ENSIMMÄINEN OSA


1. luku

Matka Niemestä Teivoon oli lyhyt. Joni kaarsi kymmenen vuotta vanhan rähjäisen Corollansa tallien puoleiselle pysäköintialueelle ja sanoi lähteissään, milloin aikoi palata kotiin.
”Voisit säkin sitte joskus ajaa, onhan sullaki kortti! Vois poiketa tuopilla”, Joni huusi hyvästiksi. Salla mulkoili pari vuotta vanhempaa veljeään ja lähti ystävänsä Sarin kanssa sateenvarjoineen tämän jäljestä. Varjosta ei tosin olisi juurikaan hyötyä, sillä tuuli varsin navakasti, ja ilma oli täynnä sumusadetta.
”Aina yhtä kohtelias”, hymähti Sari.
Salla oli edellisen kerran poikennut raviradalla hevosia katsomassa muutama vuosi sitten. Raveissa hän oli tainnut viimeksi käydä isänsä ja setänsä kanssa vanhalla Hippoksella, kun sedällä oli vielä ravihevonen. Eevertti oli ollut hyvä ravuri, liinaharjainen suomenhevosjyrä, jonka selässä Salla oli pikkutyttönä saanut istua. Se oli juossut aikanaan pari ennätystäkin. Setä oli joskus ajanut hevosta, mutta Salla muisti vain ajan, jolloin Samuli Markkanen oli istunut Eevertin rattailla ja ohjastanut sen monet kerrat voittoon. Samuli oli komea ja nuori ohjastaja ja valmentaja, jonka ura oli ollut nousussa. Sittemmin hän oli voittanut ajajaliigan useasti.
Salla ja Sari kävelivät tallien sivuitse päästäkseen katsomorakennusten luokse, jonne pääsi kulkemalla hiekkatietä alas etusuoraa kohti. Tien oikealla puolella kohosi Lamminpään harju komeine havupuineen, vasemmalla kasvoi pieniä mäntyjä, joiden yli näki soraharjun syliin rakennetulle raviradalle. Ensimmäinen lähtö oli juuri päättynyt, ja rata täyttyi hevosista, joita lämmitettiin seuraavia lähtöjä varten. Sari kiiruhti hakemaan käsiohjelmaa ja pelaamaan pariin ensimmäiseen lähtöön. Salla halusi jäädä seisomaan radan varteen lähes tyhjän autokatsomon kupeeseen. Hän oli seurannut raveja hyvin vähän viime aikoina, mutta muutaman ohjastajan hän uskoi tunnistavansa television V5-ravilähetysten ansiosta. Tuo vihreäpukuinen oli Tommi Kuurala, ajajatilaston kärkimiehiä. Tuossa ajoi selvästi Petteri Tuomela ja hänen perässään tutunoloinen ravimies, hihassa nimikirjaimet SM. Samuli Markkanen, niin tietenkin, ilahtui Salla ja mietiskeli, tohtisiko käydä tervehtimässä. Kyllä mies Eevertin muistaisi, hänetkin kukaties.
Salla havahtui mietteistään huomatessaan, että joku kokovalkoiseen ajopukuun sonnustautunut ohjastaja suunnitteli selvästi kääntävänsä hevosen juuri hänen edessään. Mies hidasti vauhtia ja vilkaisi taakseen varmistaakseen, ettei ajaisi kenenkään tielle, pakotti hevosen kulkemaan käyntiä ja käänsi samalla katseensa Sallaan. Mies katsoi pitkään ja niin tutkivasti, että Sallan oli pakko vain tuijottaa takaisin.
Salla tunnisti ajajan samalla hetkellä, kun tajusi, ettei tämä ollut ensinkään aikonut kääntyä. Rattailla istui Ella, Mikael Laine, Kuuralan Tommin kilpakumppani, väliin ajajaliigan ykkönen, väliin kakkonen. Salla vilkaisi vaivihkaa ympärilleen. Ketään muuta ei seissyt lähimaillakaan. Nyt Ella oli ihan kohdalla, ajoi hitaasti ja tuijotti Sallaa, jota yhtäkkiä värisytti. Sallasta näytti kuin mies olisi nyökännyt varovasti. Hän oli päästään pyörällä. Miksi maan parhaisiin kuuluva ohjastaja unohtui tuijottamaan häntä, tavallista nuorta naista ja vielä tuolla tavalla? Miehen silmät kuraisten kasvojen keskellä, ajolasien takana loistivat oudosti, ja niiden tiiviiseen katseeseen tuntui voivan vaikka sukeltaa, niin syvälle niihin näki.

