johonki Ypäjän
hevostalouskouluun. Sillon me pidettiin sitä aika tyhmänä. Eipä tiedetty, että
siitä tulee hyvä kuski. Sähän olit siihen vähän ihastunu, vai mitä?”
”Viittitki kiusotella. Olit säkin ihastunu Anneen”, sihahti
Salla. Häntä harmitti, että Joni muistutti Kaitsusta muiden kuullen. Pahuksen
veli, vaan saipahan samalla mitalla takaisin. Joni vaihtoi vikkelästi
puheenaihetta, mutta ehti vilkaista Annea ja saada ujon punan poskilleen.
Jonin jutellessa Ella ajoi jälleen naisten edestä. Hän katsoi
tiiviisti miestä, jota ei ollut ennen nähnyt, ja hänen silmissään käväisi
omituinen ilme. Aivan kuin Ella olisi suuttunut. Sen jälkeen hän ei enää tullut
etusuoralle, ennen kuin volttaus alkoi, eikä hän sittenkään vilkaissut Sallaa.
Samuli sen sijaan tunnisti Jonin Sallan veljeksi, ajoi kerran niin läheltä,
että saattoi tervehtiä huutamatta. Sallaa inhotti, eikä hän pystynyt
hillitsemään kiukkuaan. Kun kilpailu oli juostu, hän lähti kohti
pysäköintipaikkaa mitään puhumatta. Voi, miksi Jonin piti tulla heidän
luokseen? Ella sai veljestä väärän käsityksen, eikä varmasti enää haluaisi
mitään.
Kolmen tunnin aikana Salla oli vähitellen unohtanut synkät
mietteensä, mutta nyt ne olivat palanneet entistä raskaampina. Ei hän voinut
mennä selittämään Ellalle, että Joni oli vain hänen veljensä, kun koko juttu,
joka ei ollut hetkeen tuntunut enää vain leikiltä, oli todennäköisesti
muutenkin vain hänen mielikuvituksensa tuotetta.
6. luku
Koti oli ylösalaisin kuten aina ennen joulua. Mari ryntäili ja
motkotti, siirteli tavaroita, kantoi mattoja kasoiksi Mikaelin eteen ja lykkäsi
piiskan tämän käteen.
”Tee säkin jotain äläkä vaan seiso siinä, kun sulla kerranki on
aikaa auttaa mua! No voi helvetti, etkö sä ymmärrä puhetta? Pitäis sun ainaki
piiskaa osata käyttää.”
Mikael veti
syvään henkeä kireä ilme kasvoillaan. Hän katsoi parhaaksi olla vastaamatta,
kantoi mattoläjät ulos ja antoi piiskan viuhua. Hevosia hän ei kuunaan lyönyt
näin lujaa, vaikka jotkut ajajat niin tekivätkin. Matot kuuluivat eri luokkaan.
Hän vihasi tätä puuhaa, mutta vielä enemmän hän vihasi pakollista joulustressiä
ylettömine siivouksineen.
Ennen vanhaan siivottiin jouluksi, kun sitä ei muuten tehty,
silloin oli arjessa enemmän puuhaa. Nykyään heilläkin siivottiin kunnolla joka
viikko, ja koirankarvat imuroitiin usein. Mitä varten jouluksi piti siivota
enemmän, kun se oli muutenkin vuoden kiireisintä aikaa? Ja sitten, kaiken
kukkuraksi korkean olohuoneen keskelle kannettiin infernaalinen joulukuusi,
johon hänen oli kiinnitettävä kuusikymmentäneljä kynttilää Marin määräämille
oksille ja muutettava niiden paikkaa sata kertaa, kunnes vaimo oli tyytyväinen.
Kuusi sotki vastapestyt lattiat ja taas piti huristaa keskuspölynimuria
maailman tappiin saakka. Että Mikael inhosi tätä kaikkea. Voi, kunpa vaimo
lähtisi, miten hän nauttisi! Itse hän ei halunnut lähteä, ei hänellä ollut
paikkaa, minne mennä.
Samassa Mikaelin ilme kirkastui. Mikä häntä esti ostamasta
itselleen vaikka ihan pientä asuntoa, jonne voisi tarpeen tullen paeta? Ei
mikään. Vaimo ei puuttunut hänen rahoihinsa, kunhan ne eivät loppuneet. Kaisa
tuli tallin suunnalta, tervehti Mikaelia iloisesti. Sukkela ajatus putkahti
miehen mieleen.
”Kaisa, terve, onko sulla aikaa? Mä voisin maksaa sulle
joulurahaa yhdestä palveluksesta”, aloitti Mikael, ja vastausta odottamatta
kertoi ideansa aina iloiselle tytölle. Kaisa suostui muitta mutkitta, ja
yhdessä he kantoivat matot sisään. Ne piti jättää eteiseen, muuten ne olisivat
Marin tiellä.
”Mari, vaimokulta, mä lähen ny käymään Teivossa. Kaisa tuli sun
avuksi, mä annan sille vähän joulurahaa. Riittääkö parisataa?”
Mikael jätti rahat pöydälle, veti nahkatakin ylleen ja meni.
Teivon tallin pihassa oli valkoinen pieni Corolla. Pikkuruisen
toimiston ikkunasta näkyi kaksi miestä, Kaitsu ja joku toinen. Mikael ajoi
Omegan tavalliselle paikalleen aivan ikkunan eteen, astui ovesta sisään.
Tervehdys oli takertua kurkkuun. Toinen mies oli juuri se sama ihminen, joka
oli kaulaillut Teivon ladyä, siis Salla Toivasta sinä marraskuisena tiistaina,
jolloin Mikael oli pakottanut itsensä unohtamaan Sallan. Se oli vaikeaa, sillä
nainen kävi yhä usein raveissa, seisoi ystäviensä kanssa sitkeästi aidan
vieressä, kävi kahvilla Teivonlinnassa.
Mikael oli tarkkaillut tilannetta ja huomannut, että Salla
katseli myös muita ohjastajia heidän ajaessaan radalla. Hän oli ohjaillut
ajatuksensa väkisin siihen johtopäätökseen, että nainen ei ollut koskaan ollut
kiinnostunut vain hänestä, vaikka ujot silmäykset olisi voinut siten tulkita,
vaan että tätä kiinnostivat yleensä ravit. Viime aikoina Salla ei ollut edes
erityisemmin viitsinyt katsella häntä. Pahimmalta hänestä tuntui, että ainakin
Kuuralan Tommi ja Alavillamon Saku olivat uteliaisuuttaan alkaneet jututtaa
Sallaa ja tämän ystäviä, eikä hän voinut tietää, kuinka hyvin he toisensa
tunsivat. Itse hän ei voinut noin vain ryhtyä tervehtimään, ei semmoinen ollut
hänen tapaistaan. Tutustumiseen piti olla jokin päivänvaloa kestävä syy, eikä
ukkomiehen kiinnostuminen vieraasta naisesta sopinut määritelmään.
Mikael astui kohti tuntematonta miestä käsi ojossa. Hän tahtoi
tietää tämän nimen, ja luontevin keino oli kätellä ja esittäytyä. Hänestä
tuntui tavattoman typerältä, sillä miehen täytyi tietää, kuka hän oli.
Vähintään yhtä typerältä tuntui, ettei hän voinut tehdä samoin Sallalle.
”Terve vaan, Toivasen Joni. Tää Kaitsu on mun vanha luokkakaveri,
mä tulin sitä moikkaan, kun ei olla vuosiin nähty”, mies selitti.
Toivanen. Sama nimi kuin Sallalla, Mikael ilahtui. Mies oli siis
Sallan veli. He keskustelivat hetken hevosista, niiden kunnosta ja
pelaamisesta, ja jossain vaiheessa Mikaelin mieleen hiipi kalvava epäilys. Entä
jos Joni olikin naimisissa Sallan kanssa? Hän pystyi vaivoin pitämään kasvonsa
peruslukemilla. Onneksi hän oli tullut vain pikaisesti katsastamaan, missä
kunnossa talli oli. Hän livahti sopivassa vaiheessa taputtelemaan hevosia.
Tallissa ei näkynyt muita, mutta takaovi oli auki. Kohta ovesta
työntyivät likaiset kottikärryt.
”Jaa, sä oot paskahommissa”, tervehti Mikael Maaritin nähdessään.
Nainen tyhjensi likaisia pahnoja ja vei tilalle puhtaita. Silloin tällöin
Mikael teki samaa työtä, jottei totuus unohtuisi. Hevosten hyvinvointi oli
hänen työnsä tärkein kulmakivi.
”Ella-murunen, kiva kun sittenki tulit”, liversi Maarit. ”Oliko
Mari taas hermona? Mikset sä lähe käveleen, kun teillon aina niin kireetä?”
Mikael huokasi raskaasti. Tämäkin vielä. Joulukuu oli ollut
hirveä, hän oli ollut pois tolaltaan. Sallaan kohdistuneet tunteet oli pitänyt
nujertaa, eikä se ollut helppoa. Itse asiassa hän ei ollut vieläkään päässyt
kokonaan kuiville, Jonin näkeminen todisti sen. Hän oli kaiken aikaa ärtynyt,
ja Maarit, tuo tarkkanäköinen rempseä tallityttö oli kautta rantain saanut
puristettua Mikaelista haluamansa totuuden esiin. Sallasta tämä tuskin tiesi,
eihän heidän välillään koskaan ehtinyt oikeasti olla mitään, eivät he edes tunteneet
toisiaan. Mutta Marista ja heidän ongelmistaan tyttö tuntui olevan paremmin
selvillä kuin hän itse. Kuinka kummassa naiset pystyivät lukemaan miehen
ajatukset oikean jalan asennosta? Maarit tuntui ainakin ymmärtävän puolesta
sanasta kokonaisia tarinoita. Mikaelin avioliittoon liittyvissä asioissa tämä
oli vieläpä osunut tuskallisen oikeaan.
Mikael vilkaisi Maaritia ja
kauhistui. Tämän kasvoilta paistoi peittelemätön kiinnostus. Ei nyt, ajatteli
Mikael, ei tässä vaiheessa. Mieluummin ei koskaan. Niin epätoivoinen hän ei
saisi olla, että lankeaisi Maaritin kaltaiseen, ihan kivaan mutta jollakin
lailla yksioikoiseen tyttöön. Maarit ei ollut hänen tyyppiään, eikä hän
jaksaisi katsella naista enää työajan ulkopuolella. Mikaelia puistatti, mutta
hän hymyili sanoessaan, että hänen oli mentävä ja että Maarit oli tehnyt työnsä
kiitettävästi.
Kaitsu istui yksin toimistossa ja puhui puhelimessa, Joni oli jo
lähtenyt. Mikael räpelsi hermostuneena pöydällä lojuvia papereita. Kun Kaitsu
oli saanut ilmoitettua kilpailuvuoroiset hevoset Tapaninpäivän raveihin
Jokimaan radalle, hän sulki puhelimen ja kysäisi:
”Ella kuule, onko sulla jotain mielessä? Mitä toi Maarit tuolla
oikeen sulle sano?”
”Ei se yksin sitä ole. Maarit yrittää jotain, se kattoo ihan
sairaan suoraan, mut perussyy on kyllä meillä kotona. Siä ei hommat oikeen
tahdo sujua. On sun pitäny se tietää. Ja sitte toi sun luokkakaveri, se
Joni...” Mikael hiljeni, haki oikeita sanoja. Hän oli lipsauttamaisillaan
salaisuuden, jota ei halunnut muiden korviin.
”Niin tota, Joni näytti jotenki tutulta. Oonks mä voinu tavata
sen jossain?”
”On se käyny aina varmaan raveissa. Se pelaa, ei kauheesti mut
kumminki, ja sen sedällä oli joskus se Eevertti.”
Kaitsu jatkoi Jonin esittelyä, ja Mikael nyökkäili ja myönteli,
vaikkei enää kuunnellut. Jonin sedällä Eevertti. Joni oli varmasti Sallan veli.
Helpotus oli suunnaton, ja äkkiä Mikael keskeytti Kaitsun:
”Anteeks hei, muistin just että mä odotan puhelua autopuhelimeen.
Mun pitää mennä. Kiitti kun hoidit ilmottautumiset.”
Hän juoksi autoon ja nosti luurin korvalleen ikään kuin olisi
vastannut. Hän nojasi päänsä niskatukea vasten, hengitti syvään silmät
suljettuina. Toivottavasti Kaitsu ei ollut huomannut värähdystä hänen
äänessään. Mikael koetti rauhoittua ja onnistui lopulta. Yhtään kyyneltä ei
päässyt ulos silmistä, mutta se oli ollut lähellä.
”Miks mun pitää olla näin sekasin? Menkööt kaikki naiset
helvettiin, ne saa miehenki niin pois raiteiltaan että se melkein parkuu pahaa
oloonsa!” puuskahti Mikael ääneen, käynnisti auton ja ajoi Kesoilille
munkkikahville.
Pyyhkiessään sokeria suupielistään, sormistaan ja villapaidaltaan
hän tiesi, mitä tekisi. Hän lähtisi puhumaan itselleen lainaa kaksion ostoon.
Hänellä olisi oma pakopaikka vielä ennen vuodenvaihdetta. Kunpa vielä saisi tutustua
Sallaan, sitten voisi olla tyytyväinen.
7. luku
Sallan huoneessa ei ollut ainuttakaan joulukoristetta. Hänestä ei
tuntunut joululta. Hänen asiansa olivat periaatteessa hyvin: hän oli
valmistunut ajallaan, pöydän kulmalla komeili matkailumerkonomin
tutkintotodistus. Hänellä oli työpaikka ainakin toukokuuhun saakka
tamperelaisessa matkatoimistossa, jossa saisi myydä ihmisille unelmia. Nyt
voisi muuttaa omaan asuntoon, jos löytäisi sopivan vuokrakämpän. Vanhoista
hyvistä ystävistä pari, Hanna ja Marita olivat palaneet kotikonnuilleen, heidän
kouluaikainen hepparinkinsä oli osittain koossa, ja Merjakin oli päässyt ravien
ansiosta mukaan. Raveissa oli edelleen kiva käydä, varsinkin kun Alavillamon
Saku ja Kuuralan Tomppa halusivat tuntea heidät ja muistivat aina tallialueella
tavatessaan sanoa muutaman sanan. Samulikaan ei ollut hetkeen ahdistellut, ehkä
tällä oli vaihteeksi joku rehevä nainen.
Ilman Ellaa kaikki olisi ollut mallillaan. Salla huokasi. Ella
oli unohtanut hänet. Joulukuussa tämä ei ollut halunnut katsella häntä radalta,
ja jos he kohtasivat tallialueella, mies näytti vaivautuneelta ja katsoi
mahdollisuuksien mukaan ohitse. Ehkä hän oli typeryyttään kuvitellut koko
jutun, se tuntui muutenkin liian uskomattomalta. Ei kukaan kiinnostuisi tuntemattomasta
saati ryntäisi suin päin moraalisesti arveluttavaan suhteeseen. Ei edes
ravimies, ajatteli Salla. Tavallisia ihmisiä hekin olivat, heidän työnsä vain
ei ollut mitään kahdeksasta neljään toimistotyötä. Se oli enemmänkin
elämäntapa.
”Salla, Merja soittaa!” äidin huhuilu kaikui portaikossa. Salla
reipastui aavistuksen verran. Joulupäivänä ei muuten ollut kummempaa tekemistä
kuin television katsomista.
Merja jutteli aluksi jouluaaton tapahtumista. Hänen isänsä oli
ostanut itselleen autopuhelimen, vähän käytetyn Mobiran NMT:n, jota ei
välttämättä tarvinnut asentaa kiinteästi. Sen viisikiloisen tukiyksikön saattoi
työntää tavaratilaan, josta se oli kytketty verhoilun sisään piilotettujen
johtojen avulla puhelimeen. Puhelimen voi ottaa mukaansa, kunhan irrotti
koskettimet ja työnsi puhelimen oman johdon tukiyksikköön. Isä oli hetken
miettinyt uutta GSM-puhelinta, mutta sen kuuluvuusalue oli vielä aivan
turhanaikainen, eikä kukaan varmuudella osannut ennustaa, laajenisiko verkko
järkevässä ajassa. Uusimmat oikeasti kannettavat puhelinmallit olivat
hävyttömän kalliita, eikä Merjan isä ymmärtänyt, miksi puhelimen olisi pitänyt
mahtua povitaskuun. Puhelinasioista päästyään Merja siirtyi toiseen aiheeseen:
”Se mun oikee asia koskee huomista. Lahdessa on ravit, isä lupas
Audin ja puhelimen, jos me lähetään. Mitäs sanot? Voitas kysyä Saria ja Annee
tai vaikka Hannaa ja Maritaa mukaan, kun nekin nyt on taas Tampereella.”
”Mikäs siinä, mennään vaan”, lupasi Salla. ”Mut ei pyydettäs
ketään noista likoista sinne, me ei voitais jutella Ellasta matkalla. En mä
niille haluu kertoo tästä, kun tää tuntuu niin hassulta. Pelkkää olettamusta
koko tarina... Ai niin”, Salla muisti äkkiä, ”Joni sano käyneensä Ellan
tallissa Kaitsua kattomassa. Ella oli tullu sinne, esittäytyny oikeen kädestä
pitäen. Se oli Jonten mukaan näyttäny jotenki omituiselta, ihan kun sillä olis
ollu jotain harmeja. Vaikka enpä mä Joniin ihan suvereenisti luota,
tavallisesti se ei huomais vaikka jollain olis banaanit korvissa tai nenä
poskella.”
Merjaa nauratti, ja iloisuus tarttui Sallaan. Tuntui pitkästä
aikaa siltä, että hänenkin elämässään asui ilon kipinä.
Tapaninpäivän aamuna oli kahdeksantoista astetta pakkasta. Taivas
oli tähtikirkas, huurteiset puut kimaltelivat pihavalon ympärillä. Raveissa
olisi varmasti paljon peruutuksia, koska oli niin kylmä. Pakkasherkkiä hevosia
ei kilpailutettu, etteivät ne sairastuisi. Salla pirautti Merjalle kysyäkseen,
minkälaiseen toppapukuun tämä sonnustautuisi, jottei pakkanen sotkisi päivän
tunnelmaa.
Varsinaiset ravit alkoivat yhdeltä, ja koska Lahteen oli lähes
parin tunnin ajomatka eivätkä he olleet koskaan ennen suunnistaneet Jokimaan
raviradalle, heidän oli syytä lähteä matkaan hyvissä ajoin. Kymmeneltä Merja
hurautti Toivasten pihaan lumettomalla mustalla autolla.
”Ota takki pois saman tien, tää lämpes jo, kun me pidettiin sitä
yö tallissa. Tarjetaan paremmin sit tosiympyröissä”, Merja hihkaisi Sallan
rientäessä auton luo. Pakkanen oli hieman heikentynyt, mittari näytti enää
kahtatoista.
Lahdentietä oli helppo ajaa, ohituspaikkoja riitti enemmän kuin
Merja oli muistanut. Hän kertoi nähneensä unessa Jokimaan raviradan ja kuvaili
totohallia, sen takana nousevaa rinnettä ja tietä kummun yli alas kohti
tallialuetta. Porttikin siellä olisi, eikä heillä oikeasti ollut mitään tekoa
tallialueella. Salla kuittasi Merjan epäilyt toteamalla, että tämä oli nähnyt
vain unta. Hauhon suoralla pääsi kerralla kahden hevoskuljetusauton ohi. Merja
ajoi reippaasti, mittari näytti kahdeksankympin alueella vähän yli
yhdeksääkymppiä.
Jonkin matkaa ajettuaan Merja tutkaili taustapeilistä,
kärkkyisikö joku ohitse, sillä hänellä oli tapana antaa kohteliaasti tilaa. Hän
näki tumman Omegan ja kysäisi huolettoman oloisesti Sallalta, muistiko tämä
Ellan auton rekisterin.
”No tota, sit se on meidän perässä, saavutti meidät just — nyt”,
hätkähdytti Merja. Hän alkoi huomaamattaan ajaa vielä hieman reippaammin, eikä
Ella lähtenyt ohittamaan. Sallan ihoa kihelmöi. Mahtoikohan mies tunnistaa
heidän autonsa?
Naiset olivat suunnitelleet pysähtyvänsä huoltoasemalle, jonka he
tiesivät. Siltä oli matkaa Lahden keskustaan kymmenisen kilometriä, ja arviolta
saman verran Jokimaalle. Merja vilkutti ajoissa, ja Ella teki samoin! Nyt
Merjaakin alkoi hermostuttaa. Tätä hän ei ollut osannut odottaa. Hän pysäköi auton
mahdollisimman lähelle huoltamon ovea, jottei heidän tarvitsisi heittää takkeja
niskaansa. He seurasivat, mitä Ella tekisi.
Mies oli yksin liikkeellä, hän antoi autonsa lipua hitaasti
mustan Audin ohi. Hän oli aavistanut oikein, autoa ajoi yksi Sallan ystävistä,
ei siis Joni tai kukaan muu mies. Hän oli nähnyt auton ohittavan kerralla kaksi
hevosautoa, ja vaikka naiset eivät hänen kokemuksiensa perusteella yleensä
tehneet moista, hän muisti, miten reippaasti samainen Audi oli lähtenyt
taannoin Ylä-grillin pihasta. Uskomatonta, Salla oli lähtenyt muualle raveihin.
Tähän saakka Mikael oli nähnyt hänet vain kotiradallaan Teivossa. Hänen oli
saatava selville, mistä nyt tuuli. Oliko Sallalla kenties muutakin tekoa
hevosurheilun kanssa kuin vain kiinnostus?
Samassa Mikaelin mieli mustui. Mikä hänet sai ajattelemaan, että
naiset tulisivat raveihin? Siitä ei voinut varmistua kuin kysymällä tai
odottamalla, suvaitsisivatko neidot näyttäytyä. Mikael oli pettynyt itseensä.
Hän ei yksinkertaisesti voinut mennä samaan paikkaan Sallan kanssa, silloin
olisi varmasti joutunut sanomaan jotakin, eikä hän ollut siihen valmis. Hän oli
pyörittänyt olematonta suhdettaan tuohon naiseen niin moneen suuntaan, ettei
enää luottanut herkkien vaistojensa viesteihin. Hän tyytyi vain varmistamaan,
keitä autossa istui ja jatkoi sitten matkaansa kohti päivän hyytävää
ajourakkaa.
”Selvittiin”, huokasi Salla. ”Mitä mä olisin tehnyt, jos se olis
tullu sisään? Ainakin mä olisin ollu viidellä mutkalla ja ihan vaikee. Mitä sä
aattelet, miks se ajo tolleen?”
Tie raviradalle oli viitoitettu erinomaisesti. He olivat perillä
jo kahdeltatoista, joten heillä olisi hyvin aikaa tarkistaa meikit, ostaa
käsiohjelma ja pukeutua huolella. Sää oli edelleen lauhtunut, Jokimaalla oli
alkanut tuulla. Viima punasi poskipäät jo matkalla pysäköintipaikalta portille,
jolloin Merja ehdotti, että he ajaisivatkin autokatsomoon. Siten he voisivat
välillä istua autossa. Salla piti ideaa kullanarvoisena, olihan jopa
mahdollista, että tallialue olisi ulkopuolisilta suljettu. Niin oli kuulemma
ainakin Vermossa. Harmitti, ettei sedällä ollut enää ravihevosia, häneltä olisi
varmasti saanut tallikortin.
Jokimaan autokatsomo oli Teivoon tottuneelle omituisessa
paikassa, radan pohjoispäässä siten, että totohalli jäi vasemmalle ja tallialue
oli suoraan radan vastakkaisella puolella. Paikasta ei nähnyt
maaliintulojärjestystä mitenkään järkevästi, mutta heitä se ei painanut.
Kuulutettiinhan se kovaäänisistä. Merja ajoi auton eturiviin aivan aidan
viereen. Radalla ei ollut vielä montakaan hevosta, mutta juuri auton nokan
kohdalla ajoi Ella.
Mikael hyppäsi ensimmäisen lähdön ajokkinsa rattaille, asetteli
ohjien pitkät päät takamuksensa alle, etteivät ne kietoutuisi kärryjen akselin
ympärille, kohensi asentoaan ja ohjasi hevosen radalle. Kylmä tuuli tuiversi
vasten kasvoja. Mikael ajoi myötäpäivään, rauhallisesti, jotta hevosen lihakset
ehtisivät lämmetä kunnolla ennen starttia. Tällä hevosella ei koskaan ajettu
kilpailuvauhtista verryttelyä ennen harjoituslähtöä, joka tapahtui heti esittelyn
jälkeen. Mikael tarkasteli eläimen askellusta. Ontuiko tämä vasenta
takajalkaansa? Hän kiihdytti vauhtia aavistuksen ja totesi huolestuneensa
turhaan. Hevosen käynti oli epätasaista, niinhän se oli ennenkin ollut, mutta
ravi oli varmaa ja puhdasta.
Hevonen oli kunnossa, joten Mikael saattoi antaa ajatustensa
eksyä asioihin, jotka eivät olleet yhtä hyvin. Hän oli lähtenyt kotoa ovet
paukkuen, jättänyt Marin puhkumaan kiukusta ja lapsiraukat tuijottamaan
kirkkain silmin television aamuohjelmia. Hän ei halunnut kuunnella vaimon
valitusta lyhyiden sijaisuuksien hankaluuksista vieraista päiväkotiryhmistä
töiden ennakoimattomuuteen. Kukaan ei ollut käskenyt vaimon mennä töihin.
Marille ei sopinut, että mies halusi rentoutua työpäivän jälkeen edes ihan pikkuisen
ilman, että tältä vaadittiin jotakin. Hän tiesi, ettei vaimon ollut helppoa
jaksaa kotona yksin, mutta he olivat sentään yrittäneet etsiä ratkaisua.
Naapurin tytöt olivat ajoittain lasten seurana, jotta Marilla olisi omaa aikaa.
Järjestely toimi periaatteessa loistavasti, paitsi että Mari oli seuraavaksi
keksinyt kaipaavansa yhteisiä perheiltoja. Kaksi iltaa viikossa ei kuulemma
riittänyt. Mikael oli ehdottanut, että perhe lähtisi useammin mukaan raveihin,
mutta lapset eivät olleet innostuneet, ei liioin Mari. Ajamistakaan ei voinut
vähentää, sillä menot olivat nykyisillä tuloilla juuri ja juuri hallinnassa.
Mikael pudisti voimattomana päätään. Tästä suosta oli hankala
nousta. Syksyllä hän oli saanut voimaa Teivon ladyn kanssa pelaamastaan
pelistä, sillä peliltä se tällä hetkellä tuntui. Pelkkää leikkiä, ei muuta.
Hänen oli ollut vaikea myöntää itselleen olleensa niin vakavissaan, että Sallan
välinpitämättömyys oli haavoittanut häntä.
Autokatsomon kohdalla Mikael terästäytyi. Eturiviin liukui musta
Audi. Rekisterikilpi jäi aidan poikkipuun taakse, mutta matalalta paistava
talvipäivän aurinko valaisi matkustajat. Mikaelin rinnassa läikähti lämpimästi.
Salla oli paikalla, ja jostain syystä se tuntui hyvältä. Periaatteessa asiat
olivat yhtä sekaisin kuin edellisenä tiistaina, Mikael ei ollut saanut selville
mitään uutta naisesta, josta epätoivoisesti unelmoi. Hän rohkaisi mielensä ja
loihti kasvoilleen varovaisen hymyn. Ehkä se korjaisi jotain, ehkä ei, mutta
enempään hän ei tällä hetkellä pystynyt.
Merja houkutteli
Sallaa lähtemään tallialueelle.
”Rohkeesti vaan kysymään, ei me tiedetä, pääseekö sinne, jos me
ei mennä.”
Häntä harmitti Sallan epäröinti. Nyt jos koskaan heidän oli
näyttäydyttävä, kortit piti paljastaa. Salla suostui lopulta, hän kulki hitaasti,
vastahakoisena Merjan perässä ja antoi tämän hoitaa puhumisen. Ravirata oli
samanlainen kuin Merjan unessa, jopa tallialueen portti pienine
valvontakoppeineen nökötti mäennyppylän takana rinteen puolessa välissä.
Kopissa istui ystävällisen näköinen viiksekäs mies, joka toivotti naiset
tervetulleiksi.
Punainen puuverhoiltu
tallikahvio näkyi suoraan edessä. Sinne pääsi kiertämällä talon toiselle
puolelle. Terassin ovi oli talven vuoksi suljettu. Salla etsi katseellaan
tuttuja. Kun he menivät sisään, astui Kuuralan Tommi samalla ovenavauksella
ulos tallikahviosta.
”Hei, te täällä!” hän tervehti yllättyneenä. ”Kiva nähdä teitä
muuallakin kun Teivossa. Onko koko kööri koolla vai vaan te kaks? Tulitteks
petsaribussilla pelureiden kanssa?”
Merja kertoi, millaisella autolla olivat saapuneet, jolloin Tommi
tokaisi:
”Ihan hyvä merkki. Toi hopeenvärinen ysikymppinen on mun
ajopeli.”
Ellaa ei näkynyt sisällä. Salla oli jokseenkin helpottunut. Hänen
oli kerättävä rohkeutta, jotta kykenisi kohtaamaan karun totuuden. Hän ei
tiennyt, mitä oikeastaan odotti, eikä hän olisi halunnut toivoa mitään. Miksi
tunteita ei voinut sivuuttaa järkeilemällä?
Salla ei halunnut odottaa koko päivää, ja niin paljon kuin ajatus
häntä hirvittikin, hänen oli pakko nähdä Ella. Niinpä Salla vinkkasi Merjan
kahvikuppeineen mukaansa matkalle kohti tuntematonta. Tallialue oli rataa
selvästi alempana, se oli laaja ja aukea, siellä tuuli puhalsi esteettä. Salla
näki Ellan jo kaukaa. Mies seisoi yksin lähellä kumparetta, jonne heidän mitä
ilmeisimmin piti kulkunsa suunnata. Nyt ei voinut enää perääntyä, heidät oli
nähty. Salla keskitti huvenneen rohkeutensa etenemiseen. Hän yritti takoa
mieleensä järkeviä ajatuksia ja kysyi itseltään, mitä pelottavaa toisen ihmisen
ohittamisessa saattoi olla.
Mikaelia hirvitti yhtä paljon. Hän olisi tehnyt mitä tahansa,
jottei olisi tarvinnut seistä paikallaan, mutta Salla olisi arvatenkin
tulkinnut vierastallille kävelemisen välttelyksi. Perhoset miehen vatsassa
tuntuivat jo varpusilta, hänelle tuli oikeasti huono olo. Hatarasti hän
ajatteli olevansa sekopäinen. Salla sai hänet täysin pois tolaltaan vain
kulkemalla kohti. Mikael tuijotti lähestyviä naisia, hänen katseensa etsiytyi
Sallan silmiin, joiden aran mutta lämpimän ilmeen takaa kuulsi hento toivo ja
suunnaton pelko. Mikael oli vakava, näin hymytön hän ei yleensä ollut. Sallasta
tuntui, että mies tunkeutui hänen ajatuksiinsa, luki niitä kuin television
tekstejä. Hänen oli pakko pysähtyä, mies vaikutti niin haavoittuneelta, jopa
epätoivoiselta.
Jos tallityttö ei olisi huikannut tuovansa seuraavan lähdön
hevosta, Mikael olisi varmasti sanonut jotain. Sillä hetkellä jännite katosi
jättäen jälkeensä onton olon. Kumpikin huokasi osin helpotuksesta, osin
pettymyksestä. Salla ei vieläkään tiennyt, mitä ajatella, ja Mikael sadatteli
saamattomuuttaan. Mitä kummaa hän naisessa pelkäsi?
Auto alkoi vähitellen lämmetä. Oli pilkkopimeää, vaikka kello ei
ollut vielä viittäkään. Jokimaan ravirata oli mukava paikka, sinne voisi ajella
toisenkin kerran. Salla ja Merja olivat jutelleet Sakun ja Tommin kanssa pariin
otteeseen, ja Niemisen Antero oli keksinyt tervehtiä. Salla pohti ääneen päivän
kulkua.
”Ella katto taas. Siinä tallialueella sen ekan kerran, kattoiksä
sen ilmettä? Se näytti jotenkin surulliselta, melkein pelokkaalta. Vai
kuvittelenko mä taas?”
Merja pudisti päätään. Hän oli tulkinnut miehen ilmeen samoin.
Syytä he eivät tienneet, mutta Merja oli oudon varma, että se selviäisi ennen
pitkää.
”Ja se katto koko ajan radalta, eikä se hymyillyt kun sillon ihan
aluks kun se näki tän auton. Mä haluun tavata sen tyypin, mun on pakko tutustua
siihen. Mä en pysty elään näin!”
”Joo, siltä vaikuttaa”, sanoi Merja. ”Musta tuntuu, ettei
Ellakaan pysty elään niinku se nyt elää. Sen asiat ei o hyvin. Sen ilmeessä ei
näy sitä iloa, joka sillä syksyllä oli. Mä aattelin, että se oli vihasen
näkönen vaan kun se näki sut, mutta tänään mä huomasin, että se oli koko ajan
ihan kuin se olis ollut masentunu tai epätoivonen. Se ajo hyvin, keskitty
siihen, mutta muistakko sen voittoringissä kun me seistiin siinä kattelemassa?
Siinäkään siltä ei irronnu minkäänlaista hymyä. Teki ihan pahaa nähdä.”
Kotimatka sujui Ellan kohtaloa arvuutellessa. Ystävykset
esittivät vuorotellen erilaisia päätelmiä, kunnes Merja puuskahti, että Sallan
taisi olla parasta selvittää asia kysymällä suoraan mieheltä itseltään,
etteivät he alkaisi pitää kaukaa haettuja perusteluja totuutena ja eläisi
niiden mukaan. Tällä kertaa Ella ei ilmestynyt heidän peräänsä, mutta Markkasen
Samuli ohitti heidät reilua ylinopeutta ajaen.
Tänä vuonna he eivät enää kävisi raveissa, mutta jo viikon
kuluttua olisivat jälleen vuorossa Teivon tiistairavit ja heti seuraavana
lauantaina V5-ravit. He päättivät mennä molempiin, mutta tapaisivat vielä ennen
sitä Merjan kotona uudenvuodenaattona. He aikoivat valaa tinat pitkästä aikaa,
jos niistä vaikka näkisi seuraavan vuoden tapahtumat. Sallaa nauratti. Hän ei
ollut vähääkään taikauskoinen.
8. luku
Mikael seisoi Pohjolankadulla sijaitsevan ison kerrostalon
rappukäytävässä pitkästä aikaa tyytyväisenä. Asunnon numero seitsemän kohdalla
luki hänen sukunimensä. Hän kiipesi toiseen kerrokseen, avasi ruskean oven,
poimi mainosläjän kynnykseltä. Avara kaksio oli tyhjä lukuun ottamatta
makuuhuonetta, jossa oli tukeva parivuoteen levyinen runkopatja, sillä muutama
tyyny, kaksi peittoa ja läjä Marin hylkäämiä tummia lakanoita, jotka hän oli
kaivanut Pirkkalan kodin vaatehuoneesta perimmäiseltä hyllyltä. Keittiöstä
löytyi kahvinkeitin, paistinpannu, pari kuppia ja kertakäyttöastioita,
kylpyhuoneesta muutama pyyhe. Mikael ei vielä tiennyt, mitä uudella
sijoituksellaan tekisi, mutta hänen mieltään huojensi, että se oli olemassa.
Asunto oli pakopaikka, henkinen tukikohta, josta kukaan ei löytäisi häntä.
Sisustamisella ei olisi pienintäkään kiirettä, vain verhot pitäisi hankkia.
Toisen kerroksen asuntoihin näki kadulta liian hyvin.
Tammikuu läheni loppuaan, päivät olivat pidentyneet selvästi.
Mikael ajoi entiseen tahtiin, ehkä jopa enemmän kuin edellisenä talvena. Hän
oli sijoittunut kolmanneksi vuoden 1991 valtakunnallisessa ajajaliigassa,
tuskaisen lähelle toiseksi yltänyttä Samulia ja miltei yhtä lähelle Kuuralan
Tomppaa, joka oli ensimmäinen. Hän oli ajanut huonosti lokakuussa, silloin
voittojahti oli levinnyt käsiin, mutta Mikael ei jaksanut välittää. Tulot riittivät
uuden lainan maksuun, etenkin, kun vaimo tienasi vaaterahat tekemillään
sijaisuuksilla.
Mikael istahti vuoteelle, muuta istuinta kaksiossa ei ollut. Hän
mietti alkuvuoden raveja, ja automaattisesti silmien eteen piirtyi nuoren
naisen kuva. Mikael oli turhautunut. Hän ei ollut edelleenkään saanut sanottua
edes ujosti ”moi”, vaikka ajatteli naista päivin ja öin. Hän haaveili tästä
halatessaan vaimoaan, hän näki tästä unia. Sallan näkeminen oli edelleen
päällimmäisenä ajatuksena ennen Teivon raveja, joissa nainen lähes aina kävi.
Kun tämä ei joskus saapunutkaan paikalle, Mikael oli ärtynyt ja pettynyt. Mies
ei jostain syystä pystynyt sanomaan Sallalle mitään, ei nyökkäämään, ei
tervehtimään. Hän vain hymyili, tuijotti tiiviisti, huokaili itsekseen. Hän
katseli kademielin, kun Salla ystävineen pilaili hänen kollegojensa kanssa
mutkattoman näköisesti ja toivon mukaan ilman taka-ajatuksia.
Tänä perjantaina Mikael ei ollut lähtenyt Turkuun Metsämäen
raveihin. Hän halusi viettää päivän yksin selvittääkseen, mitä elämältä halusi.
Hän ei muistanut aikaisemmin pohtineensa niin syvällisiä, sillä hänen
elämässään riitti väriä ja vauhtia. Ei ollut tullut tarvetta miettiä,
olosuhteet olivat olleet aina vähintään tyydyttävät. Kokonaisia vapaapäiviä hän
ei ollut viettänyt pariin vuoteen, niitä ei ollut ehtinyt kaivata. Nyt tilanne
kotona oli erityisen hankala, vaimo kiukutteli töitään, Mikaelin poissaoloa,
lasten kuljetuksia, kuihtunutta suhdetta, seksin puutetta, televisio-ohjelmia,
kuraa lattialla, mitä hyvänsä. He eivät olleet avanneet viinipulloa kuukausiin
tai hoitaneet yhdessä kotitallin hevosia. Mikael ei varsinaisesti ikävöinyt
yhteisiä hetkiä, ainoastaan totesi niiden loppuneen. Hän ei kaivannut muuta
kuin kiireettömiä ratsastusretkiä Marin kanssa omilla mailla autereisina
kesäaamuina, kasteisen niityn keskellä. Parantumaton romantikko.
Mikael makasi vuoteella selällään ajatuksiinsa vaipuneena. Hän
leijaili usvaisessa kesäaamussa, oli kuulevinaan lintujen aamulaulua, hevosten
kavioiden ääniä. Niihin sekoittui vaimea, monotoninen kuulutus, joka vahvistui,
ja hän huomasi siirtyneensä raviradalle, Teivoon, ja kovaäänisistä kaikui:
”Lähtö uusitaan jälleen. Uusinnan aiheuttaja oli toistamiseen Marjuska,
rattailla Mikael Laine, syynä väärä lähtörata häiriten...” Sallan tummat
hiukset hulmusivat hänen kasvoillaan, estivät häntä näkemästä tilannetta
radalla, eikä hän ollut pysynyt oikealla paikalla. Sallan kasvot vääristyivät,
niiden takaa kuului naisen ääni, joka sanoi: ”...mä haluan että sä tulet mun
luo...”
Mikael säpsähti hereille. Kuva särkyi, mutta uni pysyi tiukasti
mielessä. Miksi lähtöä uusittiin jälleen, miksi hevonen oli Marjuska,
tarkoittiko se Maria? Ja miksi Sallan hiukset peittivät hänen kasvonsa kuin
estäen häntä näkemästä selvästi? Mikael oli pyörällä päästään. Hän katsoi
kelloa, se näytti puolta yhdeksää. Hän tarttui romuluiseen puhelinlaatikkoon,
jonka oli aiemmin raahannut autosta sisään, soitti vaimolle, joka ei vastannut.
Hän jätti puhelinvastaajaan viestin, sanoi lähtevänsä tuttavien kanssa syömään,
eikä tiennyt, koska tulisi kotiin.
Salla kuivasi hiuksiaan Merjan kotona. Heidän oli määrä lähteä
kaupungille pitkästä aikaa. Merjan vanhempi pikkusisko Jaana oli juuri saanut
ajokortin, ja he uskaltautuivat tämän kyytiin. Jaana veisi heidät ja noutaisi tarvittaessa,
jos he tulisivat ennen kahta. Meikkaustuokion aikana heillä oli aikaa puida
tammikuun tapahtumia. Merjaa huvitti yhä Sallan uudenvuodenyönä roiskaisema
tina. Se oli selvä hevosenpää, ja ylösalaisin käännettynä L-kirjain, ja
viittasi varmasti Ellaan. Siideriä maistelleet naiset olivat nauraneet vatsansa
kipeiksi. Merjan tinaa oli ollut vaikeampi tulkita, mutta se oli täynnä
raharyhelmää.
”Sen Lahden keikan jälkeen Ella on muistanu kiitettävästi
kattella, nykyään sen silmissäkin on taas ajoittain se ovela välähdys, joka saa
mut hulluks”, naurahti Salla, ”mut ei se tunnu saavan mitään aikaseks. Mieti,
ne muut on tullu jutteleen, mut Ella, joka mut ekana huomas, ei ole tehny
mitään muuta kun tuijottanu, suuttunu olemattomista ja taas tuijottanu.”
Merja hymähti. Hän jätti kertomatta epäilynsä siitä, miksi Ella
ei toiminut. Hänen mielestään mies oli liian tosissaan uskaltaakseen lähestyä.
Tänä iltana Salla aikoi unohtaa ravit ja Ellan, tanssia itsensä pyörryksiin
Ilveksen yökerhossa ja nauttia elämästä, eikä Merja halunnut rasittaa ystävänsä
aivoja tuoreimmalla oivalluksellaan.
”Laitetaan sulle peti valmiiks, mä oon varma ettei me pystytä
mihinkään kun me tullaan takasin”, hän ehdotti.
”Meillon vielä aikaa, kello on vasta puoli kaheksan.”
Tuntia myöhemmin kaverukset istuivat Amarillossa aloitussiiderit
edessään, Sallalla makea, Merjalla kuiva. Ravintola alkoi täyttyä, ja pian
vapaita paikkoja oli enää muutama. Heidän pöytäänsä olisi mahtunut vielä kolme
ihmistä, mutta jostain syystä kukaan ei tullut edes kysymään, saisiko siihen
tulla.
”Me ollaan niin upeita naisia, ettei kukaan uskalla”, heitti
Merja piloillaan. Saman tien Joni istahti pöytään parin kaverinsa kanssa.
”Mitäs likat?” hän tokaisi ja esitteli seurueensa. Onneksi
Mattilan Kaitsu ei ollut mukana, ajatteli Salla. Tämä oli alkanut katsella
häntä raveissa jotenkin omituisesti. Joni oli usein viihteellä, ja kertomansa
mukaan Kaitsulla oli tapana lähteä hänen kanssaan. Jonin ystävät puhuivat
hulvattomia, ja aika kului niin sukkelaan, etteivät naiset huomanneet hakea
ajoissa yökerhon paluulippuja. Jonoa oli jo alkanut muodostua, kun Salla
viimein havahtui. Hän päätti piipahtaa hotellin aulan vessassa ja käydä jonoon,
ennen kuin se olisi liian pitkä.
Aula oli väljä, ihmisiä näkyi vain kourallinen. Salla käväisi
naistenhuoneessa. Pienen käsilaukun uumenista löytyi helmiäishuulipuna, sitä
oli sipaistava huuliin. Hiukset olivat hyvin, kapea hame ojennuksessa. Salla
kiiruhti ulos ovesta ja törmäsi suoraa päätä nurkan takaa ilmestyvän miehen
syliin.
”Oi, anteeks”, hän tokaisi, ”tais olla vähä...Ella!”
Sallan sydän
jätti lyönnin väliin.
”Kiire, vai?” täydensi mies, joka oli välittömästi tunnistanut
naisen. Tässä oli hänen tilaisuutensa, se oli hoidettava taiten. Salla haukkoi
henkeään. Kaikista Tampereen miehistä hän juoksi päin Ellaa iltana, jolloin oli
vakaasti päättänyt unohtaa miehen ja ravit.
”Kuule hei”, aloitti mies varoen, ”onko sulla aikaa jutella nyt
kun mä...näin sut täällä?”
Mikael oli sanomaisillaan, että kun hän vihdoin sai suunsa auki,
muttei kehdannut. Mitä Salla olisi tuuminut moisesta? Salla nyökkäsi, sanat
takertuivat kurkkuun.
”Mä käyn tossa respassa ja sit tua.” Mikael viittoi
tulosuuntaansa, jossa miesten wc:t olivat.
Mikael oli hermostunut, ja jopa Salla, jonka olo ei ollut toista
kummempi, huomasi sen. Hän jäi hämmentyneenä seisomaan, suori hamettaan jotain
tehdäkseen. Hän seurasi Mikaelia tämän asioidessa hotellin
vastaanottovirkailijan kanssa. Mies soitti lyhyen puhelun, jonka aikana hän
ehti vilkaista Sallaa useaan kertaan. Sitten hän katosi nurkan taakse.
Salla istahti siniselle sohvanpätkälle. Hänen odottaessaan Merja
riensi vuorostaan käymään naistenhuoneessa. Hän ihmetteli ääneen, miksi Salla
oli jäänyt istumaan, harmittiko tätä ehkä jokin?
”Mä sananmukasesti törmäsin Ellaan, se otti vaistomaisesti
kiinni, etten mä kaatuis. Se on tuolla miesten vessassa nyt ja se haluu
jutella, mä en usko tätä! Mä tuun sinne yökerhoon sitte kun tästä pääsee”,
henkäisi Salla. Merja oli heti juonessa mukana. Hän toivotti Sallalle onnea ja
lisäsi, että jos Salla ei tulisi, hän keksisi tekosyyn, joka uppoaisi Joniin.
”Älä viitti, ei tässä mitään tapahdu”, Salla puuskahti, ”mutta
jos mä lähtisin sen mukaan, mä hakisin takkini pöydästä, sanoisin, että mä meen
teille, kun mullon huono olo.”
Merjan mentyä Sallaa alkoi itseäänkin arveluttaa. Hän ei tuntenut
Ellaa eikä tiennyt, mihin tämä pyrki. Häntä hermostutti entistä enemmän.
Mikael uskaltautui takaisin aulaan. Hän oli miettinyt
vuorosanansa valmiiksi, hän halusi kysyä Sallalta yhtä ja toista. Hän hymyili sohvalla
istuvalle naiselle, Teivon ladylle ja ohjasi tämän ravintola Louisianaan, jossa
oli hetki sitten nauttinut maukkaan illallisen parin ystävän seurassa. Ystävät
olivat lähteneet, ja hän oli tavoistaan poiketen jäänyt maistelemaan konjakkia.
Ensimmäistä kertaa miesmuistiin hänen ei tarvinnut lähteä ravintolasta omalla
autolla. Hän istutti Sallan itseään vastapäätä ja kysyi, mitä voisi tälle
tarjota, ja tilasi siiderin.
Mikael oli pitkään hiljaa. Sallan mielestä hän näytti
epävarmalta, ikään kuin ei olisi tiennyt, mistä aloittaisi.
”Mä oon odottanu tätä hetkee”, sanoi mies viimein. ”Kun mä näin
sut ekan kerran radan varressa, mun elämä meni sekasin. Mä ajattelen vaan sua,
Salla, mä kysyin Samulta sun nimeskin sillon kerran Ylä-grillillä, kun te
hävisitte liukkaasti sillä Audilla.”
”Arvaa, oonko mä miettiny, miks sä katsot”, sanoi Salla miltei
kuiskaten.
”Musta on vaan tuntunu, että mun on pakko tutustua suhun, en mä
tiedä, mitä varten.”
Salla mietti hetken, ennen kuin vastasi. Hän olisi halunnut
kysyä, miksei mies ollut tullut aikaisemmin juttelemaan. Hän olisi halunnut
tietää, miten hän oli voinut jäädä Mikaelin mieleen. Hän olisi halunnut sanoa
vaikka mitä, mutta sanat takertuivat jonnekin, kauas ennen huulia. Mikaelin
katse oli syvempi kuin Salla pystyi käsittämään. Hän tuijotti miestä
lumoutuneena ja sai vihdoin henkäistyksi:
”Mä olen odottanu tätä, Ell...Mikael.”
Mikael ummisti silmänsä. Kaikki ennalta mietityt kysymykset
katosivat hänen mielestään, hän ei kyennyt ajattelemaan järkevästi, hänen päässään
humisi. Hän ojensi kätensä pöydän yli, ja Salla tarttui siihen arasti. Hän veti
naisen pöydän ympäri viereensä pehmeälle penkille, hipaisi tumman hiussuortuvan
korvan taakse, hivuttautui lähemmäs.
Luoja, miten hän halusi tätä naista! Hän yritti turhaan rauhoittaa
hengitystään, hänen käsivartensa etsiytyivät kuin itsestään Sallan ympärille.
Hemmetti soikoon, hän ei pystynyt hillitsemään itseään, hän, jota ravipiireissä
luonnehdittiin kylmän laskelmoivaksi ohjastajaksi, joka ei koskaan hermoillut.
Mutta tämä ei ollut työasia, Mikael tajusi. Kukaan ei nähnyt hänen sisimpäänsä.
Salla kostutti huuliaan, Mikael tulkitsi sen kutsuksi ja veti naisen vielä
lähemmäs. He suutelivat kiihkeästi, pitkään, Salla tunnusteli Mikaelin hiuksia
ja niskaa, takertui tämän vaatteisiin.
Mikaelin ajatuksissa siinsi Tammelan kaksio, mutta ehkä näin
ensimmäisellä kerralla oli liian aikaista. Eiväthän he tunteneet toisiaan
lainkaan, hän ei ollut ennättänyt kysyä ainuttakaan suunnittelemaansa
kysymystä. Pohjolankadun sijaan hän ehdotti varovasti Ilveksen yökerhoa.
”Ei me voida, mun veli on siellä ja sen kaverit, ja Mattilan
Kaitsukin saattaa tulla!” huudahti Salla kauhuissaan. ”Eikö olis mitään muuta
paikkaa?”
Mikael haravoi mielessään kaupungin muutaman yökerhon läpi ja
totesi, ettei niihin enää mahtuisi, muihin ravintoloihin ei pian enää pääsisi
sisään, eikä mikään kahvila ollut öisin auki.
”On mulla yks paikka”, hän sanoi hiljaa. ”Mun ei oikeestaan
pitäny vielä viedä sua sinne. Mutta mennään vaan, käydään Ärrän kautta, siellä
ei oo yhtään syötävää.”
He kävelivät talvisia katuja kohti Tammelaa. Matkalla Mikael
selitti ostaneensa kaksion lähinnä sijoitusmielessä, mutta oli päättänytkin
pitää sen ensin vain itsellään.
”Mulla on ollu viime aikoina niin paljon ajateltavaa, että mä
olen tarvinnu omaa rauhaa, niinku semmosta neutraalia tilaa, josta ei synny
mielikuvia.”
Hän vaikeni, tässä kohdassa oli raja. Hän ei halunnut paljastaa
elämästään liikaa, ennen kuin tuntisi Sallan paremmin.
”Tässä
A-rapussa se on, kato, tossa lukee Laine, seiska-asunto. Se on tokassa
kerroksessa, mennään rappuja”, selitti Mikael. Häntä jännitti yhtäkkiä
vietävästi. Avainnippu putosi hänen kädestään, sen metallinen ääni kaikui
hiljaisessa porraskäytävässä. Ovea avatessaan hän kuiskasi:
”Täällä ei
ole oikeestaan muuta kun sänky ja kahvinkeitin, ei edes verhoja, ja lamppuja
puuttuu. Mä ostin kioskilta pari kynttilää, kun siä sattu oleen, mut tikkuja en
huomannu hankkia.”
Salla
tunnusteli käsilaukkunsa taskuja, löysi etsimänsä. Hän ojensi varusteisiinsa
kuuluvaa tupakansytytintä Mikaelia kohti selvittäen, ettei silti polttanut.
Hänen katseensa seurasi kuin liimattuna, kun mies ripusti tummanruskean
nahkatakin aution eteisen naulakkoon, kääntyi ottamaan hänenkin takkinsa, nosti
ostokset lattialta ja katosi keittiöön. Salla kulki hänen perässään, katseli
ympärilleen tyhjyyttään kaikuvassa kaksiossa. Tännehän voisi vaikka muuttaa
asumaan, hän huomasi ajattelevansa, mutta torjui mietteet saman tien. Mikael
oli juuri päässyt sanomasta, että tarvitsi omaa rauhaa.
”Onko sulla
nälkä?” Mikael kysyi.
”Ei, mutta
vettä voisin ottaa, elämä janottaa.”
Mies
naurahti, eikä tuntenut itseään enää yhtä hermostuneeksi kuin vielä hetkeä
aiemmin. Hän ojensi pahvimukillisen vettä, pyyteli anteeksi, ettei ollut
hankkinut laseja. Hän halusi hipaista Sallan poskipäätä, sormeilla tämän
hiuksia, tarttua käteen ja vetää syliinsä, eikä kuitenkaan tehnyt sitä. Hän ei
ollut aikonut edetä näin nopeasti, hän olisi halunnut tutustua paremmin, ennen
kuin toisi naisen luokseen. Hän ei tiennyt, mitä Salla häneltä odotti, hän ei
voinut olla varma tämän motiiveista. Tässä pelissä oli suuret panokset, ja jos
Mikael pelaisi väärin, hän saattaisi menettää Marin lisäksi myös Sallan, eikä
hän halunnut jäädä yksin.
Mikael
pyyhkäisi hiukset silmiltään. Mitä hyvänsä hän oli suunnitellutkin, Salla oli
nyt hänen luonaan. Hän karisti epävarmuuden tiehensä niin hyvin kuin taisi.
Jotain tehdäkseen hän asetti kynttilät paistinpannulle, sytytti ne ja kantoi
muutoin pimeän makuuhuoneen lattialle. Salla tassutteli perässä, mietti, mitä
sanoisi ja rohkaisi vihdoin mielensä:
”Sä oot siis
aikonu olla yön täällä. Tota — mä just tajusin, että viimeset bussit on menny,
niin että mä...kai...” Salla ei saanut kysymystään itseään miellyttävään
muotoon.
”Voisitko sä
jäädä tänne?” uteli Mikael varovasti. Kysymys sai veren kohoamaan Sallan
poskille. Hän vilkaisi miestä huulillaan hymyntapainen, jota ei voinut tulkita
väärin. Mikael astui lähemmäs, katsoi niin suoraan, että Sallaa värisytti,
laski kätensä tämän hartioille saaden aikaan poltteen, joka tuntui varpaista
sormenpäihin saakka. Salla kiersi käsivartensa Mikaelin ympärille ja painautui
tätä vasten. Hän ei sanonut sanaakaan, se olisi ollut turhaa, sillä mies tiesi
eikä enää epäröinyt.
Aamuyöllä
Mikael heräsi yllättäen. Hän oli nähnyt samaa outoa unta kuin edellisenä
päivänä ja tuntenut Sallan tummat hiukset kasvoillaan. Hän ei tiennyt, oliko
oikeasti valveilla, sillä tunne hiuksista ei kadonnut. Tuntui kuin kasvoja
olisi oikeasti kutittanut. Hänen oli pakko pyyhkäistä hiuksia pois, ja samassa
hän muisti myöhäisen illan tapahtumat, naisen, jonka oli epäröiden kutsunut
asuntoonsa, vaikka tiesikin sen vievän pitemmälle kuin oli uskaltanut
ajatellakaan. Mikään ei olisi voinut estää heitä sen jälkeen, kun hän oli
sulkenut kaksion oven jäljessään.
Mikael
vilkaisi viereensä ja näki Sallan alastoman selän ja tummat hiukset. Hän oli
pakahtua tunteeseen, jonka näky hänessä herätti. Aivan kuin veri olisi kuohunut
koskena hänen sisällään. Salla liikahti, käänsi kylkeä, hakeutui kiinni mieheen
kuin turvaa etsien. Mikael ei voinut olla silittämättä naisen hiuksia, hänen
oli pakko kohottautua tutkimaan huulillaan tämän suloista olkapäätä, siirtyä
kaulan kautta hyväilemään kiinteitä, pyöreitä rintoja. Salla ei nukkunut, hän
oli havahtunut kosketukseen, ja hän vastasi miehen kutsuun toivoen, ettei yö
loppuisi koskaan.
9. luku
Merjan
levoton uni keskeytyi puhelimen terävään ääneen. Hän katsoi kelloa, se oli
muutamaa minuuttia vaille yhdeksän. Oli hyvä, että hänen huoneessaan oli
puhelin, hän ei olisi yön juhlinnan jälkeen voinut nousta vuoteesta vielä
vähään aikaan.
”Niin?” hän
urahti saatuaan kuulokkeen korvalleen. Linjalta kuului rahinaa ja napsuntaa ja
Sallan ääni:
”Hyvä
vastaus, Merja. Voinko mä tulla sinne? Tällä kyydillä ei voi mennä kotiin.”
Merja oli
hetkessä hereillä.
”Mitä
tapahtu?” häneltä lipsahti, ennen kuin tajusi, ettei Salla tietenkään aikonut
kertoa yön tapahtumista Ellan kuullen.
”Mä sanoin
Ellalle et sä asut täällä ja tiedät missä mä olen ja kenen kanssa ja että mun
olis pitäny olla yö täällä. Mä tuun kohta. Pääsetsä ovelle? Onks sun siskot
heränny?”
”Joo ja ei
kai. Ei ne ainakaan keittiössä kolistele, ajakaa rauhassa ovelle vaan.”
Merja riensi
keittiöön, jonka ikkunoista näki etupihalle. Ellan auto ilmestyi autotallin
kulman takaa ja pysähtyi. Auton ovet pysyivät tiiviisti kiinni. Merjan ei
tarvinnut miettiä, mitä niiden takana tapahtui. Hän myhäili tietäväisenä,
suorastaan omahyväisenä, olihan hän alun epäröinnin jälkeen osunut arveluissaan
hyvin lähelle oikeaa. Asiat näyttivät kulkevan vääjäämättä kohti hänen
ennustamaansa lopputulosta, mutta näin nopeaan kehitykseen hänkään ei ollut
uskonut. Merja ei tiennyt, mitä kaikkea Salla ja Ella olivat puhuneet tai
tehneet, mutta hän toivoi hartaasti, ettei kumpikaan katuisi tapahtunutta tai
tuntisi ajautuneensa tilanteeseen pakon edessä.
Ulkoa kuului
moottorin murahdus. Ella oli lähdössä, Salla riensi kohti ulko-ovea. Merja
hiipi vikkelästi avaamaan, kuiskasi ystävälleen sisarten olevan yhä unten
mailla. Salla näytti onnelliselta, hymy ulottui korviin saakka. Merjan
huoneessa hän pujahti yöpaitaansa, veti peiton päälleen. Hän ei halunnut Merjan
sisarten huomaavan, ettei ollut yöpynyt talossa.
”Mäkin tulin
niin myöhään, että ne nukku jo. Se Miika, Jonten kaveri, se oli pojilla kuskina
ja heitti mut tänne.”
Merjalla
olisi ollut muutakin kerrottavaa, mutta hän antoi Sallan aloittaa. Tämä ei
olisi kiihtymykseltään kyennyt kuuntelemaan.
Salla maalasi
ystävänsä eteen Mikaelin askeettisen kaksion, poimi välähdyksiä yön
tapahtumista. Hän tiesi, että hänen ei tarvinnut kertoa läheskään kaikkea, että
Merja pystyisi helposti päättelemään, mistä hän häveliäästi vaikeni.
”Tää kaikki
tuntuu niin uskomattomalta, mitkään sanat ei riitä kuvaileen mun sisällä
riehuvaa tunteitten sekamelskaa. Sä et voi tietää — tai oikeestaan, ehkä sä
voitkin”, korjasi Salla. Merja nyökytti päätään. Sallan kasvoilta pystyi
lukemaan yhtä ja toista, ja loput oli helppo kuvitella. Mikael oli toivonut,
että juttu pysyisi Merjaa lukuun ottamatta salassa muilta, sillä hänen
tallissaan oli kaikenlaisia ihmisiä töissä, myös niitä, jotka eivät olisi
pitäneet Sallan astumisesta miehen elämään, ja jos heidän suhteensa kiirisi
Marin korviin, tämä julistaisi varmasti avoimen sodan, jossa kaikki osapuolet
saattaisivat hävitä. Enempää Mikael ei ollut perheestään kertonut, eikä Salla
kysynyt. He eivät olleet jutelleet jatkosta kuin sen, että molemmat halusivat
tavata uudestaan, ehkä ravintolassa, ehkä Pohjolankadulla, mutta Mikael ei
ollut vielä tiennyt, milloin se olisi mahdollista. Seuraavat viikot hän tulisi
todennäköisesti työskentelemään vuorotta, eikä Sallan auttanut muuta kuin
tyytyä odottamaan.
”Silti, tää
on ihan ylihienoo, mä odotan viime yön avulla vaikka puoli vuotta, kun mä
tiedän, mitä on tapahtunu. Yks juttu vaan”, kuiskasi Salla, ”mä en tiä miten me
voidaan raveissa olla niin ettei kukaan huomaa, kun Mikaelin naama säihkyy
kilometrin päähän, enkä mäkään saa tätä typerää virnistystä mitenkään pois. Ja
meidän kaverit on aina paikalla. Ja niin joo, mä en osaa sanoo sitä enää Ellaks
nyt kun mä tunnen sen, se ei oo mulle se sama tyyppi kun se ajopukunen
ohjastaja. Merja, viä yks asia mun täytyy kertoo: sillon ihan upeet kädet.”
”Nukuitteks
te yhtään?” halusi Merja tietää.
”Joo, kai
tommoset kolme tuntia pätkissä”, Salla nauroi. ”Entä sä? Koska se Miika heitti
sut kotiin?”
Merjan
kasvoille tupsahti erikoinen ilme.
”Haluutsä
kuulla koko jutun?” hän uteli, ja vastauksen saatuaan alkoi kertoa, mitä
kaikkea oli sattunut. Jonin seurue sekä Merja olivat notkuneet monien metrien
pituisessa jonossa, josta pääsi yökerhoon muutama ihminen kerrallaan. Puolen
tunnin seisoskelun jälkeen he olivat päättäneet lähteä jatkoille Kivimäen
Markon, Jonin kaverin kämpille Mikontaloon.
”Ajeltiin
siinä Hervantaan Miikan autolla, Joni tunki mun viereen ja alko supattaa ihan outoja.
Se tunnusti…”
”Jaa meiän
Jonte? Mitä se sulle sano?”
”Arvaa. Et
usko! Se sano, että se on ollu muhun lätkässä jo kauan, ja ny se sitte kysy,
voitasko me ruveta oleen tiiviimmin yhdessä, ihan noin kokeeks.”
Salla ei
saanut sanaa suustaan. Joni ja Merja? Hän pidätteli naurunpyrskähdystä, ettei
herättäisi seinän takana nukkuvaa Riinaa.
”No just
nii”, puuskahti Merja. ”Mä sitte selitin sille ihan noin ystävällisesti, että
sori vaan, en mä pysty ajatteleen sitä muuna kun kaverina. Se ei tunnu
semmoselta, että mä voisin elää sen kanssa tai edes olla ihastunu. Joni otti
sen tyynesti, korkkas vaan yhen kaljan Markon luona, sano sitte, että se oli
arvannu tän, muttei olis saanu rauhaa, jos ei olis kertonu. No, sitte se kerto
Mattilan Kaitsusta.”
Merja piti tauon.
Salla ei pitänyt hänen ilmeestään, sen takana piili jotakin.
”Nehän on
nykyään aika hyvät kaverit Jonin kanssa, sen sä varmaan tiesit. Joskus joulun
aikaan Joni kävi talleilla, ne oli jutellu kaikenlaista jotain tunnin. Kaitsu
oli kysyny, ootko sä se joksi se sua luulee”, Merja aloitti. Salla pyysi häntä
jatkamaan, vaikka arveli jo tietävänsä, mitä saisi kuulla. Kaitsu tunsi
Mikaelin ja oli varmasti huomannut jotakin, tai sitten — vielä karmivampaa —
mitä, jos Mikael olikin maininnut hänestä vaikka vahingossa?
”Nyt sä luulet
tietäväs, mitä seuraa. Mutta tätä sä et kyllä usko, ja sä oot vielä pulassa tän
jutun kanssa. Kaitsu on ihastunu suhun ihan päättömästi, ja Joni on siitä tosi
innoissaan! Se touhus teitä jo mielessään yhteen asumaan ja hirnu, että olis
hyvä kun sais tulevan huippuohjastajan perheeseen.”
”Voi paskat”,
pääsi Sallalta. Hänen päässään myllersi täydellinen kaaos. Jos Mikael ei olisi
ollut hänestä kiinnostunut, hän olisi riemuinnut kuulemastaan. Olihan hän
joskus haaveillut Kaitsusta, kuvaillut päiväkirjaansa, miten heidän tarinansa
alkaisi. Tämä ei saanut olla totta, miten hän nyt pystyisi menemään raveihin,
Kaitsuhan saattaisi tulla juttelemaan, kysymään, haluaisiko hän aloittaa
seurustelun. Mitä hän voisi vastata? Että ei voinut, kun hänellä sattui olemaan
salainen suhde naimisissa olevan miehen kanssa? Miten ihmeessä hän kykenisi
luovimaan tilanteen niin, ettei torjuisi toista ikuisiksi ajoiksi tai saisi
vihamiestä? Ja mitä Mikael tekisi, jos huomaisi? Kaamea ajatus lävisti Sallan
tajunnan. Entä, jos Kaitsu puhuisi asiasta Mikaelille? Häntä alkoi hirvittää
tämän puolesta.
”Siis miks
miehet aina saa asiat jotenki solmuun? Ne on niin suorasukasia ja
ajattelemattomia, etten mä kestä!”
”Joo joo, ja
just eilen sä päivällä tuskailit Mikaelista, että se ei tee mitään eikä
varmasti sanois mitään suoraan, ja että se aattelee ihan liikaa sitä mitä sä
haluut”, naurahti Merja vastaukseksi.
”Olkoon mitä
vaan, mut mä oon nyt tosi syvässä liemessä. Apua, miten mä selviän?”
Salla veti
peiton päänsä yli. Mikaelin tapaaminen tuntui edelleen uskomattomalta, mies oli
saanut hänet onnesta pyörryksiin. Yö alkoi naisesta muistuttaa yhä enemmän
jonkinlaista tuhkimotarinaa, etenkin nyt, kun satulinna oli vaarassa romahtaa.
Sallan
huokaillessa peiton alla Merja mietti edellistä iltaansa. Jonin tunnustus ei
jättänyt häntä rauhaan. Hänellä ei yleensä ollut tapana suunnitella
tulevaisuuttaan kovinkaan syvällisesti, hän otti vastaan sen, mitä kohtalo
tarjosi. Hänestä oli luonnollista tarttua jokaiseen vastaantulevaan tilaisuuteen,
koskivat ne sitten työtä, ihmissuhteita tai mitä hyvänsä. Hän ei tavannut
vaivata päätään turhilla murheilla kuten sillä, mitä muut hänestä ajattelivat.
Pääasia oli, että hän itse suunnilleen tiesi, mitä oli tekemässä.
Jonin sanat
olivat pysäyttäneet Merjan pohtimaan elämäänsä. Hänen mieleensä palasi
välähdyksiä edellisen kesän vapauttavimmasta mutta samalla raskaasta
ratkaisusta, kun neljättä vuotta kestänyt tiivis suhde vanhaan koulukaveriin
päättyi. He olivat suunnitelleet muuttoa opiskelija-asuntoon. Kun hakemus oli
täytetty ja toimitettu, Merja oli alkanut epäillä, oliko poikaystävä sittenkään
ihminen, jonka kanssa haluaisi asua. He olisivat päässeet muuttamaan heinäkuun
alussa Lukonmäkeen mukavaan luhtitaloon, mutta kun tieto asunnosta oli kolahtanut
Talvelan postilaatikkoon, Merja oli mielessään päättänyt, ettei halunnut
jatkaa. Periaatteessa suhteessa ei ollut mitään vikaa, mutta neljän vuoden
kuluessa Merja oli alkanut aavistaa, ettei heidän mukava yhdessäolonsa
välttämättä vastannut hänen odotuksiaan kahden aikuistuneen ihmisen
rakkaussuhteesta.
Alkutalven
aikana hän oli viimeistään vakuuttunut, että oli tehnyt oikean ratkaisun.
Sallan ja Mikaelin väkevien tunteiden karuselli oli saanut hänet ymmärtämään,
miten voimakasta ihastuminen saati rakkaus saattoi parhaimmillaan — ja pahimmillaan olla. Hän ei itse uskonut
voivansa joutua moiseen pyöritykseen, sillä hänen arvomaailmansa oli perin
realistinen ja ajattelutapansa järkeen perustuva. Salla keskeytti hänen vakavat
pohdintansa yllättävällä kysymyksellä:
”Onks sun
mielestä Jumalaa olemassa?”
”Häh?” kuului
kohtelias vastaus. Ystävä taisi olla täysin pois tolaltaan. ”No, jos haluut
tietää, niin kyllä mä kai johonki uskon, mutten mihkään semmoseen, josta kirkko
saarnaa. Mun mielestä jokaisella on tavallaan oma jumala, semmonen, kun itse
kokee. Enkä mä tätä ole oikeesti pohtinu kovin paljon, tää on vaan tämmönen
heitto. Miks sä kysyit?”
”Katos kun”,
huokasi Salla, ”mun on pakko varmaan alkaa uskoo johonki, enkä mä tiedä, onko
kohtaloo olemassa. Mikä tän kaiken tekee, miks mä joudun koko ajan tämmöseen
vuoristorataan? Että ensin kannetaan eteen jotain upeeta kultalautasella ja
sitte päälle kaadetaan karvas kastike?”
Merja pudisti
päätään. Hänellä ei ollut aavistustakaan.
10. luku
Maanantai oli tavalliseen
tapaan kiireinen päivä. Ovi kävi tiuhaan, ja useimmiten sisään työntyi lauma
seuramatkailijan näköisiä, hyvinvoivia keski-ikäisiä, jotka olivat
matkatoimiston paras asiakasryhmä. Heille kelpasi hotelli kuin hotelli, kohde
mikä hyvänsä, kunhan oli lämmintä, hiekkarantoja ja paljon ravintoloita.
Hyvässä seurassa he matkustivat, minne vain joku ehdotti.
Salla esitteli
tarjouskohteita, suositteli paikallisia ruokaelämyksiä, etsi esitteistä ja
hitaalta koneelta retkivaihtoehtoja, rohkaisi valitsemaan eksoottisia
elämyksiä, ravitsi hurjia romanssihaaveita. Itsekseen hän ihmetteli, miksi
unelmia piti lähteä hakemaan merten takaa, kun kotimaastakin saattoi löytää
kuvittelukyvyn ylittäviä tarinoita. Hän myi matkan Kreetalle, toisen Kosille,
joku matkasi Nizzaan, jopa Algeriaan. Thaimaa oli uusin villitys, tällä
hetkellä sinne pääsi vain peruutuslähdöillä.
Salla oli
yrittänyt järjestellä ajatuksiaan, asettaa Kaitsun tunnustuksen sopivaan
lokeroon, jossa se ei häiritsisi. Vaikeaksi pyrkimyksen sai seikka, josta Salla
ei hiukkaakaan pitänyt: hän ei voinut olla varma, saisiko Mikaelin lopullisesti
omakseen. Tiellä oli niin monenlaista kiveä ja risukkoa. Jos suhteesta
Mikaeliin ei lopulta syntyisikään mitään kestävää, Kaitsu olisi kiistämättä
varsin hyvä vaihtoehto. Sallan oli pohjimmiltaan vaikea uskoa, että Mikael
haluaisi jättää perheensä, hän ei voinut tietää, millainen myllerrys Laineiden
kotona oli käynnissä.
Tuttu ääni
herätti Sallan ajatuksistaan. Hän oli ajautunut kauas matkatoimistosta,
unohtanut olevansa asiakaspalvelussa. Tiskin takana seisoi isoveli valmiina
kertomaan uusimman älynväläyksensä. Salla kuunteli, katseli kattoon,
kiemurteli. Lopulta hän sai suunsa auki:
”Joni hei,
ihan ookoo, että te lähette hiihtolomaristeilylle kavereitten kanssa. Mut mikä
saa sut luuleen, että mä tai Merja halutaan mukaan? Se vois olla kivaakin, mut
mä en haluu just nyt mihinkään, missä eräs tietty Kai Mattila on mukana. Merja
on kertonu ihan tarpeeks. Mä en nyt pysty käsitteleen tommosia juttuja, mun
päässä pyörii liikaa ajatuksia. Mä en haluu alottaa seurustelua Kaitsun enkä
kenenkään kanssa, eikä siihen oo sulla mitään mutisemista. Mullon vähän
toisenlaiset asiat mielessä, mut niitä mä en viä voi paljastaa. Ne on sen
verran tarkkaan mun omia bisneksiä, enkä mä oo valmis jakaan niitä kenenkään
kanssa. Pyytäkää mieluummin vaikka Anne ja Sari.”
Joni hämmästyi
sisarensa vuodatusta niin paljon, ettei kysynyt mitään. Hän pohti, lähtisivätkö
he keskenään matkaan ja päätti lopulta varata risteilyn. Olisi laivalla
tanssitettavia, he varmasti pärjäisivät pelkällä poikaporukalla riittävän
hyvin.
Viiden aikaan
iltapäivällä Sallan pää oli tulvillaan Kreikan saaristoa. Toimiston ulko-ovi
lukittiin, päivän paketointi alkoi. Salla oli sulkenut kassansa jo hyvissä
ajoin, tänään hän pääsi lähtemään heti. Hän heitti takin ylleen, veti myssyn
syvään ja hupunkin vielä. Ulkona oli helmikuinen hyytävä tuuli, ja vaikka
pakkasta näytti olevan vain pari astetta, kokemus osoitti, että pysäkille
kävellessä ehtisi jäätyä.
Salla poistui
takakautta, mietiskeli kulkiessaan kuluneita viikkoja. Raveista oli selvitty
kunnialla, vaikka hänen sisuksissaan roihuava tuli näkyi Merjan mukaan aika
kauas, vaikka Mikael oli hepulin partaalla, naureskeli itsekseen niin, että
hänen oli välillä yritettävä piilottaa ilmeensä käsiensä taakse. Kun he
kohtasivat tallialueella, kummankin täytyi pakottaa itsensä kävelemään ohitse
ujosti tervehtien, vaikka he olisivat halunneet juosta toistensa syliin ja
syödä toisensa, lähteä yhdessä pois. Salla oli onnistunut välttelemään Kaitsun
kohtaamista, eikä tämä ollut päässyt puhe-etäisyydelle.
Sisäpihalta
kadulle tullessaan Salla tunsi tuulen takertuvan takkiinsa ja vaikeuttavan
kulkemista aika tehokkaasti. Hän puski päin puhuria, alijäähtyneet vesipisarat
piiskasivat kasvoja. Linja-autopysäkille oli kuljettava toimiston etuoven
ohitse. Joku myöhästynyt kulkija kokeili juuri ovea, ja havaittuaan sen
lukituksi kohautti harteitaan ja kääntyi lähteäkseen.
”Mikael”,
tunnisti Salla, ”mitä sä täällä?”
Mies säpsähti,
oli kaatua jäisellä jalkakäytävällä. He lensivät toistensa syliin, ja
tuulenpuuskat katosivat kuumaan suudelmaan. Mikael johdatti Sallan autonsa
luokse, avasi tälle oven ja pujahti itsekin suojaan kaamealta säältä. Hän
kääntyi katsomaan naista, joka riisui myssyään lämpimän Omegan etupenkillä,
lausui vuorosanansa kuin peläten niiden rikkovan herkän tunnelman.
”Mä olen
ajatellu sua koko tän ajan, ja mä tulin kattoon, olisitko sä töissä, kun täks
illaks ilmotetuista vähistä hevosista kaksi karsiutu ja se kolmas ei oo
kunnossa ja se peruttiin, ja mulle tuli vapaata. Mä haluisin tutustua suhun
paremmin”, hymysi Mikael hyvin läheltä.
Salla ei
vastannut heti, hän oli hämillään. Mikael onnistui yllättämään hänet jo
toistamiseen, ensin kaappaamalla syliin kadulla, sitten paljastamalla, miltä
hänestä tuntui. Sallan tuntemat miehet eivät käyttäytyneet sillä tavalla.
Mikael oli jännittävän erilainen, tämä tuntui herkemmältä vaistoamaan asioita,
huomaavaisemmalta kuin vaikka kukaan Jonin kavereista. Mikael ei myöskään
pitänyt hänen ajatuksiaan itsestäänselvyyksinä, vaan kohteli häntä
vertaisenaan.
”Olis kiva
mennä johonkin sisätiloihin istuun, voitais jutella”, Salla miltei kuiskasi.
”Mä tiedän
yhen kahvilan, semmosen pienen, sinne ei kovin moni eksy. Se on ihan tossa
Hallituskadulla, ajetaan vaan tästä ympäri, me saadaan auto ihan viereen”,
Mikael ehdotti. Sallalle kävi mikä vain, hän olisi lähtenyt miehen kanssa
vaikka Svetogorskiin, jos tämä olisi pyytänyt.
Kahvila oli
tyhjä, ja Mikaelin ostettua kupilliset kahvia myyjäkin katosi takahuoneeseen
jatkamaan keskeytynyttä puhelua. He istuivat hiljaa, sekoittelivat tummaa
juomaa, miettivät, mitä kehtaisivat sanoa. Mikael katsoi Sallaa ujosti
kulmiensa alta, ojensi kätensä, kumartui lähemmäs. Salla tarttui hänen käteensä
ja unohtui tarkastelemaan sitä. Tämä käsi oli tutkinut hänen vartaloaan,
silitellyt, puristanut, hyväillyt. Salla ojensi toisen kätensä, samoin Mikael.
Sanoille ei yllättäen löytynytkään väylää, joten he istuivat vaiti, sormet
toisen käsiä tunnustellen, yrittivät hillitä itseään lausumattomien
mielitekojen ääressä. Mikaelin täytyi kuiskata, hän puhui niin hiljaa, ettei
Salla tahtonut ensin ymmärtää:
”Mä en pysty
puhuun täällä, mä en saa sanottua niitä juttuja, joita mun piti...sulta kysyä.
Lähetään, mennään Tammelaan, se on parempi...siellä me voidaan olla me.”
Kaksio ei
ollut enää yhtä tyhjän näköinen. Mikael oli nähnyt vaivaa sisustaessaan
piilopaikkaansa. Salla katseli kiinnostuneena ympärilleen. Olohuoneessa oli
pieni tummanvioletti vuodesohva, siihen sopivat verhot, pikkuinen ruokapöytä,
jonka ääreen sopi neljä tuolia. Pöydällä oli verhojen värinen pieni kaitaliina,
keskellä lattiaa sävyihin sopiva villamatto.
”Mä ostin noi
kaikki samasta paikasta, kun ei oo koskaan tullu harrastettua tota
sisustamista, sieltä sai vähän apua. Vaikka noi mä olisin varmaan valinnu
myyjästä huolimatta”, selitti Mikael. Salla istahti sohvalle.
”Jännät
värit”, hän totesi mietteliään näköisenä. Vaikutti siltä, että Mikael olikin
päättänyt pitää kaksion kokonaan itsellään, eikä vuokrata sitä muille. Mitä
ihmettä tämän kaiken takana oli? Salla olisi halunnut Mikaelin kertovan kaiken
pienintä yksityiskohtaa myöten, mutta hän ei uskonut tuntevansa miestä
riittävän hyvin voidakseen ottaa sen riskin, että mies ei pitäisi hänen
uteliaisuudestaan. Viimeisin, mitä hän halusi, oli menettää Mikael oman
typeryyden vuoksi.
Mikael sen
sijaan sai viimein suunsa auki. Hän pani Sallan kertomaan opiskelukavereistaan,
työstään ja kodistaan, siitä, miksi nainen kävi raveissa. Hän sai myös udeltua,
olivatko Sallan kaverit huomanneet mitään. Hän istui uuden pöydän ääressä
kyetäkseen muistamaan, mitä kaikkea halusi Sallasta tietää. Hän ei voinut
istahtaa naisen viereen, koska sillä hetkellä hänet olisi täyttänyt
sammuttamaton jano, joka olisi saattanut heidät kyltymättömien halujen
valtakuntaan, pois todellisuudesta.
”Sä oot tullu
töistä, haluisitsä syödä jotain?” Mikael kysyi yllättäen, nousi mennäkseen
keittiöön. Sallan ei ollut nälkä, vaikka kaiken järjen mukaan vatsan olisi
pitänyt kurnia. Näiden kuukausien aikana, joina hän vuoroin rakastuneena,
vuoroin epätoivoisena oli odottanut ja palvonut mielessään miestä, jonka hän
Mikaelissa näki, hän oli laihtunut, vaikka oli aina ollut normaalipainoinen.
Tuntui oudolta, että tunteidentäyteinen maailma ravitsi; hän ei tuntenut nälkää.
”Otaksä
juotavaakaan?” hän kuuli miehen kysyvän. Jääkaappi oli käytännössä tyhjä, sinne
ei kannattanut varastoida kuin jotakin pitkään säilyvää, vaikkapa
virvoitusjuomia. Mikael kävi asunnossa harvoin, hän varjeli paljastamasta sen
olemassaoloa kenellekään. Tärkeintä oli, ettei vaimo saisi vihiä, siitä olisi
syntynyt melkoinen keitos.
Pieneen
keittiöön mahtui juuri ja juuri kaksi ihmistä. Mikael otti kaapista kaksi
lasia, täytti ne kolalla. Salla huomasi miehen hankkineen muitakin astioita ja
unohtui toistamiseen pohtimaan, miksi tämä rakensi ikään kuin toista kotia.
Vaikka olisi mielellään tiedustellut asiasta, hän ei voinut, koska hän ei
halunnut udella liikaa. Mikaelin yksityiselämä perheineen kaikkineen ei
kuulunut hänelle ainakaan vielä, sillä huolimatta kuukausia jyllänneistä
väkevistä tunteista, joiden kanssa kumpikin tahollaan pyrki tulemaan toimeen,
he olivat oikeasti tavanneet vain kerran. Salla ei osannut arvioida asemaansa
Mikaelin elämässä. Se mietitytti häntä usein, joskus jopa haittasi.
”Mitä sä
mietit?”
Mikaelin
kysymys hajotti Sallan vakavat ajatukset.
”En oikeen
mitään”, hän vastasi, maistoi juomaa, tokaisi sitten omaksi yllätyksekseen:
”Tai oikeestaan, kyllä mä jotain mietin. Sä oot keränny tänne kaikkee
tarviketta. Meinaaksä muuttaa tänne joskus?”
Saman tien
Salla katui, että oli avannut suunsa. Mikaelin kasvoilla käväisi säikähdys, sen
jälkeen hän näytti jollakin tavalla onnettomalta. Hän ei Sallan helpotukseksi
hermostunut tai suuttunut, ainoastaan huokasi syvään, vastasi lattiaa tuijottaen:
”En tiedä. Mä
en tiä yhtään, mitä tapahtuu. Se ei oo mulle selvää, eikä muillekaan. Mä oon
vähän eksyksissä, enkä mä haluais sekottaa sua tähän. Se, mitä meillä on, ei
kai oo oikein, ei ainakaan sua kohtaan, mutta kun mä nään sut, mä en aattele mitään.
Pystykkö sä odottaan, ehkä kauan, ehkä vaan vähän aikaa?”
Mikael
vaikeni. Hän katsoi nyt Sallaa, joka oli jähmettynyt niille sijoilleen. Salla
ei uskonut kuulemaansa, ei mies voinut tuommoisia puhua, ei hänelle, ja nyt
tämä vielä jatkoi:
”Meillon kotona
semmonen vaihe, että kukaan ei puhu kellekään mitään. Se ei oo uutta, mut sitä
ei meinaa jaksaa. Mä en haluis puhua sulle tätä, mutta joskus sunkin täytyy se
tietää... Tää on vaikee juttu. Toisaalta ei haluis jättää sitä, mitä on,
toisaalta taas ei jaksais semmosta, mutta... Äh, emmä tiä. Mä oon vaan niin
kyllästyny. Mä oon aika sekasin, enkä mä halua viä tehdä mitään päätöksiä.
Jaksakko sä tämmöstä, Salla?”
Sallan päässä
myllersi. Hän ei uskonut ymmärtäneensä oikein, vaikka tiesi kuulleensa juuri
sen, minkä toinen vuodatti. Mikaelin avioliitto oli käymistilassa, tämän olisi
selvitettävä, mitä todella halusi. Salla kiusasi, ettei tiennyt, oliko hän syy
vai seuraus. Häntä alkoi äkkiä suututtaa, ja Mikael vaistosi sen.
”Salla, sä et
oo mikään välikappale, sitä mä en ikinä olis suunnitellu! Meillä on ollu
tämmöstä jo tosi kauan, mut mä en oo jaksanu välittää, kun mä oon aina töissä,
mun ei oo tarvinnu. Nyt vaan tuntuu, ettei tätä enää jaksa, ehkä mä nään, että
elämä vois olla toisenlaistaki. Mä en tiedä, mä oon hukassa. Anteeks, että mä
sanoin, pilasin tän kaiken.” Mies nojasi keittiön seinään eikä katsonut kohti.
Pahus,
ajatteli Salla, Mikael taisi olla tosissaan. Hänen kiukkunsa laantui hieman,
mutta tiivis tunnelma oli kadonnut. Salla halusi jatkaa, mutta häntä pelotti.
Lopputulos saattaisi olla mitä tahansa. Jaksaisiko hän odottaa? Entä, jos
Mikael päättäisi jäädä perheensä luo? Se ei ollut lainkaan epätodennäköistä.
Jatkaisivatko he silti suhdettaan? Silloin se muuttuisi puhtaaksi pettämiseksi,
eikä se nytkään juuri muuta ollut. Mitä voimakkaille tunteille saattoi tehdä?
Kuristaa ne, näivettää ne? Mitä, jos ne eivät kukistuisi?
Ääneti Salla
vaati Mikaelin katsomaan itseään. Mies kääntyi, häivähdys tutusta välähdyksestä
kävi hänen silmissään. Salla aukaisi suunsa ruokkien tietämättään uudelleen
virinnyttä liekkiä:
”Mä en tiä,
jaksanko mä odottaa, mutta mä lupaan yrittää. Mä en voi muutakaan.”
Sillä hetkellä
Mikaelista tuntui, että maailmassa ei ikinä olisi ollutkaan muita kuin he
kaksi. Hän sukelsi viettiensä vietäväksi, hukutti huolensa huokauksiin,
suudelmiin, nälkäänsä, jonka vain Salla kykeni tyydyttämään. Hän ei tiennyt,
miksi tunsi näin väkevästi, hän ei olisi ehkä ollut valmis heittäytymään
halujensa kuljetettavaksi, mutta hämmentävä kiihko sai hänet toimimaan, eikä
Salla vastustellut. Selittämättömällä tavalla he tuntuivat kuuluvan yhteen.
11. luku
Sunnuntaisin
Toivasten perheellä oli tapana syödä yhdessä. Jonikin, joka oli hiljattain
muuttanut omilleen, saapui vähän ennen kahta vanhaan kotiinsa. Tällä kertaa isä
oli paistanut porsaankyljyksiä, valmistanut herkullisen rosépippurikastikkeen
keitettyjen perunoiden kyytipojaksi. Vanhemmat kyselivät kuulumisia, utelivat
Sallalta tämän työstä. Jotenkin puhe kääntyi raveihin. Sallan oli vaikea istua
tyynenä, Mikael täytti hänen ajatuksensa heti hänen miettiessään Teivoa. Hän
selitti kautta rantain jatkavansa harrastustaan Merjan vuoksi, ystävä kun oli
alkanut tutkia sponsoreiden merkitystä ja markkinoinnin visuaalista teoriaa
ohjastajien ajopuvut esimerkkinään.
”Me tunnetaan
monet niistä ajajista ihan jo Merjan gradun takia, se on jututtanu
sponsoreitakin. Me käydään varmaan tyttöjen kanssa kesällä muissakin raveissa
kun Teivossa, siitä on ruvennu nauttiin.”
Selitys upposi
kuin puukko lämpimään voihin, eivätkä vanhemmat jatkaneet aiheesta enempää.
Salla kertoili kuluneen viikon työpäivistä muutaman hauskan sattumuksen. Hän
viihtyi hyvin, toimiston henkilökunta oli hilpeää joukkoa. Pian olisi uusittava
työsopimus, se oli tehty aluksi viideksi kuukaudeksi. Salla oli suunnitellut
vuokraavansa pienen asunnon Hämeenpuistosta tai sen lähistöltä, mutta sopivaa
ei tahtonut löytyä. Toisaalta hänellä ei ollut kiire, vanhemmat eivät vahtineet
hänen menemisiään, ja jos hän halusi viettää yön muualla, siitä oli vain muistettava
ilmoittaa. Harvoin häneltä edes kysyttiin, kenen luona hän kulloinkin aikoi
yöpyä.
Isällä oli
uutinen kerrottavanaan. ”Tapio on ostanu ajolle opetetun suomenhevosvarsan ja
sitte kuulemma varsin hyvän nelivuotisen lämpösen oriin, semmosen kun Watch My
Back, joka oli myytävänä omistajien rahatilanteen takia”, hän totesi.
Sallan
aivoissa kävi kuhina, kun hän muisteli, kenen valmennuksessa kyseinen hevonen
oli ollut. Aivan, Kuuralan Tommilla. Kukahan lupaavaa hevosta pääsisi ajamaan
nyt, kun setä oli ostanut sen? Aika paukun tämä oli järjestänyt. Sallan ilme
kirkastui. Hänhän voisi alkaa vapaa-aikanaan hoitaa sitä, silloin hän pääsisi
helposti minne vain seuraavan kesän suurraveissa, joissa kuulemma oli
rajoituksia tallialueelle pääsyssä. Kavereiden oli saatava kuulla tästä, mutta
ensin täytyi soittaa sedälle. Salla nousi pöydästä, kiitti ja juoksi
puhelimeen. Setä oli kotona, ja he juttelivat hetken raveista. Hän oli selvästi
mielissään Sallan tarjoamasta avusta, pyysi tätä vielä samana päivänä katsomaan
”Vollea”, kuten hän hevosta kutsui. Isä lupasi auliisti lainata vanhaa autoaan
työajoneuvoksi, mikäli se kelpaisi Sallalle.
Myöhemmin
iltapäivällä Salla poimi Merjan hyvin pidettyyn hopeanhohtoiseen Opel Asconaan
ja he ajelivat Nokian läpi Salmiin kahdestaan. Anne ei ollut vastannut ja
Sarilla oli iltapäivälle muuta ohjelmaa. Tapio-setä odotteli jo pihassa
tyytyväisenä myhäillen. Sallan innostus lämmitti hänen yksinäistä sydäntään.
Hänen Raila-vaimonsa oli kuollut syöpään jo vuosia sitten, eikä heillä ollut
lapsia. Salla oli pienenä ollut hänelle kuin oma tytär, ja useina kesinä Salla
oli viettänyt viikkoja Tapion maatilalla ilman vanhempiaan. Monet muistot
tulvahtivat naisen mieleen, kun hän ajoi auton päärakennuksen eteen sedän
pakettiauton viereen. Hän juoksi sedän luokse, he halasivat lämpimästi. Ylpeänä
setä johdatti naiset talliin katsomaan hoidokkejaan. Nuori suomenhevonen oli
vekkulin vaalea, sen harja ja häntä vielä vaaleammat.
”Tää neiti on
mun Hellu, vaikka kirjoisa lukee Sirun-Helinä”, setä esitteli. Varsa ei
säikkynyt, ei tempoillut, vaan antoi Sallan taputella turpaansa ja yritti
hamuta tämän hiuksia. Salla kaivoi taskustaan sokeripalan ja tarjosi sen
Hellulle. Silloin viereisen karsinan kiiltävä, komea ori hirnahti. Sille piti
myös tarjoilla herkkuja.
”Ai, sä oot
mustasukkanen. Ookkos myös kuuma ja tulinen, kun pääset radalle?” Salla
jutteli. Volle näytti kuuntelevan, työnsi turpansa taskulle, jossa sokeripalat
olivat ja tökki Sallaa.
”Katos vaan”,
virkkoi Tapio, ”sää tairat olla eka ihmine, jota Volle ei yritä ajaa pois.
Susta taitaaki tulla paras mahrolline hoitaja tälle kaverille. Pitäs varmaan
maksaa vähän palkkaaki?”
”Puhutaan
semmosista myöhemmin, ensin mä haluisin vaan olla hevosten kanssa pitkästä
aikaa. Se riittää palkaks. Katotaan sitte, jos työ alkaa tuottaa tuloksia,
sitte mä voin pyytää osan palkintorahoista, jos niistä kulujen jälkeen jää
jotain yli. En mä tätä rahasta haluu tehdä.”
Merja aivasti
neljästi, pyyteli anteeksi ja katosi ulos. Hänestä ei olisi moiseen hommaan,
onneksi hänellä oli kylliksi muutakin tekemistä. Hetken kuluttua Salla ja
Tapiokin saapuivat ihastelemaan kevätaurinkoa. Tapio kutsui ystävykset
pullakahville, hän oli leiponut korvapuusteja leivinuunissa.
Talo näytti
samalta kuin aina ennenkin, raitaiset matot olivat ojennuksessa tuvan
lattialla, iso kaappikello kumahteli puolen tunnin välein. Kukkia oli vähemmän
kuin Railan vielä eläessä, kamarin televisio oli suurempi. Kohta kahvin tuoksu
levisi taloon ja Tapio pyysi Sallan ja Merjan pöytään. Salla päätti selvittää
itseään askarruttavan asian heti:
”Kuule, Tapio,
ookko sä aatellu, kuka tota Vollee ajaa tästä eteenpäin? Sen Tommin kans kun
voi olla vaikee tehdä yhteistyötä, kun se asuu siä Forssan lähellä.”
”No,
Eeverttiähä ajo sillon Samuli Markkanen, muistakkos?”
Salla sai
pullaa väärään kurkkuun ja nyökkäsi yskänpuuskan keskeltä. Hän totta vieköön
muisti Samulin liiankin hyvin. Hetken kuluttua Tapio jatkoi verkkaiseen
tyyliinsä:
”Mää soittelin
Samulille sillon, kun olin päättäny ostaa nää elikot ja juttelin sen kans
ajamisesta. Mää tunnen Samulin ajotyylin, se on aika reipas, piiska rapsaa
miähekkäästi. Jotenki tuntuu, ettei toi oikeen sovi Vollen nahkalle. Noita
muita ajomiähiä mää en oikeen tunne, kun ne on tommosia märkäkorvia loppeja,
eihän ne sillon Eevertin aikaan viälä oikeen mitään ajanu, ja joku Alavillamon
Sakuki muutti Vermoo, sen mää tunsin ja hyväks havaitsin. Mikäs se Laineen
poika on miähiään, sitä ku kehutaan aina lehrisä?”
Salla
kiemurteli paikallaan, yritti käyttäytyä normaalisti. Onneksi setä oli niin
tohkeissaan hevosistaan ja ohjastajamietteistä, ettei näyttänyt huomaavan
mitään. Merjan ällistykseksi Salla tokaisi:
”Mä tunnen sen
Mikaelin, me ajoittain jutellaan raveissa. Se on tosi helläkätinen ohjastaja,
vaikuttaa taitavalta. Ei se viimeks ajajaliigaa voittanu, mutta sen lokakuu
oliki huono. Se oli varmaan kipee tai jotain”, maalaili Salla. Merjaa nauratti
hillittömästi, hän ei uskaltanut katsoa Sallaa. Helläkätinen ohjastaja,
justiinsa joo. Oli Mikael varmasti hellä, mutta radalla mies kyllä käskytti
hevosia muiden malliin.