Salla saapui autolle hieman myöhässä ja arveli Jonin jo odottavan kärsimättömänä pikkusisartaan. Velipoikaa ei kuitenkaan vielä näkynyt. Salla jäi seisoskelemaan auton ulkopuolelle. Sumunsekaista tihkusadetta roikkui yhä ilmassa, mutta tuuli oli laantunut. Raviradan kirkkaat valot hehkuivat sumun läpi ja valaisivat puissa tiukkuvat pisarat tavalla, joka sai vilunväristykset kulkemaan Sallan selkää pitkin. Naisen mielessä risteili hämmentyneitä ajatuksia. Mikael Laine, ihmemies Ella, kuten toimittajat miestä kutsuivat, oli löytänyt hänet katseellaan joka kerran, kun oli ajanut radalla ohitse. Hän oli vaihtanut seisoskelupaikkaa muutamaan kertaan testatakseen, mitä mies oikeastaan katseli. Sarille hän ei ollut maininnut havainnostaan, se tuntui niin perin oudolta.
Sarin oli pitänyt lähteä ennen kahdeksatta lähtöä. Hän oli pelannut vielä kolmeen viimeiseenkin lähtöön.
”Jos mä jätän nää slipit sulle, voitko sä lunastaa voitot jos näillä tärppää?” hän oli kysynyt. Salla oli luvannut hoitaa asian. Olipa jokin syy seistä etusuoran varrella ihan yksin.
Yhdeksännen lähdön peliajalla Sallan oli jo pakko uskoa, että Ella tuijotti häntä. Se tuntui merkilliseltä. Ellan täytyi olla ainakin kymmenen vuotta häntä vanhempi, ja hänellä oli perhe. Salla muisti hämärästi jonkin lehden artikkelin muutaman vuoden takaa, jolloin Ella oli noussut valtakunnan kärkiajajien joukkoon. Lehdessä oli kerrottu Markkasen Samulista, joka oli viiden vuoden ykkössijaputken jälkeen joutunut taipumaan ajajaliigan kakkoseksi Ellan lyötyä hänet vain kahden voiton erolla. Lehden kuvissa esiintyi Ellan perhe, vaimo ja kaksi pientä lasta. Lehden täytyi olla vielä tallessa, päätteli Salla, ainakin lehtileike oli varmasti isän laatikoissa. Ja sedän varastoista se ainakin löytyisi, sillä tämä arkistoi edelleen kaikki Samuli Markkasesta kertovat jutut huolellisesti isoon, siniseen kansioon. Näin oli isä vastikään naureskellen kertonut. Setä asui Mouhijärven Salmissa, lähellä Otamussiltaa. Salla osaisi varmasti ajella sinne itsekin vanhasta muistista, Nokian ja Siuron läpi ainakin. Koskahan siellä ehtisi käydä?
Tihkusade kasteli Sallan hiukset, kasvot, takin, mutta se ei haitannut. Yhtäkkiä hänen elämäänsä oli tupsahtanut ripaus jännitystä, olkoonkin, että Ella oli arvatenkin vain sattumalta katsellut häntä radalta ja luullut ehkä vanhaksi tutukseen, eikä seuraavana tiistaina edes muistaisi häntä enää. Yhden illan hän oli kuitenkin saanut osakseen huippuohjastajan huomion. Salla aikoi ehdottomasti tulla raveihin seuraavallakin viikolla, vaikka se kummastuttaisi Jonia, ystävistä puhumattakaan.
Salla palasi mietteistään raviradan pysäköintipaikalle ja huomasi kastuneensa. Sateenvarjo nökötti autoa vasten. Kovaäänisistä raportoitiin viimeisen lähdön tuloksia, ja autot Sallan ympäriltä kaikkosivat vähitellen. Tallialueelta valui autoja tasaiseen tahtiin. Minkähänlaisella autolla Ella mahtoi ajella? huomasi Salla miettivänsä. Ja koskahan se pahuksen isoveli suvaitsisi saapua? Tämä taisi olla jo vartin myöhässä sovitusta ajasta. Sallaa alkoi hiljalleen harmittaa. Hän tuijotti autojen ajo- ja perävalojen virtaa, siristi silmiään saaden sumun pehmentämät valot näyttämään punavalkoiselta tähtimereltä ja mietti.
Tallialueen portista juoksi tuttu hahmo.
”Joni! Missä ihmeessä sä viivyit?”
”Sori hei, mä sain kymppilähdön yllärikaksarin kiinni, kun Ella sössi suosikin. Se ajo kyllä tavallaan järkevästi, mutta musta näytti siltä, ettei se ihan keskittyny siihen, mitä teki. No, mun onni, kerroin oli aika hyvä. Menikse Sari jollain muulla kotiin? Tässon sulle tonni, mä voitin tänään muutakin, sen tajuttoman troikan esimerkiks”, Joni vaahtosi.
”Tonni? Ootsä seonnut?” Salla oli pudottaa rahat kuraiselle asvaltille. Häntä hymyilytti ja kauhistutti yhtä aikaa, kun hän tajusi tietävänsä, miksi Ella ei ollut parhaassa iskussa. Joni nosti Sallan ilmaan ja halasi tätä lujasti.
”Mä voitin yhteensä neljätoista donaa, kelaa hei, nyt mä voin vaihtaa tän romun Corollan ja juhlia päälle! Sä oot upee nainen, siskoseni!”
”Mennään silti kotiin, tää sade on aika märkää”, totesi Salla silmiään pyöritellen. Ilta oli ollut outo, ja nyt se alkoi vaikuttaa uskomattomalta. Veli antoi tonnin käteistä, Ella tuijotti koko illan. Tässä tiistaissa, ensimmäisessä lokakuuta vuonna 1991 oli jotain erityistä. Salla päätti painaa päivämäärän tarkasti mieleensä.



2. luku

Merjan kotiin oli matkaa reilut neljä kilometriä. Koska juuri nyt ei satanut ja pilvipeite alkoi repeillä, Salla lähti polkemaan kohti Tohloppia. Reipas vastatuuli pörrötti hiukset hirveäksi harakanpesäksi, mutta Salla ei siitä piitannut. Hänellä oli pakottava tarve päästä kertomaan Merjalle edellisen illan omituisista tapahtumista.
Merja asui vanhempiensa ja kahden nuoremman sisarensa kanssa suuressa tasakattoisessa rivitalossa, jossa oli monta huonetta pitkän käytävän varrella. Merjan huone oli niistä viimeinen, ja sinne pääsi kätevästi atriumpihan kautta saunan pukuhuoneen ovesta. Kun Salla saapui keltaisten vaahteranlehtien verhoamalle sisäpihalle, jonka ilta-aurinko kultasi epätodellisen näköiseksi lehväsaliksi, Merja odotteli jo malttamattomana takaovella.
 ”Jäädään hei ulos, kävellään vaikka rantaan ja jonnekin”, hän ehdotti. ”Siskot on meinaan kotona ja kuuntelis varmasti, mitä me juorutaan.”
Salla aloitti saman tien.
”Sä et usko, mitä eilen tapahtu! No, muistathan, että mä oon lapsena ratsastanut ja että isän veljellä oli ravihevonen Eevertti?”
Merja nyökkäsi. Hän muisti kouluajoilta luokan hepparingin, jonka juttuja oli ajoittain haikeana kuunnellut. Hän olisi halunnut ratsastaa, mutta heinä- ja hevosallergia oli estänyt aikeet. Yhteen aikaan ringissä oli puhuttu lähes yksinomaan Eevertistä ja Samuli Markkasesta, ihanasta suklaasilmäisestä ravivalmentajasta.