”Mikaelilla on
semmosta herkkyyttä, sen ei tartte kun nähdä hevonen, niin se tietää, mitä
sille pitää tehdä, se näkee niitten voinnin jotenki kummalla tavalla.”
”Sä tairat
tuntee sen Laineen aika hyvin”, tuumasi Tapio. Salla nauroi vastaukseksi
peittäen siten hämmennyksensä. Jopa tuli pidettyä varsinainen palopuhe.
”Josko sää
likka sitte soittasit sille Laineelle, jos sää sen tunnet, puhusit vähä niinku
mun pualesta? Kai sulta sen numeroki jostaki löytyy.” Tietämättään Tapio pyysi
Sallalta lähes mahdotonta palvelusta, mutta koska oli avannut suunsa ja
väittänyt tuntevansa miehen ei Salla voinut kieltäytyä. Hän kaivoi kalenterin
laukustaan, joka oli aina mukana, kipitti Tapion perässä tämän työhuoneeseen ja
väänsi numerot. Tuntui hassulta käyttää numerolevyä, kun oli tottunut
näppäinpuhelimeen.
”Yhreksän-neljä-yhreksän
— onks tää vallan autopuhelin? Kaikenlaisia kotkotuksia sitä nykyään onki,
mutta hyvähän toi reisumiähelle on”, mietiskeli setä ääneen. Sallaa hirvitti,
sydän hakkasi, kädet hikosivat. Voi, kunpa Mikael ei voisi vastata, kunpa tämän
puhelin olisi kiinni!
”Laine”,
kuului Sallalle niin tuttu ääni.
”Toivasen
Salla tässä terve, soitanko pahaan aikaan?”
”Et, mullei oo
ketään kyydissä, mä oon ajamassa raveista kotiin. Ootas, täytyy ohittaa yks
auto, noin, kylläpäs yllätit mut. Onko jotain tapahtunu?” Mikaelin
ilahtuneeseen ääneen hiipi huolestunut sävy.
”No, ei mitään
ihmettä, älä huolestu. Mä oon Salmissa setäni luona kattomassa sen ostamia
ravureita. Mä kysyin, ketä se on aatellu ajaan sitä sen nelivuotista
lämminveristä oria, joka on kai hyväkin, ja setä sano, että sen nahka ei
kuulemma kestäis Markkasen Samulin käsittelyä. Mä kerroin että mä joskus oon
jutellu sun kans raveissa...”
”Aika hyvin
sanottu”, keskeytti Mikael, ”joskus juteltu raveissa. Mites tää muhun liittyy?”
”No, kun Tapio
aatteli, että sä ryhtysit ajamaan tota Vollea. Se on se Watch My Back, jota
Kuuralan Tommi on ajellu tähän saakka.”
”Voihan
helvetti, se tykki!” pääsi Mikaelilta. ”Siinä on kuule Salla niin hyvä hevonen,
että se tulee pärjään syksyllä U.E.T. Grand Prix'ssä tosi hyvin, se voi vaikka
voittaa. Mistä sun setäs semmosen oriin on siepannu? Se voittaa vielä Derbyn,
se on maksettu kaikkiin ikäkausikisoihin. Tommi oli tosi pahoillaan, kun joutu luopuun
siitä, mut se taisikin olla mun onneni. Salla, kultanen nainen, tää oli mulle
hirvee päivä ja sä sait mut taas iloseks! Olisitpa täällä niin mä suutelisin
sut pyörryksiin.”
Sallan täytyi
istahtaa, häntä huimasi. Mikael sai hänet puhelimen kauttakin pyörryksiin, ei
siihen suudelmia tarvittu. Eikä hän ollut ensinkään tajunnut, miten hyvän
hevosen setä oli hankkinut. Mistä tämä oli saanut rahat? Semmoinen hevonen ei
voinut olla tarjouksessa. Vastausta odottamatta Mikael jatkoi:
”Mä oon ihan
kohta Tampereella, oisko siinä järkee että mä tulisin käymään ny heti? Mua
haluttais nähdä se Volle, että missä kunnossa se on ja ajaa vaikka, niin sais
jonki käsityksen, mitä sen kanssa vois tehdä. Se taitaa olla hyväkin valmentaja
se sun setäs, Samu kehu sen maasta taivaaseen. Et kysyis, voinks mä poiketa?”
Salla päätti
pyytää Tapion puhelimeen, jotta saisi hengähtää. Mikael kaahaisi puolen tunnin
kuluessa pihaan, ja setä saattaisi vaikka huomata jotakin. Nyt oli
ryhdistäydyttävä ja koottava kaikki näyttelemistaito.
Epämääräisessä
mielentilassa Salla palasi Merjan luokse, joka istui yhä tuvassa pitkän pöydän
ääressä ja vilkaisi Sallaa kysyvästi, tahtoi tietää, miten puhelu oli sujunut.
Salla sai sanottua vain, että Volle oli Mikaelin mukaan huippuravuri ja että
mies tulisi kohta katsomaan sitä.
”Pystykkö sä
oleen täällä, kun se tulee?” ihmetteli Merja.
”Onko muuta
vaihtoehtoo? Onneks noi toiset ei lähteny mukaan, sitte ne ainaki huomais.
Kattelee ne jo raveissaki aina välillä hiukka oudosti, Anne varsinki. Kai me
saadaan täällä näyteltyä tavallisia tuttavia, mut mua huolestuttaa, miten sitte
käy, kun Volle voittaa ja mä sen hoitajana kai sitte hyppään kärryille mukaan
voittajaesittelyyn, ainaki Derbyssä ja U.E.T:ssä. Voiksä kuvitella, mä
Mikaelissa kiinni siinä, eikä kukaan muka saa huomata?” Salla pudisti päätään
osin kauhuissaan, osin riemuissaan.
”Aattele hei,
jos sun täytyis kiivetä samoille rattaille Markkasen kanssa. Eiköhän toi Ella
oo sata kertaa parempi vaihtoehto”, Merja muistutti. Salla vei käden suunsa
eteen kauhistuneena. Olipa sittenkin onni, että setä oli päätynyt Mikaeliin.
Samulihan olisi päässyt likistämään häntä ihan työn puolesta, ja ajatuskin
puistatti.
Mikaelin tuloa
odotellessa Salla tutkaili Merjan kanssa sedän arkistoja. Alkusyksystä Sallan
kaipaama perhelehtikin löytyi, ja molemmat lukivat artikkelia innokkaasti.
Mikaelin vaimo oli varsin kaunis nainen, ja Sallaa alkoi mietityttää, mikä
Mikaelia saattoi hänessä itsessään viehättää. Lehtijuttu häiritsi hänen muutoin
iloista mielentilaansa, mutta kuullessaan auton hurahtavan pihaan ikävät
tuntemukset katosivat hykerryttävän jännityksen tieltä.
Tapio kutsui
naiset ulos tervehtimään tulijaa. Mikael sai pidettyä ilmeensä melko normaalina
heidän jutellessaan pihassa, setä ei ainakaan näyttänyt innostukseltaan
huomaavan mitään erikoista. Hän kertoili entisen omistajan rahavaikeudet,
Vollen valmennusohjelman ja muutokset, joita oli siihen suunnitellut, esitteli
tallin ja hevoset, kolmet kärryt ja runsaat varusteet, lörpötteli Eevertistä,
kyseli Mikaelin ajotavoista ja valmennettavista.
”Ja toi Salla
on luvannu autella mua Vollen ja Hellun hoirosa, se saa ajaaki niitä jos
tahtoo. Mullon tosa kilometrin harjotusrata pellosa, se on Eevertin ajoilta,
mää kunnostelin sitä syyshommien aikaan kun aattelin hommata elikoita. Salla
saa sitte tulla hakeen sun kyyrisä ne pokaalit, joita sää Vollen kans napsit”,
myhäili Tapio.
Mikael katsoi
Sallaa oudosti. Naisen jalat olivat vetelät, tuntui, etteivät ne kantaneet.
Setä oli aivan mahdoton velmuilija! Olikohan tämä sittenkin huomannut jotakin?
”Jaa niin
Salla, kai sää suostut semmoseen, ehän mää vanhana ukkona enää jaksa tosa
kärryn reunasa käkkiä? Ohan toi Laineen poika ihan komee miäski”, jatkoi setä
kiusoitteluaan.
”Anna olla jo,
enköhän mä voi sun puolesta palkinnot noutaa. Pitää vaan harjotella sitä kärryn
reunalle hyppäämistä vaikka täällä sun radallas, etten sitte putoo
tositilanteessa”, Salla lohkaisi tuijottaen merkitsevästi Mikaelia. Miehen
epäluuloinen ilme suli hymyksi hänen ymmärtäessään, ettei Salla ollut itse
ehdottanut moista. Kiusallista se ehkä tulisi olemaan, kun pitäisi istua Sallan
vieressä, eikä kuitenkaan saisi koskea. Se vaatisi luonnetta.
Tapio uteli,
ehtisikö Mikael vielä sisään sopimusta sorvaamaan, neuvottelemaan ajajalle
kuuluvista palkkioista ja muista yksityiskohdista. Mikael ei tuntunut
kiireiseltä, hän jopa toivoi saavansa koeajaa Vollen vielä ennen pimeän tuloa,
ja koska ilta oli jo hämärtymässä, Tapiolle tuli kiire. Hän riensi talliin
valjastamaan aarteensa harjoituskärryjen eteen, heilautti ovella kättään
Sallalle ja Merjalle, jotka olivat vähitellen lähdössä. Salla tunki auton
avaimet Merjan käteen ja pyysi tätä ajamaan, sillä oli itse aivan liian
sekaisin.
Merja käveli
auton luokse hitaasti, aikaili avatessaan ovea, istahti kuljettajan paikalle.
Vasta sieltä hän kurkisti pihaan, jonka keskellä Mikael sanoi jotakin pidellen
Sallaa käsistä, kumartui äkisti suutelemaan, eikä olisi millään päästänyt
naista luotaan. Merja oli näkevinään sähkön, joka heidän välillään väreili ja
huokasi miettiessään, tokko hänen eteensä koskaan kävelisi miestä, joka saisi
hänessä aikaan samanlaisen tunteiden pyörremyrskyn. Ei, hän ei varmasti pystyisi hullaantumaan niin
kuin nuo kaksi. Liian järkevä, hän mietti ja huokaisi huomaamattaan.
12. luku
Vielä pari tuntia
ja työpäivä olisi ohi. Salla ei olisi innostukseltaan malttanut odottaa viiteen
saakka, ja hänen ajatuksensa eksyivät yhtä mittaa edellisen viikonlopun
tapahtumiin. Hän oli viettänyt vapaapäivänsä Tapion tallilla Salmissa Vollea ja
Hellua hoitaen, opetellut valjastamaan hevosen kärryjen eteen ja istahtanut
ohjastajan paikalle ensimmäistä kertaa elämässään. Vollea oli helppo ajaa,
vaikka auringon sulattama kurainen rata veteli ja varjoisten kohtien vielä
jäiset möykyt täristivät. Setä oli huudellut ohjeita aina Sallan ollessa
kuuloetäisyydellä, kehunut tätä synnynnäiseksi kuskiksi.
Satunnaiset
asiakkaat häiritsivät Sallan mietteitä, ja kaiken huipuksi vain muutamaa
minuuttia ennen viittä toimistoon pelmahti tarjouslähtöjä peräävä naisasiakas,
joka kyseli mahdollisia ja mahdottomia ja jolle ei kelvannut mikään listoilla
oleva hotelli. Salla tuskaili tietokoneen hitautta ja sai kuulla olevansa
surkein asiakaspalvelija, johon nainen oli törmännyt. Kärsivällisesti Salla
kysyi, mitä tämä mahtoi heidän tarjouslähdöiltään odottaa, ne kun olivat
pääasiassa peruutuksia ja viimeisiä paikkoja muutoin loppuunmyydyillä
lähdöillä. Nainen suuttui ja vaati johtajan paikalle, jolloin toimistopäällikkö
astui takahuoneesta maireasti hymyillen ja totesi, että toimiston ovet oli
suljettu jo hetkeä aiemmin ja että mitään varauksia ei valitettavasti enää
voinut tehdä.
”Kiitos,
Kristina”, huokasi Salla naisen lähdettyä.
”Niin, noi
tommoset ei ikinä tilaa matkaa, ellei sitä tarjota ilmaseks, ne oottaa viiden
tähden hotellia täyshoidolla kahden tähden tarjoushinnalla.”
”Mä lasken tän
kassan, sit mä liukenen Salmiin. Mullon siä pari ravuria hoidettavana, toinen
pitää valmistaa huomisiin veevitosiin. Se on ollu tänään hiitillä Teivossa,
semmonen Laineen Mikael on ajanu sitä”, selitti Salla.
”Voi, mulla
oli kerran oma ravihevonen!” huokasi Kristina yllättäen. ”Mun isällä oli itse
asiassa monta hyvää hevosta, ja yks niistä oli mun nimissä. Me sä kuule Salla
sinne Salmiin, mä hoidan sun kassan. Jos siinä on jotain outoo, katotaan se
maanantaina. Sun täytyy päästä ajaan.”
Salla oli
iloisesti yllättynyt. Hän ei ollut tiennyt, että toimistopäällikkökin oli
hevosista kiinnostunut, se ei ollut koskaan käynyt ilmi. Kristina Kallström oli
tumma, voimakaspiirteinen nainen, iältään ehkä vähän yli neljänkymmenen. Hän
oli järjestelmällinen ja napakka esimies, joka piti huolta alaisistaan. Salla
tiesi hänen harrastavan posliininmaalausta ja kuntojumppia, mutta hevoset eivät
olleet koskaan tulleet puheeksi.
Salla kysyi,
vieläkö Kristina seurasi raveja. Tämä nyökkäsi ja kertoi innostuneena
voittaneensa muutama kuukausi aikaisemmin sievoisen summan pelattuaan Kuuralan
Tommin ajamaa Watch My Back -nimistä nuorta hevosta, jonka ei olisi pitänyt
vielä pärjätä lähdössä.
”Nyt se on
myyty, ja mä toivon, että se on hyvissä käsissä. Siinä on tosi hieno ravuri,
sen emän isä oli mun isän tallista.”
”Maailma on
pieni”, hämmästeli Salla ääneen. ”Arvaa, mitä hevosta mä oon menossa
laitteleen?”
Alkuillan
aurinko lämmitti selkää, niin että ajettuaan radalla kierroksen Salla riisui
takkinsa. Tapio seurasi veljentyttärensä puuhia tyytyväisen näköisenä. Tyttö
oli innostunut ja taitava käsittelemään oikukasta Vollea. Oivan ohjastajankin
tämä oli Vollelle hankkinut. Hevosella oli ajettu nyt kaksi starttia, joista
toisen se oli voittanut ja toisessa tullut niukasti toiseksi, kun oli päässyt
pussista vasta loppusuoralla muiden väsyttyä. Oli se Ella nuoresta iästään
huolimatta aikamoinen hevosmies. Tapio viittoi ajon riittävän, jolloin Salla
ohjasi hevosen setänsä vierelle. Hän mainitsi työpaikalla ilmenneestä
yhteensattumasta ja kysyi, mitä muita töitä sedällä hänen varalleen olisi.
Harjattuaan
molemmat hevoset ja katsottuaan seuraavan päivän varusteet valmiiksi Salla
suuntasi kohti päärakennusta. Kevät oli jo pitkällä, aurinko paistoi yhä puiden
latvusten tasalla. Talon eteläseinustalla näkyi terhakoita krookuksia, joista
osa oli jo kukintansa loppuvaiheessa. Salla unohtui tutkimaan maasta nousevaa
elämää. Kukat muistuttivat häntä Mikaelista, heidän orastavasta suhteestaan,
jonka onnistumiseen hän ei uskaltanut luottaa. Näinä viikkoina, jolloin mies
oli ajanut Vollea sekä kilpailuissa että rataharjoituksissa Salla oli tavannut
hänet vain hevosenhoitajan ominaisuudessa.
Kevät tuntui
olevan kiireistä aikaa; Mikael ajoi joka päivä jossain päin Suomea, ja
viikonloppuisinkin hänen iltansa kuluivat työn parissa. Monet hevoset
kilpailivat vain kesäisin, ja valmentajat, jotka eivät itse ohjastaneet, vaan
toivoivat Mikaelin taitavampana hoitavan sen työn, tahtoivat neuvotella
hevostensa kunnosta ja kilpailusuunnitelmista. Moni valmentaja luotti vain
pariin ohjastajaan, joiden piti luonnollisesti päästä ajamaan kaikki
mahdolliset startit. Lainaohjastamisen sovittaminen Mikaelin omien
valmennettavien kilpailuaikatauluihin ei ollut helppoa eikä aina edes
mahdollista.
Kuluneen
viikon tiistaina Salla oli ehtinyt vaihtaa raveissa pari sanaa Mikaelin kanssa.
Hän oli seissyt aidan vieressä tallialueella hevosklinikan kohdalla, katsellut
välillä radalle Annea ja Vekku-koiraa odottaessaan, kun Mikael oli astellut
yksin tallin suunnasta kypärä kainalossa, hiukset auringossa kiiltäen,
huomannut Sallan heti ja kävellyt suoraan tämän luokse.
Sama
kutkuttava tunne hiipi vieläkin Sallan vatsanpohjaan, kun hän muisteli, miten
mies oli häntä katsonut, miten tämän silmissä oli ikään kuin välähtänyt jokin.
Salla ei tiennyt, oliko välähdys hänen kuvitteluaan vai pystyikö salatun
tunteen todella näkemään sykähdyksenomaisena vilahduksena miehen silmissä.
Välähdystä ei voinut oikeastaan kuvailla, Salla ei kyennyt erottamaan, oliko se
valoa, pupillien laajenemista vai erityinen katse, jonka merkityksen vain hän
tiesi.
Mikael oli
kysellyt lauantain raveista, kertonut, miten Seinäjoella tullaan
vierastalleilta valmistautumisalueelle ja missä välissä Volle piti tuoda lämmittelyyn.
Hän oli puhunut tiistai-iltana ajamistaan hevosista ja kiireisestä
aikataulustaan, johon ei mahtunut perhe eikä huvittelu. Sallalle oli jäänyt
vaikutelma, että mies oli halunnut pyytää anteeksi, etteivät he olleet ehtineet
tavata. Tuntui jotenkin oudolta, ettei tämä ollut voinut sanoa sitä suoraan,
olkoonkin, että lähellä seisoneet ihmiset olisivat saattaneet kuulla.
Tapio oli
yhtäkkiä Sallan vieressä ihastelemassa krookuksia.
”Lähretään
sitte huamena yhreksän aikaan”, hän totesi rauhalliseen tapaansa. ”Tulethan sää
mun kansa? Vai lähteeks joku kaveri mukaan? Kyllähän meiränki kyyrisä pääsis.”
Salla pudisti
päätään. Merjalla oli jokin tentti, Annea ja Saria hän ei halunnut pyytää, eikä
hänellä ollut muita kyytejä. Tiistaina hän oli hetken ehtinyt toivoa Mikaelin
tarjoavan paikkaa Omegassaan, vaikka olikin tiennyt sen olevan melko
mahdotonta. Siitä olisi syntynyt liikaa puheita, etenkin, jos tallitytöt
olisivat siten joutuneet tulemaan omin neuvoin. Salla huomasi olevansa
pettynyt. Heidän suhteensa tulisi ikuisesti olemaan arveluttava salaisuus, eikä
hän voisi koskaan saavuttaa haluamaansa asemaa Mikaelin elämässä.
”Mä nuuhkin
tätä kevätilmaa viä hetken, sä voit mennä touhuumaan omias. Ajatsä meiän kautta
aamulla?” Salla uteli. Setä nyökkäsi, heilautti kättään ja katosi tallin
taakse. Salla tuijotti lakastuneita krookuksenkukkia ja toivoi arasti, ettei
hänen ja Mikaelin yhteinen tulevaisuus olisi yhtä hauras kuin kevätkukan elämä.
Huokaisten hän laahusti kohti Asconaa, käynnisti auton ja ajeli pitkin kapeaa
ja kaunista kylätietä Siuron ja Nokian halki kohti Tamperetta.
Salla ei
halunnut mennä suoraan kotiin, vaan ajeli kiertoteitä. Pallopojan edessä oli
Jonin Corolla, ja sen enempää ajattelematta Salla kurvasi autonsa kioskin
pihaan. Grillin luukulla seisoskeli läjä veljen kavereita, myös Mattilan
Kaitsu. Salla ei voinut enää perääntyä, koko joukkio oli huomannut hänen
tulonsa. Salla ehti jo toivoa, että kaikki sujuisi hyvin, ettei Kaitsu keksisi
käyttää tilaisuutta hyväkseen, kun kuuli tämän kutsuvan itseään nimeltä.
”Niin, Kaitsu?
Ja terve vaan muillekin, ei ollakaan nähty vähään aikaan”, hän yritti esittää
pirteää.
Kaitsu viittoi
häntä sivummalle, kioskin nurkan taakse näkymättömiin, eikä Salla ehtinyt
keksiä tekosyytä, jonka varjolla olisi voinut jäädä muiden seuraan.
”Mitä varten
sä välttelet mua?” mies tahtoi tietää.
”Voi yhden
kerran”, puuskahti Salla. ”En mä tietääkseni välttele ketään. Miks sä kysyt?”
”Eikö Jonte o
kertonu, mulle se sano et se puhu sulle.”
Salla olisi
halunnut porautua maan alle. Miksei hän ollut mennyt suorinta tietä kotiin? Hän
oli yllättäen joutunut tilanteeseen, jota oli onnistuneesti pystynyt karttamaan
koko pitkän talven. Hän oli suunnitellut useaan otteeseen, mitä sanoisi, jos
Kaitsu yhyttäisi hänet, mutta ainuttakaan valmista puheenvuoroa ei muistunut
mieleen, kun niitä olisi tarvittu. Salla huokasi ja vastasi:
”Kyllä se
jotain puhu, mut siitä on jo aikaa. Mä luulin et se olis kertonu sulle mitä mä
sanoin.”
Kaitsu
nyökkäsi ja mietti vähän aikaa, miten asiansa ilmaisisi.
”Mä oon vaan
sen verran...tota siis...sä oot vaan niin mukava tyyppi, mä haluisin kokeilla
tulisko siitä mitään et me alettas seurusteleen”, hän viimein sai kakaistua.
Salla huokasi jälleen, vei käden otsalleen. Hän ei tiennyt, miten vastata
toisen tunnustukseen. Hän oli mielessään käsitellyt asian, mutta koskaan ennen
hänen ei ollut tarvinnut sanoa sitä Kaitsulle itse.
”Onkse susta
ihan hullua?” kysyi mies liki kuiskaten. Salla pudisti päätään. Hänen oli pakko
vastata, nyt piti olla ovela ja varmistaa selusta. Kunpa Kaitsu ei
loukkaantuisi! Salla aloitti varoen:
”Muistakko
sillon kouluaikana? Mä olin suhun ihastunu. Älä sano mitään, kuuntele vaan.
Yritä tajuta, mitä mä haluun sanoo. Joohan? No, sitte sä muutit pois ja tuli se
yks tyyppi, jonka kans mä ikään kun seurustelin muutaman kuukauden, se Mika.
Sen jälkeen mä päätin, etten ota ketään, johon en olis tosissani rakastunu.
Muutama yritelmä mulla oli, mut ne kuivu kokoon, kun mä tutustuin niihin
tyyppeihin paremmin. Ei musta o puolivillaseen suhteeseen. Mä joskus haaveilin
susta, melkein soitinki, mut se sit vaan jäi. Kauppiksessa taas oli niin paljon
ajateltavaa ja hulluja kavereita, ettei kaivannu suhdetta, ei semmoseen olis
kai ollu edes aikaa.”
Salla seurasi
Kaitsun ilmeitä. Tämä oli hyvin mietteliään näköinen, kuin olisi yrittänyt
nähdä kuvina Sallan kertomuksen. Kun toinen lopetti, Kaitsu yritti näyttää
rohkaisevalta, jotta tarina jatkuisi. Salla rykäisi, nyt tulisi vaikeimmin
selitettävä osa, jota ei kuitenkaan voinut jättää sanomatta. Miten kummassa hän
muotoilisi asian niin, että toinen ymmärtäisi, muttei keksisi, kenestä on
kysymys?
”Tää on ny sit
semmonen juttu, josta kukaan ei tiedä”, jatkoi Salla. ”Viime syksynä mä tapasin
yhen miehen. Mä rakastuin päättömästi, silleen et en tienny olevan mahdollista.
Haluutsä kuulla lisää? Se juttu on viäkin vireillä, mut se on monesta syystä
hankala. Mä haluisin kattoo sen loppuun, et mitä siitä tulee, mullon pahat
epäilykset ettei se kanna, mut mä en voi jättää sitä. Se jäis ikuisiks ajoiks
häiritteen, jos mä ny lähtisin enkä menis katkeraan loppuun saakka. Jos mä ny
alkasin oleen sun kans, vaikka se varmaan vois olla tosi hyvä juttu, ni mua
ihan varmasti kaivelis se kesken jääny juttu. Ymmärrätsä, Kaitsu? Tää ei oo
mulle helppoa. Ja joo, oon mä vältelly sua. Tajuutsä ny, miks?”
Kaitsu
nyökkäsi. Selvemmin ei Salla olisi voinut asiaansa ilmaista.
”Saanksmä
halata sua, Salla? Mun on jotenki tyhjä olo”, huokasi Kaitsu. Hän oli
hämmentynyt ja surullinen, olkoonkin, että Joni oli varoittanut, ettei Salla
välttämättä olisi ollut innostunut seurustelusta. Ehkä harmittavinta koko
asiassa oli, että hän oli toiminut liian myöhään. Jos hän olisi aikaisemmin
tajunnut, kuka Salla oli ja uskaltanut heittäytyä mielitekojensa vietäväksi
vastoin harkitsevaa minäänsä, he saattaisivat nyt olla pari.
Kaitsun
alistuva käytös sai Sallan entistä mietteliäämmäksi. Mies oli selvästi
harmissaan ja alamaissa, mutta näytti hyväksyvän tilanteen. Salla huomasi
toivovansa, että hän ja Mikael eivät olisi koskaan tavanneet, silloin hän olisi
riemumielin vastannut Kaitsulle myöntävästi. Voi, miksi ihmisten piti aina
kohdata toisensa väärään aikaan?
Hiljaisina nuo
kaksi nuorta aikuista palasivat toisten luo. Salla osti suklaata ja
tyhjänpäiväisen naistenlehden, vaihtoi pari sanaa veljensä kanssa ja lähti kotiin.
Hän kuvitteli mielessään, mitä Joni kyselisi Kaitsulta ja kuinka toinen
selittäisi, kertoisi hänen rakastumisestaan.
Tästä illasta
hän saisi vielä kuulla, veli haluaisi varmasti tietää enemmän hänen
hämäräperäisestä suhteestaan johonkuhun, josta ei voinut kertoa edes etunimeä
tai ikää. Salla ei sietänyt tämmöisiä ongelmia, mieluiten hän olisi paennut,
muuttanut toiselle paikkakunnalle, kunnes tunteet olisivat laantuneet ja hänet
olisi unohdettu.
Samassa Salla
muisti seuraavan päivän ravit. Hän voihkaisi muistaessaan, että Kaitsukin oli
tulossa ajamaan Seinäjoelle. Mikä salailun ennätys lauantaista olikaan
kehkeytymässä! Salla kuvitteli mielessään, kuinka Kaitsu seuraisi hänen ja
Mikaelin yhteistyötä Vollen ympärillä, eikä Mikael huomaisi varoa tarpeeksi, ja
Kaitsu kuulisi tai näkisi jotain semmoista, mitä ei yhdenkään ulkopuolisen
olisi pitänyt huomata.
Mutta eihän
Kaitsu tiennyt, että Sallan elämän mies oli Mikael. Salla ravisti päätään
unohtaakseen uhkakuvat. Hän ei voinut muuta kuin odottaa seuraavaan päivään ja
kohdata tulevat tapahtumat, kävi miten kävi. Ehkä kohtalolla oli syynsä
mutkistaa asioita, ettei elämä tuntuisi kenestäkään liian helpolta.
13. luku
”No niin, nyt
nää on paikalla. Soh, älä tuupi!” Salla puheli valmistaessaan Vollea lämmittelyyn.
Hän oli suunnitellut Tapion vievän hevosen Mikaelille, muttei ollut kehdannut
pyytää. Setä olisi kuitenkin ihmetellyt, sillä hän oli tähän saakka ollut
liiankin innostunut istumaan rattailla. Sallan kädet tuntuivat voimattomilta,
tihkusateinen ilma pani huulet vapisemaan kylmästä. Päivä tuntui kevään
ankeimmalta, eivätkä edellisen illan tapahtumat olleet piristäneet, pikemminkin
päinvastoin.
Salla toivoi
turhaan, että toiset olisivat jo ehtineet radalle, että vain Mikael olisi
paikalla, mutta näki jo kaukaa Tompan, Sakun, Petterin ja monta muuta
tuntemattomampaa ohjastajaa. Volle oli pakko viedä radalle, eikä Salla voinut
kuin ajaa suurta ympyrää muiden valjakkojen tahdissa, kunnes Mikael juoksi
heidän rinnalleen ja hän pääsi hyppäämään kärryiltä.
”Paleleksä?”
kysyi Mikael kavutessaan Vollen taakse. Salla vastasi myöntävästi
kiiruhtaessaan hevosen vierellä valmiina tarjoamaan miehelle ohjat. Hänellä oli
muutenkin kurja olo, päätä särki, koska edellinen yö oli jäänyt lyhyeksi hänen
pohtiessaan Kaitsua, Mikaelia ja kaikkea mahdollista miehiin ja hankaliin
suhteisiin liittyvää.
”Mene tonne
tallikahvioon lämmitteleen, mä ajan tän sitte tallille, tule sillon sinne.
Mullei oo seuraavassa lähdössä hevosta.” Salla nyökkäsi, vilkaisi lähteissään
hätäisesti ympärilleen. Vaikutti siltä, ettei kukaan ollut kiinnittänyt
huomiota heidän keskusteluunsa. Tosin Mikael puhui niin hiljaa, ettei sanoista
olisi voinut saada selvää yhtään kauempaa.
Salla oli
hyvillään siitä, ettei Tapio ollut tallilla vaan katselemassa, miten verryttely
sujuisi. Volle oli hyvässä kunnossa, se oli merkattu useiden V5-vihjeiden
varmaksi. Jos se ei voittaisi, moni kuponki päätyisi roskakoriin. Tapio
pysäytti Mikaelin tämän palatessa radalta ja kysyi viime hetken tuntuman,
sitten hän ihmetteli ääneen, miksei Salla ollut paikalla.
”Mä käskin
likan mennä sisälle kun se paleli, mä ajan itte Vollen talliin. Sä voit jäädä
rauhassa pelaileen. Monesko ovi se on täältä katsottuna?” kysyi Mikael, komensi
samalla ravurin liikkeelle ja ohjasi sen kohti vierastalleja.
”Tuuhan
laittaan tälle loimi”, pyysi Mikael nähdessään Sallan saapuvan. Salla pujahti
hämärään katokseen, löysi loimen ja yritti heilauttaa sen Vollen selkään.
Mikael sulki ovet ja pyörähti auttamaan. Hän tarkkaili naista, joka vaikutti
viluiselta ja jollakin tavalla onnettomalta.
”Onko kaikki
hyvin?” hän uteli hiljaa. Salla pudisti päätään ja kertoi nukkuneensa huonosti.
”Mä en
jostakin syystä saanu unta, ja ny särkee päätä. Ja mä mietin, ehdiksä enää
koskaan... Anteeks, mun ei pitäny sanoo tota”, hän harmitteli. Hän ei missään
nimessä halunnut painostaa eikä vaikuttaa miehen tekemisiin. Hän halusi tämän
toimivan omasta tahdostaan, sillä Mikaelilla oli enemmän menetettävää. Hän itse
oli periaatteessa vapaa tekemään, mitä halusi. Mikael veti hanskat käsistään,
pyyhkäisi kuraisia kasvojaan.
”Mullon tänä
iltana pitkästä aikaa vapaata. On ollu liian kiirettä. Mä haluun nähdä sut
muualla kun raveissa. Jaksaksä vai nähdäänkö toiste?” Mikael jätti sanomatta,
minkä molemmat tiesivät: raveissa ei voinut olla avoimesti yhdessä. Salla
nojautui mitään puhumatta Mikaelin kuraista ajopukua vasten, tunsi miehen kädet
ympärillään. Hän alkoi vähitellen lämmetä, mutta paha olo ei kaikonnut. Kaitsun
kanssa käyty keskustelu painoi hänen mieltään. Miksi hän repi itseään, toimi
vastoin olematonta moraaliaan ja pahimmassa tapauksessa auttoi rikkomaan
Mikaelin avioliiton, vaikka hänellä olisi ollut mahdollisuus mukavaan, helppoon
ja hyväksyttävään suhteeseen? Hänen täytyi olla järjiltään. Silti hän seisoi
tässä, nojasi poskeaan vasten Mikaelin kuraista rintaa ja raskaista
mietteistään huolimatta nautti tämän lujasta syleilystä.
Kun Salla
viimein nosti päänsä ja katsoi miestä silmiin, hän ymmärsi, mikä sai hänet
jatkamaan. Hankalaa oli, että tunne ei kantanut tapaamisten välillä, se oli
olemassa vain kun he olivat yhdessä.
”Mun on
mentävä, seuraavan lähdön verryttely alkaa. Mä oon jo vähän myöhässä. Sovitaan
paikasta kun Volle on juossu, tai soita mulle autoon.”
Mikael oli
mennyt, ennen kuin Salla ehti vastata. Hänellä ei tuntunut koskaan olevan
aikaa. Jos heidän suhteensa etenisi, olisiko aikaa sittenkään enempää?
Lähdöt
soljuivat eteenpäin pysähtymätöntä tahtiaan. Salla saattoi Vollen lähtöön,
jonka hevonen voitti helposti, kapusi kärryille ja matkusti Mikaelin kyljessä
voittajaesittelyyn, lausui muutaman sanan television urheilutoimittajalle
Vollen valmennuksesta.
Sitten
kunniakierros jälleen niin häkellyttävän lähellä miestä, jonka Salla olisi
ottanut omakseen, jos olisi saanut, nälkäinen silmäys, jonka Mikael häneen loi,
kun hän asentoaan korjatessaan joutui tarttumaan toista vyötäisiltä. Eikä
Mikael pyytänyt häntä irrottautumaan, vaikka hänen käsivartensa viipyi tämän
ympärillä vielä senkin jälkeen, kun hän oli päässyt hyvin istumaan. Mikael ajoi
hevosen talliin asti, kysyi, jaksaisiko Salla hoitaa pesemiset ja jatkoi:
”Missä nähdään
illalla? Mistä mä voin hakee sut? Vai ajaksä suoraan Pohjolankadulle ja sit
lähetään sieltä eteenpäin?
Seitsemän
aikaan illalla Salla suihkautti päähänsä vielä annoksen hiuslakkaa, vetäisi
kevättakin ylleen, asetteli puuvillaisen bandanahuivin kohdalleen ja lähti.
Ilma oli yhä harmaa ja kostea, ei tuntunut lainkaan keväiseltä. Isän autokin,
jota sai kuulemma jälleen lainata, kunhan se olisi sunnuntaina puolilta päivin
pihassa käyttövalmiina, tuntui kostealta ja käynnistyi nihkeästi.
Salla oli
viimein saanut sitkeän otsassa tuntuneen jomotuksen katoamaan, mutta
epämiellyttävät ajatukset vaivasivat yhä hänen mieltään. Hän oli nähnyt Kaitsun
vain vilaukselta Vollen kärryillä istuessaan. Mies oli katsonut kohti vakavan
näköisenä, eikä ollut yrittänyt hakeutua jutteluetäisyydelle. Salla oli sitä
paitsi lähtenyt raveista Tapion kanssa heti saatuaan Vollen lähtövalmiiksi,
hyvissä ajoin ennen viimeisiä lähtöjä. Sallan sisäinen maailma oli sekaisin,
hän ei tiennyt, mitä olisi halunnut ajatella. Kaitsun kanssa käyty keskustelu
häiritsi.
Mikael oli
ehtinyt asunnolleen ennen Sallaa, ja ensimmäistä kertaa nainen astui rappuun
yksin. Noustessaan portaita hänet valtasi omituinen olo, eikä hän jostain syystä
halunnut soittaa ovikelloa. Hän seisoi hetken oven takana miettien, minne voisi
paeta, kun hänen korviinsa kantautui kahden miehen keskustelua. Joku, joka oli
käymässä Mikaelin luona oli juuri lähdössä! Salla ryntäsi suin päin kolmanteen
kerrokseen ja jäi kauhuissaan odottamaan, että vieras ehtisi poistua. Lukko
rapsahti, ovi avattiin raolleen. Hyvä tavaton, hänhän tunsi tuon äänen! Mikä
onni, ettei hän ollut ehtinyt koskea ovikelloon.
Salla odotti
jonkin aikaa, ennen kuin uskaltautui uudestaan ovelle. Hän kuunteli, olisiko
Mikaelin luona kenties muitakin. Käytävän hiljaisuus ei särkynyt, joten Salla
kilautti kelloa. Ovi aukeni välittömästi, Mikael oli osannut odottaa häntä.
Sallan sydän hakkasi, häntä hirvitti yhä ajatus paljastumisesta, ja ensi
sanoikseen hän tokaisi:
”Mitä se
Kaitsu täällä?”
”Näiksä sen?”
Mikael valahti kalpeaksi.
Salla kertoi,
mitä oli tapahtunut ja sai miehen huokaisemaan helpotuksesta. Häntä askarrutti
kovasti, miksi Mikael oli päästänyt Kaitsun tänne, eikö asunto enää ollutkaan
salaisuus? Salla päätti olla utelematta asiasta, se ei lopulta kuitenkaan
kuulunut hänelle. Ehkä mies kertoisi itse.
”Mulla oli
täällä tavaraa, ne piti viedä Teivon tallille, ja Kaitsu lupas hoitaa asian. Se
oli mun kyydissä matkat”, tilitti Mikael kumma ilme kasvoillaan. Salla
hermostui entisestään ja koetti keksiä, mitä vastaisi, mutta Mikael ennätti
edelle:
”Kaitsu puhu
eilisestä, se oli ihan maissa.”
Salla ei
voinut katsoa miestä silmiin. Pahin oli tapahtunut, Kaitsu oli kertonut
Mikaelille, mitä kioskilla oli sattunut. Toivottavasti Kaitsu ei aavistanut
mitään, ja toivottavasti Mikael ei ollut ymmärtänyt väärin.
”Niin”, sai
Salla soperretuksi, ”me juteltiin eilen vakavia.” Hän ei edelleenkään
uskaltanut katsoa, miltä Mikael näytti, eikä kumpikaan sanonut hetkeen mitään.
Hiljaisuus tuntui kestävän ikuisuuden. Salla ei tiennyt, mitä sanoisi, hänellä
ei ollut aavistustakaan, mitä Mikael asiasta ajatteli. Oliko tämä kenties
pettynyt, vihainen tai helpottunut, vai oliko hän päättänyt luopua
arveluttavasta suhteesta, jotta Kaitsu saisi mahdollisuuden?
Mikael yritti
tulkita Sallan ajatuksia. Nainen oli vaikuttanut omituiselta jo raveissa, ja
tarina, jonka hän oli juuri saanut kuulla, saattoi hyvinkin olla kaiken syynä.
Jos hän olisi halunnut olla järkevä, nyt olisi ollut oiva hetki lopettaa suhde
ja antaa nuorten temmeltää keskenään, mutta syystä tai toisesta Mikael ei
voinut luopua Sallasta.
Niinä
muutamana viikkona, jolloin he olivat tavanneet vain työasioissa joko raveissa
tai Tapion luona, Mikael oli tullut miettineeksi heidän yhteistä salaisuuttaan.
Hänen tunteensa Sallaa kohtaan olivat syventyneet. Hän kuvitteli tuntevansa
naisen paremmin ja oli löytänyt tästä ominaisuuksia, jotka viehättivät häntä.
Salla ei esimerkiksi yleensä takertunut pikkuasioihin, mutta hoiti työnsä
tarkasti, ja mikä hienointa, hän osasi käsitellä hevosia luontevasti herkän
vaistonsa avulla. Volle oli tästä paras mahdollinen esimerkki. Kukaan muu ei
saanut oria pysymään yhtä rauhallisena, ei edes Mikael itse.
Kaitsun
vuodatus oli yllättänyt Mikaelin täysin. Olisi ollut hyvä saada selvittää
päänsä ennen Sallan tapaamista, mutta miten hän olisi voinut aavistaa
tapahtumat etukäteen? Mikaelin mieleen hiipi äkkiä epäilys Kaitsun motiivista
kertoa hänelle ongelmastaan. Mitä, jos mies tiesi heidän suhteestaan? Puheita
syntyi vähemmästäkin, eikä hän voinut olla varma, mitä Salla oli sanonut.
Epätietoisuus häiritsi Mikaelia, hänen oli saatava tietää totuus. Hän tarttui
Sallaa käsivarsista ja kysyi kärsimättömänä:
”Mitä sä
sanoit Kaitsulle?”
Sallan täytyi
vilkaista miestä, ennen kuin uskalsi vastata. Tämä oli vakava, kiusaantunutkin,
muttei missään nimessä vihainen.
”No, mä
kerroin ekaks, mitä mulla kouluaikana oli, sit mä sanoin, että mä tapasin
syksyllä miehen, joka sai mun pään pilviin, ja et mä rakastuin siihen. Mä
sanoin, etten tiä mitä siitä tulee, kun siinä on paljon vaikeita juttuja, mut
mä en voi lopettaa sitä, ennen kun mä nään, mitä lopulta tapahtuu. Siinä se”,
tiivisti Salla.
”Tohon tyyliin
Kaitsukin kerto. Tietääkse meistä?” lipsautti Mikael.
Miehen huoli
kirkastui Sallalle hetkessä.
”En tiä, ja
sitä mäkin pelkään. Tää juttu leviää käsiin jos se saa vihiä. Mä pelkäsin
kuollakseni tätä päivää ja raveja, sitä, mitä Kaitsu ja muut näkee kun mä tuon
Vollen sulle, tai kun mä kiipeen kärryille, ja jos joku olis kuullu mitä sä
mulle juttelit! Mä en aina jaksa tätä.”
Mikael
kuunteli Sallaa kulmat kurtussa. Hänestä tuntui ajoittain samalta. Hän ei
tiennyt, miten halusi edetä, hän ei ollut halunnut ajatella, mitä käytännössä
pitäisi tehdä. Alitajuisesti hän toivoi, että Mari kuulisi jotain kautta heidän
suhteestaan, jottei hänen olisi itse tarvinnut tehdä ratkaisua. Hän halusi
Sallan kokonaan, muttei ollut vielä valmis paljastamaan sitä edes tälle
itselleen.
Tässä pelissä
hän ei osannut ennakoida seuraavaa siirtoa, ja se tuntui kiusalliselta
miehestä, joka toki luotti vaistoihinsa, mutta oli myös tottunut taktikoimaan
voittaakseen. Voittaminen oli merkittävä osa hänen työtään, mutta jos
epäonnistui jossain lähdössä, aina tuli uusia. Mikael ei kuitenkaan osannut
siirtää taktikointia ihmissuhteisiinsa, niissä hän toimi yksinomaan vaistojensa
varassa.
”Salla hei”,
sai Mikael sanottua, ”mitä sä haluut tehdä? Mä ymmärrän jos sä haluut mennä
Kaitsun matkaan.”
”Sitä mä en
haluu, mä en voi, vaikka tää on ihan sairas juttu, me tehdään väärin ja mä
soimaan itteeni siitä, niin emmä vois unohtaa sua kenenkään toisen takia.
Mikael, mä oon ihan hukassa!”
Sallan ääni
murtui, hänen epätoivoinen olonsa purkautui lohduttomaksi itkuksi. Mikael antoi
Sallan nojata itseensä, otti hänet tiukkaan syleilyyn, silitti tummia hiuksia
ja painoi kasvonsa niihin. Kevyt hiuslakan tuoksu toi hänen mieleensä
ensimmäisen yhteisen yön tapahtumat, huuman, jollaista hän ei muistanut
kokeneensa moneen vuoteen, ehkei ikinä.
Mikael
maisteli Sallan sanoja ja häkeltyi. Hänen oli aivan pakko varmistaa, oliko
ymmärtänyt oikein. Salla katsoi Mikaelia silmät kyynelissä, sanoi ääni
vavahtaen:
”Tarkotin. Ja
mä yritän jaksaa oottaa, vaikka se onki yhtä helvettiä. Mä ootan, vaikkei se
johtas mihinkään. Ehkä sä joskus kerrot, missä mennään, niin et mäkin tiän.”
Mikael
nyökkäsi. Hän ymmärsi toki, ettei näin voinut jatkaa kovin pitkään, mutta
ensimmäistä kertaa hänestä tuntui, että asioiden selvittämistä ei voinut enää
lykätä.
”Jos sä
jaksat, niin hyvä niin, mä en tiedä, mitä mä teen. Mä oon vaan tehny töitä,
joskus ihan liikaa, eikä sillon ehdi tämmösiä aatella. Hyvä jos nukkuun kerkee.
Mä en osaa sanoo, millon mä pystyn tekeen lopullisia ratkasuja ja mitä ne on.”
Mikael vaikeni, hän oli jo sanonut enemmän kuin olisi halunnut. Hän ei ollut
valmis, ja siihen täytyi Sallankin tyytyä.
He seisoivat
yhä eteisessä, Salla ei ollut edes saanut takkia yltään. Mikaelin ujosti
lausuma kysymys viritti kasvavan liekin Sallan sisuksiin:
”Haluuksä
vielä jäädä mun luo?”
Salla ei
vastannut, riisui vain takkinsa ja käväisi kylpyhuoneessa siistiytymässä. Hän
päätti unohtaa epävarman tulevaisuuden ja nauttia ajasta, jonka sai viettää
Mikaelin kanssa. Heidän tunteitaan ei voinut järjellä sammuttaa.
14. luku
Salla antoi
työpaikan oven painua kiinni omalla voimallaan. Tänään oli selvinnyt, että työ
jatkuisi heinäkuun loppuun, sen jälkeen henkilöstöä vähennettäisiin sen verran,
että määräaikaiset joutuisivat lähtemään. Tieto lamautti Sallan toimintakyvyn
olemattomiin. Hän ei osannut kuvitella, miten järjestäisi asiansa elokuusta
lähtien. Nyt ei voisi vuokrata asuntoa, lehti-ilmoitusten tarkkaileminen olisi
turhaa. Hänellä olisi vähän kolmatta kuukautta aikaa etsiä uusi työpaikka,
mutta löytyisikö Tampereelta mitään, kun tämäkin toimisto joutui vähentämään
väkeä? Siivoamaan hän ei lähtisi, mutta hevosten kanssa voisi ehkä
työskennellä, jos jostain tarjoutuisi mahdollisuus.
Ruuhkainen
iltapäiväbussi saapui muutaman minuutin myöhässä. Salla kiipesi kyytiin,
vilautti kuvallista kausikorttia ja laahusti täyden auton takaosaan seisomaan.
Bussin ikkunoista näkyi pala keväistä kaupunkia: hiekkapölystä harjattuja
jalkakäytäviä, päällysvaatteista kuoriutuneita, talviunesta heränneitä ihmisiä
parveilemassa aurinkoisilla terasseilla, vaaleanvihertäviä lehmuksia. Ilma oli
kesäisen lämmin, toukokuuta oli enää pari viikkoa jäljellä. Vielä eilen Salla
oli nauttinut kesän tulosta Salmissa Vollen kärryillä, hän oli katsellut Hellun
kirmailua haassa, kuunnellut lintujen riemukasta viserrystä ja haaveillut
tapaamisista Mikaelin kanssa, toivonut salaa, että mies saisi asiansa
järjestykseen ja olisi viimein kokonaan hänen.
Kotiin
saavuttuaan Salla soitti Merjalle, pyysi ystävää lähtemään pyöräajelulle. Merja
lupasi polkaista heti matkaan. Hän oli juuri saanut näpyteltyä jonkin
harjoitustyön viimeiset sanat, eikä siitä kuulemma puuttunut enää muuta kuin
kansilehti ja tulostus, ja ne hän aikoi hoitaa illalla.
Tämän
maanantain retki suuntautui Vaakkolammen rantaan ohi Tohloppijärven. Pientenkin
järvien jäät olivat lähteneet, koivut vihersivät hennosti. Jonkin matkaa
ajettuaan Merjaa alkoi häiritä Sallan vaitonaisuus.
”Mikä sua
painaa?” hän uteli.
Salla kertoi
huolensa lyhyesti, sanoi Kristinan olleen todella pahoillaan, että juuri hänen
täytyi lähteä.
”Meinaaksä hakee
heti töitä?”
”Kai mun
täytyy. Munhan piti hommata kämppä ja kaikki, että tää Mikaelin ja mun juttu
vois kehittyä helpommin. Se ei voi soittaa mulle, ei sittekään, vaikka meillon
yhteinen homma, Volle siis. Se soittaa aina Tapiolle ja hoitaa jutut sitä
kautta, ja me nähään vaan raveissa paitsi joskus ja jouluna, kun se ehtii
järjestää. Ei me tavata ees joka viikko, kai sä sen tiät.”
”Joo”, myönsi
Merja, ”onhan me siitä muutama kerta puhuttu. Kuuluuks mitään uutta?”
Salla pudisti
päätään. Juttu oli samanlainen kuin ennenkin, he tapasivat satunnaisesti,
muutaman viikon välein, ja lisäksi vaihtoivat raveissa sanan silloin, toisen
tällöin. Ani harvoin he sattuivat yhtä aikaa Salmiin, missä ei kuitenkaan
voinut puhua sen vapaammin. Tapio kun ehti joka paikkaan ja piiritti Mikaelia,
kyseli tarkennuksia valmennusohjelmaan ja suunnitteli kesän startteja.
”On Mikael
kumminki aina muistanu luvata et se yrittää järjestää asiat kuntoon, mut missä
välissä se sen ehtis tekeen, ja sitä paitsi en mä jaksa uskoo et se oikeesti
haluis erota. Se olis niin vaikee juttu, se joutus hoitaan kaikenlaisii juttuja
enemmän kun se ehtis. Miks se mun takia viittis ryhtyä moiseen?”
Merja huokasi
eikä vastannut. Tästä samaisesta asiasta oli keskusteltu useasti, eikä hänen
mielipiteensä muuttanut todellisuutta mihinkään suuntaan.
”Mä pääsen
huomenna ajoissa raveihin”, hän muutti puheenaihetta.
”Ai niin,
nekin on taas eessä. Tuleekohan Hanna ja Marita tällä kerralla vaahtoomaan
Samulista?” piristyi Salla. ”Jäädään hetkeks tohon istuun”, hän ehdotti
osoittaen Vaakkolammen rannassa nököttävää penkkiä.
Edellisenä
tiistaina vanhat koulukaverit ja ammoisten aikojen hepparinkiläiset Hanna ja
Marita olivat tupsahtaneet raveissa heidän luokseen. He puhuivat toistensa
suuhun kuten aina ennenkin, kikattivat ja ihmettelivät, miksi kaikki radalla
ajelevat miehet tuijottivat ja hymyilivät. Aika pian heille oli alkanut
valjeta, että Salla ja Merja tunsivat monta ohjastajaa, ja he kyselivät, miten
hyviä tuttuja he olivat Kuuralan Tommin, Ellan tai Markkasen Samulin kanssa.
Salla oli antanut Merjan kertoa, miten he olivat kehenkin tutustuneet. Hän
tiesi, ettei toinen paljastaisi mitään tulenarkoja yksityiskohtia.
Hanna oli
tarkkaillut ohjastajia ennenkin ja piti Tommia lutuisena söpöliininä, Ellaa
komeana naistenmiehenä ja Samulia uskomattoman haluttavana ja karismaattisena
ihmisenä. Salla ei ollut voinut pysyä vaiti, hän oli kertonut, mitä kaikkea
mies oli hänelle ehdottanut.
”Vau, mikä
tyyppi, viä mä sen vamppaan, katotaan vaan”, oli Hanna päättänyt.
”Uskomatonta,
et Hanna on tullu tommoseks, ei se sillon kouluaikana olis silmäänsä vilauttanu
moisen miehen suuntaan. Samulihan on meitä ainaki kakskyt vuotta vanhempi, ja
se viä tietää, millanen irstailija se on!” huudahti Salla naurunpyrskähdysten
lomassa.
”Joo, ja
näitsä, miten Marita kuolas Mattilan perään! Ihan ku ne olis eläny luostarissa
ja päässy äskettäin ulos. Mä en välttämättä haluu nähä niitä huomenna, mut
luvattiinks me viedä ne tallialueelle, ne kun ei uskaltanu muuten mennä?” Merja säikähti. Salla katsahti
häneen kauhistuneena. Mitä Mikaelkin ajattelisi, kun he pölähtäisivät
tallialueelle ja tuo parivaljakko pääsisi metsästämään nimikirjoituksia? Hänen
olisi pakko varoittaa miestä etukäteen.
”Muistuta mua,
et mä soitan tänä iltana Mikaelille, kun se tulee raveista — tai jaksatsä
lähtee illalla ajeleen, mentäs sattumalta Ylä-grillille niin et se huomais
meiät tai sit tallille, jos se ei pysähdy?”
Merja oli aina
valmis ilta-ajeluihin. He olivat elävöittäneet muutamia tylsiä iltoja
ajelemalla pitkin kaupunkia ja yrittämällä bongata tuttuja autoja, ja vaikka
moinen ajanviete tuntui tyhjänpäiväiseltä hullutukselta, se oli yllättävän
hauskaa.
Yhdentoista
aikaan Merja nouti Sallan isänsä Audilla. He ajoivat suoraan sovittuun paikkaan
ja jäivät vahtimaan Ylöjärventietä. Odotellessaan Merja kertoili
opiskelukaveristaan Juusosta, joka oli alkanut liehitellä häntä milloin
milläkin tavalla. Juuso oli asiallisesti pukeutuva ekonomiopiskelija siisteine
kampauksineen ja attaseasalkkuineen. Merja oli nähnyt hänet useasti luennoilla
ja Attilan, yliopistoon kuuluvan rakennuksen opiskelijaravintolassa. He olivat
tutustuneet opiskelijajärjestön bileissä, joista Merjan tie oli kulkenut Juuson
asunnolle. Oluen ja siiderin vauhdittamana he olivat ajautuneet sänkyyn saakka.
Merjaa
harmitti sekoilunsa, varsinkin, kun Juuso oli saanut päähänsä, että he
seurustelivat. Hän oli yrittänyt selittää, ettei halunnut sen enempää ja että
yhteinen yö oli ollut valitettava vahinko, mutta Juuso ei ollut edes
loukkaantunut.
”Jotkut ei
tunnu tajuuvan, ettei se merkkaa avioliittolupausta, jos näkee toisen
alastomana tai eksyy peittoihin”, tuhahti Merja. ”Millä mä selviin siitä?
Onneks meillei oo enää luentoja, ja syksyllä mullon vaan pari kurssia, joilla
sen ei pitäs olla. Sit mä oon valmis, se gradukin tuntuu tässä valmistuvan, kun
mä oon kirjotellu useemman harjotustyön samasta aiheesta. Niitä ei tartte kun
vähän sovittaa yhteen. Onneks se asuu Joensuussa, sieltä se sai kesätyönki. Voi
ei! Kato, Salla!”
Samulin Audi
kaarsi Ylä-grillin pihaan. Miksi ihmeessä mies oli aina siellä, missä häntä ei
kaivattu? Ja samaan aikaan Mikael ajoi ohitse. Merja käynnisti auton ja lipui
huomiota herättämättä tämän perään.
”Se oli yksin,
ainakaan mä en nähny muita kyydissä”, selosti Salla. ”Me voidaan ajaa sen
perässä tallille, ja sitte pitää vaan toivoo, ettei Samuli tu Ellan tallille
asti. Sen talli on onneks alempana, ehkei se keksi tulla pitemmälle.”
Tummansininen
Omega sujahti maantielle. Mikael oli poikennut tankkaamassa ja siemaissut
samalla kupillisen seisonutta kahvia. Häntä ei haluttanut ajaa kotiin, Mari ei
kuitenkaan olisi nukkumassa. Vaimon kohtaaminen tuntui vaikealta. Tällä
hetkellä heidän elämänsä oli suhteellisen tasaista, he pystyivät sopimaan
arkisista asioista, jopa keskustelemaan pienistä korjauksista, joita taloon
piti tehdä. Mikael oli antanut Marille vapaat kädet suunnitella aikataulut ja
tilata remonttimiehet, sillä hänen järjestelykykynsä oli juuri nyt rajallinen.
Silti Mikael
oli mieluummin niin paljon pois kotoa kuin mahdollista. Jatkuva salailu ahdisti
häntä, ja Tammelan kaksiosta oli tullut niin luonnollinen osa hänen elämäänsä,
että hän pelkäsi paljastavansa sen olemassaolon. Hän ei ollut vieläkään
keksinyt, mistä päästä tilannetta olisi voinut alkaa purkaa. Hän ei halunnut
kokea myrskyä, joka syntyisi, kun hän ilmoittaisi haluavansa muuttaa erilleen,
mutta vielä pahempaa olisi tiedossa, jos Mari saisi tietää Sallasta, ennen kuin
hän oli kertonut aikeestaan. Mikael ei aina edes ollut varma, pystyisikö hän
jatkamaan salaista suhdettaan. Kun Salla oli hänen luonaan, hän uskoi
jaksavansa raivata risukot heidän yhteisen tulevaisuutensa tieltä, mutta he
näkivät toisensa liian harvoin, ja tapaamisten välillä usko tahtoi päästä
loppumaan.
Ainoa paikka,
jossa he tapasivat Tammelan kaksion lisäksi oli ravirata, eikä siellä voinut
päästää tunteita valloilleen. Maarit oli alkanut jo epäillä jotakin, hänen
mielestään Mikael vältteli häntä eikä enää jutellut mukavia, niin kuin ennen.
Hän oli vihjannut huomanneensa, ketä Mikael radalta katseli, hän väitti
näkevänsä miehestä, milloin tämä oli rakastunut. Mikael oli viitannut kintaalla
Maaritin huomioille ja kieltänyt kaiken. Hän ei katsonut olevansa
tilivelvollinen työntekijöilleen.
Mikael käänsi
radion kovemmalle häätääkseen ikävät ajatukset. Hän etsi sopivan taajuuden,
joka suolsi musiikkia tauotta, kuunteli jonkin aikaa suomalaisten iskelmien
rakkaudenkaipuuta, vaihtoi kanavalle, jolta kuuli lähinnä englanninkielisiä
kappaleita. Niiden sanoja ei tullut kuunnelluksi niin tarkkaan, musiikin saattoi
vain antaa täyttää pään.
Mies yritti
kerrata illan lähtöjä, paria ajamaansa voittoa ja niitä ajovirheitä, jotka
olivat johtaneet huonompaan sijoitukseen kuin hevosen kunnosta olisi voinut
päätellä, mutta harhautui yhtenään haaveilemaan Sallan hiusten tuoksusta,
naisen suloisista olkapäistä, suudelmista, joista ei koskaan saanut kyllikseen.
Hän olisi halunnut sulkea Sallan syliinsä, viedä kauas pois, etäälle ongelmista
ja uteliaista ihmisistä. Miksi omien tunteiden mukaan elämisen piti olla
väärin? Miksi vääriksi osoittautuneiden valintojen korjaamisen piti aiheuttaa
omantunnontuskia ja sotkea niin monen ihmisen elämää?
Teivon
tallialueelle kääntyessään Mikael havaitsi, että joku seurasi häntä. Hän
päätteli valojen muodon perusteella auton olevan Markkasen Samulin Audi.
Samulilla taisi olla jotain asiaa, koska ei pysähtynyt oman tallinsa eteen,
vaan ajoi hänen perässään ylemmäs. Tapansa mukaan Mikael pysäköi toimiston oven
eteen, nousi autosta ja heilautti kättään tervehdykseksi. Samassa hän tunnisti
auton. Veri humahti hänen ohimoilleen, tuntui, kuin jalat eivät olisi
kantaneet. Matkustajan ovi avautui ja Salla juoksi hänen luokseen. Hän astui
pari askelta, kaappasi naisen syliinsä, hukutti kiihkeisiin suudelmiin eikä
saanut tasattua hengitystään. Hän halusi Sallaa niin paljon, että olisi voinut
viedä tämän toimistoon, kaataa karulle penkille, ellei häivähdys järkeä olisi
kolkuttanut takaraivossa.
”Miten sä voit
olla täällä?” halusi Mikael tietää.
”Mullon asiaa.
Vietsä mut kotiin, jos mä lähetän ton Merjan, voiksä jutella?”
Merja oli jo
käynnistänyt Audin, avasi ikkunaa ja huuteli, voisiko mennä, toivotti mukavaa
iltaa ja huomautti, että alatallille saapui juuri Samulin punainen ajopeli.
Häntä huvitti kiire, jonka huomautus sai aikaan. Mikael suunnilleen työnsi
Sallan autoonsa, jätti hätäisesti jotakin toimistoonsa ja ajoi pois
vaaravyöhykkeeltä. Samulin ei tarvinnut nähdä, kuka oli tullut tervehtimään.
Mitään
kysymättä Mikael päätti, ettei vie Sallaa Niemessä sijaitsevaan omakotitaloon.
Hän halusi unohtaa ongelmat, joita oli pyöritellyt palatessaan yksin raveista,
työntää syrjään kaiken muun paitsi sen, mitä tunsi vieressään istuvaa naista
kohtaan.
Matkan aikana
Salla ehti kertoa työsuhteensa päättymisestä, varoittaa seuraavan päivän
raveissa mahdollisesti odottavasta piirityksestä ja kysellä taakse jääneen
ravi-illan menestyksestä. Mikael ei välittänyt Sallan tunkeilevista ystävistä,
toivoi vain, etteivät nämä tunkisi suuhun saakka, mutta työpaikasta hän tuntui
huolehtivan.
”Et kai sä
joudu muuttaan pois täältä? Jos tommonen nainen ei saa töitä, niin asiat on
Tampereella tosi huonosti. Tuu sitte vaikka mulle töihin, jos et muuta keksi”,
hän puuskahti.
”Sä tiedät,
etten mä voi”, naurahti Salla. ”Mitä ne sun tallityttöski sanois, eihän meille
varmaan riittäis töitäkään.”
Mikael jätti
auton kadun varteen. He kävelivät keväisessä yössä kerrostalon pihaan
pysäköityjen autojen ohitse. Ulkona ei näkynyt ketään, rappukäytävistä ei
kajastanut valoa. Mikael pysäytti Sallan keskellä pihaa, huokasi nauttivansa
joka hetkestä, jonka sai olla tämän seurassa. He seisoivat hyvän tovin aivan
kiinni toisissaan, kaupungin ääniä kuunnellen.
Mikael ei
voinut mennä suoraan sisään, hän oli antanut tunnekuohulle liiaksi valtaa ja
yritti koota itsensä, ettei romahtaisi Sallan edessä. Oli tuskaista yrittää
jaksaa yksin, vaimosta ei ollut tueksi, kavereille ei tohtinut avautua eikä
Salla tuntunut tarpeeksi vahvalta, ei tässä tilanteessa.
He eivät
viipyneet pitkään kaksion hiljaisessa rauhassa, sillä Sallan oli oltava
aamuyhdeksältä työpaikalla, eikä hän voinut mennä asiakaspalveluun
laittautumatta, eikä Mikael halunnut sekoittaa elämäänsä enempää jäämällä
kaupunkiin yöksi. Siitä huolimatta kello läheni kahta, ennen kuin Mikael jätti
Sallan kotiportille ja jatkoi matkaansa kohti Teivoa.
Mikael nautti
öisen raviradan hiljaisuudesta. Joskus palattuaan muualta iltaraveista hän
odotti, kunnes talleilla ei ollut enää ketään muita, kävi kaikessa rauhassa
juttelemassa valmennettavilleen. Tänä yönä hän oli liikkeellä vielä
tavanomaista myöhemmin. Hän asteli talliin ääneti, jätti oven raolleen, jotta
ulkovalon heikko kajo näyttäisi hänelle tietä. Mikael hiipi pitkin käytävää ja
pysähtyi, kun juuri kohdalla oleva hevonen hörähti tunnistaessaan hänet. Hän
meni Marjuskan karsinaan, taputteli ystävällisen hevosen turpaa, tarjosi
sokeripalan. Hän nojautui eläimen kaulaa vasten, puheli sille:
”Kukaan ei
tiedä miten mua repii tää kaikki, Marjuska, mun elämä on riekaleina ja mä oon
rikki. Päällisin puolin näyttää, et asiat ois hyvin, mutta mä en haluu sitä
mitä mulla on, ja se, mitä mä haluun — sitä mä en tiedä. Mä luulen että mä
tahdon Sallan, mutta sitä mä en vielä tunne, enkä tiedä, mitä se lopulta haluu.
Enkä mä uskalla kysyä, enkä mä tiedä, jaksaakse odottaa mua, mä en tiedä mitään
enää.”
Marjuska
hörähti vastaukseksi, tuuppi Mikaelin taskua toisen sokeripalan toivossa.
Miehestä tuntui, että ainoana otuksena maailmassa se vaistosi hänen
epätoivonsa. Hän tarjosi sille toisen palan, taputteli ja kävi kohti autoaan,
mutta lähti ajamaan vasta, kun rinnassa tuntuva ahdistus alkoi hellittää.
15. luku
Kesäkuu kului
työntäyteisenä. Salla istui toimistossa tiskin takana, hoiti vapaa-aikoinaan
Vollea ja Hellua. Merja kulki mukana raveissa aina kun ehti, he kävivät
Forssassa, Kouvolassa, Lahdessa, Helsingissä, Porissa ja Turussa, Seinäjoella
Suviyön suurraveissa. Mikaelin hän ehti tavata kunnolla vain kerran, silloinkin
hätäisesti Tammelassa, eivätkä he ehtineet jutella juuri lainkaan.
Mies vaikutti
etäiseltä, jopa välinpitämättömältä, eikä Salla ymmärtänyt, mistä se voisi
johtua. Merja päätteli, että Mikaelin sisäinen maailma oli kaaoksessa, eikä
mies ehtinyt syventyä itseensä pystyäkseen käsittelemään tunteitaan ja
järjestämään elämäänsä mallilleen. Sitä Salla ei uskonut.
Salla
harhautui vilkuttamaan silmiään Tommille, joka onneksi otti flirtin leikkinä.
Seinäjoen juhannusraveissa mies tosin kävi taputtelemassa Sallaa ja tämän
kavereita harteille, ja tietenkin Mikael sattui juuri silloin ajamaan radalla
ohitse. Ele oli mitätön, mutta se sai Mikaelin sisällä aikaan melkoisen
myllerryksen. Salla oli hänen, eikä kukaan muu saanut koskea naiseen! Kului
useita päiviä, ennen kuin hän sai järjen äänen kuuluviin ja pystyi taas
juttelemaan Tommin kanssa normaaliin tapaan.
Salla ei
yrityksistään huolimatta ollut saanut työtä Tampereelta, ja hän oli alkanut
soitella Etelä-Suomen matkatoimistoja läpi. Haminaan hänet olisi otettu heti,
ja Raumalle olisi päässyt syyskuun alusta. Salla oli luvannut miettiä Rauman
työpaikkaa ja ilmoittaa heinäkuun puoleen väliin mennessä, ottaisiko sen vastaan.
Hänestä tuntui, että olisi terveellistä jättää kotikaupunki ja ravit joksikin
aikaa. Hän oli vähitellen alkanut uskoa, ettei koskaan saisi Mikaelia kokonaan
omakseen. Järkevästi ajatellen hänellä ei ollut oikeutta hajottaa kenenkään
perhettä. Mikaelin vaimo jäisi yksin, lapset näkisivät isäänsä entistä
harvemmin. Hänen oli saatava elämänsä järjestykseen omin voimin.
Ennen
heinäkuun puolen välin tienoilla Mikkelin raviradalla ajettavaa suurkilpailua
Mikael törmäsi sattumalta Sallaan kaupungilla. Hän ihmetteli, miksei nainen
ollut töissä, ja Salla kertoi, että hänen oli pidettävä kertyneet lomapäivät
ennen kuin vaihtaisi työpaikkaa. Hiljaisina he kiipesivät Koskikeskuksen
kolmanteen kerrokseen, Mikael osti kahvikupilliset ja munkit. Keskustelu oli kovin
kankeaa, kunnes Salla mainitsi, että oli varannut Merjan kanssa Mikkelin Sokos
Hotel Alexandrasta kahden hengen huoneen St. Michel-viikonloppuna.
”Tuuttekste
iltajuhlaan? Ootteko ostanu illalliskortit?” tahtoi Mikael tietää. ”Mä oon
varannu sieltä yksin kahen hengen huoneen, Salla, sä voit tulla sinne, joo joo,
kyl sen saa järjestetyks silleen, että sä vilahdat, eikä kukaan saa tietää. Mä
kerron sulle huoneen numeron, tai ei, mä annan sulle toisen avaimen, kai niitä
saa kaks kun huoneki on kahelle. Tuleksä?”
Mikael tarttui
Sallaa käsistä ja vaati tätä vastaamaan. Salla nyökytti päätään, hän oli
sanaton. Mikael oli ollut omituisen poissaoleva, vihaisen oloinen, ja nyt, kun
he viimein tapasivat, asiat tuntuivat sujuvan kuin itsestään. Mitään tällaista
hän ei ollut uskaltanut edes ajatella hotellia varatessaan.
”Anteeks,
Salla”, jatkoi Mikael, ”mullon ollu tosi hankalaa viime aikoina. Ei siis
kenenkään kanssa, mut mun ajatukset on ollu solmussa. Ja ne on vieläki. Koeta
jaksaa, Salla pieni.”
Mikael siirsi
karanneen hiussuortuvan Sallan korvan taakse. Salla säpsähti. Oliko mies
unohtanut, missä he olivat? Kuka tahansa olisi voinut kulkea ohitse, vaikkapa
tuo KoskiSportin näyteikkunaa tutkiva nainen, ja nähdä heidät pitämässä
toisiaan käsistä, pöydän ylle kumartuneina, juttelemassa tiiviisti kuin muuta
maailmaa ei olisi olemassakaan. Tästä puuttui enää suudelma, ehti Salla
ajatella, ennen kuin mies kumartui vielä lähemmäs ja hipaisi kevyesti hänen
huuliaan omillaan. Sen jälkeen Mikael lähti, hänen oli ajettava Vermoon.
Salla tuijotti
pitkään hänen jälkeensä. Urheiluliikkeen editse kävellyt nainen palasi käytävää
takaisin, vilkaisi Sallaa. Nainen näytti tutulta, mutta Salla ei saanut
päähänsä, missä oli hänet nähnyt. Asiakkaana matkatoimistossa kaiketi. Salla
istui pitkään hievahtamatta ja mietti. Jälleen kerran Mikael oli pienin elein
saanut hänet hehkumaan, romuttanut hänen päätöksensä pysyä etäämmällä
moraalisesti arveluttavasta suhteesta. Saattoiko Merja olla oikeassa
päätellessään, että Mikael välitti ja tahtoi hänet omakseen, muttei tiennyt,
miten sen tekisi? Salla huokasi syvään. Vain aika näyttäisi, mitä tulisi
tapahtumaan. Hän ei uskonut ennen kuin näki.
Musta Audi
nieli mutkaista maantietä, hieman hitaammin ajavia autoja ei ollut helppo
ohittaa. Mikkeliin matkaavat naiset puhelivat edessä olevista raveista.
”Mikkelin rata
on tosi nopee”, Salla muistutti.
”Joo, mut
onkse joku päähänpinttymä, et pitää juosta ennätys?” ihmetteli Merja.
”Ei kai, mut
rataennätyksestä on luvattu lisäbonus. Mä en ny muista, minkä suurunen se on,
mut monta tonnia kuiteski. Mä juttelin muuten tiistaina Mikaelin kans tästä
viikonlopusta. Se oli menossa iltajuhlaan, ja sen hotellin pikku yökerhossa se
aatteli poiketa. Me sovittiin et se antaa mulle merkin kun se on menossa
huoneeseen, ja mä lähen sit vaivihkaa perään. Pärjäätsä sitte itekses
loppuillan?”
Merja
naurahti, vaihtoi samalla kolmoselle ja kaasutti asuntovaunun ohitse. Toki hän
saisi aikansa kulumaan, ei hän muutenkaan ollut aikonut valvoa koko yötä. Ties
vaikka osuisi mukavaan seuraan illan aikana.
Päivä oli
lämmin ja ilma hiostava, tummat pilvet roikkuivat matalalla. Sade lankesi
maahan vasta viimeisen lähdön saavuttua maaliin. Hotelliin ei ollut pitkä
matka, mutta sen aikana tuuli ehti yltyä navakaksi, ja komea ukkosmyrsky pimensi
taivaan. Merja ajoi suoraan hotellin pysäköintitaloon, josta pääsi sisäkautta
vastaanottotiskille. He kuittasivat avaimet ja matkustivat hissillä viidenteen
kerrokseen.
”Se oli
viisnollakolme”, huomautti Merja. Avaimissa ei lukenut huoneen numeroa, se oli
muistettava tai käytävä vastaanotossa varmistamassa.
Merja kaatui
suoraan mukavalle vuoteelle. Ulkoilma ja pitkä ajomatka väsyttivät, ja hän oli
päättänyt levätä ennen yökerhoon siirtymistä. Heillä oli aikaa, kello ei ollut
vielä kuuttakaan. Salla sulkeutui kylpyhuoneeseen, seisoi pitkään suihkussa,
pesi tuulen pöllyttämät hiuksensa. Alullaan oleva ilta jännitti häntä, vaikka
hän tiesi, mitä oli odotettavissa. Ensin tilailtaisiin juomia, tanssittaisiin
diskomusiikin rytkeessä, juteltaisiin tyhjänpäiväisiä puolituttujen kanssa,
vahdattaisiin, milloin Mikael saapuisi paikalle. Merkistä hän lähtisi Mikaelin
huoneeseen, ja loppuyö kuluisi arvatenkin siellä. Jossain vaiheessa pitäisi
myös ehtiä nukkua, mutta sitä hän päätti murehtia myöhemmin.
Yökerho Klaffiin
piti mennä ulkokautta. Onneksi hotellin edessä oli laaja katos, jonka alle
tuulikaan ei sanottavammin osunut. Raskas bassovoittoinen jumputus kantautui
pääovelle asti. Hotellin avaimilla olisi päässyt jonon ohitse iltayhteentoista
saakka, mutta koska kello näytti vasta puolta kymmentä, mitään jonoa ei vielä
ollut ehtinyt muodostua. Tanssilattialla hyppeli pari innokasta tyttöä,
baaritiskillä oli tilaa. Muutamia tutunnäköisiä ihmisiä näkyi pöydissä, mutta
iltajuhlaan osallistuneita ei vielä ollut paikalla. Salla ehdotti, että he
tilaisivat jotain ja menisivät vapaaseen pöytään, kun niitä vielä oli. Ainakin
he voisivat jutella hetken rauhassa, laatia sotasuunnitelmia.
Alavillamon
Sakulla oli suurin kiire Klaffiin. Hän kartoitti tilanteen heti ovelta, kävi
tilaamassa oluen ja istahti Sallan viereen reippaan näköisenä.
”No, onko
tytöillä hauskaa?” hän kysyi.
”Ihan hyvin
meillä menee, ja ny kun sä tulit, alkaa varmaan olla hauskaakin”, lohkaisi
Merja.
”Onpa hyvä
sitte, etten tuonu vaimoo mukana”, mies veisteli takaisin.
Tommi purjehti
heidän pöytänsä ohitse ilkikurisesti virnuillen. Hänen sievä vaimonsa seurasi
vähän taaempana, ja kumpikin tervehti Sakua sekä Sallaa ja Merjaa siinä
sivussa. Yökerho oli yhtäkkiä täynnä, eikä Salla nähnyt Mikaelin saapuvan, ennen
kuin mies, ehkä toisin kuin oli suunnitellut, tupsahti heidän pöytäänsä. Salla
seurasi Sakun ja Mikaelin ilmeitä heidän yrittäessään jutella voimistuneen
musiikin yli. Hän kurtisti kulmiaan hämmentyneenä. Aivan kuin Saku olisi
puhunut hänestä, ainakin tämä vilkaisi häntä merkitsevästi jutellessaan
Mikaelille. Hän kääntyi hakemaan vahvistusta Merjasta, mutta ystävä olikin
puheissa jonkun tutunoloisen miehen kanssa. Merja nousi pöydästä, yritti saada
äänensä kuuluviin:
”Mä meen
tanssiin ton Hanneksen kans. Pärjäätsä noitten seurassa?”
”Kyl me sun
kaveris perään kattotaan”, vitsaili Saku.
Salla vilkaisi
Mikaelia. Tämä ei näyttänyt vähääkään kiusaantuneelta. Mitä Saku oikein tiesi,
ja miksi hän oli niin tuttavallinen? Salla halusi ihmetellä tilannetta rauhassa,
joten hän päätti käväistä vessassa. Kun hän palasi, Mikael oli mennyt. Saku
istui pöydässä tietäväisen näköisenä, viittoi Sallan luokseen niin lähelle,
että saattoi sanoa naisen korvaan muiden kuulematta Mikaelin viestin:
”Huone
viisnollaseittemän. Kellekään en puhu.”
Salla kiitti,
kävi tanssilattian kautta kertomassa Merjalle, missä yönsä viettäisi.
Sattumalta heidän huoneidensa välissä oli vain yksi ovi, Sallan olisi helppo
vaikka siirtää laukkunsa Mikaelin luokse.
Viidennen
kerroksen käytävä oli tyhjä, mutta siitä huolimatta sydän hakkasi Sallan
rinnassa. Tuskin kukaan edes tietäisi, kenen huoneeseen hän oli menossa,
olisihan se voinut olla hänen omansakin. Arkaillen hän kolkutti oveen. Muutama
sekunti tuntui harvoin niin pitkältä kuin nyt, kun piti kaiken aikaa pelätä
jonkun tulevan. Salla ehti tuskastua odottamiseen. Missä Mikael viipyi, eikö
hän ollutkaan huoneessaan? Sallaa alkoi värisyttää.
Viimein lukko
rapsahti ja Mikael avasi oven. Vasta nyt Salla huomasi miehen vaatteet:
vihertävän pikkutakin, tummat, suorat housut, luonnonvalkoisen kauluspaidan ja
siistin solmion. Asu teki häneen vaikutuksen siitä huolimatta, että farkut ja
rento kauluspaita sopivat hänen mielestään Mikaelille paremmin. Salla havahtui
tuijottamasta miehen juhlavaa olemusta kuullessaan tämän kysyvän:
”Otakko
juotavaa?”
Mikael oli
tilannut huoneeseen pullon kuohuviiniä, ja vaikka Salla ei erityisemmin
välittänyt poreilevan juhlajuoman mausta, hän halusi mieluusti kohottaa maljan.
”Mitä me
juhlitaan?”
”Tätä iltaa,
sitä, että meillä on koko yö aikaa”, vastasi Mikael äänellä, joka oli viedä
Sallalta jalat alta. Jos mies ei olisi alkanut avata pulloa, Salla olisi
työntänyt hänet sängylle, riistänyt pikkutakin, paidan, kaiken, kuorinut esiin
lihaksikkaan vartalon, purkanut suurimman kiihkonsa, ennen kuin toinen olisi
ehtinyt tajuta tapahtunutta. Hän ahmi miestä silmillään, säpsähti painekorkin
poksahdusta, otti lasin käteensä ja kilisti, maistoi kuplivaa juomaa. Saman
tien Mikael vei lasin hänen kädestään ja asetti sen matalalle pöydälle. Hän
vastasi Sallan nälkäiseen katseeseen valmiina toteuttamaan naisen toiveet.
Salla seurasi
tiiviisti Mikaelin käsiä tämän riisuutuessa. Niissä oli voimaa, mutta sormien
liikkeistä näki, että ne olivat tarkat ja herkät kädet. Salla tarkkaili
paljasta selkää, lapaluita, hartioita, paksujen hiusten rajaamaa niskaa, sitten
kapeaa lantiota, jonka pienet kuopat kutsuivat tunnustelemaan ristiselän
muotoja. Mies nosti juhlavaatteet tuolin selkänojalle ja tönäisi varpaillaan
pienet vaatekappaleet tuolin alle. Hän oikaisi itsensä, vilkaisi ulos ikkunasta
ja veti pimennysverhot kiinni.
Salla ei olisi
malttanut odottaa, hän janosi noiden käsien kosketusta, miehen ihoa omaansa
vasten, sitä huimaavaa tunnetta, joka vavisutti heidän alastomia vartaloitaan
rakastelun jälkeen. Mikaelin sormet polttivat hänen ihoaan, hotellihuone hävisi
kiihkeisiin suudelmiin, kaukaisen ukkosen jyminä hukkui korvissa tuntuvaan
huminaan ja villeihin ääniin, joita ei voinut vaientaa, ja aamuun oli vielä
monta tuntia aikaa.
16. luku
Helteet ja
ukkoset jatkuivat. Moni kauniina valjennut päivä päättyi rankkasateisiin, jotka
kaivoivat uomia hiekkaisiin rinteisiin. Teivon tallialueelle johtava mäki oli
juuri ja juuri ajokunnossa.
Heinäkuun
viimeisenä ravipäivänä Salla saapui paikalle hyvissä ajoin ennen viittä.
Joitakin ohjastajia oli jo saapunut, mutta Mikaelin autoa ei näkynyt tallin
edessä. Salla halusi nähdä miehen, ennen kuin kukaan kavereista saapuisi
paikalle, hänen oli kerrottava tälle syksyn suunnitelmistaan. Hänestä tuntui
haikealta ajatella, ettei elokuun jälkeen pääsisi Teivoon kuin ehkä joihinkin
lauantairaveihin.
Mikkelissä
vietetyn viikonlopun jälkeen Salla oli raskain mielin päättänyt, että lähtisi
Raumalle töihin. Hän oli aikonut kertoa asiasta heti seuraavana tiistaina, mutta
Mikael oli ollut niin kireän oloinen, ettei ollut halunnut pilata tämän päivää
enää enempää, ja sitten Teivon raveissa oli ollut kahden viikon tauko. Koska
syyskuun alkuun oli vielä aikaa, Salla ei ollut välittänyt soittaa miehelle.
Salla päätti
kävellä totohallille, nauttia kauniista kesäillasta ja Teivosta kaikessa
rauhassa ennen Merjan tuloa. Hän tarkasteli veden muovaamia uurteita tiessä,
eikä sen vuoksi huomannut alhaalta tulevaa autoa, ennen kuin se oli kohdalla.
”Terve,
Salla”, kuului Mikaelin ääni avoimesta ikkunasta.
”Ai, moi!”
Salla ilahtui. ”Mulla on sulle asiaa. Voiksä viedä mut illalla kotiin?”
”Tota — voin
mä. Tuu vaikka tallille sit illalla. Mä en aja kympissä”, mies huomautti ja
hurautti tallille vaihtamaan ajovaatteet. Illan työrupeama odotti.
Merja ja Salla
seisoskelivat aidan vieressä etusuoran varrella. He muistelivat ties kuinka
monenteen kertaan Mikkelin tapahtumia. Merja oli tanssinut muutaman ripeän
kappaleen Petteri Tuomelan ohjastajaoppilaan Hanneksen kanssa, mutta
ensimmäisen hitaan jälkeen hän oli ilmoittanut, ettei kaivannut sen läheisempää
tuttavuutta. Viimeisen tunnin hän oli jutellut Alavillamon Sakun kanssa. Mies
oli uskomaton huulenheittäjä, ja Merja oli nauranut jutuille useasti
jälkeenpäin.
”Tosi tyhmää,
et mä joudun jättään tän kaiken nyt, kun toi Mikaelin juttu näyttää taas
sujuvan”, puuskahti Salla yllättäen. ”Mä en haluis mennä, se voi pilata kaiken.
Tänään, kun mä tulin tänne, se sattu ajaan mun ohi tua mäessä, ja me sovittiin
et se vie mut kotiin. Mun on pakko kertoo sille.”
”Ekkö sä oo
soittanu sille?” Merja ihmetteli.
Salla pudisti
päätään. Hän ei halunnut kertoa ikäviä asioita luurin välityksellä. Eikä hän
sitä paitsi voinut tietää, ketä Mikaelilla kulloinkin oli mukana.
”Soittanu
kelle?” kysyi Sari, joka oli yllättäen heidän takanaan.
”Yhelle
työkaverille, joka mun piti nähdä, mutten päässy paikalle”, valehteli Salla.
Apua, mitä jos Sari olikin kuullut heidän keskustelunsa ja huomannut jotain.
Ärsytti, kun asioita piti salata.
Mitä
pitemmälle ilta ehti, sen tummemmaksi taivas kävi. Naiset jännäsivät, alkaisiko
sade ennen ravien loppumista. Ensimmäiset suuret ukkoskuuroa enteilevät pisarat
koskettivat pölyistä maata yhdeksännen lähdön tultua maaliin. Sen voitti Mikael
Duunari-nimisellä suomenhevosella. Voittajaesittelyn aikana vettä tuli taivaan
täydeltä, ja tallille päästyään Mikael oli läpimärkä. Että pitikin mennä
voittamaan, hän harmitteli, se, joka kuittasi kakkospalkinnon, säästyi
sateelta.
Pikaisesti
mies kiskoi ajovaatteet yltään. Sadepuku roikkui naulassa käyttövalmiina, mutta
eihän se yllään viitsinyt varmuuden vuoksi ajaa, ei varsinkaan tämmöisessä
helteessä. Hän sadatteli mielessään etsiskellessään kuivia alushousuja
toimiston olemattomista varastoista. Kaikkea sitä työn puolesta olikin
kestettävä! Ja Salla odotti häntä ulkona sateessa. Hän koputti ikkunaan,
viittoi naisen sisään. Salla hiipi ovesta arkaillen. Olipa mies varomaton,
eihän hänen tulolleen ollut mitään järkevää selitystä.
”Kuivaakko mun
selkää tolla pyyhkeellä”, pyysi Mikael.
Salla totteli
hämmentyneenä.
”Ai että,
tuntuupa hyvältä, vähän vielä...”
Mikaelin lause
katkesi, kun joku raotti yllättäen ovea.
”Oho, sori”,
kuului pelästynyt ääni, ja ovi suljettiin saman tien. Salla ja Mikael
vilkaisivat toisiaan, ja paljastumisestaan huolimatta heitä pyrki naurattamaan.
Mitähän kävijä mahtoi ajatella? Todennäköisesti tämä oli kuullut vain Mikaelin
viimeisen, kesken jääneen lausahduksen, jonka saattoi tulkita miten vain,
varsinkin, kun liki alaston mies seisoi Sallan edessä huokaillen tyytyväisenä.
”Se oli
Paanasen Anu, se käy väliin auttelemassa nyt kun osa likoista on lomalla. Se on
onneks niin uus ja hiljanen, että ehkä se ei heti mee kertoon kaikille, mitä
näki. Onneks Maarit ei oo tänä iltana vuorossa”, selosti Mikael tilannetta
kiskoen samalla mustia farkkuja jalkaansa. Hän oli vilauksessa valmis, ja
ripustettuaan pyyhkeen oven vieressä olevaan seinänaulakkoon hän kehotti Sallaa
juoksemaan autoon ja ryntäsi itse perässä. Kirkas salama välähti, jyrähdys
kuului välittömästi.
”Ohhoh, sehän
on ihan päällä. Onneks ei menny sähköt, ja onneks viimenenki lähtö on ohi.
Kuinkahan moni hevonen vauhkoontuu, pitäskö käydä tallissa?”
Mikael ei
kuitenkaan noussut autosta, vaan lähti ajamaan. Satoi niin rankasti, etteivät
pyyhkijät ehtineet syytää vettä syrjään riittävän tehokkaasti. Mikael
tiedusteli, mitä asiaa Sallalla mahtoi hänelle olla. Nainen huokasi syvään,
toivoi, että voisi kertoa sen muulloin kuin toisen ajaessa. Niinpä Mikael
suuntasi Omegan kohti Tammelaa.
Kaksiosta oli
muotoutunut tarpeellinen tukikohta heidän kohtaamisilleen. Ilman sitä heidän
olisi ollut pakko nähdä hätäisesti milloin missäkin ravintolassa, tallin
toimistossa yömyöhään tai vain autossa. Mikael ei ollut varma, olisiko
jälkimmäinen vaihtoehto ollut parempi; elämä kahden naisen kanssa ei ollut
hänen mielestään hienoa saati tavoiteltavaa. Hän ei ymmärtänyt, miten oli alun
perin antanut itsensä ajautua tähän suhteeseen, mutta enää hän ei halunnut
perääntyä. Nainen, joka istui autossa hänen vieressään tuntui kerta kerran
jälkeen tärkeämmältä.
Sallan mieli
synkkeni heidän lähestyessään määränpäätä. Hän yritti sorvata asiaansa
lauseiksi, jotka voisi vain ladella ulkomuistista. Hän ei olisi halunnut
muuttaa pois, mutta muutakaan vaihtoehtoa ei nyt ollut. Setä oli puolitosissaan
ehdottanut, että hän olisi alkanut Salmin tilan taloudenhoitajaksi, mutta se ei
ollut pitemmän päälle järkevä vaihtoehto. Tapio ei olisi pystynyt maksamaan
riittävää palkkaa, eikä talossa olisi ollut hänelle kylliksi tekemistä.
He juoksivat
kaatosateessa ulko-ovelle. Salla horjahti, oli kaatua lainehtivaan asvalttiin.
Mikael ehti tarttua häntä kädestä, eikä enää päästänyt sitä omastaan. Hän nousi
portaat aivan naisen takana, tunnusteli tämän sormia, tuki selästä toisella
kädellään. Salla oli kiinnittänyt hiuksensa poninhännälle mustalla
samettilenkillä. Pitkäksi kasvaneiden suortuvien alta harvoin näkyvä niska
herätti Mikaelissa halun suudella vaaleaa ihoa. Salla sävähti tuntiessaan
miehen huulten vaativan kosketuksen, kuiskasi hiljaa:
”Mikael, mitä
sä aiot?”
Mies naurahti,
kaivoi avaimet esiin. Eteisessä hän vei kätensä Sallan vyötäisille ja vastasi:
”Mä aion
vietellä sut. Heti ja tässä.”
Salla pudisti
päätään. Hänen onneton ilmeensä sai Mikaelin vakavoitumaan. Mies katsoi Sallaa
kysyvästi ja totesi, että naisen oli ehkä parempi puhua ensin, kertoa huolensa
hänelle.
”Tää liittyy
mun töihin”, Salla aloitti.
”Kerro.”
”Mullon
huonoja uutisia. Mä joudun muuttaan pois täältä, kun ei Tampereelta löydy
kunnon töitä. Mä sain Raumalta hommia, mä lähen sinne syyskuun alusta.”
Mikael oli tyrmistynyt.
Hän ei halunnut uskoa kuulemaansa, hänen teki mieli sanoa, ettei Sallan olisi
tarvinnut lähteä, että tämä voisi asua Tammelan kaksiossa ilmaiseksi. Mutta
eihän niin tietenkään voinut tehdä, ei hän voinut alkaa elättää Sallaa ja asua
itse Pirkkalassa vaimon ja lasten luona. Se olisi ollut nöyryyttävää. Salla ei
ansainnut toisen naisen osaa, hänen olisi pitänyt saada olla ainoa.
Sillä hetkellä
Mikael päätti, että jonakin päivänä Marin paikalla olisi Salla. Nyt hänen oli
silti päästettävä nainen omille teilleen, mutta sekin aika vielä koittaisi,
että Salla olisi hänen vierellään julkisesti.
”Mä tuun
käymään, kun Porissa on ravit”, lupasi Mikael hiljaa. ”Tuu takasin heti, kun
löydät työn täältä. Mun tulee ikävä.”
Hän käänsi
katseensa pois nähdessään kyyneleet, jotka täyttivät Sallan silmät ja vuotivat
poskille, ja hänen oli vedettävä nainen tiukasti itseään vasten, ettei olisi
nähnyt tämän kasvoja. Hän yritti vakuuttaa itselleen, että Sallan muutto ei
merkitsisi lopullista eroa ja ettei Rauma ollut lainkaan kaukana. Syksystä
tulisi raskas.
17. luku
Tapio katseli
Sallan menoa Vollen ohjissa. Oli harmillista, että veljentyttö joutui
muuttamaan. Toki hän jaksoi itsekin valmentaa rakkaita hevosiaan, mutta toisen
ihmisen ja nimenomaan Sallan tarjoama apu teki niillekin hyvää. Sitä paitsi
tytöstä oli seuraa, tämä autteli väliin sisälläkin nyt, kun ei ollut muualla
töissä. Heillä oli ollut monta riemukasta juttuhetkeä, he olivat muistelleet
parinkymmenen vuoden takaisia kesiä, keskustelleet ravien senhetkisestä
tilanteesta, joka oli heikentynyt edellisiin vuosiin verrattuna selvästi.
Tapio
heilautti kättään merkiksi, että Salla oli ajanut tarpeeksi. Salla ajoi Vollen
tallin eteen, ja Tapio tuli auttamaan valjaiden riisumisessa.
”Kuules likka,
ny kun sää lähret maailmalle, ni onkos sulla mulle kertoo jotai mukavaa
apulaista tänne? Mun tulee niin yksinäistä täälä ilman tommosta nuarta ku sää
oot.”
Sedän puhe sai
kyyneleet Sallan silmiin. Mies katseli häntä tuumivaisen näköisenä, aivan kuin
olisi jo pitempään odottanut tilaisuutta saada selvittää mieltään askarruttanut
seikka.
”Mikä sun ny
tuli, tyttö hyvä? Sää et taira tahtoo lähtee. Kukas se miäs o, jota sää jäät
kaipaan?”
Salla
häkeltyi, niin että pystyi hillitsemään kyyneltulvan. Hän alkoi avata Vollelta
solkia liioitellun tarmokkaasti, puhisi itsekseen ja vastasi lopulta:
”Kellekään mä
en oo sitä sanonu, enkä mä tiedä, voinko mä sullekaan kertoo. Se ei oikeen oo
hyväksyttävä juttu. Jos meiän kotiväki sais tietää, mä saisin kuulla kunniani,
enkä varmaan pääsis enää yksin ulos.”
”Ai sulla siis
on joku miäs. No sillä lailla. Mää oonki varronnu, koska sun joku nappaa. Älä
kuule mua pelkää, mää en ikänä sun isälles menis sun juttuja puhuun.”
Tapio yskähti,
sylkäisi maahan ja jatkoi: ”Jos sää likka tiätäsit, mitä mää oon nuarena
kaikkee tehny. Mää en usko että sää saat mua hämmästyyn. Saankos mää ihan itte
arvata?”
Salla ei
voinut muuta kuin nyökätä. Sedästähän löytyi aivan uusia piirteitä.
Tarkkanäköisyys oli selvästi havaittavissa, mutta jos tämä ymmärtäisi ja hyväksyisi
hänen arveluttavan suhteensa, hän piirtäisi ristin seinään. Toivasilla oli
tunnetusti tiukka moraali, eivätkä hänen vanhempansa hyväksyisi naimisissa
olevan miehen tapailemista missään olosuhteissa. Voisiko isän isoveli olla eri
maata?
”Sano, jos menee
väärin, mutta mää oon ihan saletti, että se miäs on toi Laineen poika. Onko
teillä jotain muutaki kun sitä vaan, et silmät vilkuttaa sinne, missä toinen
menee? Ja ihme on, jossei olis. Se on toi Laine puhunu mulle, tuli vaan
luvattua, etten kerro kellekään, mitä. Ei se sua nimeltä maininnu, mutta
arvashan sen. Soon likka niin, että on vaan piänestä kii, ettei jompi kumpi
lähre lätkiin.”
Valjaat
putosivat Sallan käsistä, Tapio poimi ne ylös. Saattoiko setä puhua totta?