”Mä olin eilen Sarin kans raveissa Jonin mukana. Oli hirvee sumu ja tihkusade, mutta kun mitään ei ikinä tapahdu, niin mä aattelin mennä vaan johonkin. Joni pelaa aika reilusti, porukoiden mukaan ihan liikaa, ja sen kävi hyvin eilen. Se voitti neljätoistatuhatta markkaa ja vähän päälle, ja mä sain siltä tonnin!”
”Älä viitti!” ällistyi Merja. ”Aika hieno ilta. Kävittekö juhlimassa?”
”Odotas nyt. Ei toi ollut se outo juttu. Annas kun mä kerron lisää. Me käveltiin Teivonlinnan ohi, sen valkosen rakennuksen, jossa on tallikahvio ja ohjastajien pukuhuoneet. Ja sitte yläkautta sinne etusuoran eteen radan varteen. Siinä mä kattelin sateessa, kun äijät kiersi hevosilla rataa. Ne oli just sillon lämmittämässä seuraavien lähtöjen hevosia. Upeita eläimiä. Satuks tietään sellasen ohjastajan ku Ella?”
”Eiks ne yleensä oo miehiä?” hämmästyi Merja.
”Haloo, sen nimi on oikeesti Mikael Laine, nyt sä varmaan tajuut, mistä se Ella tulee”, Salla nauroi. Hän kertoi edellisen illan tapahtumat tapansa mukaan tarkasti. Kertomus mietitytti Merjaa.
”Ootsä varma, että se katto just sua? Huomasko Sari mitään?”
”Ei ollut epäilystä. Sarille en halunnu sanoo, se kun kulkee muutenki raveissa, eikä me olla parhaat kaverit. En tiä huomasko se. En kysyny. Tuu hei ens tiistaina mukaan, katotaan, viäkö se huomaa mut. Voitais vaikka käydä moikkaamassa Samulia, jos se sattuu oleen paikalla.”
”No joo. Mutta mieti, Salla, tommonen mies ja ravivalmentaja, perheellinen — tuskin se muuta tekee ku vähän leikkii. Kannattais olla varovainen. Eikös niissä piireissä oo tapana vähän välillä langeta? Ainakin semmosia puhutaan. Että ne käy vähän millon missäkin sängyssä, vaikka on vaimot ja lapset. Reissumiehen työ antaa aikamoisen hyvät olosuhteet. Aina voi syyttää ruuhkia, huonoja kelejä tai jotain. Vaikka olisin mäkin varmaan ihan jalat makaronina, jos joku mua tolleen tuijottelis”, Merja pehmensi varoitustaan.
Salla naurahti. Ei hän tietenkään tosissaan uskonut, että Mikael Laine joskus oikeasti edes jututtaisi häntä, mutta olipahan ainakin jotakin odotettavaa. Kauppaopiston matkailumerkonomiopinnot sievine sihteerikkö-look-kurssikavereineen vaativat pitkäveteisyydessään rinnalleen mielenkiintoisempaa ajateltavaa. Onneksi kurssi päättyisi jouluna, sitten pääsisi töihin. Ei tarvitsisi enää matkustaa Ikaalisiin kouluun ja takaisin. Lisäksi opintojen loppuvaiheessa oli paljon harjoittelua, etätöitä ja lopputyön kirjoittamista. Sitä saattoi tehdä kotona. Salla oli onnistunut saamaan viimeisen harjoittelupaikan Tampereelta, Keskustorin laidalla sijaitsevasta matkatoimistosta. Harjoittelua oli vielä kolme viikkoa jäljellä, ja hänelle oli epäsuorasti lupailtu töitä heti tammikuusta alkaen. Tulevaisuus näytti ihan mukavalta, kunhan vain saisi lopputyön ajoissa kasaan.
”Käydäänks vielä kioskilla? Pallopoika on ihan lähellä”, Merja ehdotti. Salla oli ajatellut samaa, ja he kävelivät kiihtyvällä vauhdilla kohti kioskia. Pian sen tunnus, katolla keikkuva jalkapallo näkyi vasemmalla. Kioskin pihassa seisoi kirkkaanpunainen, uudennäköinen Audi 90. Auton omistaja, joka näkyi ostavan grilliruokaa, kääntyi katsomaan tulijoita. Salla tunnisti hänet heti ja sihahti Merjalle, kuka ruskeaan nahkatakkiin ja haaleansinisiin farkkuihin pukeutunut keski-ikäinen mies oli.