Miksi sitten mitään ei tapahtunut? Miksei Mikael vain päättänyt lähteä? Mikä
ihme miestä viivytti? Saman tien Salla tajusi: ero oli saatava vireille
jokseenkin sovussa, ettei tarvitsisi lähteä oikeuteen. Mikaelin vaimo ei
välttämättä halunnut luopua asemastaan noin vain. Mikael ansaitsi riittävästi,
heillä oli hieno talo, hevosia, kaksi autoa, maata vaikka muille jakaa. Ei
kukaan semmoisesta luopuisi, vaikkei liitto niin hyvässä kunnossa olisikaan. Ja
mies oli aina poissa kotoa. Siinä se, keksi Salla, kukapa Mikaelin vaimon
menemisiä vahtisi. Mari lähtisi varmasti vasta, jos löytäisi kaikin tavoin
paremman miehen. Niitä ei takuulla ollut monta.
”Sää voit olla
ihan hualeti, mää en pukahra. En eres Ellalle, sille ny viimetteeks. Sehän ei
luattas muhun enään, kun mää oon sanonu sulle pual sanaa, vaikka puhe oli etten
yhtään sanois. Ja sitte viä: se Terpyhän ravataan syyskuun kolmastoista,
lährethän sää sinne, kun se on viikonloppu? Ja sinne Uueeteehen sää tuut
varmaan. Ei tää elo tähän lopu, Salla, ja kyllä sää takasi Tampereelle pääset”,
lohdutteli Tapio.
”No joo, tuun
mä. Ja huomenna Teivoon?” Salla varmisti.
”Joo.
Kakkoslähtö auton takaa. Sitte saat käyrä vaikka vaatteet vaihtamasa, nii oot
erukses. Jäät paremmin sen Laineen miäleen.”
Salla hymähti.
Mikaelin takia hänen ei tarvinnut laittautua. Yhtäkkiä hän tunsi olonsa paljon
varmemmaksi. Oli tuo Tapio aika velikulta.
Sinä tiistaina
Volle ravasi kuudennen voittonsa Mikael ohjaksissaan. Merja katseli
valmistautumisalueella, kun Salla kapusi Mikaelin kylkeen kärryille. Pari
teivolaista tallityttöä jutteli keskenään hänen vieressään. He seurasivat
tarkasti voittajaesittelyyn kiiruhtavaa kolmikkoa: Mikaelia, Sallaa ja tietysti
Vollea, ja Merja terästi vaistomaisesti kuuloaan. Toinen tytöistä sanoi
puoliääneen:
”Näiksää ny,
miten ne kattoo toisiaan? Siinä täytyy olla jotain.”
Merja ei
kuullut, mitä toinen tytöistä vastasi, mutta sitten molemmat vilkaisivat häntä
säikähtäneen näköisinä. Hän teeskenteli seuraavansa verryttelyyn meneviä
hevosia, ja tytöt katsahtivat toisiinsa helpottuneen oloisina. Ehkäpä Merja ei
ollut kuullut heidän keskusteluaan. Myöhemmin Merja kertoi Sallalle, mitä oli
tallialueella kuullut.
”Ei ihme”,
valisti Salla, ”se toinen oli se Maarit ja toinen semmonen Helena. Mikael on
puhunu Maaritista sen verran, et se epäilee jotain, se on kai kysynykki
Mikaelilta suoraan meistä. Ja ootsä huomannu, et Mikael ei enää niin paljo
välitä, kuka näkee ja mitä. Vituttaa koko Raumalle muutto, suoraan sanottuna.”
”Ootas, Salla,
musta tuntuu että just se, että sä lähet muualle on pannu asiat liikkeelle.
Mieti: ennen kun sä kerroit Ellalle lähdöstäs, se oli tosi varovainen. Nyt se
suunnittelee jotain, mä oon taas pelottavan varma siitä.”
Salla kohautti
harteitaan. Merja saattoi hyvinkin olla oikeassa, mutta se ei saanut ajatusta
muutosta yhtään houkuttelevammaksi. Hän ikävöi jo etukäteen tiistairaveja,
Tapion hevosia, ystäviä ja luonnollisesti Mikaelia. Onneksi hän oli sentään
saanut vuokrattua asunnon vanhasta kaupungista, ja lankapuhelin oli jo
kytketty. Samassa hän tuli ajatelleeksi, että Mikael ei vielä tiennyt hänen
puhelimestaan.
”Nyt muuten
mennään Teivonlinnan viereen sinne alas lähtöjä katteleen”, Salla töksäytti.
Merja kiiruhti
ystävänsä perässä tallinmäelle. He asettautuivat valmistautumisalueen laitaan,
aivan leveän portin viereen, jotta näkisivät radalle ajavat ohjastajat
kunnolla. Salla tiesi, että Mikael joutuisi lähtemään kiireellä johonkin
tärkeään tapaamiseen, eikä tulevien ravien juttelumahdollisuuksista tiennyt
etukäteen. Muuttoa edeltävänä keskiviikkona he toki tapaisivat Vermossa,
nelivuotisten lämminveristen Derbyn karsinnoissa, mutta siellä voisi olla
vaikea vetäytyä puhumaan salaisuuksia, eikä Salla halunnut jättää
varmistamatta, milloin voisi soittaa miehelle ja kertoa uuden numeronsa, joka
olisi vain hänen käytössään.
Mikael käänsi
lämmittämänsä hevosen pois radalta. Hän oli nähnyt Sallan ja Merjan jo
edellisellä kierroksella, ja ihmetteli, miksi naiset olivat tulleet. Hän
aavisti, että Sallalla olisi tärkeää asiaa ja suuntasi askeleensa portinpieltä
kohti. Salla lähti miestä vastaan, selitti asiansa, jäi tämän eteen odottamaan
vastausta. Sivusilmällä hän oli näkevinään saman naisen, jonka oli nähnyt
Koskikeskuksessa ennen Mikkelin raveja. Hetki oli kuitenkin niin tiivis, ettei
hän ajatellut asiaa sen pidemmälle.
Merja seurasi
aidan vierestä keskustelun etenemistä miettien itsekseen, että sen, joka ei
nähnyt Mikaelin tunteita tämän katseesta, täytyi olla joko sokea tai puusta
veistetty. Valmistautumisalueella oli paljon ihmisiä, tuokin nainen tuossa
näytti seuraavan tarkoin Sallan ja Mikaelin keskustelua, josta kyllä näki,
ettei kyse ollut hevosista. Ja — kauhistuksen kanahäkki — portaisiin
ilmestyivät Anne ja Sari, jotka tiesivät, että Salla ja Mikael tunsivat
toisensa Vollen takia. Eikä Salla osannut varoa. Hän ei takuulla olisi
huomannut mitään, vaikkei olisikaan seissyt selin portaisiin.
Mikael sanoi
jotakin, veti ajohanskan kädestään, kosketti Sallan poskea hellästi. Hipaisu
oli vaistomainen ele, Mikael ei suunnitellut tekevänsä niin. Hän säpsähti
itsekin tajutessaan, että verryttelystä saapuvat tai lähtöä odottavat
ohjastajat ja muut alueella oleskelevat ihmiset olisivat voineet nähdä. Hän
paloi halusta syleillä naista, tämä oli ehdottomasti väärä paikka hyvästellä.
Miksi elämä riepotteli heitä näin? Miksi hänellä oli juuri nyt niin kiire,
ettei hän pystynyt järjestämään edes lyhyttä tapaamista?
Ratkaisu
selvisi hänelle juuri ennen kuin oli pakko mennä radalle. Hän yritti puhua
niin, ettei kukaan kuulisi, ja viimeisen sanan mukana hän nielaisi kurkkuun
nousseen ikävän:
”Salla hei,
soita mulle huomenna aamupäivällä tossa kymmenen aikaan. Kai sä ehdit tavata
jonain aamuna, ennen kun lähdet...pois?”
18. luku
Vaaleanpunertava
puutalo oli viehättävä moniruutuisine ikkunoineen ja vehreine puutarhoineen.
Jos tilanne olisi ollut toinen, Salla olisi nauttinut ajatuksesta päästä
asumaan tämmöiseen idylliin. Rauman vanha kaupunki oli kaunis, ja meri oli
lähellä. Satama houkutteli Sallaa, hän olisi vaeltanut sinne heti, jos
purkamattomia muuttolaatikoita ei olisi lojunut pitkin kahta kauniisti
remontoitua huonetta. Toisaalta aikaa oli runsaasti, sillä hän oli saanut
muuttaa työnantajan omistamaan asuntoon jo elokuun viimeisenä viikonloppuna, ja
siinä saisi asua niin kauan, kuin työsuhde kesti. Sallan sopimuksessa luki
maaginen sana ”toistaiseksi”. Tämä oli hänen ensimmäinen vakituinen paikkansa.
Astiat piti
asetella luunvalkoisiin kaappeihin, pieni Tapiolta peritty pöytä sai kelvata
liinalla verhoiltuna keittiöön. Salla oli aluksi hankkinut vain
välttämättömimmän, huonekalut eivät olleet halpoja, eikä hän tiennyt, kuinka
kauan aikoi asua Raumalla. Hän oli antanut itselleen luvan toivoa, että jonakin
päivänä Kristina soittaisi hänelle ja pyytäisi takaisin töihin, tai että Mikael
tulisi ritarin tavoin hakemaan hänet lopullisesti luokseen. Tietenkään hän ei
oikeasti uskonut kumpaankaan ajatukseen, mutta ne auttoivat häntä jaksamaan
synkimpinä hetkinä.
Tapio oli
toiminut muuttomiehenä. Hänen isoon pakettiautoonsa mahtuivat kaikki Sallan
tavarat. Setä oli kiikkunut katonrajassa ja kiinnittänyt olohuoneeseen
lasikupuisen valaisimen, joka oli ennen roikkunut Sallan huoneessa. Olohuoneen
kalustus oli vaatimaton: suuri, joskin mukava nojatuoli, matala taso ikkunan
edessä, sen päällä televisio. Ei kasveja, ei sohvaa, ei vielä edes verhoja,
jotka saisi ripustaa talon tyyliin sopiviin valkoisiksi maalattuihin isoäidin
verhotankoihin.
Salla hymyili
muistaessaan ensimmäisen vierailunsa Mikaelin asunnossa. Siihen verrattuna
hänen kotinsa oli lähes valmiiksi sisustettu. He olivat tavanneet toisensa
useimmiten juuri Tammelassa, myös viimeisen kerran ennen Sallan muuttoa. Se
aamupäivä oli ollut kuluneelle kesälle tavanomaisen kaunis ja lämmin,
avonaisesta parvekkeen ovesta oli kuulunut autojen äänten lisäksi pihapuissa
majailevien lintujen raikas viserrys.
Mikael oli
keittänyt kahvit, tarjonnut jopa pikkuleipiä. Tuntui tavallaan huvittavalta,
että he olivat viettäneet haikeat jäähyväiset, sillä eivät he olleet tähänkään
mennessä tavanneet joka viikko, mutta totta oli, että eri kaupungeissa asuminen
vaikeutti tapaamisten järjestämistä. Onneksi Porissa ravattiin lähes
viikottain. Mikael oli tosin varoittanut, ettei ehkä kuitenkaan voisi joka
kerralla ajaa Rauman kautta kotiin, ettei perhe alkaisi ihmetellä.
Salla tuhahti
harmissaan. Jos Mikael todella halusi hänet omakseen, tämä saisi luvan antaa
kotonaankin vihjeitä siitä, ettei ollut tilanteeseen tyytyväinen. Mikä kumma
miehen sai toimimaan niin varovasti, kuin olisi purkamassa pommia?
Sallan
mielessä väikkyivät kaikki ne kerrat, jolloin hän oli saanut olla Mikaelin
kanssa kahden. Heidän välillään oli ihmeen vahva tunnelataus, säkenöivä,
kipinöivä, mitä hyvänsä. He eivät kyenneet vastustamaan toistensa kutsua
koskettamaan, suutelemaan, rakastelemaan. Salla oli monet kerrat yrittänyt
ajatella järkevästi, takoa mieleensä kylmiä tosiasioita, jotta palaisi
todellisuuteen ja pystyisi unohtamaan miehen, jonka halusi, mutta jota ei
ilmeisesti voinut kokonaan saada. Kunpa hän olisi edes kuullut selväsanaisen
selityksen, miksei mies saanut päätettyä, kumman naisen luona halusi elää.
Salla ravisti
päätään häätääkseen mieltään kiusaavat ajatukset. Yksin hän ei koskaan saisi
niihin selvyyttä. Jospa hän uskaltaisi kysyä suoraan seuraavalla kerralla, kun
he tapaisivat. Hän huokasi syvään tietäen, että se olisi mahdotonta. Saattoi
olla, että juuri samasta syystä Mikaelkaan ei koskaan ottanut aihetta puheeksi,
sillä kun he olivat yhdessä, muuta maailmaa ei ollut olemassa. Ne harvat
hetket, jotka he saivat varastetuksi, he elivät toisistaan, eikä muulla ollut
merkitystä.
Salla tiesi olevansa
nuori ja kokematon, mutta hän oli varma, ettei tulisi koskaan kokemaan
väkevämpiä tunteita kuin Mikael hänessä herätti. Hän sai ajettua itsensä
hillittömän kiihkon valtaan vain muistellessaan, miten mies häntä joskus
radalla ohi ajaessaan katsoi. Sinisten silmien tiivis tuijotus, ovela välähdys,
jota ei saattanut mitenkään kuvailla, ja miehen sormet, miten niiden vaativa
kosketus poltteli ja värisytti...
Puhelimen ääni
säikäytti Sallan puolikuoliaaksi. Hän oli niin uppoutunut hekumallisiin
kuvitelmiinsa, ettei heti käsittänyt, miten olisi pitänyt toimia. Soittaja oli
isä, joka kyseli kuulumisia ja halusi tietää, joko Salla oli käynyt
esittäytymässä työpaikallaan. Isä puhui lyhyesti, kuten aina, ja muisti
iänikuiseen tapaansa lopettaa puhelun sanoihin, joiden Salla juuri sillä
hetkellä tajusi viittaavan Tapion nuoruudenaikaisiin touhuihin:
”Elähän niin,
että voit kaiken kertoo kotona.”
Salla sulki
puhelimen osin huvittuneena, osin hermostuneena. Jos isä tietäisi! Samassa
puhelin soi uudemman kerran. Salla oletti isän unohtaneen jonkin tärkeän
neuvon, aivan kuin tämä olisi kuullut tyttärensä ajatukset, ja häkeltyi
sanattomaksi kuullessaan Mikaelin äänen. Soittipa mies sopivaan aikaan, heti
isän varoiteltua siveettömyyksistä.
”Mä halusin
kokeilla, toimiiko sun numeros ja joko sä oot siellä kaukana”, totesi mies
aluksi.
”Soitit hyvään
aikaan, isä just lopetti puhelun ja mä oisin kohta lähteny käymään työpaikalla
vähän kattomassa, kun huomenna pitäs alottaa hommat.”
”Millon tuut
takasin? Meneekö yli tunti?” Mikaelin ääni kuulosti kiihtyneeltä. Mitähän tällä
oli mielessä? Oliko tapahtunut jotain kauheaa? Salla mietti, mitä oli uudelle
työnantajalleen luvannut ja mietti hätäisesti vaihtoehtoja.
”Ookko sä
tulossa tänne? Mä voin mennä sinne iltapäivällä yhtä hyvin, viimestään neljäks
kun ehdin, se riittää”, hän selosti.
”Kun mä lähdin
vähän aikasemmin ajeleen, tänään on Turussa ravit. Mun olis pakko tulla
käymään, mä oon jo aika lähellä.”
Kymmenen
minuuttia myöhemmin Mikael seisoi eteisessä. Tunnelma oli omituinen. Mies ei
syöksynytkään Sallan kimppuun, hän oli selvästi varuillaan ja näytti nurkkaan
ajetulta pikkupojalta. Mitä oli tapahtunut? Salla tahtoi tietää viipymättä,
mikä miehen oli saanut suunniltaan. Hän kysyi hämmentävän käytöksen syytä,
johon toinen vastasi huokaisten, hartioitaan kohauttaen:
”Ookko nähnyt
Hevosurheilun jutun niistä Derbyn karsinnoista? Sen kuvan Vollesta
voittajaringissä, ja me siinä sen turvan molemmin puolin? Siitä sytty sota
meillä kotona. Vaimo epäilee jotain, kun meidän ilmeet kuulemma paljasti
kaiken. Mä oon pelänny tätä, nyt se aikoo taistella viimeseen asti. Se vahtii
kaikki menot, se oottaa öisin niin kauan, että mä tuun kotiin ja kiristää
lapsilla, rahalla ja kaikella, millä vaan voi. Sen on täytyny kuulla jostain
muualtaki, ei se yhen kuvan takia niin hiiltys. Mä en kohta enää jaksa. Kun
vois olla välittämättä, mutta en mä voi. Jos mä tähän soppaan myöntäsin, että
jutussa on perää, mä hajoisin totaalisesti.”
Puhuessaan
Mikael vaelsi pitkin parkettilattioita, lysähti viimein nojatuoliin voimattoman
näköisenä. Salla hiipi hänen jäljessään osaamatta tehdä mitään. Se nainen
siellä Koskikeskuksessa... Nyt hän tajusi, miksi tämä oli tutun näköinen.
Nainen omisti useita hevosia, joita yleensä ohjasti Tuomelan Petteri. Naisen
näki usein Teivossa. Hän oli varmasti nähnyt heidät. Ehkä sen suudelmankin. Ei
voinut olla totta! Ja Mikael jatkoi epätoivoisena, eikä välittänyt, kuunteliko
Salla häntä:
”Mun piti
hitaasti antaa sen uskoo, että ketään toista ei ole, että mä en vaan enää jaksa
sitä onnetonta liittoo, joka on enää pelkkä väljähtyny lupaus ja nimet
paperilla. Mun piti puhella sille oman asunnon ostamisesta, mä Salla yritin, mä
aioin tehdä sen. Sun ja mun takia. Meidän vuoks, Salla!
Mä halusin sen
uskovan, että mä muuttasin yksin pois, jättäsin niille hevoset ja talon ja
kaikki, mutta kun me ei koskaan puhuta mitään, enkä mä osannu enää alottaa. Ja
nyt sitte kaikki on alkanu väärästä päästä. Mä tiesin, et jos se alkaa epäillä,
kaikki on mennyttä. Musta ei oo tähän, mä en jaksa tämmösiä juttuja. Miks mun
piti lähtee tälle tielle, mikä piru mut veti tähän leikkiin? Mä perkele
potkasen kaikki naiset mun elämästä johonki niin pitkälle, ettei ikinä tartte
enää jumalauta kattella ketään!”
Mikael oli
noussut jälleen seisomaan, hän tuijotti ulos ikkunasta. Salla kohautti
kulmakarvojaan, tuhahti itsekseen, kysyi pelottavan tyynesti, miksi mies sitten
oli edes viitsinyt vaivautua ajamaan hänen luokseen, solvaamaanko? Hänen
äänensävynsä yhdistettynä tylyyn kysymykseen sai Mikaelin suuttumaan entisestään.
Hän kääntyi katsomaan Sallaa, sinkosi vihantäyteisen kysymyksen:
”Ekkö säkään
enää usko mun tekemisiin? Suhun mä luotin, mä luulin, että sä ymmärrät mua. Jos
ei helvetti täältä tän parempaa vastaanottoo saa, niin ei tartte mua enää
kattella. Eikä sun tartte soitella perään, mä pärjään ihan hyvin yksin!”
Salla ei
ehtinyt edes suutaan avata, kun mies oli poissa. Typertyneenä nainen istahti
keittiön tuolille, nojasi päänsä käsiinsä ja yritti miettiä, mitä toinen oli
sanonut. Sallaa suututti miehen raju purkaus. Hän ei aikonut olla kenenkään
tunteiden kaatopaikka, ei edes Mikaelin. Hän istui paikallaan pitkään, kunnes
kiukku hiljalleen laantui ja tilalle hiipi kauhistunut ajatus: oliko Mikael
lähtenyt ajamaan Turkuun, vaikka oli raivoissaan? Silloin tämä varmasti
kaahaisi ainakin kortin kuivumaan, jollei suistuisi tieltä.
Salla pohti kuumeisesti,
mitä voisi tehdä. Mies oli kieltänyt soittamasta, mutta mitä muutakaan hän
osaisi? Hyvä tavaton, Mikael oli uskonut hänelle mieltään kalvavan ongelman,
jota ei kuunaan kertoisi kenellekään muulle. Asia oli tapahtunut niin
äskettäin, ettei mies ollut ehtinyt käsitellä tunteitaan, ja oli sen vuoksi
ollut täynnä pyhää vihaa. Ja Salla oli puolustautunut vaistomaisesti. Hän nousi
tuolilta, päätti kaikesta huolimatta yrittää tavoittaa miestä.
Puhelin oli
makuuhuoneessa ikkunan vieressä. Salla nosti kuulokkeen, vilkaisi samalla ulos.
Pihassa oli tummansininen Omega. Sen täytyi olla Mikaelin auto! Salla pudotti
luurin kädestään ja sujautti kengät jalkaansa. Hän avasi oven samalla hetkellä,
kun Mikael oli soittamaisillaan ovikelloa. Hän ei ollut koskaan nähnyt miestä
niin nolona. Mikael astui eteiseen, ovi käytävään jäi auki. Salla veti sen
kiinni, kääntyi ja joutui suoraan miehen syliin.
”Anteeks”,
kuului hyvin matala ääni Sallan korvanjuuressa. Salla tunsi miehen pudistavan
päätään, kuuli raskaan huokauksen.
He seisoivat
pitkään vaiti, toisiinsa katsomatta. Mikael tiesi, että Salla ymmärsi häntä, ja
Salla tiesi hänen tietävän. Tapahtunut mutkisti heidän kuvioitaan ja hämmensi
Sallan mieltä. Itseään suojellakseen hän ei aikaisemmin ollut halunnut uskoa,
että Mikael olisi vakavissaan. Nyt hänen oli pakko uskoa, sillä kukaan ei
riehuisi merkityksettömän asian takia tuolla tavalla.
Ironista
kyllä, heidän suhteensa tuntui etenevän syvemmäksi ja vakavammaksi vain
jonkinlaisen kriisin kautta. Ehkä he olivat liian varovaisia heittäytyäkseen
suoraan tapahtumien pyörteisiin. Olisi ollut helpompaa kohdata heti kaikki
karikot, luovia niiden yli ja korjata vahingot kuin odottaa, pelätä ja yrittää
kiertää vaikeudet, kun ne kuitenkin olivat vääjäämättä edessä.
Mikael huokasi
toistamiseen. Hän oli kuvitellut pystyvänsä vähitellen kertomaan Marille, että
tyytymättömyys heidän tilanteeseensa oli jo kasvanut niin suureksi, että hän
halusi lähteä. Heidän keskustelunsa olivat kuitenkin jääneet arkisten asioiden
tasolle, eikä Mikael ollut löytänyt oikeita sanoja. Tuntui ylivoimaisen
vaikealta puhua vakavia, he eivät olleet oikeastaan koskaan osanneet
keskustella. Miten he olivat edes alun perin päätyneet yhteen? He olivat olleet
kovin nuoria tavatessaan toisensa. Ei parikymppisenä tämmöisiä tullut
ajatelleeksi, vasta eletty elämä oli opettanut karvaita tosiasioita. Olisipa
kaikki jo selvitetty, Mikael mietti voimattomana. Hän olisi mieluiten jäänyt Sallan
luokse saman tien.
Sallan
hiljainen ääni keskeytti miehen synkät ajatukset. Hän murahti vastaukseksi,
hellitti tiukan otteensa ja antoi naisen saattaa itsensä kädestä pitäen
istumaan sievään keittiöön. Salla tarjosi lasin vettä, etsi kahvimittaa, löysikin
sen muutoin tyhjän muuttolaatikon pohjalta. Kahvin tuoksu levisi asuntoon, ja
kun kupit viimein löytyivät, juoma oli jo valmista.
”Mä en oo
ehtiny vielä purkaa just mitään, eilinen meni laatikoita kantaessa”, Salla
touhusi. Mikael ei katsonut silmiin, ei puhunut. Salla kaatoi kupit täyteen,
mutta sen sijaan, että olisi istunut pöytään hän tassutti miehen taakse,
painautui tämän selkää vasten, sormeili vahvoja käsivarsia, silitti hiuksia.
Se oli
Mikaelille melkein liikaa. Kuluneet kuukaudet olivat saattaneet hänen mielensä
sekaisin, ei hän aiemmin ollut tiennyt olevansa näin herkkä. Häntä inhotti
ajatus, että joku huomaisi, miten helppo hänet oli saada liikuttumaan.
Samassa Mikael
ymmärsi: tähän mennessä kaikki hänelle tärkeät asiat olivat sujuneet helposti,
ja jos takaiskuja olikin ollut, ne eivät olleet järkyttäneet hänen elämänsä
perustaa. Hän oli kuvitellut elävänsä täyttä elämää, työ hevosten parissa oli
antanut riittävästi sisältöä päiviin. Hän ei ollut oppinut pitämään
ihmissuhteita tärkeinä, ne olivat pikemminkin välttämätön sivujuonne. Vasta
Sallan kanssa koettu tiivis huuma oli havahduttanut Mikaelin huomaamaan, miten
väkevästi ihminen pystyi tuntemaan.
Salla istahti
tuolilleen juomaan sopivasti jäähtyneen kahvin. Hän odotti, kunnes mies oli saanut
kuppinsa tyhjäksi, vaati tätä katsomaan itseään. Mikael olisi halunnut kertoa
naiselle kaiken, selittää raivoamisensa, mutta hän ei löytänyt oikeita sanoja.
Sen vuoksi Sallan sanat saivat hänet miltei sortumaan:
”Sun ei tartte
selittää, mä luulen, että mä tiän, miltä susta tuntuu. Mä vaan niinku
puolustauduin, kun en heti tajunnu, ettet sä raivoo mun takia. Mä sit vasta
jälkeenpäin ymmärsin, mitä oli tapahtunu. Kerkesiksä ajaan kauas?”
Mikael
nielaisi, sai vaivoin äänensä vakaaksi vastatessaan:
”En mä ajanu
minnekään, mä istuin vaan autossa ja yritin rauhottua. Ei se sun vikas ollu,
että mä menin. Mä en voinu jäädä, mun piti vaan mennä johonki pois. Mä oon ihan
hajalla sisältä.”
Mies oli
hetken hiljaa, katsoi edessään istuvaa, hänelle tärkeäksi tullutta ihmistä, ja
tunsi vähitellen lämpenevänsä.
”Tuu,
mennään”, kuiskasi Mikael hipaisten Sallan kättä kuin vahingossa. Hento
kosketus sai aikaan humahduksen, joka tuntui päästä varpaisiin, sytytti
vatsanpohjassa kytevän tunteen liekkeihin.
”Tää on ihan
hullua, sä oot uskomaton”, henkäisi Salla.
Makuuhuoneessa
Mikael veti hänet syliinsä, kaatoi sängylle, vaiensi vaativalla suudelmalla.
Heillä olisi aikaa puhua myöhemmin.
19. luku
”Käytkö sä
raveissa?” hämmästelivät toimiston naiset, Tarvaisen Riitta ja Kopolan Pirkko.
Salla nyökkäsi, ja alkoi kertoa vuolaasti Vollesta ja siitä, mikä häntä
ravimaailmassa viehätti.
”Toi kuulostaa
kyllä ihan mielenkiintoselta”, totesi Pirkko.
”Totta, ei
noita juttuja tolla tavalla oo koskaan tullu ajatelleeks”, Riitta myönsi.
”Ja onhan
siellä niitä miehiäkin ympärillä pyörimässä.”
Niinpä,
ajatteli Salla, mutta Mikaelista hän ei aikonut puhua, vaikka naiset eivät
sanojensa mukaan tunteneet ketään, joka olisi ollut raveista kiinnostunut.
Vajaassa parissa viikossa ei vielä ollut tutustunut työkavereihin riittävän
hyvin tietääkseen, voiko heidän sanoihinsa luottaa.
Raumalla oli
rauhallisempaa kuin Tampereella, asiakkaita oli harvoin ruuhkaksi asti. Työtä
oli sopivasti, varaukset ehti hoitaa hyvin. Kun Riitta jäisi lokakuun alkaessa pois,
työmäärä kasvaisi vähän, mutta liian kiire heille tuskin tulisi. Sallaa
askarrutti, mihin tämä oli lähdössä, muttei viitsinyt udella turhia. Ehkä se
joskus kävisi ilmi heidän jutellessaan.
Salla piti
työstään, hänen asuntonsa oli kaunis ja sopivan matkan päässä. Meren rannalla
kävellessään hän tunsi itsensä rauhallisemmaksi kuin pitkiin aikoihin, aaltojen
tyrske tasasi hänen mielensä kuohuntaa. Tavallaan muutto tuntui kaikin puolin
oivalta ratkaisulta. Salla kaipasi vain Mikaelia, Vollea ja juttutuokioita
Merjan kanssa, ja joka tiistai hänen sisuksiaan korvensi ikävä Teivoon. Hän
toivoi, että kaipaus tasoittuisi ajan kuluessa, että hänelle lopulta
riittäisivät ravit noin kerran kuussa.
Mikaelia hän
tulisi kaipaamaan aina. Elokuun viimeisen päivän tapahtumat palasivat hänen
mieleensä alituiseen. Miehen raivo, epätoivo, nolo anteeksipyyntö, tämän eleet,
ilmeet ja asennot. Kerta toisensa jälkeen hän ihmetteli Mikaelin käytöstä,
yritti tulkita tuntoja, joita sen takana piili. Miksi mies ei osannut käsitellä
tunteitaan, eikö hän ollut ennen joutunut kokemaan mieltä kuohuttavia
tapahtumia? Salla pudisti päätään. Hän oli joskus ollut huomaavinaan, että
Mikael tuskin pystyi hillitsemään kyyneleitään, viimeksi juuri tuona
maanantaina. Mikaelin täytyi olla herkempi kuin Salla oli kuvitellut. Ainakin
tämä kuunteli vaistojaan tarkemmin kuin moni muu.
Sinä iltana
satoi, eikä Sallaa huvittanut lähteä ulos. Hän istui nojatuolissaan
turhanaikaisia ohjelmia katsellen, kun harvoin soiva puhelin havahdutti hänet
todellisuuteen. Merja soitti, hänellä oli uutisia.
”Mä sain
gradun valmiiks, mä oon varma, että se on hyvä. Mä luovutan sen huomenna, ja
sitte juhlitaan. Kuule, mä aattelin, että voinks mä tulla sinne sun luo, kun sä
et kai ollu tulossa Tampereelle? Sitte voitais kattella Raumaa lauantai ja
mennä sunnuntaina Vermoon. Vai aiokko sä lähtee sinne?”
”Joo, sopii!
Tapio hankki mulle semmosen kortin, jolla me voidaan ajaa tallialueelle. Mä
mietinki jo, että kai mun täytyy mennä jollain rupisella bussilla, kun en mä
uskalla soittaa Mikaelillekaan, ettei sille tuu liian kuumat paikat kotona.”
Pikaiseksi
tarkoitettuun puheluun kului yli puoli tuntia. Salla ja Merja ruotivat jälleen
kerran Mikaelin tekemisiä ja hankalaa tilannetta, johon mies oli Sallan vuoksi
itsensä ajanut, sopivat, että Merja hakisi Toivasilta varapatjan, jotta voisi
nukkua jossakin muualla kuin hieman ahtaasti Sallan vieressä. Merja arvioi
olevansa perillä perjantai-iltana kuuden maissa sopivan siiderilastin kera.
”Kiva,
kerranki jotain muutakin tekemistä kun kävellä rannalla”, kiitteli Salla
ystävänsä ideaa.
”Ja mä voin
tuoda ompelukoneen, niin saat ne verhos ikkunaan”, Merja ehdotti.
Salla sai
tarmonpuuskan heti laskettuaan kuulokkeen. Hän tyhjensi viimeisetkin
pahvilaatikot, vei ne litistettyinä pihan roskalaatikkoon. Hän järjesti tavarat
kaappeihin ja laatikoihin, mittasi ikkunat ja silitti verhojen käänteet
valmiiksi, jotta ne olisi helppo ommella. Uusi imuri pääsi ensimmäisen kerran
töihin. Salla pyyhki pölyt, pesi keittiön ja kylpyhuoneen kaakelit. Kun hän
lopulta oli kaatamaisillaan pesuveden viemäriin, puhelin soi jälleen. Mikael
oli kesken Lahden ravien päättänyt kysyä, miten Salla pääsisi sunnuntaina
Helsinkiin. Salla kertoi viikonlopun suunnitelmistaan.
”No hyvä”,
kuului helpottunut huokaus. ”Mä en olis voinu tulla, vaimo on kehittäny joka
lauantaiks jotain semmosta iltajuttua, että mun täytyy olla kotona. Derbystä se
ei odota mua aikasin, mä kun ajan ennakkosuosikkia. Jos Volle voittaa, mun
täytyy jäädä Hesaan juhliin sitä. Miten me selvitään voittojuhlasta? Mä en
kestä, jos mun täytyy olla samassa paikassa sun kanssa, eikä me päästä oleen
rauhassa missään.”
”Mä ajattelen
sua koko ajan, töissäkin kun ei oo asiakkaita”, voihkaisi Salla. ”Tää on ihan
kauheeta, kun ei tiedä, koska voi nähdä.”
Mikael puristi
silmänsä kiinni, muttei sittenkään kyennyt puhumaan hengästymättä:
”Voiksä
hommata ittelles...maanantaiaamupäivän vapaaks? Mä...tota...varaisin huoneen
meille, ja veisin sut aamulla töihin.”
Sallaa
hymyilytti hänen kertoessaan, että oli jo ensimmäisenä työpäivänään sopinut
kahdesta maanantaivapaasta, jotka teki takaisin ylipitkinä vuoroina. Toinen oli
neljästoista syyskuuta, Derbyn jälkeinen päivä, ja toinen lokakuun viides,
jolloin oli juuri ravattu U.E.T. Grand Prix, nelivuotiaiden lämminveristen Euroopanmestaruuskisa.
Vastaus sai
Mikaelin hulluuden partaalle. Miten hän pystyisi ajamaan seuraavassa lähdössä,
kun sydän hakkasi ja koko vartaloa poltteli halu saada Salla syliinsä? Elämä
näytti olevan täynnä kaipausta, jollaista hän ei ennen Sallaa ollut kokenut.
Joskus tunnemyrsky kasvoi yli hänen sietokykynsä, ja hän oli jopa havahtunut
ajatukseen, ettei välttämättä jaksaisi elää näin väkevien tunteiden
värittämässä maailmassa. Hän oli epätoivon hetkinään miettinyt, olisiko ollut
viisaampaa jättää haaveet Sallasta sikseen ja jatkaa tylsää, kuivaa mutta
turvallisen tasaista elämää sen ihmisen rinnalla, johon oli nuorena ihastunut
ja luullut sitä rakkaudeksi.
”Nähdään sitte
sunnuntaina”, huokasi Mikael, sulki puhelimen ja vääntäytyi työmaalle. Hän oli
jo vähän myöhässä esittelystä ja saisi huomautuksen. Hän oli iloinen, että oli
tullut soittaneeksi Sallalle, ja Jokimaan raviradan varrella seisovat naiset
saivat osansa hänen hyvästä mielestään. Joku hymysi niin ihastuneena takaisin,
että Mikael yritti vakavoitua. Hän voitti kaksi peräkkäistä lähtöä ja vielä
myöhemmin myös kolmannen, ja lähti tyytyväisenä ajamaan kohti Pirkkalaa.
Mari oli
hereillä, alakerran kaikki valot paloivat. Mikael riisui takkinsa, potkaisi
kengät jalastaan. Hän päätti aloittaa varovaisen valmistelun, että voisi joskus
päästä omilleen, ja Marin tuntien se olisi tehtävä taiten. Hän oli keksinyt
suunnitelman ajaessaan Lahdesta kotiin, toteutus alkaisi heti. Petkutus
karvasteli Mikaelia hienokseltaan, kun hän käveli vaimonsa luokse, houkutteli
tämän ylös sohvalta, johdatti yläkertaan. Hetkessä oli taikaa, Mari oli heti
valmis sujahtamaan peittojen sekaan. Hän ihmetteli itsekseen Mikaelin
yhtäkkistä hellyyttä, eikä arvannut miehen ajattelevan toista naista heidän
rakastellessaan.
”Mä olen
miettiny meitä, Mari”, kuiskasi Mikael myöhemmin.
Vaimo
yllättyi. Puhuiko hänen kumppaninsa heistä? Mitähän tästä seuraisi? Mikaelin
kysymys sai hänet hämmästymään:
”Ookko sä
tyytyväinen siihen mitä meillä on?”
Hän joutui
miettimään pitkään, ennen kuin vastasi. Mikael kääntyi katsomaan Maria. Kun
nainen ei ollut vihainen, tämä oli hyvin kaunis. Olikohan hän valinnut vaimonsa
ulkonäön perusteella? Oikeastaan hän ei voinut sanoa tuntevansa tätä. Hän tiesi
kyllä, mistä vaimo piti, hän arvasi etukäteen, miten tämä suhtautuisi hänen
tekemisiinsä, mutta hänellä ei lopulta ollut aavistustakaan, mitä vaimo hänelle
vastaisi. Häntä alkoi pelottaa.
”Saanko mä
vastata pitkästi? Meillä on ihanat lapset, kaunis koti ja raha-asiat on
kunnossa. Mä oikeesti tykkään hoitaa lapsia, työn epävarmuus vaan joskus painaa
päälle. Mun omat asiat on kunnossa, mutta sitten on tää meidän suhde. Sun työ
vie sua, enkä mä voi sille mitään, että joskus tulee mieleen, ettet sä haluu
edes olla kotona. Mä oon välillä tosi yksin noitten lasten kanssa, Santeria mä
en aina ymmärrä, tarttis olla itte mies että tajuais niitä kaikkia
kiukunpuuskia ja sitä fyysistä näyttämisen tarvetta, mitä sillä on.
Älä sano viä
mitään, anna mä puhun loppuun. Meidän juttu toimii sängyssä, mutta mä en tiedä,
mitä sä ajattelet asioista. Musta tuntuu, etten mä tunne sua ollenkaan, me ei
koskaan jutella tälleen, paitsi nyt. Jos tohon kävelis joku mies, joka näkis
mut kokonaan, mun ajatukset, tunteet, sen, mitä mä oon mieltä vaikka
luontoaktivistien touhuista tai NMT-puhelimista, mä varmaan lähtisin sen mukaan
heti. Musta tuntuu, että sä et oo oikeesti kiinnostunu siitä, millanen mä
pohjimmiltani oon.”
Mikael oli
sanaton. Juuri näin asia oli. Minkälaisena paperinukkena hän vaimoaan piti?
Arki Marin kanssa ei ollut saanut häntä havahtumaan, vaan vasta salainen suhde
Sallaan oli herättänyt hänet ajattelemaan, miltä toisesta tuntuu. Hän oli
elänyt työn ja hevosten kautta, eikä siihen maailmaan ollut ennen mahtunut
muuta.
”En mäkään
tunne sua, Mari. Mä en oo tullut ajatelleeks, että meidän tarttis puhua, mutta
jostain syystä mä oon alkanu miettiä näitä juttuja. Ehkä siks, mitä sä jokin
aika sitte epäilit. Mä en ymmärtäny, miten sä voit epäillä, eihän mun elämään
mahdu muuta kun työ, vaikka pitäis kai mahtua, ettei tää oleminen kuivuis
tylsäks. Ja yks juttu mun pitää tunnustaa: mä olin viime talvena jo niin
epätoivonen, että mä harkittin oman asunnon ostoo, että mä voisin muuttaa pois
koska vaan. Mä en jaksanu mitään täällä kotona, vähiten sun marinaas sun
työstäs.”
Mari vaikutti
äkkiä hermostuneelta. Oliko mies aikonut muuttaa pois? Hän oli toki itsekin
tuskaillut heidän olemattoman yhteiselonsa kanssa, mutta niin epätoivoinen hän
ei ollut, että olisi ajatellut lähtevänsä, purkavansa avioliiton.
”Mä haluun
tietää ny totuuden, Mikael”, hän puuskahti saaden miehen varpailleen. Totuuden
mistä? Oliko vaimo saanut vihiä Tammelan asunnosta? Marin mielessä oli
kuitenkin jotakin paljon tärkeämpää. Hän seurasi miehensä ilmeitä lausuessaan
harkitun kysymyksen:
”Voiko tätä
liittoo sun mielestä enää pelastaa? Jos kumpikin yrittäs parhaansa?”
Mikael katseli
seinille, ja kului tovi, ennen kuin hän sanoi:
”Mä voin
yrittää, mut se tulee oleen vaikeeta. Mitä sä multa ootat?”
Mari empi
ennen kuin kertoi toiveensa:
”Ainakin olis
kiva, että olisit lasten kanssa enemmän, tekisit jotain niitten kanssa.
Pelaisit, hoitasit Emmin kanssa hevosia. Sitte mä toivosin, että sä jaksasit
kuunnella mua, kun tuut kotiin. Enkä mä halua kuulla juttuja jostain naisesta
roikkumassa sussa kiinni hakemassa palkintoo”, päätti Mari.
Mikael
vavahti. Uskalsipa vaimo sohaista arkaan paikkaan.
”Se palkinnon
haku, se on osa työtä. Hevosten hoitajat ja omistajat tulee siihen kärrylle
istuun, enkä mä voi valita, millasia ne on. Jos joku ilkee ihminen haluu nähdä
siinä jotain muuta kun voitosta ilosen ihmisen, niin sille mä en voi mitään.
Noita muita mä voin yrittää, sikäli kun aikaa on.”
Mari yritti
parhaansa mukaan niellä miehensä selityksen, mutta helppoa se ei ollut. Hänen
Mikaelin tallitytöiltä ja Virtasen Ilonalta, naiselta, joka omisti useita hyviä
hevosia, kuulemansa tarinat olivat liian uskottavia. Ilona oli kuulemma nähnyt
Mikaelin jonkun naisen kanssa Koskikeskuksessa ja vieläpä jutelleen saman
ihmisen kanssa raveissa. Ilona oli tosin maininnut, että nainen hoiti Mikaelin
ajamaa hevosta, mutta Marin epäilyksiä ei ollut vaikea herättää. Lisäksi Mari
ei olisi jaksanut Mikaelin työtä. Mies ei halunnut eikä voinut vaihtaa
ammattia, ja ravivalmentajan päivät venyivät usein pitkälti yli kellon ympäri.
Tavallista perhe-elämää, jota hän kaipasi, ei juuri päässyt syntymään. Mikael
ei ollut viime vuosina viettänyt kokonaisia vapaapäiviäkään kuin muutaman
vuodessa. Tämmöiseksi hän ei ollut elämäänsä kuvitellut, hän olisi halunnut
aivan muuta.
Mari oli
monesti miettinyt, kuinka tapaisi unelmiensa miehen, joka tekisi säännöllistä
päivätyötä, huomaisi hänen olevan olemassa, nauttisi lapsista, osallistuisi
arkeen. Vaikka hän oli räjähtänyt kuullessaan Maaritin ja Ilonan epäilyksistä,
vaikka ajatus toisesta naisesta oli saanut hänet suunniltaan, hän oli ollut
salaa tyytyväinen. Hänen aineellinen elämänsä oli vauraampaa kuin hän oli
nuorempana edes uneksinut, mutta vain satunnaisesti kotona poikkeavaa miestä
hän ei kaivannut. Tilanteeseen oli löydyttävä ratkaisu varsin pian, ja oli
luonnollisinta yrittää vaalia sitä, mitä oli jo olemassa.
”Jos se Watch
My Back voittaa sen Derbyn sunnuntaina, mä joudun jäämään Hesaan yöksi. Se
ihminen, joka siinä kuvassa oli, se, josta sä raivostuit, ei enää hoida Vollee.
Se muutti kai Raumalle varsinaisen työn perässä, eikä varmaan ees tuu Vermoon
sunnuntaina”, valehteli Mikael. Hän oli varma, että saisi vielä kärsiä
valheistaan kovan hinnan, mutta jotakin oli sanottava, että säästyisi sodalta.
Vaimo nyökkäsi, kääntyi ja yritti nukkua. Lupauksen pitäminen tulisi olemaan
hankalaa, eikä Mari ollut varma, kannattaisiko se.
Mikael silitti
vierellään makaavan naisen hiuksia, värähti muistaessaan Sallan. Hän tiesi jo
nyt, ettei pystyisi olemaan vaimolleen mieliksi, ja ajatus sai hänet
surulliseksi. Tuntui kurjalta uhrata vuosia kestänyt ihmissuhde uuden tieltä,
mutta jos sillä ei ollut enää mitään annettavaa kummallekaan, se saisi väistyä.
Mikael sai unta vasta aamun ensi tunteina, siihen saakka hän pyöritteli
kulunutta iltaa mielessään. Tuntui kuin hänet olisi kiskaistu ajelehtimaan
avaruuteen ilman takeita poispääsystä.
20. luku
Merja kaarsi
Audilla päätielle. Oli sunnuntaiaamu, ja Suuri Suomalainen Derby, suurkilpailu
Suomessa syntyneille nelivuotiaille lämminverihevosille oli edessä. Salla istui
matkustajan paikalla ja jännitti vietävästi tulevaa päivää. Hän oli pakannut
yöpymistarvikkeet mukaansa, jotta voisi jäädä pääkaupunkiin, kun taas Merja
ajaisi suoraan Tampereelle. Tapio oli juonessa mukana. Hän oli luvannut kyyditä
Sallan Raumalle, jos Mikael ei saisi kierrosta järjestymään, mutta samalla hän
oli vannonut pysyvänsä vaiti, jottei edes Mikael huomaisi hänen tietävän.
Merja oli
ollut kaksi yötä Sallan luona, ja heillä oli ollut hauskempaa kuin aikoihin.
Merjan ompelukone oli ollut käytössä, ja Salla oli saanut verhot ikkunoihin.
Asunto näytti nyt kodilta, sievältä pieneltä pesältä, jonne oli mukava tulla.
Salla oli esitellyt Merjalle kaupunkia, vienyt tämän meren rannalle, näyttänyt,
missä oli töissä. He olivat tutustuneet Cumuluksen Catsiin jo perjantai-iltana,
mutta siellä ei voinut jutella. Merjan tuomat siiderit oli juotu ja kesän
tapahtumat asetettu järjestykseen.
Matka tuntui
Sallasta pitemmältä kuin olikaan. Hän olisi halunnut olla heti perillä, mutta
kahden ja puolensadan kilometrin ajo vei kahvitaukoineen lähes kolme ja puoli
tuntia. He olivat lähteneet matkaan hyvissä ajoin, ja suunnitelmien mukaisesti
he saapuivat Vermon talliportille kahdentoista tuntumassa. Tiukan näköinen mies
tutki Sallan tallikortin ja kertoi lyhyesti, minne auton saisi jättää.
Ilma oli
kauniimpi kuin Raumalla, jossa oli tihkunut vettä. Helsingissä kiusana oli vain
kova tuuli, joka riepotti hiukset sekaisin ja vaati pukemaan lämmintä ylle.
Ennen kuin Salla ehti nousta autosta, hän näki Mikaelin kurvaavan heidän
viereensä. Mies nousi autosta välittömästi, viittoi Sallaa avaamaan ikkunan.
”Onko sulla
tavaraa, joka tarttis siirtää mun autoon? Sen vois tehä tässä, ennen kun kukaan
sattuu paikalle.”
Salla osoitti
takapenkille, jolla nökötti hänen reppunsa, mutta huomasi saman tien:
”Ei sun muuten
tartte sitä ottaa. Merja lupas ajaa mut hotelliin, mut mun pitää tietää, mikä
se on.”
”Joo, me
sovittiin Tapion kanssa, että jos Volle voittaa, niin bileet on Tapiola
Gardenissa. Se on sopivan lähellä, ja sieltä mä varasin huoneen.”
Asia oli
selvä. Nyt piti vain enää jännittää, lunastaisiko Volle ennakkosuosikin paineet
ja kestäisivätkö Mikaelin hermot ohjastajan paikalla. Siinäkin oli kylliksi.
Salla halusi
käydä tervehtimässä Vollea ja Tapiota, jotka löytyivät vierastalleilta. Volle
näytti olevan riemuissaan. Se oli varmasti ihmetellyt, minne Salla oli
kadonnut. Tapio kysyi, halusiko Salla olla mukana voittajaesittelyssä, jos
sinne saakka päästäisiin, mutta tällä kertaa Salla piti parempana jäädä
katsomoon. Hänen mukanaolonsa olisi saattanut herättää liikaa huomiota, koska
hän ei enää hoitanut hevosta.