”Ihan hyvännäkönen suklaasilmä”, totesi Merja hiukan hämmästyneenä, kun mies oli lähtenyt autonrenkaat ulvoen kuin näyttääkseen, että Audi kulkee.
 ”Joo, ja mä oikeestaan tunnen sen”, huokasi Salla. ”Tosta Markkasen Samulista me sillon aina muksuna koulussa puhuttiin, mä, Hanna, Marita ja muut hepparinkiläiset. Nyt säkin näit sen. Mutta viikon päästä sä näät Ellan. Se peittoo ton ukkelin mennen tullen”, Salla uhosi.
Illalla Salla yritti paneutua lopputyöhönsä. Hän kirjoitti muutaman tuskaisen rivin asiakasanalyysiä Teko-ohjelmalla. Kirkkaat valkoiset kirjaimet hyppivät ulos Mikro-Mikon siniseltä kuvaruudulta, ja huomatessaan kesken kaiken kirjoittaneensa sanan ”Ella” Salla päätti lopettaa istunnon. Hän tallensi tekstin taipuisalle levykkeelle, sammutti tietokoneen, käveli työpöytänsä luokse kaivaakseen laatikon uumenista silkkikantisen päiväkirjan. Sen sivuille oli kätketty monia salaisuuksia, viimeisimpänä edellisillan ylittämätön tarina. Salla kertasi kuluneen päivän tunnot ja ajatukset violetinvärisellä tussilla himmeähohtoiselle paperille. Hän lueskeli päiväkirjaansa takaperin, kunnes alakerrasta kuului äidin huhuilu. Salla oli täysin unohtanut keskiviikkoillan lempisarjansa, eikä se oikeastaan edes houkutellut häntä. Siitä huolimatta hän laskeutui puuportaita alas perheen seuraan, joi kupin teetä ja jopa huoli isän tarjoamaa rommia sen sekaan. Se ei ollut tavallista.




3. luku

Joni näytti hämmästyneeltä. Salla oli lähdössä raveihin uudestaan jo viikon kuluttua edellisestä kerrasta ja raahasi Jonin hyvin tunteman Merjankin mukanaan. Salla vieläpä lupasi ajaa, jotta veli voisi kerrankin maistaa vähän olutta. Joni ihmetteli, oliko hänen uudella autollaan, vähän tuoreemmalla hatchback-Corollalla vaikutusta pikkusisaren innostukseen. Mitä enemmän hän mietti, sitä vähemmän Sallan motiivit häntä kiinnostivat. Nyt hänellä olisi ihan kelvollinen autonkuljettaja ainakin muutamaksi ravi-illaksi.
Pienen, valkoisen Toyotan kurvatessa pysäköintipaikalle puoli kuuden aikaan raskaat pilvet peittivät koko taivaan. Illaksi oli ennustettu kuurosateita, joten Sallalla ja Merjalla oli suuret sateenvarjot mukana. Naiset kävelivät verkkaan kohti Teivonlinnaa. Sallaa jännitti enemmän kuin hän oli etukäteen arvellut. Heidän kulkiessaan Salla selosti Merjalle valjastuskatoksista ja siitä, millaisia varusteita hevosilla käytettiin, kuten ääniä vaimentavista korvapalloista ja näkökenttää kaventavista silmälapuista. Hän kertoili erilaisista valjaista ja hihnoista, joista jokin esti hevosta nostamasta päätään ja jokin puoltamasta. Sallaa hermostutti. Heidän oli käveltävä ohjastajien pysäköintipaikan läpi.
”Kato näitä autoja”, ihasteli Salla. ”Tossakin on 2,3-litranen ysikymppinen Audi, samanlainen kun Markkasella näky olevan, ja noissa Mersuissa ei lue moottorista mitään. Eikä noi Volkkaritkaan niitä halvimpia ole.”