Ravien lähdöt
vilisivät Sallan silmissä, kovaäänisistä kaikuva selostus puuroutui hänen
korvissaan. Hän ajatteli vain Derbyn finaalia ja Vollea ja yötä, jonka saisi
viettää Mikaelin kanssa. Merja jutteli kaikenlaista ja hän myönteli, muttei
jälkeenpäin muistanut sanaakaan ystävän puheista.
Viimein koitti
suurkilpailulähdön esittely. Hevoset astelivat ylväinä pitkin etusuoraa yksi
kerrallaan, kuuluttaja esitteli jokaisen nimeltä, mainitsi omistajan, valmentajan
ja ohjastajan. Ihmiset kuuntelivat tarkasti, yrittivät seurata hevosten
liikkeitä ja ryhtiä osatakseen pelata oikein.
Volle oli
saanut arvonnassa numeron seitsemän. Se tiesi seitsemättä lähtörataa, joka oli
varsin hyvä paikka startata. Nopeana lähtijänä Volle saisi helposti keulat tai
paikan johtavan rinnalla ajavan valjakon takana, mutta Salla tiesi, että mistä
tahansa muualta paitsi johtavan takaa Volle pääsisi mukaan voittokamppailuun.
”Ja sitten
numerolla seitsemän Watch My Back, Suuren Suomalaisen Derbyn ennakkosuosikki.
Omistaa ja valmentaa Tapio Toivanen Mouhijärveltä, ohjastajana Mikael Laine.”
Volle kulki
ylväänä yleisön edessä, Salla pidätti hengitystään. Valtavan ihmismeren
keskeltäkin Mikael tavoitti hänen katseensa, hymyili rohkaisevasti. Volle
tuntui paremmalta kuin kertaakaan kuluneena kesänä. Mikael oli varma voitosta,
ja sen näki hänen asennostaan.
Kun kaikki
osallistujat oli esitelty, pelikansa riensi luukuille. Salla tuijotti radan
tapahtumia. Harjoituslähtö onnistui hienosti, Volle oli täynnä menohaluja. Pari
kertaa Mikael kävelytti hevosen aivan aidan vierestä, niin läheltä, että Salla
saattoi nähdä hänen silmänsä tummista ajolaseista huolimatta, ja toisella
kerralla mies ei enää hymyillyt. Hänen ilmeensä oli tuima, täynnä voitontahtoa,
ja hän haki vielä lisää itsevarmuutta Sallaa kohtaan tuntemastaan intohimosta.
Mikael oli
suorastaan vaarallisen nälkäinen, eikä Salla päässyt irti tämän maagisesta
katseesta. Miehen rintakehä kohoili kiivaasti, kun hän viimein liioitellun
hitaasti käänsi kasvonsa menosuuntaan, tiukensi otettaan ohjista ja ajoi hevosta kohti
lähtöautoa.
”Lähtöön yksi
minuutti, en minut till start”, kuului komento.
Hevoset
ryhmittäytyivät jonoihin lähtöauton edessä, kiersivät sen suljettujen
siivekkeiden ohitse ja kääntyivät lähtönumeroiden mukaiseen järjestykseen auton
taakse.
Kuulutus
jatkui suurkilpailujen tapaan kilpailun nimellä, sitten kerrattiin hevoset
numerojärjestyksessä, sitten kuulutettiin, että lähtölinjaan oli sata metriä
matkaa. Auto lipui eteenpäin kiihtyvällä vauhdilla, hevosten turvat kävivät
siivekkeissä, ja lähtölinjan kohdalla auto irtautui tasaisesta rivistöstä.
Yleisö kunnioitti kilpailua olemalla hiljaa, vain selostajan innostunut ääni
kaikui katsomon edessä.
Ensimmäiset
viisisataa metriä ravattiin aikaan 14,1, mikä tarkoitti, että kilometri samaa
vauhtia olisi kestänyt minuutin ja 14,1 sekuntia. Se oli aivan liikaa 2600
metrin matkalle! Salla oli kauhuissaan. Volle ei ollut saanut johtopaikkaa,
vaan Mikaelin oli ajettava sitä toisella radalla johtavan rinnalla. Paikkaa
kutsuttiin kuolemanpaikaksi, sitä juoksevalla oli johtavaa pitempi matka, eikä
valjakkoa tuulenhalkaisijana. Miten kisassa kävisi?
Kilometrin
kohdalla matkavauhti oli rauhoittunut ja Volle pääsi takasuoralla keulaan.
Kuuluttaja hehkutti Mikaelin ajokkia, selosti sujuvaan tyyliin takana tulevien
asemia. Viimeisellä kierroksella Kuuralan Tommin ajama Greedy Guy hyökkäsi
kiertämään kolmatta rataa saavuttaen kärkeä nopeasti. Mikael kuunteli
selostusta, vilkuili kaarteessa taakseen ja antoi Vollelle merkin lähteä
kiriin. Viimeiset viisisataa metriä Volle ravasi kuin tuulispää aikaan 13,7,
osoitti vahvan kilpailuviettinsä ja voitti muut huimalla erolla toiseksi
tulleeseen Greedy Guyhin.
Yleisö huusi,
Salla riemuitsi vesissä silmin, halasi Merjaa ja totesi, ettei tiennyt,
pysyisikö jaloillaan. Volle sai selkäänsä hienon loimen, Tapio loikkasi kuin
nuorukainen Mikaelin viereen kärryille. Voittajahaastattelu oli perusteellinen,
ja Tapio myhäili leveästi saadessaan valtavan, palkintosummalle kirjoitetun
sekin käsiinsä. Illalla juhlittaisiin kunnolla, se oli varmaa. Volle saisi
jäädä yöksi Vermoon, siellä oli sille vierastallipaikka varattuna.
Lähdön jälkeen
Salla ja Merja riensivät tallialueelle. Salla halusi käydä paijaamassa Vollea,
ja Merja seurasi perässä. Mikael seisoi yhä juttelemassa Tapion kanssa, ja
Sallan saapuessa hän unohti hetkeksi, missä oli, kaappasi naisen syliinsä,
onnitteli tätä hyvästä valmentamisesta. Samassa hän huomasi Tapion ilkikurisen
virnistyksen, tajusi tilanteen ja sihahti:
”Illalla
lisää.”
Hän päästi
häkeltyneen Sallan Vollen luokse ja jäi toviksi miettimään, miksi Tapio oli
näyttänyt niin ovelalta. Tuossa mies katseli häntä sama virne kasvoillaan,
viittasi tulemaan luokseen ja vei hieman kauemmas.
”Kuules Ella,
mun vanhoilla silmillä näkee enämpi ku nuaremmilla. Kyl mar se vaan niin o,
että sää tota Sallaa tapailet, vai valehteleeko mun vaistot? Sen mää tahron
sanoo, että älä liian pitkään vehtaa, se oli toi likka jo kesällä aika maasa.
Ei se sanonu, mikä sitä vaivas, mutta näkeehän tämmöne äijä jo kaukaa, koska
syränsuru painaa. Soon paree että päätät, ketä naista haluut tulevaisuuresa
kattella. Mää tykkään että toi teirän suhre on jotenki vaan oikeen.”
Mikael ei saanut sanaa
suustaan. Näkivätköhän muutkin heidän lävitseen? Jollekin toiselle hän olisi
voinut vaikka suutahtaa moisesta ohjeistuksesta, mutta Tapion suuhun sanat
tuntuivat sopivat. Mies tarkoitti hyvää, ei tuominnut eikä kiusannut, yritti
vain pitää veljentyttärensä puolta hankalassa tilanteessa. Mikaelista tuntui
erityisen hyvältä, että Tapio puhui suoraan, eikä vihjaillut. Tuntui kuin oma
isä olisi opastanut.
”Pidetään
mielessä”, sanoi Mikael hiljaa.
Tapio laski
käsivartensa hetkeksi hänen harteilleen sanoen:
”Sullon poika
vaikeet ajat eresä. Kerro jos tarvit tukee. Mullei omaa poikaa oo, ketäs mää
täsä muuta opettasin. Lähres ny saattaan tyäs loppuun, mää hoiran tän
voittokoneen ja noi naiset. Tavataan sitte hotellisa.”
Mikael
nyökkäsi ja kiiruhti seuraavan lähdön esittelyyn. Hän antoi tuulen kuivata
liikutuksen kostuttamat silmänsä ja kiitteli mielessään aurinkoista säätä ja
tummia ajolaseja. Tapion yllättävät sanat olivat koskettaneet Mikaelia. Hän ei
ollut osannut odottaa moista ystävällisyyttä ja ymmärrystä, varsinkin kun
kyseessä oli monella tavalla epäilyttävä asia.
Mikael
huokasi. Hän ei ollut keksinyt, miten voisi edetä järkevimmin. Hän ei pystynyt
sanomaan vaimolleen, että kaikki oli ohitse, ettei kannattaisi enää yrittää
pitää kulisseja pystyssä. Hän pelkäsi raivoa, joka hänen sanoistaan seuraisi, hän
tunsi itsensä voimattomaksi ajatellessaan kaikkia niitä käytännön
järjestelyitä, joihin ero johtaisi. Kuka jäisi Pirkkalan kotiin, kuinka sen
tallin hevoset hoidettaisiin, ehtisikö hän koskaan tavata lapsiaan,
vaikuttaisiko ero häneen voimakkaammin kuin hän luuli, miten paljon perheelle
pitäisi maksaa? Ja jaksaisiko Salla odottaa häntä, voisiko tälle kertoa
huoliaan, hyväksyisikö nainen hänet, epävarman, herkän, vaistojensa varassa
elävän, omia teitään kulkevan miehen, joka ulospäin vaikutti itsevarmalta ja
arvonsa tuntevalta? Hän oli houkutellut Sallan luokseen, hän oli oikeastaan
luvannut raivata esteet heidän suhteensa tieltä, muttei pystynyt lunastamaan
lupauksiaan.
Mikael puristi
huulensa tiukaksi viivaksi. Hänen oli pakko jaksaa, hänen täytyi olla mies.
Ongelma oli yksin hänen, eikä kukaan voinut ratkaista sitä hänen puolestaan.
Hänen oli vaikea keskittyä viimeisiin lähtöihin, hän odotti iltaa pelonsekaisin
tuntein. Hän tiesi Sallan odottavan hänen seuraavaa siirtoaan, eikä hän ollut
saanut mitään kunnollista aikaan.
21. luku
Salla
pyöritteli kuivaa argentiinalaista valkoviiniä lasissa ja kuunteli puolella
korvalla pöydässä istuvien miesten jutustelua. Hän ei välittänyt osallistua
keskusteluun, toisilla tuntui riittävän juttua muutenkin. Salla katseli
mielessään Vollen voittojuoksua, kertasi upean kilpailun synnyttämiä tuntoja,
Mikaelin vaistomaista onnitteluhalausta ja sitä häkellyttävän hengästyttävää
onnen tunnetta, joka tuntui jatkuvan heikkenemättä läpi saapuvan yön.
Kun
juhlaillallinen kahveineen ja konjakkeineen oli nautittu, raviradan edustajat
nousivat pöydästä, kiittelivät ja onnittelivat vielä kerran. Heidän mentyään
pöytään laskeutui jännittynyt hiljaisuus. Tapio kumosi taas yhden konjakin,
yritti tulkita Sallan ja Mikaelin katseita. Hän ei tiennyt, millaisia ajatuksia
hänen tallilla lipsauttamansa sanat olivat Mikaelissa herättäneet, mutta hän
oli ollut huomaavinaan niiden vaikuttaneen voimakkaasti. Ohjastajan ilme oli
vakavoitunut, mies oli näyttänyt hämmentyneeltä.
”Mää saan
varmaan tarjota viälä jotain”, aloitti Tapio.
Salla nyökkäsi
ja vilkaisi Mikaelia, joka istui pöydän toisella puolella.
”Joo, sopii.
Tämmönen konjakkiryyppy mulle. Mä poikkeen vaan tua”, vastasi Mikael ja katosi
ravintolan vessaan. Tapio naurahti, viittoi tarjoilijan luokseen, tilasi juomat
ja jäi tuijottamaan Sallaa virnistellen tyytyväisenä. Hän mainitsi kertoneensa
Mikaelille, että oli aavistanut jotakin jo pitemmän aikaa.
”Mitä se
siihen?” uteli Salla.
”Näytti poika
kovin vakavalta. Se taitaa ottaa sen tosissaan.”
Tarjoilija toi
juomat, ja Tapio asetti Mikaelin ja Sallan lasit vierekkäin, iski
veljentyttärelleen silmää.
”Eiköhän
teirän juhlan pirä alkaa jo, on täsä oroteltu jo hyvän aikaa.”
Salla pudisti
päätään hymyillen, seurasi katseellaan Mikaelin ilmeitä tämän lähestyessä
pöytää.
”Onks toi
juoma mun?” mies tokaisi, eikä näyttänyt yhtään hämmästyneeltä.
”Jo vain”,
Tapio virkkoi. ”Mää aattelin, että teirän pitää saara istua samalla soffalla.”
Mikael
pyyhkäisi hiukset otsaltaan, käänsi kasvonsa hetkeksi poispäin. Nyt oli
pidettävä tunteet kurissa. Hän istahti Sallan viereen sekavin miettein ja
yritti keskittyä juomiseen tietäen, ettei pystyisi pitkään keskustelemaan
järkevästi. Hänen sisällään roihusi kyltymätön halu saada Salla alastomana
iholleen, ja hän vaistosi saman tunteen riehuvan naisen näennäisen tyynen
kuoren alla. Kuinka kauan tätä piinaa oli kestettävä, ennen kuin pääsisi
hotellihuoneeseen?
Tapio oli
illan mittaan kumonnut konjakin jos toisenkin ja alkoi jo olla melkoisen
vahvassa humalassa. Hän iski silmää Mikaelille, kumartui pöydän yli, alkoi
jutella karhealla äänellä päivän tapahtumista. Äkkiä hänen ilmeensä terävöityi,
ja hän tokaisi:
”Ette nuaret
tiärä, miten mää nuarena sotkin asioita. Se oli mun isäukko kun pelasti mun
siitä suasta, mää olin reilusa pulasa. Rahaa se vaati ja unohrusta, niin se mar
oli. Jos ny jaksatte nin mää kertosin teille, tää on teiränki hyvä tiätää, kun
miätitte tykönänne, ootteko oikeella tiällä.”
Salla ja
Mikael katsahtivat toisiinsa hämmentyneinä. Tilanne tuntui arveluttavalta,
mutta kumpikin halusi kuulla, millainen kohtalo tuon lupsakkaan ja ystävällisen
miehen taustalla oli.
”Olin meinaan
aika hulivili. Naisia oli joka sormelle, eikä se oikeen sopinu äiteelle eikä
muillekaa. Sitte kävi se huano juttu että naapurisa oli aika nätti ja nuari
likka, viirentoista se taisi... Ja mää sen juavuspäisäni houkuttelin kesällä
latoon ja hoirin sen likan tiineeks. Ja sen isäukko ja äitee kansa oli semmosia
tiukansorttisia uskovaisia, ja se likka ei saattanu kertoo niille halastua sanaa.”
Tapio piti
pienen tauon, huokasi raskaasti ja jatkoi: ”Siitä yks naapurin likka sai
vahingosa tiätää ja se meni sanoon kotona siitä, ja kerta sen isä oli mun ukon
kaveri, se kiiruhti hätpikaa kertoon sen. Siinä ne yritti naittaa meirät, ja se
melkeen onnistuki, vaan sitte se likka otti ja hukutti ittensä mettälampeen. Ja
isä sitte lahjo ne jotka jutusta tiäsi, jottei kukaan ikänä saisi kuulla, ja
Salla sun isäs ei oo sitä ikänä antanu mulle anteeks. Eikä oo ihmekään. Että
silviisii, mää oon oikeestaan tappanu yhren nuaren neiron. Sen rinnalla ei
mikää tommone juttu kun teirän nuari ja hehkee suhre saata mun miälesä olla
paha, ei alkuunkaan. Vaan nymmää meen maate, konjakki painaa silmät kii. Hyvää
yötä.”
Salla ja
Mikael seurasivat Tapion menoa katseellaan, kunnes mies horjui hissiin. Mikael
kosketti ääneti Sallan olkaa, katsoi tätä kysyvästi. Hänen kätensä etsiytyi
ujosti naisen hartioille, ja Salla painautui vakavana hänen kylkeään vasten.
Salla pudisti päätään epäuskoisena. Miten setä pystyi ylipäätään elämään moisen
taakan kanssa? Ihmeellistä, ettei syyllisyydentunne ollut saattanut häntä
raiteiltaan.
”Elähän niin,
että voit kaiken kertoo kotona”, mutisi Salla niin hiljaa, että Mikael ei ensin
kuullut.
”Silleen isä
aina muistuttaa, kun se juttelee mun tai Jonin tai jonkun hyvän tutun kans. Nyt
mä ymmärrän, mitä se tarkottaa.”
Mikael
nyökkäsi. Hän likisti naisen hetkeksi tiukemmin itseään vasten kuin
ehdottaakseen, että oli aika lähteä ravintolasta. Huikea onnen huuma oli
tiessään, jäljellä oli vain typertynyt, turta tunne, joka ei kadonnut tyystin
edes yön aikana.
Oli vielä
pimeää, kun Mikael havahtui. Hän etsiytyi mahdollisimman lähelle naista, jonka
viereen oli nopeasti nukahtanut ja muisti nähneensä samaa levotonta unta kuin
joskus aiemmin. Sallan hiukset olivat olleet hänen kasvojensa edessä, mutta ne
olivat tuntuneet erilaisilta kuin ennen. Mikael yritti palauttaa unta
mieleensä, ja onnistui lopulta poimimaan häivähdyksen painostavalta tuntuneesta
kuvasta. Mikaelia puistatti. Hänen täytyi koskettaa Sallan tummia hiuksia
varmistuakseen, että kaikki oli kunnossa. Unessa Sallan hiukset eivät olleet
hulmunneet keveinä tuulessa, vaan ne olivat raskaat, veren tahrimat.
22. luku
Mari
tarkasteli eteisen pöydälle unohtunutta tiliotetta. Mikaelin paperit eivät
yleensä eksyneet kotiin, ne hoidettiin raviradan toimistossa. Mikaelin tililtä
oli maksettu polttoainetta, huoltamoaterioita, jos jonkinlaisia laskuja. Marin
silmät nauliutuivat riville, jossa luki tuntemattoman asunto-osakeyhtiön nimi
ja tarkennuksena yhtiövastike. Hetkessä nainen oli käynyt kaikki mahdolliset
selitykset läpi, ja suunnaton kiukku täytti hänet. Tiliote läjähti pöydälle
niin, että seinällä roikkuva peili heilahti.
”Mikael
Laine”, hän kirkui portaisiin, ”alas sieltä ja sassiin!”
Hetken kuluttua
Mikael ilmaantui portaiden yläpäähän pyyhe lanteillaan, hiukset vettä valuvina.
Hän ei yleensä yllättynyt mistään, mitä vaimo keksi, mutta tällä kertaa Marin
raivostunut äänensävy säikäytti hänet. Vaimo kihisi, osoitti punaisena
tiliotetta ja kysyi ivallisuutta tavoitellen:
”Ja kuinka
kauan herralla on ollut toinen asunto?”
”No voi sun
perkele”, livautti Mikael. Tiliote oli unohtunut eteiseen, niin tietenkin.
Kumma, ettei vaimo voinut jättää hänen yksityisiä papereitaan rauhaan.
Puhelimessakin olisi varmaan kohta kuuntelulaite, ja etsivät joka paikassa
perässä. Miksi hänen piti asua moisen poliisin kanssa? Oikea pirttihirmu,
sadatteli Mikael mielessään. Ääneen hän sanoi:
”Otapa ite
selvää, kun kaiken muunkin näytät urkkivan.”
Mari kirahti
tukahtuneesti ja oli pyörtyä kiukusta niille sijoilleen. Että mies kehtasi olla
ivallinen! Kukahan tässä oli valehdellut, vakuuttanut kirkkain silmin, että
kaikki on kunnossa? Mari uskoi nyt kaiken, mitä oli tallitytöiltä kuullut.
Nekin puheet Mikael oli leimannut ilkeiksi juoruiksi vailla totuuden häivää.
”Sano,
Mikael”, huudahti Mari vimmoissaan, ”sano, miten paljon paskaa sä oot mun
päälleni näinä vuosina kaatanu? Ne puheet siitä Sallasta, tai mikä sen sun
hutsus nimi oli, mistä ne oikeen joku sattu keksiin? Kyllä mä arvaan, mitä
kaikkee tossa saamarin asunnossa on käyty tekemässä, ja ne yöt, jotka sä oot
muka ollu kavereitten luona kaupungissa yötä, ettäs kehtaat!”
Mari loi
salamoivan katseen miestään kohti. Hänen raivonsa yltyi entisestään hänen
nähdessään Mikaelin kuivaavan itseään tyynen oloisena, ikään kuin hänen
sanoillaan ei olisi minkäänlaista vaikutusta. Hän sieppasi puhelimen, jonka
vieressä seisoi, paiskasi sen eteisen kivilattiaan niin kovaa kuin saattoi,
purjehti sitten olohuoneeseen viimeisiä ylpeyden rippeitä vaalien.
Samantekevää, vaikka lapset heräisivät, huomaisivatpa, miten epäluotettava isä
heillä oli.
Mari syytti
itseään hyväuskoisuudesta, johon oli sortunut. Olisi pitänyt uskoa Ilonan
kertomuksia ja laskea yhteen miehen myöhäiset kotiinpaluut, poissaolevat ilmeet
ja yllättäen uudelleen virinnyt hellyys ja herkkyys, josta hänkin oli saanut
osansa. Että olikin pitänyt kuvitella sen johtuneen hänestä itsestään!
Yllättävä
räsähdys ja kilinä saivat Mikaelin kääntämään katseensa liioitellun tyynesti
alakertaa kohti. Hän ehti nähdä vaimonsa katoavan olohuoneeseen pystypäin
vastausta odottamatta. Hän kohautti kulmiaan ja meni etsimään vaatteet ylleen.
Tähän taloon häntä ei huvittanut jäädä enää hetkeksikään.
Isoon
varustekassiin mahtui pikaisesti sullottuna kymmenkunta paitaa, kaikki
alusvaatteet, parit farkut ja rakkain villapaita. Mikael laskeutui portaita
eteiseen, työnsi kassiin vielä yhden parin kenkiä ja kansitakin, heitti
nahkatakin harteilleen ja lähti. Tiliotteen hän poimi mukaansa nurkasta, jonne
se oli lennähtänyt. Ikinä hän ei tulisi takaisin, siitä hän oli varma.
Mari kuuli
ulko-oven läimähtävän kiinni voimalla, sitten auton käynnistysäänen. Mikael oli
mennyt. Hetkeksi Marin valtasi voitonriemuinen omahyväisyys. Hän oli saanut
Mikaelin sanattomaksi ja hämmentyneeksi. Mies ei ollut sanonut mitään, ei
kironnut, ei huutanut, ei huokaissut. Mari tunsi voittaneensa ensimmäisen erän,
joskin Mikaelin tyyneys jätti jälkeensä karvaan maun.
Pirkkalasta
pääsi kätevästi Poriin vievälle tielle. Mikael ajoi moottoritien liittymään
saakka, käänsi Omegan nokan kohti Tamperetta ja polkaisi kaasun pohjaan. Nopeus
nousi hetkessä reilusti yli sallitun, ja Epilän liittymä oli liian pian edessä.
Kolmostien suurin sallittu nopeus oli sillä kohdalla 70 kilometriä tunnissa,
mikä juolahti Mikaelin mieleen hänen nähdessään taustapeilissä sinisen
välähdyksen. Hän jarrutteli ja valmistautui alistuneena pysähtymään miettien
nokkelaa selitystä, josta ei kuitenkaan olisi mitään apua. Hämmästys oli suuri,
kun poliisiauto ei kiilannutkaan eteen, vaan jatkoi matkaansa kohti Ylöjärveä.
Huojentuneena
Mikael kaarsi raviradalle, ajoi tavoistaan poiketen katsomorakennuksen editse.
Vastamaalattu rataa kiertävä metalliaita hohti valkoisena auton valokeilassa.
Mikael ajoi tallinsa eteen ja pujahti pimeään toimistoon. Tapahtunut
hermostutti häntä suunnattomasti. Hän oli raivoissaan tavasta, jolla Mari oli
esittänyt syytöksensä, häntä harmitti ajattelemattomuutensa. Mutta kuinka hän
olisi voinut arvata, että vaimo juuri sillä kerralla keksisi tutkia hänen
papereitaan? Mistä hän olisi voinut muistaa, millä tiliotteella minkäkin laskun
tiedot näkyivät? Kunpa hän olisi tullut kertoneeksi asunnosta, hän olisi voinut
vaikka sanoa hankkineensa sen työsuhdeasunnoksi jollekin tallityöntekijälle.
Epätoivoiset
ajatukset alkoivat hiljalleen kiusata Mikaelia. Hänen oli pakko saada soittaa
Sallalle, kertoa, että haluaisi tavata niin pian kuin mahdollista. Toimistosta
oli mukavampi soittaa kuin autopuhelimesta, ja miettimättä Mikael näppäili
Sallan numeron ja jäi odottamaan vastausta. Hän odotti, kunnes hälytysääni
vaihtui nopeaksi tuuttaukseksi. Salla ei ollut kotona, tai sitten hän ei
halunnut vastata. Missä nainen oli torstai-iltana puoli yhdeltätoista, kun
seuraavana aamuna oli työpäivä?
Yhtäkkiä
Mikael oli varma, että Salla oli löytänyt itselleen miehen, luotettavamman kuin
hän, omanikäisensä vapaan miehen, ja jättänyt hänet yksin. Mikael nojasi päänsä
kättään vasten, hieroi otsaansa, nousi äkkiä tuolilta, jolle oli
hermostuksissaan istahtanut. Voi, miksei hän ollut ymmärtänyt soittaa Sallalle
useammin? Hän ei saattanut pysyä paikallaan, vaan astui muutaman levottoman
askeleen, kääntyi, puristi kätensä nyrkkiin ja löi pöytää. Hän oli joskus jopa
toivonut saavansa olla yksin, jotta olisi vapaa menemään Sallan luokse, mutta
Sallan olisi pitänyt olla kotona ja vastata puhelimeen. Näin riipaisevaa
yksinäisyyden tunnetta Mikael ei olisi halunnut kokea.
Valittuaan
Sallan numeron toistamiseen Mikael luovutti. Nainen ei ollut kotona, vaikka
häntä olisi tarvittu kipeästi. Pettymyksen ja vihan tunteet velloivat raskaina
Mikaelin rinnassa hänen palatessaan autoonsa. Tammelan kaksio, rauhan
tyyssijaksi hankittu viheliäinen luukku odotti. Mihin sitäkin muka
tarvittaisiin, kun hänellä ei ollut ketään, jonka olisi sinne vienyt? Ei hän
sinne yksinään olisi halunnut muuttaa.
Mikael
starttasi, auto liukui verkkaan kohti Ylöjärventietä ohi uusien,
vastavalmistuneiden valjastuskatosten, jotka oli rakennettu parin viikon
kuluttua ravattavaa U.E.T. Grand Prix’tä varten. Mikael oli päivällä katsellut
niitä tyytyväisenä. Ne kohottivat Teivon profiilia entisestään. Tampereen
ravirata oli hänen mielestään maan hienoin, edes valtakunnan päärata ei vetänyt
tunnelmassa vertoja hänen kotiradalleen. Tunnelmasta ei vain ollut enää
rahtuakaan jäljellä, ei nyt, kun kaikki naiset olivat hylänneet hänet.
Sallakin, jonka takia vaimo oli suuttunut, näytti päättäneen suunnata elämänsä
uudelleen.
Pohjolankadulla
kerrostalon pihassa Mikael pysähtyi, laski suuren laukun asvaltille, tarkasteli
tuimana taloa, jonne oli menossa. Hänen elämässään alkaisi nyt uusi luku, sen
hän oli ajomatkan aikana päättänyt. Tästä lähtien yksikään nainen ei onnistuisi
sekoittamaan hänen päätään, ja niin kauan kuin mennyt tuntuisi tuskalliselta,
hän ei päästäisi ketään lähelleen. Tästä lähtien hän omistautuisi vain
työlleen, voittaisi kaikki mahdolliset kilpailut keskittymällä tiiviimmin kuin
kukaan toinen, eikä edes Salla saisi hänen ajatuksiaan karkaamaan tärkeimmästä.
Ei koskaan.
Mikael astui
sisään ulko-ovesta ja kiipesi portaat ylös. Hän avasi asuntonsa oven, potki
ilmaisjakelulehtiä syrjään, läjäytti vaatekassinsa keskelle eteisen lattiaa.
Hän ei sytyttänyt valoja, ei heittänyt takkia yltään, vaan lysähti istumaan
lattialle valtavan laukun viereen, nojasi päänsä sitä vasten. Siihen katosi
hänen vihansa, siihen hän murtui, ja kului pitkä tovi, ennen kuin hän kykeni
tukahduttamaan koko vartaloa vavisuttavan rajun itkun. Miksi ihmeessä hän oli
mennyt sotkemaan asiansa perin pohjin? Miksi hänelle piti käydä juuri niin kuin
hän olisi viimeiseksi toivonut? Miksi maailman piti olla näin raaka?
23. luku
Avain ei ollut
laukun sivutaskussa. Salla tutki takin ja housujen taskut, mutta metallista
Eiffel-tornin muotoista avaimenperää ei löytynyt. Salla huokasi syvään ja
ryhtyi muistelemaan, missä oli viimeksi pitänyt avainta kädessään. Kaupassa hän
oli tarvinnut rahapussiaan, mutta se ei olisi edes mahtunut avaintaskuun.
Rahapussi oli tallella. Töissä Salla ei ollut avannut laukkuaan kertaakaan.
Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi, että avain oli jäänyt sisään.
Sallaa
kiukutti suunnattomasti. Lukkoseppä maksaisi paljon, eikä semmoista edes saisi
ilman puhelinta. Äkkiä Salla huomasi paperilapun, joka pilkisti postiluukusta.
Kummastuneena hän veti sen esiin. Ensimmäisessä kerroksessa asuva utelias mutta
hyväntahtoinen mummeli oli koukeroisella käsialalla kirjoittanut löytäneensä
pikkuruisen Eiffel-tornin talon pihasta ja vieneensä sen kotiinsa turvaan.
Salla hiipi
alas portaita ja mietti mielessään joutuvansa todennäköisesti tarjoamaan kahvit
naiselle, joka ei olisi koskaan lopettanut jutteluaan. Aivan viime tingassa hän
muisti ostaneensa ihan tavallisen pullapitkon ja päätti työntää sen tälle
kiitokseksi. Huojentuneena hän soitti ovikelloa.
”Juu, Salla
hyvä, täällähän se. Ajatteles, jos joku muu olis sen korjannu tuosta pihamaalta
ja vaikka menny sisään sun asuntoos... Onneks osuin paikalle. Heti sen sateen
jälkeen ihan aamusta minä sen huomasin. Oliki kylmä ilma, tuleekohan talvi jo
ennen marraskuuta? Koetahan tyttö olla huolellisempi”, nainen opasti
ojentaessaan kallisarvoista esinettä Sallalle. Salla kiitti, kaivoi
pullapaketin laukustaan ja onnistui lähtemään liukkaasti sillä verukkeella,
että odotti tärkeää puhelua.
Latoessaan
ruokia jääkaappiin Salla tuli ajatelleeksi U.E.T. Grand Prix’tä. Kilpailu
juostaisiin vajaan kahden viikon kuluttua, sinne piti ehdottomasti päästä. Ja
Mikael... mies ei ollut soittanut aikoihin. Salla ei olisi tahtonut häiritä
kiireistä valmentajaa, hän mieluummin odotti, että puhelin viimein soisi. He
eivät olleet tavanneet Derbyviikonlopun jälkeen, ja Mikael oli ehtinyt soittaa
vain yhden hätäisen puhelun muutamia päiviä myöhemmin. Hiljaisuus hermostutti
Sallaa, vaikka hän oli päättänyt olla vaivaamatta päätään asialla, jolle ei
mitään voinut.
Mikael odotti
näkevänsä hänet U.E.T. -viikonloppuna, sen hän tiesi ja siihen hän edelleen
uskoi. Mutta Mikaelin vakuuttelut siitä, että mies pikapuoliin tietäisi, miten
tulevaisuutensa järjestäisi, tuntuivat lähinnä naurettavilta. Tilanne ei ollut
muuttunut vuodessa yhtään, ja Salla alkoi hiljalleen olla varma, ettei mitään
järisyttävää ikinä tapahtuisikaan. Hän tulisi ikuisesti olemaan toinen nainen,
ihana, hekumallinen salaisuus, muttei yhtään enempää.
Salla oli
hämmästyksekseen vähitellen alkanut viihtyä Raumalla. Työ oli entistä leppoisampaa
nyt, kun Riitta oli muuttanut Espooseen miehensä työn perässä. Riitta oli
vaivihkaa pyrkinyt vahtimaan uuden työntekijän toimia, mikä oli vähitellen
alkanut harmittaa Sallaa. Pirkko oli naisista rauhallisempi eikä hötkyillyt
turhia orastavan katastrofinkaan edessä, ja lisäksi hän luotti Sallan
taitoihin. Pienet inhimilliset unohdukset saattoi nyt korjata kenenkään
hermostumatta. Edellisen viikon torstaina Salla oli jopa käynyt Pirkon luona
kylässä ja viipynyt puoliyöhön asti.
Salla säikähti
perin pohjin, kun puhelin yllättäen soi. Pettymys kuulsi aavistuksen verran
hänen äänessään, kun soittaja olikin äiti, joka tahtoi tietää Sallan
aikatauluista.
”Kahen viikon
päästä on se ravijuttu, sinne mä ainaski tuun, joo, jo perjantaina aattelin
tällätä itteni bussiin. Sitä ennen en taida lähtee mihinkään.”
Huokaisten
Salla painoi kuulokkeen paikalleen. Mikael ei soittaisi hänelle enää. Hänet oli
unohdettu, haihdutettu, jätetty. Ajatus oli niin todentuntuinen, että Salla
joutui pyyhkäisemään silmäkulmiin kihonneet kyyneleet nopeasti pois, etteivät
ne pääsisi täysin valloilleen. Miehen takia hän ei aikonut itkeä. Ne ajat
olivat ohitse.
Ties monettako
kertaa Sallan korvissa kaikuivat ystävällisen miesäänen sanat:
”Tavoittelemaanne
numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä.”
Huokaisten hän
luovutti. Yli 39 asteen kuume oli noussut perjantain vastaisena yönä, kurkussa
oli santapaperia ja voimat kadoksissa. Lääkäri oli todennut ärhäkän angiinan ja
suositellut vakavasti kotiin jäämistä.
Sallan silmiä
kirveli, eivätkä pitkin kasvoja tulvivat kiukun kyyneleet helpottaneet asiaa.
Tänä päivänä hänen olisi pitänyt olla Teivossa Tampereella jännittämässä U.E.T.
Grand Prix’ssä juoksevaa Vollea. Koko syksyn hän oli ollut terveempi kuin
koskaan, ei pienintäkään nuhaa tai edes väsymystä, ja nyt, kun tärkeimmistä
tärkein, nelivuotisten ravurien Euroopanmestaruuskilpailu oli käsillä, hän sai
ankaran taudin.
Salla kirosi
ääneen. Vähät siitä jos alakerran mummeli sattui kuuntelemaan porraskäytävässä
ja paheksumaan nuorison kielenkäyttöä. Mikael ei ollut soittanut hänelle
aikoihin. Heidän olisi pitänyt tavata ravien jälkeen Tammelassa, asia oli
sovittu kauan sitten. Sallaa epäilytti, halusiko mies edes nähdä häntä enää,
edellinenkin puhelu viikkoja sitten oli ollut lyhyt ja jollakin tavalla outo.
Mikael oli vaikuttanut kiireiseltä ja kireältä. Derbyn jälkeinen hotelliyökin
tuntui eteeriseltä unelta.
Ja nyt Salla
ei saanut yhteyttä mieheen kertoakseen, ettei olisi paikalla. Tämä olisi
varmasti viimeinen niitti, tuskin Mikael enää palaisi. Ei, haihattelusta olisi
tultava loppu. Ei hän voinut koko ikäänsä juosta naimisissa olevan miehen
perässä, jonka kiinnostus tuntui hiljaisuuden perusteella laimenneen
olemattomiin. Hän päätti olla välittämättä sivu suun menevistä raveista, hän
päätti unohtaa Mikaelin, hän päätti jäädä Raumalle asumaan ja vannoi löytävänsä
sieltä elämänkumppanin.
”Sen teenkin
ja takuuvarmasti”, hän puuskahti ääneen. Kurkkuun sattui ja kuume kynsi otsaa
kipulääkkeistä huolimatta. Salla käänsi kylkeä ja sulki silmänsä. Uupumus
suisti hänet hauraaseen uneen, jossa Mikael yritti vakuuttaa hänelle haluavansa
yhä tavata, mutta ääni hukkui kovaäänisten mölyyn, laukka, Volle laukkaa, voi
ei, surulliset silmät katsoivat häneen sumun seasta ja äkkiä niistä vuoti verta
kuin kyyneliä, kädet ojentuivat niitä kohti mutta silmät loittonivat ja satoi,
satoi rankasti, sade huuhteli kuvat mennessään.
Salla heräsi
hiestä märkänä. Kurkkua kuivasi, ei tullut ääntä, yskitti ja yskiminen sattui.
Juuri silloin puhelin soi. Salla joi vettä yöpöydällä seisseestä lasista ja
raahautui vastaamaan.
”Miten sä
siellä oot?” kuului Mikaelin hämmennyksen ja kiukun sekainen ääni ennen kuin
Salla ehti nimeään sanoa.
”Angiinassa
makaan, en voinu...” Salla ratkesi itkuun, josta ei ollut tulla loppua. Mikael
soitti hänelle. Mikael soitti, ja hän pystyi tuskin puhumaan!
”Saatana”,
kuului painokkaasti. ”Yritikkö soittaa? Mun puhelin hajos, siihen ei saa
yhteyttä.”
Salla vajosi
lattialle istumaan. Hän ei jaksanut seistä pitempään.
”Koko aamun
yritin, varmaan sata kertaa yritin. Merja lupas yrittää saada sulle sanaa.”
Ääni petti, ulos tuli vain kähinää.
”Olisit
perkele soittanu vaikka toimistoon!”
”Älä...huuda...kukaan
kipeenä vapaaehtosesti... Etkä sä ittekkään oo soittanu.”
”En nii, on
ollu vähän juttuja. Me ei sitte nähdä illalla. Mä ajan joka ilta, en oo ehtiny
sinne. Enkä varmaan ehdi ennen joulukuuta. Nyt olis voinu. Pitää mennä, työt
odottaa.”
Salla tuijotti
tyhjyyteen. Mikael oli kuulostanut loukkaantuneelta. Miehestä ei saanut selvää
millään. Ensin tuo ei soittanut viikkoihin, ei edes sopiakseen tapaamisesta
tarkemmin, ja sitten kiroili puhelimeen ja oli loukkaantunut, kun Salla ei
ollut ottanut yhteyttä. Miksi hänen olisi pitänyt soittaa, miksei mies
soittanut itse? Eikö Mikael tajunnut, ettei hän voinut tietää, milloin miehelle
sopi soittaa? Hän oli vapaa, hänelle saattoi soittaa milloin vain. Mikaelin
laita oli toinen. Typerä otus, mietti Salla ja raahautui takaisin sänkyyn.
Katkerat ajatukset jahtasivat häntä pitkään.
Volle laukkasi
lähdössä ja jäi kärjestä ratkaisevasti. Se jäi huimasta loppukiristä huolimatta
neljänneksi. Tapio ei ollut kovinkaan harmissaan, pahoillaan vain, mutta Mikael
kiehui. Ensin Salla ei ilmesty, sitten vielä Volle pettää. Mikä sen kaakin
tuli? Oliko hän itse liian kiihtynyt ja eläin vaistosi sen? Mikael poistui
raviradalta liukkaasti ja ajoi suoraan Tammelaan, missä oli asunut
tilioteriidasta saakka. Hän avasi oven. Lehtipino kaatui kynnykselle. Hän potki
lehtiä oven välistä ja vilkaisi keittiön tiskivuorta. Hän mietti, ettei kukaan voi
ehtiä tiskata siinä tahdissa kuin käyttää astioita.
Kotona
Pirkkalassa sentään oli aina jotakuinkin siistiä. Mikael säpsähti. Hän oli
ajatellut Pirkkalan taloa kotina. Näinä viikkoina hän oli suostunut puhumaan
vain lasten kanssa puhelimessa. Marille hän ei ollut suostunut sanomaan mitään.
Äkkiä hän tunsi itsensä tyhmäksi. Aikuinen ihminen eikä kykene selvittämään
edes omia asioitaan viileän järkevästi! Tosin hän ei ollut koskaan pitänyt
itseään erityisen järkevänä, mutta aikuinen hän silti oli. Lapsilla oli häntä
ikävä. Mari oli kuulemma välillä liian kiukkuinen ja välillä liian lempeä.
Joskus lapset olivat nähneet hänen itkevän. Se oli tapahtunut silloin, kun
Emmilotta oli kysynyt, koska isä tulee takaisin heidän luokseen, koska äiti ja
isä pyytäisivät anteeksi. Niinhän lasten piti tehdä, kun olivat riidelleet.
Kunpa se olisi ollut niin yksinkertaista. Menisi vain ja pyytäisi anteeksi — ja
se olisi siinä.
Mikael pudisti
päätään voimattomana. Ei hän voinut mennä takaisin ja nöyrtyä vaimonsa edessä.
Sehän olisi tarkoittanut, että hän myöntäisi kaiken. Sitä hän ei halunnut
tehdä. Olkoonkin, että syytökset olivat aiheellisia. Se olisi ollut
nöyryyttävää. Ottakoon Mari häneen yhteyttä, vaimohan sen sodan oli
järjestänyt. Syyttänyt ilman varmoja todisteita. Ei vaimo ollut koskaan edes
nähnyt Sallaa. Niin... Salla oli kotonaan Raumalla ja sairasti angiinaa. Nyt
vasta Mikael tajusi, miten tylysti oli naista kohdellut. Pahus, että puhelimen
pitikin olla rikki! Olisi pitänyt soittaa, hyvitellä, pyytää anteeksi... Juuri
niin. Sallaltakin olisi pitänyt pyytää anteeksi. Ties kuinka monelta muultakin,
mutta ainakin Sallalta.
Mikael näki
vessan peilissä väsyneet kasvot. Hän tuijotti hetken, mietti, miten suuri
kusipää häntä katsoikaan takaisin. Hän laahusti jääkaapille, avasi olutpullon
ja majoittui sohvalle katselemaan tylsiä ohjelmia toivoen, että Salla olisi
ollut hänen luonaan.
24. luku
Merja istui
Sokoksen kahviossa onnistuneen ostoskierroksen jälkeen. Hän oli löytänyt hyvän
talvitakin ja kauniin kellon. Valokuvat olivat onnistuneet hyvin, kerrankin
valotus oli ollut kohdallaan. Syksyisen värikkäitä luontokuvia oli ilo
katsella.
Kahviossa oli
rauhallista, vain jotkut harvat nauttivat iltapäiväkahveja. Ilmeisesti muut
liikkeellä olevat ihmiset etsivät jo kuumeisesti joululahjoja. Joululaulujen
kutoman äänimaton rikkoivat vain satunnaiset naurahdukset ja ohi kulkevien
ihmisten keskustelut. Merja ei kiinnittänyt niihin huomiota, ennen kuin kuuli
tutunoloisen naurunkiherryksen. Aivan varmasti Hanna ja Marita.
Ällistys oli
suuri, kun Merja katseensa nostettuaan tajusi, mitä näki. Hanna seisoi
valitsemassa kakkupalaa hihittäen hurmaantuneena, keikisteli, kiehnäsi välillä
seuralaisensa kyljessä. Seuralainen vilkaisi ympärilleen, katse juuttui
Merjaan.
”Terve”,
kuului lipevä ääni. ”Sähän olet tän Hannan ja sen Sallan kaveri?”
Samuli
Markkanen. Hannan kanssa. Voi murskatut munat ja makkarat. Kaikista naisista
Hanna oli Samuli Markkasen seurassa ja käyttäytyi kuin olisi tämän tyttöystävä.
Merjalle tuli kiire lähteä. Hän ei halunnut joutua samaan pöytään noiden kahden
kanssa. Hän pakkasi valokuvat laukkuunsa, jätti tarjottimen pöytään ja oli
lähtevinään kaikessa rauhassa. Kassan kohdalla hän pysähtyi hetkeksi
tervehtimään pariskuntaa, sitten hän valitteli aikatauluaan ja katosi
liukuportaisiin. Nyt piti soittaa Sallalle välittömästi.
”Pokannu
Markkasen? Älä valehtele. Vajoisko se niin alas?”
Sallan oli
lopulta uskottava. Hanna oli kertonut hunajaisen hymyn kera heidän
seurustelleen U.E.T.-päivästä saakka.
”Muistakko,
mehän esiteltiin ne toisilleen sillon keväällä. Ei olis uskonu — tai olis
sittenki. Hannasta voi uskoo tämänki ihan olematta ilkee”, puuskahti Salla.
Pitkän puhelun
aikana naiset ehtivät kerrata loka- ja marraskuun tunnelmia. Mikael oli lopulta
soittanut Sallalle ja kuulostanut anteeksipyytävältä, puolustellut töykeyttään
selittämällä, että oli odottanut iltaa liian paljon. Hän oli luvannut käydä
Raumalla ja vannottanut, että Sallan pitäisi tulla jonnekin raveihin, että he
voisivat nähdä edes vilaukselta. Perheestään hän ei ollut taaskaan kertonut
mitään, eikä Salla ollut tohtinut kysyä. Mikael oli myös lunastanut lupauksensa
ja vieraillut Sallan luona Porin raveista tullessaan.
”Se oli
jotenki poissaoleva niinku mä jo kerroin, omituinen. Emmä tiedä, kai mä vaan
kuvittelen. Ei se varmaan mitään tosissaan kuitenkaan halua. En mä jaksa enää
uskoo siihen juttuun. Käyköön ny jos tahtoo, mut ei siitä mitään tule. Mut yhtä
juttua mä en muistanu. Se sano et sitä ei kukaan oota kotona kuitenkaan ja se
lähti tosi myöhään. Mitähän se sillä oikeen tarkotti?”
Sen yön
jälkeen Mikael oli soittanut Marille. He olivat puhuneet pitkään, vakavasti,
selvittäneet lasten ajatuksia ja Tammelan asuntoa, huutaneet toisilleen,
raivostuneet pienestäkin ja taas puhuneet. Mikael oli kieltänyt suhteensa
Sallaan kerta toisensa jälkeen, tuskastunut ja lopulta myöntänyt asian, mutta
väittänyt, että koko juttu oli ohitse. Mari oli yllättäen ollut tyytyväisen
kuuloinen ja alkanut seuraavaksi vaatia anteeksipyyntöä. Sitä nainen ei ollut
saanut. Niin nöyräksi hän ei heittäytyisi.
Mari oli
ehdottanut, että he tapaisivat jossakin neutraalissa paikassa ja Mikael oli
lopulta suostunut. Tapaaminen oli ollut katastrofi. Mari oli lähtenyt
kahvilasta itkien, Mikael oli puristanut käsiään nyrkkiin ja toivottanut mielessään
vaimonsa alimpaan helvettiin. Ei hän halunnut palata moisen noita-akan luokse,
ei kuuna päivänä!
Mari oli
syyttänyt häntä perheen rikkomisesta, lasten joutumisesta heitteille, solvannut
Sallaa. Sitä Mikael ei ollut kestänyt. Hän oli syytänyt vaimonsa päälle kaiken
sen, mihin oli vuosien aikana kyllästynyt ja mitä ei ollut naisessa sietänyt.
Kyttäämisen ja ivallisuuden, ainaisen huomauttelun turhista asioista kuten
sohvalle jääneistä vaatteista, sen, ettei vaimo ollut koskaan ollut
kiinnostunut hänen työstään, vaikka se oli hänen elämänsä, hänen omien
asioidensa urkkimisen ja juorujen kuuntelemisen. Mari oli tuhahdellut ja
sanonut, että kaikki tekevät vastaavia asioita, vain Mikael saa niistä aiheen
lähteä vieraisiin. Mikael oli huutanut, ettei tuntenut ketään, joka kestäisi
semmoista ämmää kuin Mari.
Seuraavan
kerran he puhuivat toisilleen vasta vähän ennen joulua. Kumpikin oli miettinyt
asioita tahoillaan ja päätynyt samaan ajatukseen: lasten takia piti olla
ainakin joulu saman katon alla. Mikaelin inhoama joulusiivouskin voitaisiin
hoitaa kuten edellisenä vuonna. Kaisa oli lupautunut taas tulemaan avuksi.
Myönnytys oli Marin puolelta osoitus siitä, että heidän kodissaan olisi
kuitenkin vielä tilaa Mikaelille. Sen sijaan Marin vaatimusta myydä Tammelan
asunto Mikael ei hyväksynyt. Hänellä piti olla paikka, jonne mennä. Takaportti.
Puolihuolimattomasti hän tuli luvanneeksi, että asunnon voisi ehkä vuokrata.
Viikkoa ennen
joulua Mikael pakkasi osan vaatteistaan isoon varustekassiin ja ajoi
Pirkkalaan. Jo kotiin vievällä tiellä hän tunsi edelleen kuuluvansa sinne.
Ongelmista huolimatta. Hän oli työnsä takia niin paljon pois kotoa, että arveli
jaksavansa. Lasten takia, ellei muuten.
25. luku
Jouluaattona
satoi lunta. Hiutaleet putoilivat hiljalleen lempeän valkeaan maahan. Salla
seisoi hetken vanhempiensa kodin edessä kadulla ja nautti näkemästään. Merja
oli juuri lähtenyt kotiin pitkältä kävelylenkiltä. He olivat antaneet
toisilleen pienet joululahjat. Salla tuijotti hämärtyvälle taivaalle, jota
vasten lumihiutaleet piirtyivät loputtomana tähtisateena ja toivoi, että voisi
viettää joulun Mikaelin kanssa. Turhaan hän sitä toivoi, ei semmoista
tapahtuisi.
Salla
ravisteli lumen hiuksistaan ja takkinsa olkapäiltä ennen kuin astui sisään.
Joulun tuoksu täytti hänen aistinsa, ja hänen tuli lämmin olo. Valmiiksi
katettu jouluateria odotti, joululaulut kaikuivat huoneissa. Kodin joulu oli
ollut samanlainen niin kauan kuin hän muisti. Aamulla herättiin aikaisin,
haettiin kuusi olohuoneeseen, koristeltiin. Paketoitiin loput joululahjat ja
käytiin autoajelulla viemässä niitä ystäville. Tapion luona poikettiin
kuitenkin vasta joulupäivän aamuna. Joulurauhan julistus piti kuunnella,
silloin juotiin kahvit ja maisteltiin tähtitorttuja. Kävelyllä oli myös tapana
käydä.
Tänä vuonna
Joni tuli kotiin vasta jouluaterialle tyttöystävänsä Hedmanin Mian kanssa.
Näyttivät rakastuneilta, oli Salla tuuminut. Jokin oli kouraissut kylmästi
hänen rintaansa. Tuntui tyhjältä, kun ei voinut edes kuvitella tuovansa
itselleen läheisintä tähän taloon. Ehkä joskus, mutta Mikael se ei olisi.
Salla
haukotteli käynnistäessään Asconan. Hän oli malttanut lopettaa joululahjansa,
Vienan punaisen kuun lukemisen vasta kolmen jälkeen jouluyönä. Nokka kohti
rantatietä, käännös moottoritielle aamun valjetessa, hidasta ajoa läpi Nokian
keskustan, ohi rautakaupan, jonka jouluvalot olivat viimeiset merkit
keskustasta. Tie Siuron kautta Salmiin oli kuin sadusta valkeine puineen, jotka
pakkaslumesta pörröisinä reunustivat kiemuraista paikallistietä. Saviantien
kohdalla Salla oli viimein täysin hereillä. Pari kilometriä vielä ja sitten hän
näkisi Vollen pitkästä aikaa. Omituista, miten paljon hän ikävöikään tuota
komeaa oria!
Volle tunsi
hänet jo ennen kuin hän astui talliin. Ilahtunut hörinä sai Sallan miltei liikuttumaan.
Voi että olikin ollut ikävä Vollea! Salla kipaisi karsinaan, jutteli,
taputteli, tarjosi sokeripalan. Volle tökki häntä turvallaan. Se nauroi, ihan
varmasti se nauroi. Tapio hymyili leveästi seuratessaan veljentyttärensä ja
tälle rakkaan hevosen jälleennäkemistä. Sallan olisi pitänyt saada olla
Tampereella, näkisivät toisiaan useammin, tyttö ja eläin.
Tapio tarjosi
kahvit ja kyseli kuulumisia. Hieman arkaillen hän kysäisi myös Mikaelista ja
näki Sallan äänettömän huokauksen.
”Kävi se
kerran tossa, ennen lumia. Oli poissaoleva ja outo”, sai Salla sanotuksi. Tapio
kävi mietteliääksi.
”Silloli aika
riitaa kotona tosa syksymmällä. Asu jonkin aikaa pois kotooki. Oli miäs niin
rikki etten tohtinu oikeen puhutella. Ei mar, eikö se sulle näitä?”
Salla tuijotti
hämmästynein silmin setäänsä. Asui pois kotoaan? Tammelassa? Miksei mies ollut
puhunut mitään?
”Nii, se
muutti kuulema jouluks takasi. Lasten takia, sitä se kerto. Mites teiän juttu
oikeen eristyy?”
”Mihin se nyt
edistyis kun ei se koskaan kerkee käydä. Ei se kertonu missä se asuu. Ei
varmaan sitte halunnu mun tietävän. Olisin voinu vaikka mennä häiritteen kun
kävin Tampereella. Perkele sentään, siinä meni monta tilaisuutta. Mitä se
oikeen meinaa?”
Sallaa
suututti. Tapio koetti toppuutella, väitti Mikaelin olleen niin alamaissa,
ettei miehestä olisi varmaankaan ollut seuraa.
”Kylähän
tommone ero pistää pojan ku pojan hiljaseks. Panee miättiin asioita vähä
tarkemmi. Sekasi se on se miäs. Ei pirä kiiruhtaa, sen mää sanon.”
Kiiruhtaa.
Salla tuhahti. Kohta alkaisi vuosi 1993. He olivat tavanneet vuoden 1991
syksyllä. Vuosi oli kulunut, eikä mitään konkreettista ollut jäänyt käteen.
Lupauksia, tyhjiä sanoja, himoa ja tuskallista odotusta. Mikael oli lähtenyt
Marin ja lasten luota — ja palannut takaisin. Se kertoi Sallalle enemmän kuin
mitkään vakuuttelut. Mikael ei saanut lähdettyä, hänellä oli perhe, johon oli
varmasti kiintynyt. Tarpoivat muutkin ihmiset vaikeuksiensa kanssa läpi elämän
eroamatta, mikseivät myös Laineet?
Salla yritti
palauttaa mieleensä, mitä kaikkea Mikael oli hänelle livertänyt. Miehen oli
omien sanojensa mukaan ollut hyvä olla Sallan kanssa, vain hänen seurassaan
tämä oli pystynyt olemaan levollinen. Vaimo oli hänelle yhdentekevä, vain
lapsia oli ikävä. Oli vain ajan kysymys, koska ristiriidat kärjistyisivät niin
hankaliksi, että liitto hajoaisi lopullisesti ja Mikael lähtisi omille
teilleen, tulisi Sallan luokse. Mikael oli lähtenyt, mutta jättänyt kertomatta
Sallalle. Mies pelasi inhottavan likaista peliä. Mitä merkitystä oli kauniilla
sanoilla, kun teot osoittivat aivan muuta?
Lumisade oli
tauonnut, kun Salla kiukkua niellen lähti Tapion luota. Tapio oli vielä
luvannut auttaa Mikaelin mielenmuutoksen selvittämisessä, mutta Salla oli
kieltänyt setäänsä tekemästä mitään. Suhde oli lopullisesti haudattu. Salla ei
halunnut kuullakaan Mikael Laineesta, mies ei ansainnut edes vihaista ajatusta.
Hänet oli yksinkertaisesti unohdettava tyystin.
Nokian
keskustan läpi ajaessaan Salla päätti lähteä saman tien takaisin Raumalle. Isä
oli luvannut auton Sallan käyttöön kokonaan. Hän oli viimein päättänyt
investoida autoon ja hankkinut upouuden metallinsinisen Vectran. Salla oli
tyytyväinen. Isän joululahja helpottaisi hänen elämäänsä huomattavasti.
Tietoisuus siitä, että voisi koska tahansa lähteä käymään Rauman ulkopuolella,
satoi tai paistoi, mukavasti omasta pihasta, aikatauluista välittämättä, loihti
yllättäen hymyn Sallan kasvoille. Omituinen vapauden ja riippumattomuuden tunne
täytti hänen mielensä. Vaikka Mikaelin käytös ja tyhjät lupaukset riepoivat,
samalla tilanne helpottui. Sallan ei enää tarvinnut miettiä, koska Mikael
tulisi, miten kauan hänen pitäisi odottaa mahdollista eroa. Hän tiesi surevansa
vielä, tiesi tuntevansa syvää vihaa ja raastavaa kaipuuta, tiesi raveissa
käymisen olevan suolaa haavoille, mutta hän oli taas vapaa.
”Onko sun nyt
jo mentävä? Ota sitte edes jouluruokia mukaan, kun ei kaupat ole auki”, äiti
huolehti. Salla myönteli ja pakkasi laukkunsa, halasi vanhempansa ja lupasi
tulla taas pian käymään. Oma auto. Sillä hän ajeli hämärtyvässä iltapäivässä
kohti Raumaa ja vaaleanpunaista pientä taloa.
Alakerran
mummelin ikkunalla paloi kolme kynttilää, ylimmässä ikkunassa loisti punainen
paperitähti. Oman asunnon ikkunat olivat pimeänä. Jokin valo heijastui
vilahtaen keittiön ikkunaan. Salla ei halunnut häiritä talon väen kodikkaan
näköistä joulunviettoa, vaan avasi alaoven niin hiljaa kuin taisi. Sitä paitsi
mummeli tulisi välittömästi päivittelemään käytävään, mitä olikaan tapahtunut,
kun Salla tuli niin paljon aikaisemmin kuin piti. Salla ei voinut käsittää,
miten tuo mukava, vähän höppänän oloinen vanhus ehti joka paikkaan ja sai
muutamassa hetkessä selville tulemiset ja menemiset ja senhetkisen sieluntilan.
Tavallaan se loi turvallisuuden tunnetta, kun joku talossa tiesi, milloin hänen
asuntonsa oli tyhjillään. Jos sinne olisi yritetty murtautua, mummeli olisi
soittanut poliisit välittömästi tai kolistellut portaikossa, niin että varkaat
olisivat pelästyneet.
Salla oli
sytyttämäisillään valot pimeään käytävään, kun ylhäältä kuului hiljainen oven
sulkemisääni. Kuului askelia, mutta kukaan ei sytyttänyt valoa. Salla kohautti
harteitaan, räpsäytti valot palamaan ja näki alakerran mummelin tulevan alas
portaita säikähtäneen näköisenä. Taisi olla käynyt ullakolla ja unohtanut
laittaa valot. Hassu mummu, varmaan jo vähän dementoitunut, Salla mietti ja
toivotti hyvää joulupäivää juuri ennen kuin nainen pujahti asuntoonsa
hätäisesti tervehtien.
Asunnossa oli
kaikki paikoillaan. Salla oli saanut aikaiseksi siivota juuri ennen lähtöä. Oli
ihanaa palata puhtaaseen ja siistiin kotiin. Laukku makuuhuoneeseen, ruoat
jääkaappiin, meikkipussi kylpyhuoneeseen ja valo pois. Salla naurahti
itsekseen. Hän taisi olla itsekin höpsähtänyt, kun ei muistanut lainkaan
sytyttäneensä kylpyhuoneen lamppua.
Loppuilta
kului leppoisasti televisiota katsellen ja päärynäsiideriä maistellen. Mikael
ja sydänsurut tuntuivat jääneen Tampereelle. Nyt oli aika aloittaa uusi peli
puhtaalta pöydältä. Salla päätti antaa Kopolan Pirkon, työkaverin, viimeinkin
tutustuttaa itsensä tyttäreensä ja tämän ystäviin. Ties minkälaisia ihmisiä
sieltä löytyisi. Joillakin oli kuulemma niin suuria veneitä, että niillä
saattoi matkustaa Ruotsiin tai vaikka vielä kauemmas. Ehkäpä hän jäisi
lopullisesti Raumalle.
26. luku
Salla vilkutti
Merjalle keittiön ikkunasta. Ystävykset olivat viettäneet virkistävän ja
hauskan viikonlopun Raumalla. Pirkon tytär Henna oli vienyt heidät
Kalliohoviin, jossa valomerkki oli tullut aivan liian nopeasti. Jatkoille oli
päädytty Tiensuun Joonaksen kolmioon hyvin lähelle Sallan kotia. Merja oli
viettänyt koko illan Joonaksen veljen Anttonin kainalossa muiden naljailusta
välittämättä, nauttinut hädin tuskin kahdeksantoistavuotiaan klopin ihailusta.
Salla oli hämmästynyt, miten paljon ihmisiä Rauman yö kätkikään puutalokortteliensa
uumeniin. Joonaksen asunnossa oli parhaimmillaan viisitoista hilpeää nuorta,
joista osa nukahti pikkutunneilla sohvalle, vierashuoneen vuodesohvalle ja jopa
isännän sänkyyn, johon tämä puoli kuuden maissa epätoivoisesti yritti mahtua.
Anttoni oli
kulkeutunut nukkumaan Sallan asuntoon, ja poika tuhisi kuin pieni possu puoleen
päivään saakka. Herätessään hän oli hymyillyt aurinkoisesti Merjalle, vaatinut
suukon ja kadonnut sen jälkeen kylpyhuoneeseen oksentamaan. Yhden maissa hän
lähti veljensä luokse parantelemaan krapulaansa.
Salla keitti
kahvit ja istahti pöydän ääreen miettimään. Merjalla oli ollut paljon
kerrottavaa, niin paljon, että Salla joutui pinnistelemään muistaakseen kaikki
mehevät uutiset. Pahuksen Merja, että tämä olikin onnistunut vaikenemaan
kaikista jutuista kunnes he tapasivat!
Helmikuun
alussa Merja oli istunut Koskikeskuksessa Linkosuon kahvilassa, kun hänen
huomionsa oli kiinnittynyt viereisessä pöydässä istuvaan pariskuntaan.
Kaunispiirteinen nainen, kiiltävät hiukset punaruskeiksi värjätyt ja vaalea,
pitkä mies. Nainen oli pukeutunut sinisiin farkkuihin ja vaaleanruskeaan
topattuun nahkatakkiin, miehellä oli tummanharmaa, hyvin istuvan näköinen puku
yllään. Jostakin syystä Merja oli jäänyt tarkkailemaan näiden kahden ihmisen
kahvihetkeä. He olivat katsoneet toisiaan silmiin, nainen oli hymyillyt kuin
vastarakastunut. Mies oli istunut selin, joten hänen ilmeitään Merja ei ollut
päässyt tarkkailemaan. Eleistä saattoi päätellä, että pari oli hyvin tuore tai
ainakin uskomattoman onnellinen. Hiusten sipaisut, ujot sormien sivelyt,
huomaamattomat henkäisyt ja toista kohden kumartumiset puhuivat selvää
kieltään.
”Oli hauska
seurata nuorta paria... Jotain kolmen tai neljänkympin välissä ne oli. Ihan
selkeet eleet ja ilmeet. En oo ennen tajunnu, miten selvästi tommonen näkyy”,
oli Merja sanonut.
”Muistakko kun
nähtiin tammikuussa Sokoksella Mikaelin vaimo?” oli Salla kysynyt. ”Sekin oli
värjänny hiuksensa punaseks.”
Silloin Merja
oli vasta tajunnut. Hän oli halunnut nähdä vielä vanhan lehden, jonka Salla oli
tuonut Tapiolta. Marin kuvan nähtyään hän oli todennut:
”Se oli muuten
Mari. Mä vähän ihmettelinkin, miks se näytti niin tutulta. Se mies hämäs. Ja
koko tilanne. Mitä sä sanoitkaan Mikaelin ja Marin liitosta? Että hyvin menee
vai?”
Salla ei
halunnut ajatella asiaa sen syvällisemmin. Hän päätteli Merjan kuvitelleen
kaiken tunteen, joka noiden kahden välillä muka oli väreillyt. Ei siinä mitään
voinut olla. Ei Mari Mikaelin luota lähtisi. Kuka semmoisesta miehestä haluaisi
luopua?
Salla ravisti
päätään häätääkseen mieltä kiusaavat epärealistiset toiveet ja suuntasi
ajatuksensa toiseen ystävänsä kertomaan tapaukseen. Edellisellä viikolla Merja
oli käynyt pitkästä aikaa raveissa. Vanhat tutut olivat tervehtineet ja
kyselleet, missä naiset oikein piileskelivät, kun heitä ei enää juuri koskaan
näkynyt, vain Anne ja Sari jaksoivat yhä käydä totoamassa Jonin ja Mian kanssa.
Merja oli poikennut tallikahviossa, ostanut kupin kahvia ja suklaapatukan. Hän
oli istahtanut ainoaan tyhjään pöytään, eikä ollut kulunut kuin pari minuuttia,
kun Hanna oli ilmestynyt hänen viereensä.
”Se juorus
ensin kaikki Maritan kuulumiset, senkin, et Marita yrittää Kaitsua, just nii.
Se oli kuulemma soittanu sille ja juossu raveissa sen perässä ja kutsunu iltaa
istumaan johonki baariin, mutta Kaitsu ei ollu kauheen innostunut”, oli Merja
nauranut. Salla puisteli mietteissään päätään. Marita ei ollut koskaan tajunnut
vihjeestä mitään, tälle piti aina paukauttaa asiat suoraan juuri niin
raadollisina kuin ne olivat. Kaitsun tapainen hienotunteinen, ujo nuorimies
tuskin saisi naista ymmärtämään, ettei todellakaan ollut kiinnostunut,
olkoonkin, että tämä oli taannoin avautunut Sallalle.
”Negatiivisten
asioitten sanominen on aina vaikeempaa, kai sä sen tiiät”, oli Merja huomauttanut.
Sitten Merja
oli kertonut kiinnittäneensä huomiota Hannan jollakin tavalla pehmentyneeseen
olemukseen. Hän oli kysäissyt, miten Hannalla ja Samulilla meni, ja Hanna oli
hymyillyt omituisesti ja kuiskannut salaisuuden: he saisivat elokuussa vauvan.
”Siis Samuli
on tosi tiukan tädin kynsissä! Hanna sai sen nalkkiin. Eipä o muut onnistunu”,
oli Salla huudahtanut.
Salla siemaisi
viimeiset pisarat haaleaa kahvia, nousi pöydästä ja siirsi kupin tiskipöydälle.
Hän sai äkillisen tarmonpuuskan ja laski vettä altaaseen, pesi aimo röykkiön
astioita, pyyhki pöydät ja ikkunalaudan pölyt ja lakaisi leivänmurut huolella.
Ulkona maaliskuinen ilta-aurinko kultasi puiden latvukset ja sulatti vettä
katoilta. Kirkas taivas enteili pakkasyötä kruunaamaan huumaavan kauniin
keväisen päivän tunnelman. Olisi hienoa lähteä ulos nuuhkimaan kevään tuulia,
mietti Salla. Pitkästä aikaa hän tunsi olonsa mainioksi. Rauma oli oikeastaan
oiva paikka asua, sieltä voisi jopa löytää ystäviä, ehkä läheisempiäkin.
Itsekseen
hymyillen Salla suuntasi olohuoneeseen ja päätti lukea hetken jotakin hyllystä
löytyvää romaania, ennen kuin kävisi kävelyllä. Hän istahti nojatuoliin, muttei
avannut kirjaa, vaan jäi miettimään, ketä voisi pyytää mukaansa iltakävelylle.
Henna olisi tietenkin luonteva vaihtoehto, tämähän oli vienyt hänet ja Merjan
ravintolaankin. Henna oli kuitenkin tainnut mainita lähtevänsä jo sunnuntaina
opiskelupaikkakunnalle, jottei tarvitsisi maanantaina herätä niin aikaisin.
Sitten oli
Joonas, ihan mukavantuntuinen tyyppi, joka oli Kalliohovissa tanssittanut
Sallaa useasti. Jostakin syystä Salla oli kuitenkin hieman varautunut miehen
seurassa, ehkä siksi, että tällä tuntui olevan haku päällä liiankin selvästi.
Anttonia hän ei oikein jaksanut, ainakin humalassa tuo oli päästänyt suustaan
lähinnä rasittavia kaksimielisyyksiä. Seurueen naisiin Salla ei ollut
tutustunut niin hyvin, että olisi viitsinyt kysyä edes puhelinnumeroita. Kaiken
ehtisi aikanaan.
Olihan
tietenkin Pirkko, joka varmasti lähtisi mielellään esittelemään Rauman sokkeloita,
mutta Salla hylkäsi ajatuksen tuoreeltaan. Pirkko olisi tietenkin kysellyt
illasta ummet ja lammet, eikä Sallaa huvittanut kertoa kaikkia pöhköyksiä,
joita yökerhossa ja Joonaksen luona oli sattunut. Niistä sitä paitsi joutuisi
kuitenkin kertomaan maanantaina töissä. Niinpä Salla lähti yksin ulos.
Palattuaan
Salla avasi valitsemansa kirjan, iänikuisen Rauha S. Virtasen ”Ruususen”. Hän
oli lukenut sen viimeksi viitisen vuotta aikaisemmin. Hän piti tarinasta sen
ylettömän siveästä kerronnasta huolimatta. Aikansa lapsi, hän ajatteli ja
mietti, että tarinassa olisi yhtä hyvin voinut olla hän itse — ja Mikael.
Asetelma oli sama, nuori nainen ja naimisissa oleva mies. Kirjan tarina päättyi
kauniisti päähenkilöiden eroon, eikä mitään arveluttavaa ollut päässyt
tapahtumaan. Salla uppoutui lukemaan mielikohtiaan, eikä edes ensin huomannut,
että puhelin soi.
Hän ei
vastannut heti.
27. luku
Mikael ei
olisi halunnut lähteä töihin. Hän ei olisi edes jaksanut nousta sängystä. Elämä
kulki samoilla raiteilla samaan suuntaan aina vain ja ikuisesti. Aamulla ylös,
lasten kiskominen hereille, jomman kumman kuljettaminen kouluun, vaimon
kiirehtimistä ja tummia silmänalusia, ajoittaista kylmyyttä ja jopa
välinpitämättömyyttä. Sitten Teivoon tallille, puheluita, palavereja henkilökunnan
kanssa, hiittejä, Maaritin välttelyä, puuduttava ajomatka raveihin useimmiten
yksin. Raveissa piti jaksaa kuunnella epärealistisia uskomuksia huonoista
hevosista, moitteita epäonnistumisista, kestää sekä kiitokset voitetuista
lähdöistä että kylmyys, loska, tuuli, silmiin asti lentävä pyry ja ajo takaisin
kotiin pimeässä, lopen väsyneenä, hirviä ja muita autoja väistellen.
Kodin
ilmapiiri oli talven aikana muuttunut. Mari ei valittanut olostaan, mutta jokin
naista vaivasi. Tämä oli poissaoleva, ei tullut iltaisin lähelle, tosin sitä ei
muutenkaan ollut viime vuosina tapahtunut kuin ajoittain. Mari ei enää tuntunut
välittävän, oliko Mikael iltoja kotona vai ei, ja silloin harvoin, kun vapaita
oli, Mari käytti tilaisuutta hyväkseen ja lähti kaupungille ystäviensä kanssa
tai katosi talliin Kaisan ja Emmilotan avuksi.
Mikael oli
väsynyt tähän kaikkeen, jostakin syystä häneltä oli kadonnut motivaatio tehdä
työtään, jota oli aina rakastanut. Sinä sunnuntaiaamuna katon kuvioita
tuijottaessaan Mikael tajusi olevansa lopussa. Hän oli yrittänyt jaksaa olla
kotona vaimon toiveiden mukaisesti, oli kiinnostunut lastensa koulunkäynnistä
ja harrastuksista. Hän oli jopa täytellyt tiskikonetta ja vieläpä nostellut
lasten vaatteita naulakkoon eteisen lattialta.
Kun Mikael
hätkähtäen huomasi, ettei Marilta ollut irronnut kiitoksen sanaakaan hänen
ponnisteluistaan huolimatta, hän hautautui peittoihin ja päätti olla lähtemättä
minnekään koko päivänä. Silloin tietenkin vaimo raotti ovea, pujahti huoneeseen
suuren vaatekorin kanssa ja ilmoitti kolealla äänellä, että herran olisi
parempi nousta, kun kännykkä soi jo seitsemättätoista kertaa eteisen nurkassa
ärsyttävällä äänellä ja että kellokin oli jo sen verran, ettei mies kohta
ehtisi kaahaamatta tämän sunnuntain raveihin.
Mikael ähkäisi
ja käänsi mielenosoituksellisesti kylkeä. Hänen mieleensä tupsahtivat
tammikuiset mehevät riidat, joiden tuloksena oli tullut luvanneeksi vuokrata
Tammelan kaksion jollekin opiskelijalle. Kaisalle vaikka. Mari oli luvannut
auttaa, jos vuokraamisesta ei tulisi mitään. Ei ollut tullut. Mikael ei ollut
saanut aikaiseksi mitään ylimääräistä, eikä hänellä ollut pienintäkään halua
päästä asunnosta eroon. Viimeksi eilen vaimo oli kysellyt kyllästyneen
oloisena, oliko asia edennyt, ja Mikael oli murahdellut jotakin epämääräistä,
josta saattoi päätellä mitä hyvänsä.
”Ei mulla
riitä voimat mihinkään”, huomasi Mikael huokaavansa.
”Sanoiksä
jotain?” Mari havahtui kesken puhtaiden vaatteiden kaappiin järjestämisen.
Mikael ei
vastannut.
”Voisitsä edes
puhua mulle?”
Äänensävy oli
entistä kärsimättömämpi. Kun Mikael avasi silmänsä, Mari tapitti häntä puolen
metrin päästä.
”Et kai sä
meinaa sanoo et olet masentunu ja uupunu ja väsyny tai muuta sontaa? Aina oot
muualla ku täällä, okei, välillä olet kotonaki ja joskus oot jopa siivonnu
keittiöö, kaks kertaa tai jotain, ja mä teen sitte vaatimattomasti kaiken muun.
Paljon tommonen auttaakin. Ala nousta, mua ei paljoo kiinnosta miltä susta
tuntuu. Ei tää oo mikään liitto saatana, ei meitä yhdistä mikään muu ku tää talo
ja noi kersat. Jos tekee mieli pysyä täällä, olis paras niinku alkaa välittää
mustaki eikä vaan joistain hevosista. Onko paljon vaadittu, että joskus sais
lämpösen katseen tai vaikka kukkia kun yömyöhällä ajelet kotiin? Vaikkei sekään
mitään auta. Onneks mulla on oma elämäni, niin en ihan kokonaan riudu.”
Mari vaikeni,
kääntyi kaappeihin päin ja jatkoi vaatesavottaansa. Mikael ei osannut sanoa
mitään. Hän oli lamaantunut. Marin sanat kylmäsivät, niistä kuulsi
välinpitämättömyys ja jopa halveksunta. Oma elämä, mitä sekin mahtoi
tarkoittaa? Ja kaiken tämän vuodatettuaan vaimo kehtaa vielä odottaa lämmintä
katsetta tai vittu jotain kukkia!
Äkillinen
adrenaliinipurkaus loi hieman eloa peittojen alla valuvaan mieheen. Hänen
täytyi terästäytyä, ainakin puolustautua.
”Susta ei
näytä irtoovan muuta kun jäätä”, hän kivahti noustessaan jousena ylös sängystä.
”En olekaan ennen saanu noin kylmää tekstiä päälleni, enkä takuulla enää ota
tommosta vastaan. Jos viä kuvittelet että mä viittin jotenki auttaa sua, ni
turhaan odotat. Jos sä haluisit mun jäävän tänne, luulis sullaki olevan jotain
velvollisuuksia mua kohtaan. Välittäsit edes! Mutta ei, koskaan et tu vastaan
kun mä tuun illalla väsyneenä töistä, silmät tihrussa hirvien vahtimisesta, et
kuule ole ikinä lämmintä kylpyä laittanu pakkasravien jälkeen tai lämmittäny
saunaa että lämpenisin edes vähän. Ei kuule paljo kiinnosta, mitä sullekki
kuuluu, kun sä et edes yritä olla vaimo. En mä tommosta jääkasaa nainu
perkele.”
Mikael painui
suihkuun. Mari huusi hänen peräänsä jotakin, josta hän ei halunnutkaan saada
selvää. Tuo akka oli saanut hänet palaamaan jouluksi kotiin lupaamalla yrittää
osaltaan lähestyä uudestaan. Jossakin vaiheessa, ehkä jo heti tammikuussa,
joskaan siitä Mikael ei ollut aivan varma, vaimon yritys oli hiljalleen
hiipunut, ensin viileän asialliseksi, sittemmin kalseaksi ja hyytäväksi. Mikael
oli ihmetellen yrittänyt paikata tilannetta olemalla ystävällinen, hoitamalla
omat tavaransa pois silmistä ja tekemällä edes joitakin pieniä askareita.
Kaikki turhaan. Mari onnistui puheenvuorollaan mitätöimään senkin vähän, mitä
Mikael oli jaksanut talven aikana kotona tehdä lunastaakseen lupauksensa. Ei
hän pystyisi enää ponnistelemallakaan olemaan läsnä kotona. Paikalla hän
saattaisi kyetä olemaan, mutta sekin tekisi varmasti tiukkaa.
Mikaelin
ajatus karkasi Sallaan. Hänen vatsaansa vihlaisi ilkeästi. Sama sykkivä tuskan
tunne kuin joskus aiemminkin alkoi voimistua palleassa. Miksei hän ollut
soittanut naiselle? Takuuvarmasti tämä ei haluaisi enää kuullakaan hänestä näin
pitkän hiljaisuuden jälkeen. Eihän Salla ollut käynyt raveissakaan kuin kerran
koko talvena, ei liioin ottanut yhteyttä. Miksei? Olikohan kuvioissa joku mies?
Mikael kietoutui huomaamattaan yhä syvemmälle epätoivoonsa. Mari tuntui
työntävän häntä kauemmas etääntyen samalla itse, ja myöhäissyksyn tapahtumien
seurauksena Sallakin oli menetetty. Mikael pesi voipuneena hiuksensa, kuivasi
itsensä ja päätti vielä yrittää.
”Mari”, hän
huhuili ylätasanteelta alas keittiöön, josta kuului kiivasta astioiden kilinää.
Kun se vaimeni hetkeksi, hän jatkoi:
”Mä en haluis
luovuttaa. Ei nyt, kun me on yritetty. Ei vielä.”
Viimeisen
lauseen hän kuiskasi itselleen. Alhaalta kuului vastaukseksi entistä äkäisempää
kilinää. Mikael huokasi, kävi pukeutumassa ja ajatteli mennä haukkaamaan
jotakin nopeaa aamupalaa ennen lähtöään. Mari istui pöydän ääressä tyynen
näköisenä.
”Mistäs ny
tuulee? Onkse sun huora jättäny?” hän laukoi yhtä luontevasti kuin olisi
toivottanut hyvän huomenen.
Mikael
tyrmistyi niin, ettei osannut sanoa mitään. Syömättä palaakaan hän käveli saman
tien eteiseen ja ovesta ulos, palasi hakemaan takkinsa ja ajoi pois. Pitkä
työpäivä odotti.
Ravit
loppuivat vähän ennen kuutta. Muutamaa lähtöä oli uusittu useampaan kertaan, ja
Mikael oli syyllistynyt moneen rikkeeseen. Hän oli johtanut volttia liian
nopeasti, murtautunut maalisuoralla, lyönyt hevosta piiskalla liian kovaa,
aiheuttanut yhden lähdön uusinnan kahdesti sillä seurauksella, että hänet
poistettiin valjakkoineen lähdöstä. Päivän saldoksi jäi parit sakot ja muutaman
päivän ajokielto. Yhden voiton hän oli silti onnistunut ajamaan hevosella, joka
ampaisi suoraan kärkeen ja jota ei tarvinnut käytännössä ajaa ollenkaan.
Mikael istui
autossaan ja toivoi, että hevosten omistajat lakkaisivat jo häiritsemästä häntä
soitoillaan. Hän puhui, yritti esittää asiansa tiiviisti ja ymmärrettävästi, ja
viimein hänen suljettuaan upouuden langattoman NMT-puhelimensa se ei enää
soinut. Mikael oli väsynyt. Hän ei tuntenut mitään, ei jaksanut ajatella
mitään. Hän ei osannut tehdä muuta kuin käynnistää auton ja lähteä ajamaan
kohti Pirkkalaa.
Tie oli kuiva,
nastat rapisivat asvaltilla. Oli uskomattoman kuulas ja kaunis kevätilta.
Mikael ajoi ja antoi ajatustensa kulkea omia reittejään. Tieosuus oli
metsäinen, kuten yleensä, ja puut vilahtelivat näkökentän reunoilla. Mikael
tuijotti turtana vastaantulevia autoja, näki pientareella hirven muotoisen
hahmon, joka asteli rauhallisesti kohti tietä. Hirven? Lukkojarrutus, takana
tuleva auto melkein puskurissa, ketjukolari lähellä. Autojonot pysähtyivät
viime hetkellä kummastakin suunnasta ja suunnaton uroshirvi purjehti tyynenä
kohti ruokapaikkojaan.
Mikaelin kädet
tärisivät, eikä ajamisesta tahtonut tulla mitään. Hän pysähtyi seuraavalle
levähdyspaikalle ja huokasi syvään. Sydän hakkasi yhä. Hän sammutti auton ja
vain istui. Hänen eteensä piirtyivät Sallan tummat hiukset, ne hulmusivat
tuulessa ja tuntuivat kutittavan kasvoja kuten unessa, ja äkkiä ne olivat
raskaat, tahmeat, verenpunaiset. Mikael havahtui horteesta ja ravisti päätään selkiyttääkseen
ajatuksensa. Hän oli arviolta tunnin matkan päässä kotoa, ehkä kahden tunnin
matkan päässä Raumalta. Salla.
Puhelin oli
Mikaelin kädessä, vaikkei hän muistanut tarttuneensa siihen. Sallan numero oli
puhelimen muistissa varmuuden vuoksi. Kuin unessa mies etsi numeron ja painoi
vihreää luurinkuvaa. Kenttä oli heikko, yhdistäminen kesti ikuisuuden. Viimein
kuului rahiseva valintaääni. Mikael antoi puhelimen soida. Hän tiesi, että
Salla vastaisi.
28. luku
Salla vilkuili
kelloa kärsimättömänä. Kahdeksan yli yhdeksän. Mikaelin olisi pitänyt tulla jo.
Sallaa ihmetytti edelleen, mikä sai miehen soittamaan niin pitkän hiljaisuuden
jälkeen. Jokin tämän äänessä oli saanut Sallan levottomaksi. Mikael ei ollut
sanonut kuin että tulisi Sallan luokse kahden tunnin päästä, jos vielä saisi
tulla. Salla vaelsi olohuoneesta keittiöön ja näki auton kääntyvän talon
pihaan. Sen täytyi olla Mikaelin uusi Omega, tummansininen sekin.
Ennen kuin
mies ehti soittaa alaoven summeria, Salla oli juossut portaat alas. Hänen
sydämensä hakkasi, posket hehkuivat ja häntä kummastutti. Mikael astui
portaikkoon, ja mitään sanomatta veti naisen syliinsä jääden ovensuuhun kuin ei
kykenisi liikahtamaankaan.
”Älä paa
valoo”, mies kuiskasi ensimmäisiksi sanoikseen. ”Mennään ylös näin hämärässä.”
Ennen kuin
Salla sulki asuntonsa oven heidän perässään, hän kuuli alakerran mummelin oven
aukeavan ja hiljaisen hämmästelyn pimeässä kulkevista hiippareista. Häntä ei
olisi voinut vähempää kiinnostaa mummelin sekavat vahtimiset. Mikael oli viimein
hänen luonaan. Mies vaikutti olevan pois tolaltaan.
”Istu tohon ny
ekana, mä tuon sulle jotain. Mitä sä haluut?” uteli Salla.
Mies tuijotti
häntä hetken mitään sanomatta, istahti sitten vasta hankitulle sinisävyiselle
vuodesohvalle ja painoi päänsä käsiinsä. Salla odotti itsekin yllättyneenä
kärsivällisyydestään. Viimein kuului tukahtunut toivomus:
”Mä haluun
jäädä yöks tänne. Onksulla kaljaa?”
Mikael joi
kolme pulloa olutta, jotka olivat sattumoisin jääneet Merjalta. Muuten Sallan
jääkaapissa olisikin ollut vain yksi siideri. Vasta sen jälkeen mies oli valmis
puhumaan. Hän kertoi ensin viime tingassa välttämästään hirvikolarista, mikä
sai Sallan selkäpiin karmimaan. Hänen puheensa takelteli hieman hänen
selvittäessään, miksei ollut joulukuun vierailun jälkeen ottanut yhteyttä.
Salla oli vaiti, ilmaisi nyökkäyksin ymmärtävänsä. Arkaillen Mikael mainitsi,
että heillä oli ollut kotona aamulla paha riita, jonka seurauksena hän ei
voinut mennä enää kotiin. Ei ainakaan heti.
Salla kuunteli
miestä ja päätti yrittää kestää tämän vuodatuksen. Häntä säälitti
romahtamaisillaan oleva otus, joka haki turvaa hänen luotaan. Hän tiesi, ettei
Mikael lopulta jäisi hänen luokseen, mutta koska hänellä ei ollut muitakaan
sidoksia ja koska mies vaikutti häneen väkevämmin kuin kukaan muu hänen
tapaamansa ihminen, hän halusi antaa tälle mahdollisuuden kokea edes hetken
hyvän olon. Äkkiä hän tajusi olevansa sohvallaan istuvaa kokenutta miestä
vahvempi. Hän pystyi ajattelemaan realistisesti, hän ei ollut epätoivoinen.
Mikael huokasi
raskaasti. Hän oli kertonut Sallalle jälleen enemmän kuin oli aikonut.
Oikeastaan hän ei ollut edes aikonut tulla Sallan luokse. Jokin oli vain pannut
hänet soittamaan ja ajamaan Raumalle. Sallan luona hänen oli parempi olla kuin
muualla. Levollisempi. Hän tiesi, että Sallaan voisi luottaa. Hän tiesi, että
Sallalle ei voisi valehdella. Nainen tunsi hänet ja tiesi, mitä hän kävi läpi.
Ainoana ihmisenä maailmassa. Sen vuoksi Sallan pieni koti oli Mikaelille kuin
keidas. Silti hän ei tohtinut paljastaa koko tuskaisaa totuutta. Hän ei
halunnut näyttää, miten uuvuksissa oli. Jonkinlaisen kulissin Mikael halusi
säilyttää.
Osin sen
vuoksi Mikael sävähti, kun Salla istahti hänen viereensä, vaati katsomaan
silmiin ja sanoi:
”Taidat olla
aika rikki. Mitä sä haluut et mä teen?”
Mikael ei
osannut vastata. Salla oli ihmeellinen. Tämä nainen välitti siitä, miltä
hänestä tuntui. Ei kukaan muu ainakaan kehdannut näyttää välittävänsä. Mikael
pudisti päätään. Ei häneltä saanut kysellä moisia nyt.
”Mikael?”
Sallan ääni
oli lempeä mutta vaativa.
”Mun täytyy
tietää mitä sä haluut etten mä hajota sua lisää. Vaikka mitä on ollu, vaikket
sä ole soittanu saati käyny, mä välitän susta silti enemmän ku kestään muusta
ikinä. Vaikka sä mitä päättäsit tän jälkeen, ja takasi sä meet, tottahan mä sen
tajuan, silti mä välitän. Mieti sitä.”
Salla nousi,
meni hetkeksi keittiöön. Hän halusi antaa Mikaelille rauhan miettiä.
Muutaman
hiljaisen minuutin kuluttua Salla kuuli miehen kutsuvan häntä.
”Sä kysyit
mitä mä haluun”, tämä mutisi. ”Mä en pysty kertoon sitä, kun en itekkään tiedä
mitä mä haluun. Siis oikeesti.”
Mikael huokasi
eikä katsonut kohti.
”Nyt mä
tartten vaan sut tähän näin. Älä tee muuta, jos ei ole pakko, tule mun
lähelle.”
Mikael ojensi
kättään ja veti Sallan sohvalle viereensä. Nainen värähti, eikä saanut enää
pidäteltyä paljastavaa voihkaisua. Hän halusi miestä, janosi tämän käsien
kosketusta, suuta, paljasta ihoa, kuumaa vartaloa. Epätoivon keskelläkin Mikael
oli oitis valmis vastaamaan Sallan vaateliaaseen kutsuun, olihan hän kuitenkin
mies.
Mikael
havahtui kesken unen. Hänen vieressään nukkui nainen, joka ei takuulla ollut
Mari. Hän ei ollut kotona, huone näytti oudolta. Niinpä juu, hän muisti, hänhän
oli ajanut Sallan luokse, kun oli tuntunut siltä, ettei voisi mennä kotiin. Hän
varmistui, että nainen todella nukkui, ennen kuin nousi ja tassutti keittiöön.
Pihavalot loivat huoneeseen sen verran kajoa, että sisällä näki kulkea ilman
valoja. Pari isoa lasillista kylmää vettä huuhtoi oluen jättämän tunkkaisen
maun suusta.
Tuoli kolahti
Mikaelin vetäessä sitä ruokapöydän alta. Toivottavasti Salla ei herännyt, hän
jouti kyllä valvomaan yksikseen. Mikael uppoutui miettimään, miten hyvä hänen
oli olla Sallan luona, olo oli levollinen ja luonteva. Hänen oli pakko jotenkin
saada elämäntilanteensa muuttumaan semmoiseksi, että voisi viimein ottaa Sallan
omakseen. Jos nainen enää halusi. Salla oli toki vakuutellut välittävänsä,
mutta Mikael ei uskaltanut luottaa.
Ajatus
palaamisesta Pirkkalaan tuntui ahdistavalta. Miksi ihmeessä hänen olisi mentävä
takaisin moiseen pakastimeen? Siellä häntä ei arvostettu enempää kuin
ruohonleikkuria tai aidanseivästä. Hän kantoi rahat kotiin, ne kyllä osattiin
hyödyntää. Muuhun häntä ei sitten tarvittukaan. Hän oli uupunut yrittämään,
mutta hän oli myös liian väsyksissä kyetäkseen tekemään asialle mitään. Olisi
tarvittu tarmonpuuska, masennuslääkettä tai edes vähän ihmisarvoa, jotta hän
olisi jaksanut panna asioihin vauhtia. Jollakin keinolla piti saada Mari
vakuuttuneeksi siitä, että ainoa ratkaisu olisi ero. Ensin asumusero, sitten
varsinainen avioero.
Työn
hoitaminen edes jollakin tavalla söi Mikaelin voimia, niin ettei hänestä ollut
puuhaamaan eroa. Jos Mari ei olisi halukas hoitamaan tarvittavia järjestelyitä,
pitäisi palkata joku juristi hoitamaan niitä. Sekin tuntui liian hankalalta.
Että pitäisi itse jaksaa tehdä jotakin. Soittaa puhelimella ja kertoa
asioistaan ventovieraalle. Ei kiitos. Tätä samaa pientä rinkiä hänen oli
kiertäminen, ellei joku muu ottaisi vastuuta harteilleen. Ja sitä ihmettä
Mikael saisi odottaa. Masentavaa ajatella, että elämä kulkisi niin sileänä
ohitse, ettei siitä saisi otetta.
Mikael hiipi
takaisin sänkyyn, kaivautui peittoon niin liki Sallaa kuin pääsi. Salla olisi
ottanut hänet, tämmöisen luuserin, joka ei pystynyt hoitamaan edes omia
asioitaan. Semmoista onnea hän ei ansainnut. Moiset kohtalot kuuluivat
elokuviin, ei oikeaan elämään. Mikael pyyhkäisi silmänsä peitonkulmaan ja
odotti, että uni tulisi kantamaan hänet vielä hetkeksi irti todellisuudesta
ennen aamua. Juuri ennen nukahtamistaan hän tunsi Sallan painautuvan häntä
vasten. Siitä tuli lämmin olo.
29. luku
Seuraavana
viikonloppuna Salla palasi Tampereelta poikkeuksellisesti jo lauantai-iltana.
Hän halusi olla omissa oloissaan ja miettiä rauhassa Mikaelia ja heidän mahdotonta
suhdettaan. Mies oli ollut aivan tolaltaan, kertonut asioista jotakin ja
jättänyt osan sanomatta. Tämä oli vaikuttanut niin loppuunpalaneelta, että
Salla ei uskaltanut antaa itselleen lupaa alkaa haaveilla uudestaan, että hänen
ja Mikaelin juttu voisi kehittyä. Kunhan mies toipuisi, hän haluaisi varmasti
jatkaa avioliittoaan. Mennyttä oli turha haikailla.
Noustessaan
autosta Salla vilkaisi taloa. Hän oli näköjään lähtenyt kotoa niin
ajatuksissaan, että oli unohtanut valon keittiöön. Sitä ei yleensä tapahtunut
kuin joinakin kiireisinä työaamuina. Salla kiipesi puuportaat ylös ja avasi
oven. Samalla hetkellä keittiössä kaatui lehtikasa, Salla tunnisti äänestä. Hän
jähmettyi paikoilleen. Eivät lehdet yleensä yksikseen vyöryneet lattialle,
joskin tällä kertaa läjä oli päässyt kasvamaan melko korkeaksi. Olihan tuo
mahdollista. Jostakin syystä Sallaa alkoi silti pelottaa. Sydän hakkasi, kädet
hikosivat. Jokin rasahti. Ei voinut olla... Keittiössä täytyi olla joku!
Salla pakotti
itsensä hiipimään keittiön ovea kohti. Vaistomaisesti hän nappasi käteensä
sateenvarjon. Hän ei olisi halunnut kurkistaa ovesta, mutta mitä muutakaan hän
olisi voinut tehdä? Hakea alakerran mummelin apuun? Soittaa kotiin? Paiskata
ovi perässään kiinni ja juosta Joonaksen luokse? Pelkuri, pelkuri! takoi Sallan
päässä. Tämä oli hänen kotinsa, hänen oli selvitettävä tämä itse. Hän keräsi
kaiken rohkeutensa ja astui keittiön ovelle sateenvarjo tanassa ja säikähti
kirkaisua, joka pääsi alakerran mummelin suusta. Nainen lyyhistyi tuoliin rintaansa
pidellen.
”Ottaa niin
sydämestä, voi herrajjestas kyllä Salla nyt mun säikäytit, olin vaan kattomassa
että täällä on kaikki kunnossa eikä ketään sisällä, kun näin että keittiössä
paloi valokin ja kukkiakaan ei kukaan viikonloppuna täällä kastele kun olet
Tampereella kotonas, voi että tukistaa rinnasta, anna vähän vettä. Missähän mun
nitrot, taskussa varmaan...”
Salla oli
tyrmistynyt. Hän ei saanut sanaa suustaan, tarjosi vain tädille lasin vettä ja
saattoi tämän ulos asunnostaan. Vasta oven sulkeuduttua Sallalle alkoi valjeta
erinäisiä asioita.
Joulunahan
hänen ikkunassaan oli vilahtanut valo, kun hän oli palannut kotoa suunniteltua
aikaisemmin, ja samainen mummeli oli kipittänyt portaissa häntä vastaan
säikähtäneen näköisenä. Joskus hän oli ihmetellyt, miten lauantain
mainoslehtiset saattoivat olla jo keittiössä kun hän oli sunnuntai-iltana
palannut reissusta. Ja ainakin kerran oli käynyt niin, että Merja oli soittanut
hänelle illalla ja kysynyt, kenelle hän oli soittanut paria tuntia aikaisemmin,
kun puhelin oli tuutannut pitkään varattua. Salla oli kuitenkin vasta palannut
kotiin, eikä ollut soittanut kenellekään.
Alakerran
mummeli oli käynyt hänen asunnossaan usein, hän päätteli. Pelonsekainen ärtymys
kasvoi kiukuksi ja inhoksi. Miten tuo akka kehtasi käydä toisten asunnoissa?
Vakoilemassa siveettömän elämän jälkiäkö? Soittamassa kaukopuheluita Inarissa
asuvalle sisarelleen? Mitä ihmettä nyt piti tehdä? Kenelle asiasta olisi
pitänyt valittaa, poliisilleko? Salla tajusi, ettei moinen auttaisi. Ei ollut murtojälkiä.
Hetkinen, siis mummolla täytyi olla avain. Miten se oli mahdollista, kun
yleisavain oli vain talonmiehellä, jonka sentään virkansa puolesta olisi
pitänyt olla rehellinen mies?
Salla päätti
soittaa Merjalle. Ystävällä oli niin erilainen tapa ajatella, että tällä oli
usein tuoreita ajatuksia, kun hänen oma järkensä ei riittänyt selvittämään
ongelmia.
”Siis ei
täällä voi kohta enää asuakaan, toi mummeli saa mut hulluks. Höpsähtäneeltä se
vaikuttaa joo, mutta se siis vakoilee asukkaita. Miten sillä voi avainki olla?
Onkohan talkkariki jotenki kuviossa osallisena?”
”Salla hei,
muistakko syksyllä kun sä kerroit että sulta oli avain hukkunu? Sun
postiluukussas oli se lappu ja...”
Nyt vasta
Salla muisti. Alakerran mummu oli, ystävällisyyttään, kuten Salla oli hyvillään
ajatellut, poiminut avaimen pihasta talteen ja sanonut vielä, että ties kuka
sen olisi voinut ottaa. Ja muitta mutkitta tämä oli tietenkin teettänyt
itselleen avaimesta kopion.
”Eipä paljo
huvita asua tässä enää. Merja, sano, mitä mun pitäs tehdä? Turvalukko maksaa,
lukon sarjottaminen uudestaan tämmösen syyn takia ja viä se, että tarttis
kertoo talkkarille ja vuokranantajalle, ei hyvää päivää... Mitä mä teen?”
”Mä varmaan
ilmottasin siltiki poliisille. Ei tommosta tätiä sais kenenkään riesana olla.
Oon mä kuullu kerrostaloissa asuvista kyttääjistä, mutta tää on kyllä jo liian
paksua. Soita sun vuokranantajalle, kerro talkkarille, kai ne ny sua uskoo. Tai
sano sille mummulle, että jos se antaa sulle sen avaimen takasi, eikä vastaavaa
enää satu, sä voit jättää asian sikseen.”
Salla oli niin
vihainen, ettei kyennyt kuvittelemaankaan puhuvansa tuolle naishenkilölle
mitään. Muka hyväntahtoinen, huolehtiva mummeli... Paskat sentään!
”Mä haluun
täältä pois. Joko toiseen kämppään tai takasi Tampereelle. Jos sais sieltä
töitä, vois aatella palaavansa. Mä soitan heti huomenna pari puhelua. Ja ny mä
soitan talkkarille, se saa hoitaa avaimet pois siltä mummulta.”
Kopolan Pirkko
piti tapausta täysin uskomattomana. Hän ei käsittänyt, miten kukaan voisi tehdä
moista. Avaimet tai ei, silkkaa murtautumistahan tuommoinen oli.
”Mitä sä
meinaat tehdä, Salla?”
”Uutta asuntoo
kattelen heti. Onneks se talonmies tajus asian ja kävi heti hakemassa
mummelilta avaimen. Se on aika äijä, esitti asiansa niin fiksusti, että mummu
ei edes tajunnu. Se halus muka tarkistaa, kävikö sen avaimet vintin oveen, kun
sen lukko oli jotenki outo eikä kaikkien avaimet muka aina avannu sitä. Samalla
se testas, oliko nipussa mun oveen sopivaa avainta ja olihan siinä, semmonen
uudenkarhee, kiiltävä avain. Se oli palannu alakertaan mummelin luo ja sanonu
sille, että nipusta löyty kaks erilaista avainta, joista molemmat sopi vintin
lukkoon. Eikä kellään pitäis olla ku yhenlainen avain. Mummo oli änkyttäny
jotain, ettei tajunnu, mistä semmonen avain oli sen nippuun joutunu. Talkkari
oli ottanu avaimen ja sanonu, ettei tällasta saa enää tapahtua ja toimitti
avaimen mulle.”
Pirkko näytti
mietteliäältä. Hän ei uskonut, että Salla voisi löytää uutta asuntoa kovinkaan
nopeasti, ei ainakaan aivan keskustasta eikä niin edullista kuin nykyinen.
”Tiedäkkö,
Pirkko, tää oli kyllä sen verran ilkee juttu, että mä saatan lähtee takasi
Tampereelle, jos vaan löydän töitä.”
Pirkko
nyökytteli. Salla oli mukava ja luonteva työkaveri, josta hän ei olisi halunnut
luopua, mutta ymmärsihän hän toki. Ei hän itsekään olisi halunnut asua talossa,
jossa avaimen löytäjä teettäisi itselleen kopion ja kävisi vakoilemassa toisten
poissa ollessa. Puistatti moinen tapaus.
”Mun pitäis
kysyä yhtä juttua. Haittaakohan jos mä soitan yksityispuhelun?” kysyi Salla.
Pirkon
mielestä sen ei tarvinnut haitata ketään. Salla valitsi vanhan työpaikkansa
numeron ja sai Kristinan puhelimeen. Hän kertoi tälle työstään, josta piti,
valotti vähän muitakin asiaintiloja. Avaimesta kehkeytyneen selkkauksen hän
kertoi juurta jaksaen ja jatkoi:
”Sä varmaan
arvaat, mihin tää johtaa. Mä en osaa aatella asuvani siinä paikassa, olipa se
miten ihana hyvänsä. Ei sulla sattuis oleen mulle töitä edes kesäksi? Pääsisin
takasi Tampereelle. Saisin taas hoitaa Volleeki. Ja pääsis eroon tosta
paikasta.”
Puhelun
jälkeen Salla loisti. Kristina oli luvannut hänelle töitä toukokuun puolesta
välistä elokuun loppuun saakka. Nyt piti enää sanoa itsensä irti. Vajaan kahden
kuukauden kuluttua Salla saisi pakata tavaransa ja kärrätä muuttokuorman
takaisin kotiseudulle. Sen ajan hän todennäköisesti kestäisi asua vakoilevan
mummelin kanssa.
30. luku
”Kohta niitten
pitäis tulla”, huikkasi Merja keittiöstä.
”Ehdikkö Jaana
tänne vielä hetkeks, kun mun kädet loppuu kesken?”
Pikkusisko
pujahti Merjan avuksi rivitalokaksion keittiöön järjestämään tarjottavia.
Patongit piti leikata, salaatti nostaa jääkaapista pöytään, oliivit kumota
kippoon ja kertakäyttölautaset ja muovihaarukat panna paikalleen. Vielä
punaviinipullo ilmottumaan ja valkoviini jäähdyttimeen, lautasliinat ja lasit —
ja tietenkin perunalastut sohvapöydälle.
”Kiitti Jaana,
oot enkeli! En olis selvinny ilman sua. Onko sun pakko lähtee, täällä olis
sulleki varmasti seuraa?”
Jaana oli
kuitenkin ehtinyt luvata lähteä omien kavereittensa kuskiksi, eikä ollut
halunnut perua sitä. Hän totesi, että oli aina mukavaa olla avuksi,
vastavuoroisuusperiaatteella tietenkin, vetäisi takin ylleen ja etsi laukkunsa.
Hänen tarttuessaan ovenkahvaan ovikello soi. Merja vilkaisi kelloa. Tasan kuusi.
Kuka oli noin täsmällinen?
”Onnea uuteen
kotiin”, toivottivat Joni ja Mia.
”Joko sä Jaana
lähet, onks täällä mitään bileitä edes? Me ootettiin tossa pihassa, kun tuli
vähän huonosti noi bussit tänne landelle”, Joni veisteli.
Merja tuhahti.
Ei Kangasala mitään landea ollut, Tampereen rajakin oli niin lähellä, että
kaupungin busseja saattoi käyttää kulkemiseen.
”Kivalla
paikalla tää on, piha on varmaan hieno sitte ku sinne kasvaa jotain. Eteläänhän
toi piha on? Ai kato, krookukset pilkistää jo tosta seinän vierestä!”
Ovikello
keskeytti Mian ihastelutulvan. Reilun 50 neliön kaksioon saapui lisää ihmisiä.
Hanna ja Marita, Sari, Anne ja tämän uusi ystävä Tero, Miika, ja lopulta myös
Salla, joka oli lähtenyt Raumalta vasta viiden jälkeen. Merja oli halunnut kutsua
myös Hennan, Joonaksen ja Anttonin, ja Salla toi heidät mukanaan. Asunto oli
äkkiä täynnä iloista juttelua, naurua, musiikkia, jonka Miika halusi soimaan
taustalle. Merjan kattavasta levyvalikoimasta löytyi monen tyylistä musiikkia
klassisesta Popedaan ja ZZ-Topiin saakka. Jokainen valitsi vuorollaan
mieleisensä levyn, kun edellinen oli loppunut.
”Ottakaa
ruokaa, tosson viinejä kans. Itsepalvelu”, huikkasi Merja musiikin yli. Kun
kaikilla oli ruokaa ja juomaa edessään, Merja hiljensi musiikkia sen verran,
ettei hänen tarvinnut huutaa. Hän toivotti vieraat tervetulleeksi uuteen
kotiinsa, ja kertoi samaan hengenvetoon päässeensä työn alkuun melko hyvin. Hän
oli päättänyt ryhtyä free lance –suunnittelijaksi ja saanut myytyä itsensä
muutamalle mainostoimistolle. Hän suunnitteli pääasiassa kuvallisia logoja
yrityksille, mutta oli laatinut myös pari festivaalijulistetta ja yhteen
tapahtumaan kaiken oheismateriaalinkin lippalakkeihin painettavia kuvia myöten.
”Sen takia
sanoin, kun teistä niin moni on multa kysellyt, ja mä en vielä talvella halunnu
kertoo kaikkia näitä, jos ne ei oliskaan kantanu. Nyt mulla on tilauksia koko
kesäks, viimenen deadline on syyskuun loppuun ja enempää mä en ota vastaan ihan
heti ellei tu jotain tosi upeeta eteen. Ja nyt musa isolle, bileet jatkukoot!
Naapureita on varotettu.”
Kymmenen
aikaan illalla meno alkoi olla jo varsin vilkasta. Hanna hihitti sohvalla,
ettei jaksaisi enää nousta ison mahansa kanssa syötyään aivan liikaa, Miika
tanssi Sarin, Mian ja Hennan kanssa villiä diskotanssia, Anne keräili
kertakäyttöastioita pöydiltä. Joonas seurasi Sallaa minne tämä menikin, eikä
Salla pannut sitä lainkaan pahakseen. Muutama siideri oli saanut hänet
unohtamaan oman tulevan muuttonsa aiheuttaman stressin, ja kun U2:n ”You’re so
Cruel” –kappaleen alkaessa Joonas kiskoi hänet sohvalta tanssimaan, hän unohti
Mikaelin ja Merjan vieraat ja antoi Joonaksen tanssittaa hänet makuuhuoneeseen.
”Puhelin soi,
Merja, missä sä oot?” kuului Annen ääni musiikin yli.
”Tua se on
ulkona Anttonin kans vetämässä sauhuja, vastaa sä vaan”, toimitti Mia.
Puhelu olikin
Hannalle. Samuli oli tulossa raveista ja halusi poimia avokkinsa kyytiin. Hanna
veti takin ylleen ja kiitti Merjaa kivoista kutsuista kulkiessaan tämän ohitse
pihassa. Hetken kuluttua tutunnäköinen punainen Audi kaarsi pysäköintipaikalle.
Hanna heilautti kättään ja löi oven kiinni.
”Tommonen
äijä?” ihmetteli Anttoni Merjalle. ”Kyllä nuori uros parempi on”, hän jatkoi
hiljaisella äänellä. He tuijottivat toisiaan tovin, ja ikkunasta heitä
tarkkaileva Sari oli aivan varma, että kohta he suutelisivat. Anttonia alkoi
kuitenkin ujostuttaa sen verran, että hän ehdotti seuraavan oluen avaamista,
ettei jano pääsisi yllättämään. Merjaa nauratti ja jostain syystä myös ihan
vähän harmitti.
”Merja, siinä
sä oot, olisko sulla mulle paitaa lainata, kun toi Anne onnistu laskeen vettä
lusikalle keittiössä ja kaikki roisku mun päälle?” huikkasi Mia heti Merjan
nähdessään. Merja pyysi hänet mukaansa valitsemaan. Makuuhuoneen ovella he
pysähtyivät. Salla ja Joonas kierivät pitkin Merjan sänkyä nauraen ja
suudellen.
”Jahas, vai
niin”, totesi Merja vinkeästi, ”älkää antako meidän häiritä. Haetaan vaan
Mialle kuiva paita...”
Kun paita
varsin nopeasti oli löytynyt, Salla ja Joonas istuivat sängyn reunalla
vaatteitaan oikoen.
”Vähän
riehuttiin”, selitti Joonas lähtiessään hakemaan lisää juotavaa. Salla hymyili
villisti ja pyysi hiusharjaa lainaksi, ennen kuin seurasi Joonasta.
Merja jäi
makuuhuoneeseen järjestämään peittoja. Koristetyynyt vielä paikalleen, matto
suoraan. Olipa kiva nähdä Salla pitkästä aikaa noin iloisena, mietti Merja.
Ella oli riuduttanut naista niin kauan. Karua, että kumpikin paloi halusta
päästä toisen syliin, eikä hanketta kuitenkaan voinut toteuttaa. Joonas oli
tervetullutta vaihtelua Sallan ankeaan arkeen. Olipa hyvä, että Joonaskin tuli
kutsuttua mukaan. Ja Anttoni...
Merjan ajatus
katkesi, kun joku asetti takaapäin kätensä hänen vyötäisilleen. Kenties...
”Mitäs mun
varasisko haaveilee?” kuului Jonin ääni.
”Huh kun
pelästyin, mä luulin et se oli... Mietin tota Sallaa ja sen juttuja ja sitä,
että oli hyvä kun kutsuin Joonaksen mukaan.”
”Ja Anttonin”,
virnisti Joni. Merja vilkaisi häntä kiukkuisena. Mitä tuokin muka tiesi?
”Kai sen ny
ottallaanki näkee, älä katto noin murhaavasti! Tiensuun pojat tuntuu olevan
ihan hyviä jätkiä.”
Merja repäisi
itsensä irti ja suoristi peittoja vielä vähän. Hän tuhahti, mutta sitten häntä
alkoi jo naurattaa. Joni taisi huomata paljon enemmän kuin ainakaan Salla
suostui uskomaan. Merja kysyi kurillaan, sattuiko Joni tietämään missä Anttoni
oli, ja tiesihän tämä. Nuorukainen istui polvillaan olohuoneessa ja tutki
levyhyllyjä. Nähdessään Merjan hän viittoi tämän viereensä ja tahtoi tietää,
mikä oli Merjan mielilevy. Merja mietti, selitti, että niitä on monta, veti
hyllystä muutaman esimerkin, kurkotti Anttonin editse vielä kauemmas hyllyyn ja
oli horjahtaa tämän syliin. Anttoni ehti ottaa hänestä kiinni, eikä sitten enää
irrottanut otettaan, vaihtoi vain asentoa sen verran, että pystyi nojaamaan
seinään, veti hänet paremmin syliinsä ja hipaisi ujosti huulillaan hänen
kaulaansa. Muutamaan minuuttiin he eivät olisi huomanneet huoneessa olevia
ihmisiä, vaikka toiset olisivat alkaneet soittaa trumpettia.
He havahtuivat
muiden alkaessa puuhata lähtemistä viimeisellä bussilla kaupunkiin jatkoille.
Anttoni kuiskasi Merjan korvaan jotakin, ja Merja nousi ottamaan vastaan
kiitokset mukavista tupaantuliaisista. Salla hämmästyi. Aikoiko Merja jäädä
kotiin? Merja, joka lähti aina jatkoille ja viipyi valomerkkiin saakka? Joonas
nyhti Sallaa hihasta kohautellen kulmakarvojaan merkitsevästi. Pikkuveli kävi
kuumana, heidän olisi parasta mennä, etteivät jäisi bussista ja joutuisi
palaamaan. Salla naurahti ja lähti muiden mukaan. Hän pääsisi kuitenkin
majoittamaan sekä Hennan että Joonaksen tyhjään kotitaloonsa, vanhemmat kun
olivat lähteneet kylpylään ensimmäistä kertaa elämässään. Olivat kai tulossa
vanhoiksi.
”Ne meni”,
totesi Merja. Anttoni nousi hitaasti nurkasta. Hän näytti olevan hiukan
hämillään.
”Täytyyks
meidän siivota eka?” hän tiedusteli ja jatkoi epäröiden: ”Mun pitää käydä
tua...”
Merja ei heti
näyttänyt tajuavan, joten Anttoni katsoi parhaaksi selittää.
”Mä sanoin tua
ulkona että nuori uros on parempi. On siitä joskus haittaaki. No siis mä...
tota...”
Yhtäkkiä
Merjalle valkeni.
”Taisin tajuta”,
hän henkäisi. Anttoni vilkaisi häntä posket punaisina.
”Vähä oli
herkässä”, poika mutisi.
Merjan
korvissa humisi. Anttoni oli hauska, nuori, suloisesti ujo ja niin ihanan
kiihkeä.
”Ei
herkkyydestä mun mielestä mitään haittaa ole”, huokasi Merja saaden Anttonin
posket punoittamaan entistä helakammin. Anttoni hiljensi parhaillaan soivan
levyn äänenvoimakkuutta, nousi ja päätti olla käymättä pesulla. Hän lähti
hitaasti kohti eteistä, josta pääsi sekä kylpyhuoneeseen että makuuhuoneeseen.
Eteisessä hän kääntyi vain huomatakseen Merjan seuraavan hänen liikkeitään
tiiviisti, odottava palo silmissään. Anttoni rohkaisi mielensä.
”Tule...”, hän
kuiskasi Merjalle, ”tule...”
Makuuhuoneen
ovi jäi raolleen.
Anttonin
velipoika Joonas soitti Sallalle joka ilta juhlia seuranneella viikolla. Ensin
Sallaa huvitti, mutta vähitellen häntä alkoi harmittaa. Hän oli muuttamassa
takaisin Tampereelle kuun vaihteessa, hän pääsisi takaisin sinne, missä tunsi
kotinsa olevan. Hän saisi taas hoitaa Vollea, hän pääsisi käymään raveissa. Ja
näkisi Mikaelin. Se jollakin tavalla pelotti. Välttämänsä hirvikolarin jälkeen
Mikael oli soittanut vain kerran, oli kuulemma juonut muutaman oluen ja
ikävöinyt Sallaa.
Vaikka Joonas
oli mukava ja hänen kanssaan oli hauskaa, Salla ei tuntenut häntä kohtaan
erityistä vetoa. Salla piti Joonasta hyvänä kaverina, ja ehkä heidän välillään
oli pieni kipinä, mutta intohimoa suhteessa ei ollut. Ei ainakaan hänen
puoleltaan. Salla ei ollut aivan varma, oliko intohimon puute syy siihen, ettei
hän halunnut edetä pitemmälle vai johtuiko kenties Mikaelista, ettei hän
halunnut päästää tunteitaan valloilleen.
Tarpeeksi
asiaa vatvottuaan Salla kutsui Joonaksen luokseen juttelemaan. Vakavasti, niin
hän sanoi. Joonas tuli sovittuna aikana. Salla istutti hänet kahvipöytään ja he
puhuivat pitkään. Salla kertoi alakerran mummelin tempauksesta, työpaikasta,
kavereistaan Tampereella, Vollesta. Hän totesi varoen, ettei ollut riittävän
varma heidän mahdollisen suhteensa kestävyydestä. Joonas nyökytteli, punehtui,
hymyili, ja sanoi lopulta, ettei itsekään oikein tiennyt, halusiko vakavaa
suhdetta vai jotain muuta.
Salla huokasi
helpottuneena mutta samalla vähän surullisena. Joonas oli mutkaton ja lämmin
ihminen. Tuntui pahalta joutua lähtemään nyt, kun olisi voinut katsella rauhassa,
kehittyisikö tästä mitään syvempää. Muutto sotkisi kuviot, sen hän tiesi. Ei
ollut järkeä yrittää rakentaa mitään vakavaa.
Hiljaisina he
nousivat pöydästä. Joonas tahtoi halata Sallaa. Hän yritti näyttää reippaalta
sanoessaan:
”Tule käymään
täällä kuitenki. Mäkin käyn joskus Tampereella, ainaki jos toi Anttonin ja
Merjan juttu jatkuu. Mutta kyllä mun tulee sua helvetisti ikävä!”
31. luku
Äiti koputti
Sallan huoneen oveen jo kolmannen kerran tunnin kuluessa. Salla sulki
hätäisesti päiväkirjansa ja työnsi sen tyynynsä alle. Oli hankalaa tottua taas
siihen, että asui samassa talossa vanhempiensa kanssa. Onneksi tämä oli
väliaikaista, hän muuttaisi heti, kun saisi kunnollisen asunnon keskustasta.
”Mitä nyt
taas?” Salla huudahti.
”Sua kysytään
puhelimessa. Joku mies, Laine tai mikä se nyt oli”, toimitti äiti.
Salla valahti
hervottomaksi. Mikael. Sen täytyi olla Mikael. Mitä niin tärkeää oli sattunut,
että mies uskalsi soittaa hänen vanhempiensa numeroon? Ja miksi mies yleensä
edes soitti? He eivät olleet edes raveissa jutelleet paria sanaa lukuun
ottamatta. Sydän pamppaillen Salla hiipi eteiseen. Voi, miksei heillä ollut
useampia puhelimia? Miksei hän ollut ostanut omaa NMT-puhelinta? Eihän hän
kaikkien kuullen voinut puhua Mikaelin kanssa. Salla nosti kuulokkeen kuin
peläten sen räjähtävän. Hän yllättyi, miten rauhallisella äänellä sai sanotuksi
nimensä.
”Mikael tässä,
terve. Anteeks kun mä soitin sun kotiin näin, mä selitän sitten miks.
Mikael kyseli
ensin kuulumisia ja jutteli niitä näitä. Hän pelkäsi kertoa asiaansa, häntä
hermostutti. Lopulta Salla joutui kysymään, oliko miehellä oikeasti jotain
asiaa, sillä isän olisi päästävä soittamaan. Mikael kokosi ensin puhelimen
johdon kouraansa. Sitten hän kokosi itsensä ja esitti kysymyksen, joka sai
Sallan posket hehkumaan ja kädet vapisemaan.
Typertyneenä
Salla sulki puhelimen. Mitä ihmettä hän kertoisi kotiväelle? Salla syöksyi
huoneeseensa valitsemaan sopivia vaatteita. Onneksi peilissä näkyivät aamulla
hyvin pystytetty kampaus ja valmiiksi meikatut kasvot, joten niihin ei
tuhraantuisi aikaa. Vaatteet ylle, käsilaukku esiin, oliko hänellä rahaa? Salla
päätti käyttää pakenemistaktiikkaa. Juuri ennen kuin astui ulos ovesta hän
huikkasi vanhemmilleen lähtevänsä nyt Mikael Laineen kanssa tämän autolla
Poriin raveihin ja tulevansa takaisin joskus yöllä. Ihmetelkööt sitä, hän
mietti. Mikaelin auto odotti kadulla portin ulkopuolella.
Joni, joka oli
sattumalta Mian kanssa käymässä, avasi ikkunan kysyäkseen, oliko kuullut
oikein, mutta ehti nähdä vain Sallan sulkevan syvän tummansinisen Opel Omegan
oven perässään. Auto todellakin oli Ellan, Joni tunnisti. Hänen mieleensä
pulpahti hämärä mielikuva siitä, että Kaitsu olisi edellisenä syksynä maininnut
Sallan rakastuneen päättömästi. Joni pudisti päätään. Kuinkahan kauan tätä oli
jatkunut? Sallan ravi-innostus alkoi hiljalleen valjeta hänelle. Eipä ihme,
että Joonasta ei ollut Merjan juhlien jälkeen näkynyt Tampereella.
Muutaman
kilometrin ajettuaan Mikael sammutti radion. Siihen mennessä kumpikaan ei ollut
pystynyt hermostukseltaan puhumaan mitään. Mikael ei tiennyt, oliko Salla
lähtenyt mukaan vain, koska halusi raveihin, eikä Salla käsittänyt, miksi
Mikael yhtäkkiä rohkeni soittaa heille, pyytää hänet kyytiin ja viedä Poriin,
jonka pienellä tallialueella ei voinut pysäköidä nurkan taakse, suojaan muiden
silmiltä.
”Salla”,
henkäisi mies ja vilkaisi naista vieressään. Kasvojen kumma ilme pyöräytti
Sallan vatsan jännityksestä sekaisin. Mikaelin katseessa oli jotakin maagista,
lähes pelottavaa.
”Muistakko kun
kävin maaliskuussa sun luona? Sä sanoit sillon, että tiedät että mä meen
takasin. Mä en menny. Mä oon asunu Tammelassa siitä lähtien ja yrittäny tulla
ehjäks”, aloitti Mikael. Hän nielaisi kuuluvasti, ennen kuin jatkoi:
”Mä olen
tehnyt päätöksen. Anna mun ensin kertoo kaikki. Sitten saat vastata, otatko vai
jätätkö.”
Salla nyökkäsi
typertyneenä. Mies aikoi selvästi työntää ison vaihteen päälle.
”Sä tiedät
mitä mun ja Marin suhteelle kuulu maaliskuussa. Se on vaan pahentunu, ja mä en
oikeesti tahdo jaksaa enää mitään. Jos otan etäisyyttä, mä pystyn tekeen työni.
Siinä se. Mä en pystyis enää asuun kotona. Samaa paskaa tulee koko ajan.”
Mikael
naurahti vaivautuneesti ja vilkaisi jälleen Sallaa. Tämä kuunteli posket
punoittaen, puri huultaan ja tuijotti Mikaelia sekavin tuntein. Seuraavaksi
mies pudotti pommin:
”Me aiotaan
oikeesti erota. Homma on jo vireillä. Asumusero tulee virallisesti voimaan
kunhan päästään allekirjottaan paperit. Aika paljon sälää pitää ottaa huomioon,
ja mä joudun maksaan isot rahat. Mä muutan kirjat pysyvästi Tampereelle. Mari
jää lasten ja eläinten kanssa Pirkkalaan.”
Mikael piti
tauon miettiäkseen, miten ilmoittaisi asian, joka varmasti hätkähdyttäisi
Sallaa.
”Salla, mä oon
kohta vapaa mies. Jos tämmönen ukko vielä kiinnostaa, niin... Salla, mä haluun,
että sä muutat mun ahtaaseen asuntoon mun kanssa, etkä lähde ikinä pois.”
Sallaa
huimasi. Hän katsoi hätäisesti ylöspäin, hautasi sitten kasvonsa käsiinsä ja
itki. Mikael pysäytti Omegan pientareelle ja kääntyi häkeltyneenä halaamaan
naista.
”Mikä sun
tuli? Salla hei, mitä ny?”
Mikael
pelkäsi, hän pelkäsi kuollakseen, ettei Salla halunnut enää tulla. Häntä
pelotti myös, miten suhtautuisi kieltävään vastaukseen. Mikael hukutti kasvonsa
Sallan hiuksiin ja koetti kuvitella, miten pystyisi hillitsemään pettymyksen
aiheuttaman raivon, joka taas estäisi kiukun kyyneleet. Ikään kuin sillä olisi
ollut merkitystä, olihan Salla nähnyt hänet pahemmassakin jamassa. Äkkiä Salla
pyristeli irti, katsoi miestä vakavana, silmät punaisina, ripsivärit poskilla
mustina juovina. Mikael puri hampaansa yhteen. Häntä alkoi jo kaduttaa, että
oli ottanut riskin ja kertonut aikeistaan varmistumatta etukäteen Sallan
tunteista. Salla näki, miten toinen pelkäsi. Hän kuiskasi hyvin hiljaa:
”Mä tulen.”
Miehen
kasvoille suli helpottunut hymy. He takertuivat toisiinsa uudelleen, suutelivat
kiihkeämmin kuin koskaan, kädet etsivät paljasta ihoa vaatteiden alta. Salla
itki yhä, eikä huomannut, että Mikaelinkin silmät kiilsivät.
Mikael niisti,
ennen kuin käynnisti auton ja hurautti takaisin suoralle Porintielle. Salla ei
kiinnittänyt siihen huomiota, vaan korjaili epätoivoisesti meikkiään. Hän
kiitti mielessään jäljellä olevaa kolmen vartin ajomatkaa.
”Olis pitänyt
ottaa puuteri mukaan ja vähän muutakin”, hän naurahti.
Mikael
naputteli ohjauspyörää radiosta soivan kappaleen tahdissa. Hänellä oli levoton
olo. Niin paljon oli vielä tehtävä, ennen kuin he saisivat toisensa oikeasti.
Saattaisi mennä joulukuulle asti, ennen kuin ero olisi selvä. Mikael ei olisi
halunnut odottaa niin pitkään. Olivathan he odottaneet jo lähes kaksi vuotta!
”Salla,
anteeks, jos mä vaikutan oudolta”, sanoi mies äkkiä. ”Me on odotettu niin
kauan, ja nyt kun kaikki näyttää sujuvan, mua pelottaa, että jotain tapahtuu.
Että sä sittenkin lähdet jonkun muun matkaan, tai että meillä kotiväki keksii
jotain...”
Salla pudisti
päätään. Hän ei ainakaan lähtisi, se oli varmaa. Mikaelin vaimoa hän ei
tuntenut, mutta hän yritti rauhoittaa miestä.
”Älä mieti
etukäteen, nautitaan tästä. Onhan se niin, ettei huomisesta tiedä, mutta jos
aina pelkää pahinta, ei ikinä saa mitään.”
Sallaa
hymyilytti. Tässä hän, ikuinen pessimisti rohkaisi toista elämään tavalla, joka
oli itselle vieras. Mitähän heidän suhteestaan tulisi?
Porin ravirata
kylpi ilta-auringossa. Salla yritti nousta Mikaelin autosta kuin se olisi
jokapäiväistä. Hämmästyneitä ilmeitä näkyi tallialueella parveilevien
hevosenhoitajien ja ohjastajien kasvoilla. Mikael viittasi Sallan luokseen ja
kysyi, saisiko tämä aikansa kulumaan hänen työurakkansa ajan. Salla nauroi
vastaukseksi, mutta hiljeni samassa, kun Mikael kaappasi hänet syliinsä ja
suuteli kaikkien nähden.
”Siinä niille
miettimisen aihetta”, mies sanoi niin hiljaa, että sen kuuli vain Salla, joka
jäi seisomaan auton viereen yhtä häkeltyneenä kuin tapauksen nähneet ihmiset.
Salla seurasi Mikaelin menoa ja ehti nähdä Alavillamon Sakun riemukkaan ilmeen
ja kuulla tämän sanat:
”Asiaa, Ella!
Nyt sullon pullat hyvin uunissa.”
Yhtaikaa
onnellisena ja hämmentyneenä Salla heilautti miehille kättään, kääntyi ja
käveli pois tallialueelta etusuoran tuntumaan. Hän istahti penkille
aurinkoiseen paikkaan ja seurasi miltei koko ravit liikkumatta minnekään.
Viimeisten
lähtöjen tietämissä ilma alkoi hiljalleen viiletä. Aurinko ei ollut vielä
laskenut, olihan kesäkuun alku. Salla nousi penkiltä, siirtyi verkkaan
tallialuetta kohti. Tallikahvion nurkalla hän kuuli tutun äänen:
”Ai, että
Ellan matkaan lähdit, mutta mä en kelvannu. Ukkomiehiäkös sitä vaan
kalastellaan?”
Siinä Samuli
Markkanen taas oli, tyhjästä ilmestyneenä, irstas ilme kasvoillaan. Tietäisipä
Hanna, mitä hänen tulevan lapsensa isä päästeli suustaan! Salla tuhahti, eikä
vaivautunut vastaamaan. Hän poikkesi tallikahvion WC:ssä rauhoittumassa,
kuunteli käytävän ääniä ja lähti ulos vasta kun kuuli Mikaelin äänen. Samuli
tulisi vielä hämmästymään, hän ajatteli itsekseen.
”Nyt ajetaan
suoraan kotiin”, ilmoitti Mikael heidän kaartaessaan tallialueelta maantielle.
Salla oli edelleen pökerryksissä tapahtumien saamasta käänteestä. Hän seurasi
Mikaelin käsiä, jotka näyttivät hyväilevän ohjauspyörää kuin naista.
Peltomaisemat ja metsätaipaleet vilistivät ohitse valoisassa kesäkuun illassa.
Ei oikeastaan ollut vielä edes hämärää. Mikael vilkaisi Sallaa. Hän tunsi
olonsa levollisemmaksi kuin vuosiin. Salla katsahti Mikaeliin ja kohtasi miehen
kiinteän katseen. Hän ei tahtonut vielä uskoa iltapäivällä puhuttua todeksi.
”Mullei ole
mitään yöpymisvehkeitä”, hän huomasi. Mikaelia nauratti.
”Ajetaan
jonkin huoltiksen tai kioskin kautta, niiltä saa hammasharjoja. Et kai sä yheks
yöks mitään tarvi. Sitte voit vähitellen muuttaa tavaroitas mun luo.”
Salla
nyökkäsi. Kaipa hän yhtenä iltana voisi pestä meikit vedellä ja saippualla.
Epäuskoinen ilon tunne kupli hänen sisällään ja pyrki onnelliseksi hymyksi
huulille. Mikael painoi radion soimaan ja vilkaisi jälleen viereensä.
Uskomatonta, että Salla istui siinä, että haaveista saattaisi sittenkin tulla
totta. Mikael laski kätensä Sallan farkkujen verhoamalle jalalle. Salla
säteili, hän tunsi pakahtuvansa onnesta. Hän seurasi Mikaelin ajamista, silmien
liikkeitä, harvoja ohituksia rauhallisella, suoralla tiellä.
Mikael
havaitsi heidän saavuttavan hevoskuljetusautoa. Hänen ei tarvinnut kiihdyttää
vauhtia, Porintie oli niin suora, että hitaammasta liikenteestä pääsi ohitse
miltei missä vain. Mikähän hevonen siinä meni, hän aprikoi, olisiko jokin
tuttu, vaikka oma ajokki samalta illalta? Sivusilmällä hän näki jotain tummaa
vilahtavan tien pientareella.
Paniikkijarrutus,
tukahtunut huuto, väistöliike, tumma ruho lähestyy kuin hidastetussa filmissä,
se on suoraan edessä, se tulee suoraan päälle, tömähdys puskuriin, korvia
repivä rysähdys ja luonnoton hiljaisuus.
Vähitellen
Salla tajuaa olevansa hengissä. Kädet eivät tottele, jalkoja ei tunnu. Aavistus
kivistyksestä kasvaa säryksi. Toinen jalka on jumissa, noin, irtoaa se sentään.
Tuulilasista ei näe läpi, hirven ruho lepää puoliksi sillä, puoliksi
konepellillä. Käsissä on verta, nyt ne toimivat. Salla nousee Mikaelin päältä,
hiukset ovat liimautuneet miehen käsivarteen, raskaina, veren tahrimina, mikä
paikka rikki? Avain pois virtalukosta, akun latausvalo jää palamaan. Heikottaa,
pelottaa. Ambulanssi, poliisi, paloauto, Mikael ei liiku, herrajumala, onko
mies kuollut? Vapiseva käsi etsiytyy kaulalle, pulssia ei löydy, löytyypä, ei
hän tiedä... Sallaa huimaa, silmissä mustenee. Ääniä kuuluu, outoa puhetta,
sanat sotkeutuvat.
”Hirvi”,
putoaa Sallan huulilta. Enempää hän ei muista.
32. luku
Aamulehti
5.6.1993:
”Menestyvä
ravivalmentaja loukkaantui eilen hirvikolarissa Porintiellä. Sää oli hyvä,
liikenne vähäistä. Kyydissä ollut nainen sai lieviä vammoja, autoa kuljettanut
ravivalmentaja on sairaalahoidossa. Hänen tilansa on vakaa.”
Ilta-Sanomat
5.6.1993:
”Raju
hirvikolari Porintiellä, ravimies Ella alias Mikael Laine oli useita tunteja
tajuttomana. Kyydissä ollut tuntematon nuori nainen pääsi ruhjeiden paikkauksen
jälkeen kotiin.”
Hevosurheilu
9.6.1993:
”Mikael Laine
ajoi yhteen hirven kanssa rauhallisella Porintiellä viime perjantaina.
Pahannäköisestä jäljestä huolimatta Ella toipunee lääkäreiden mukaan työkuntoon
kolmessa kuukaudessa. Aivotärähdyksestä johtunut muutaman tunnin tajuttomuus ei
aiheuttanut vaurioita, mutta oikea käsi murtui paristakin kohdasta.”
Salla tuijotti
lehdistä leikkaamiaan pikku-uutisia niitä näkemättä. Hän oli itkenyt kuutena
päivänä yhteensä enemmän kuin kai koko ikänään. Merja istui hänen pöytänsä
ääressä ja mietti. Vasta juuri äsken Salla oli pystynyt kertomaan hänelle, mitä
kaikkea tuona perjantaina oli tapahtunut. Mikael oli luvannut Sallalle sen,
mitä tämä oli eniten toivonut. Onnea oli kestänyt vajaan neljännesvuorokauden.
”Mä en voi
mennä sinne sairaalaankaan kun se Mari on koko ajan siellä. Tietenki on.
Sunnuntaina kävin, kyttäsin että se oli menny, istuin siinä Mikaelin sängyn
vieressä ja itkettiin molemmat. Sillä oli kauheet kipulääkkeet, sen päätä särki
ihan tajuttomasti. Se oli ihan sekava, se hoki vaan mulle, ettei se haluu mennä
kotiin, että mä en saa lähtee... Se soitti mulle eilen, se pääsee huomenna
kotiin. Ne päänsäryt on vähentyny, mutta ei ne vielä o kokonaan kadonnu. Kipsin
saa kuuden viikon päästä pois, kolmen kuukauden päästä saa ajaa jos kaikki
menee hyvin, eli ruumis paranee, mut mieli ei kai koskaan. Se haluais mennä
Tammelaan, mutta Mari, se saatanan ämmä on tehny täyskäännöksen, keskeyttäny
eropaperien käsittelyn ja haluu muka yrittää. Pitäis kai uskoa, että se tajus
vasta nyt että se olis voinu oikeesti menettää Mikaelin. Oikeesti mä oon varma
että se tekee tän piruuttaan. Se näki mut siä sairaalassa kun mä olin
perjantaina lähdössä kotiin, ja se katto tosi murhaavasti. Se ei varmana haluu
erota ettei vaan meidän suhde pääse kehittyyn. Mikael sano puhelimessa Marin
sanoneen, että se vasta ny tajus miten paljon se välittää! Paskat se mitään
välittää muusta ku Mikaelin statuksesta ja sen rahoista. Mä en tajuu mitä mä
voin nyt tehdä. En voi enää mennä raveihin, ne kaikki kattoo ja tietää kun siä
Porissa ne näki kaiken. Mut on mitätöity. Mä en vaan voi mennä sinne enää
koskaan.”
Salla itki
taas.
”Ihan
käsittämätöntä että siihen tuli tommonen käänne. Ihme soutamista ja
huopaamista! Tosi kusipää muija jos se pelkästään ilkeyttään tän tekis”,
puuskahti Merja. ”Mut toisaalta, kai se on niin, että tommonen onnettomuus tuo
esiin semmosiaki tunteita joitten on luullu jo kuolleen. Mari varmaan huomas,
että se välittää Mikaelista sittenki enemmän ku se kuvitteli, ja sit sillä on
joku moraalinen velvollisuus huolehtia toisen asioista. Ellahan ei ny pääse ees
ajamaan autoo hetkeen, vaikka käden takia se kai vois ku sillä on automaatti.
Niinhän sä sanoit.”
Salla
nyökkäsi. Aivotärähdys oli aiheuttanut jatkuvan säryn lisäksi rajuja
migreenikohtauksia, jotka ainakin vielä olivat niin voimakkaita ja yllättäviä,
että Mikaelin ei olisi turvallista ajaa, ennen kuin ne lievenisivät.
Lääkäreiden mukaan lopputulosta ei pystynyt ennustamaan, jotkut vain paranivat
joko osittain tai kokonaan ja joillekin vaiva jäi loppuiäksi.
”Mutta ihan
varmana vaan mua kiusatakseen se haluaa miehensä takas. Se pitää kii kynsin ja
hampain nyt kun se sai todisteita siitä että meidän välillä on jotain. Mulla ei
ole siinä paljon sanomista, se pystyy pitään Mikaelin jos se haluaa. Onhan ne
lapsetkin ja se kotitalli. Musta tuntuu että mä en jaksa elää yhtään enää.”
Merja istahti
Sallan viereen. Ystävä oli niin hauras ja epätoivoinen, että ainoa, mikä
saattoi edes hiukan auttaa, oli lämmin halaus. Muuta Merja ei osannut tehdä.
Mari tuntui
olevan koko ajan läsnä. Vaimon tyyli oli täysin muuttunut, tämä jutteli
Mikaelille asioistaan, huolehti, että miehellä oli hyvä olla, muisti kysyä
vointia, hoiti kipsattua kättä, toi särkylääkkeitä ja varmisti tavan takaa,
ettei vain ollut unohtanut mitään. Mari oli hereillä, kun Mikael lähes joka yö
havahtui painajaisistaan hiestä märkänä. Unet olivat erilaisia, mutta ne
päättyivät aina samaan kuvaan Sallan hiuksista, jotka hulmusivat miehen
kasvoilla ja muuttuivat yhtäkkiä verisiksi.
Mari ei
koskaan paljastanut heräävänsä Mikaelin huutoon. Hän yritti olla välittämättä
sanoista, jotka kaikuivat heidän talossaan yö yön jälkeen: ”Salla, Sallaaa, älä
jätä, tule takaisin...” Mari oli järkyttynyt kolarista sen verran, että oli
päättänyt yrittää paikata heidän liitossaan sen minkä vielä pystyi. Sen lisäksi
hän halusi varmistaa, että Mikael ja Salla eivät enää kohtaisi. Hän ei halunnut
menettää miestään ainakaan Sallalle, se oli takuuvarmaa. Jos he joskus eroaisivat,
syynä olisi se, että hän haluaisi lähteä, ei Mikael. Aluksi Mari oli joutunut
pakottamaan itsensä ystävälliseksi, mutta hänen omaksi yllätyksekseen lempeän
olemuksen loihtiminen tuntui koko ajan helpommalta. Tilannetta ei ainakaan
huonontanut se, että Mikaelkin tuntui pitävän hänen uudesta tyylistään, ja
kaiken kukkuraksi lapset olivat vähitellen lakanneet kiukuttelemasta
pikkuasioista.
”Ehkä tämä
vielä kannattaa”, huokasi Mari ääneen.
”Mikä niin?”
uteli Mikael, joka oli ilmestynyt Marin taakse tämän huomaamatta.
”Ei mikään”,
pelästyi Mari. ”Tai siis tää meidän liitto. Se, että me yritetään vielä.”
Viisi viikkoa
onnettomuuden jälkeen Mikael ei enää joka hetki miettinyt Sallaa. Hän oli
alkanut sopeutua ajatukseen asua Pirkkalan kodissa yhdessä perheensä kanssa.
Jotenkin se tuntui helpottavalta. Ero, kaikki sen mukanaan tuomat ongelmat
lasten tapaamisista ja omaisuuden jakamisesta lähtien olisivat aiheuttaneet
ylen paljon vaivaa ja järjestelyitä. Tunteet vain tekivät kiusaa. Ajoittain ne
repivät häntä niin että hänen oli lähdettävä metsään rauhoittumaan. Sitä, miten
Salla kesti tilanteen, hän ei voinut vielä edes ajatella. He olivat jutelleet
muutaman kerran puhelimessa, mutta tapaamaan he eivät olleet päässeet. Ehkä
niin oli parempikin, mietti Mikael, sillä heidän kohtaamisensa olivat aina niin
täynnä kiihkoa, että ainakin hän itse tiesi olevansa aseeton sen edessä.
Mikael olisi
kuitenkin halunnut kertoa Sallalle, miksi hänen oli aikomuksistaan huolimatta
yritettävä rakentaa vanha liittonsa kuntoon vielä tämän kerran. Hän ei vain
tiennyt, miten pystyisi tekemään sen. Hän ei liioin ollut varma, haluaisiko
Salla kuulla selityksiä. Sen vuoksi hän lykkäsi asiaa tulevaisuuteen, siihen,
kun pystyisi taas itse ajamaan, siihen, kun he voisivat helposti tavata jossakin,
ehkä siihen, kun sairausloma loppuisi.
”...ollut ihan
kunnossa aamulla, ihmeen huono olo, siks mä en sitte lähteny.”
Mikael tajusi
istuvansa omassa keittiössään. Mari puhui jonkun kanssa puhelimessa.
”Kai se jotain
stressiä, ei ihme tässä tilanteessa. Joo, huomenna sitte. Moidå.”
Mari istahti
Mikaelia vastapäätä, katsoi tätä uteliaana, kuin miettien, mitä tämän päässä
liikkui. Mikael silmäili Marin kasvoja, vaaleansinistä pikkuruutuista
paitapuseroa, jonka pari ylintä nappia oli auki. Vaimo näytti onnelliselta.
Itse asiassa nainen säteili. Mikael suoristi ryhtinsä huomaamattaan. Tämmöiseen
Mariin hän oli aikanaan ihastunut. Iloiseen, säteilevään, kauniisti hymyilevään
naiseen, jonka aurinkoisuus oli vähitellen hukkunut arkeen ja jonka ajatukset
olivat jääneet hänelle vieraiksi. Mikael ajatteli tehneensä oikean ratkaisun
alistuessaan Marin vaatimukseen yrittää vielä kerran, siitäkin huolimatta, että
tiesi kaipaavansa Sallaa aina. Hyvinä aikoina kaipuu olisi hallittavissa, mutta
huonoina hetkinä sietämätöntä, raastavaa.
”Näytät
kauniilta. Minne sä huomenna meet?”
”Ilonan kanssa
kävelylle. Otakko kohta kahvia?”
Mari pyörähti
touhuamaan, ja tovin kuluttua pöydässä oli kaksi höyryävää kuppia ja muutama
keksi.
”Mulla olis
kerrottavaa sulle, Mikael. Oli hyvä että päätit jäädä tänne.”
Mikael
kohautti kysyvästi kulmakarvojaan. Mari kuulosti arvoitukselliselta. Hunajainen
hymy säesti lyhyttä, kaiken muuttavaa lausetta:
”Mä ootan
lasta.”
Salla sulki
puhelimen. Mari oli todella päättänyt varmistaa, että Mikael pysyisi hänen
luonaan. Hetkeen Salla ei osannut tehdä mitään. Sitten hän näppäili Merjan
numeron, sanoi Mikaelin yllättäen soittaneen ja yrittäneen selittää, miksi oli
päättänyt jäädä Pirkkalaan. Sen jälkeen mies oli kertonut uutisia vaimostaan.
”Se oottaa
lasta”, tokaisi Salla.
Merjan silmät
revähtivät lautasiksi.
”Ellalle vai?
En ikinä usko. En, vaikka kauloja katkaistaisiin.”
”Älä sitte,
mutta mua et saa vakuuttuneeks. Et sä siitä sen enempää voi tietää. Mä en enää
haluu tämmöstä paskaa naamalle. Keksin jotain. Mikael ei ole mua varten.”
Salla löi
kuulokkeen paikalleen niin että kilisi.