”Totta. Minne noita puuportaita pitkin pääsee?” kysyi Merja. Autojen takaa paljastuneet tummanruskeat portaat veivät alas hiekkaiselle laakealle alueelle, jossa seisoskeli pari ohjastajaa kuin odottaen jotakin. Ennen kuin Salla ehti vastata, Merja huomasi, että alhaalta pääsi radalle. Talleilta ja valjastuskatoksilta päin ajettiin juuri paria hevosta kärryineen, ja ohjastajat menivät omien ajokkiensa luokse, vaihtoivat ajajan paikkaa hevosta tuovien ihmisten kanssa ja kaarsivat radalle lämmittämään ajokkejaan.
Merja oli aikeissa ehdottaa, että he jatkaisivat matkaa ensin Teivonlinnan editse ylös metsää kohti ja sitä kautta taas alas etusuoran tuntumaan, kun Salla nykäisi häntä hihasta. Sallasta tuntui kuin sydän pyrkisi kurkun kautta ylös. Hän halusi juosta pois, kääntyä, mitä hyvänsä paitsi seistä siinä, missä oli. Merja vilkaisi ympärilleen ymmärtääkseen, miksi ystävä käyttäytyi yhtäkkiä kuin hän itse joskus kouluaikoina, kun kaukainen ihastus melkein käveli ohitse. Sitten hän näki tallikahvion lasiovien läpi kaksi ohjastajaa, jotka olivat menossa ajamaan. Toisen miehistä täytyi olla Ella, siitä ei ollut epäilystäkään. Mies kuunteli toista ohjastajaa kypärä kainalossa ja piiska kädessä, puhtaan ajopuvun tyylitellyt kuviot loistaen.
Salla nielaisi. Nyt toinen mies avasi oven, Ella astui ulos, nauroi ja sanoi jotakin, heilautti taipuisat hiuksensa silmiltä pienellä pään liikkeellä. Toisen kertomusta kuunnellen hän vilkaisi rutiininomaisesti ympärilleen ja näki Sallan. Miehen katse tarkentui, asento muuttui varautuneemmaksi ja kasvoille pujahti yllättynyt hymy. Sallan sisällä kuohui. Ella hymyili hänelle, Ella katsoi häntä, ja millaisin silmin! Hän tunsi olevansa miehen katseen vanki, siitä ei voinut eikä halunnut irrottautua.
Portaiden yläpäässä Ella kääntyi vielä katsomaan taakseen, sitten hän kiirehti alas kypärää päähänsä sovittaen. Salla unohtui toviksi paikoilleen. Hän mietti häkeltyneenä, miksi mies selvästi ilahtui hänen näkemisestään. Tämä ei voinut olla vain kuvitelmaa, Merjankin oli täytynyt huomata jo jotain. Tuntui merkilliseltä mennä sekaisin pelkästä katseesta.
Koko päivän Tampereen yllä roikkuneista tummista pilvistä huolimatta sadekuurot kiersivät Teivon raviradan. Kellon lähestyessä seitsemää lännessä näkyi pilkahdus sinistä taivasta, ja muutama kirkas auringonsäde osui totohallin ja ravintolakatsomon korkeisiin ikkunoihin. Illan mittaan pilvet vetäytyivät taivaanrantaan.
Salla ja Merja katselivat lähdöt, verryttelyt ja esittelyt valkean metalliaidan tuntumassa, lukivat kilvan käsiohjelmaa oppiakseen tunnistamaan ohjastajat ajopuvun perusteella. Yleisimmät väriyhdistelmät näyttivät olevan sinivalkoinen ja sinipunavalkoinen, mutta värisävyt olivat yllättävän erilaiset. Jotkin sponsorit jäivät kerralla mieleen. Merja huomasi erittelevänsä Sallalle mainostajien logoja, niiden sijoittelua ja värien käyttöä. Markkinoinnin visuaalinen teoria alkoi yllättäen elää näiden ravimiesten yllä. Idea omasta mainostoimistosta tupsahti selvänä Merjan mieleen. Siinä olisi hänen tuleva työnsä. Nyt piti enää saattaa ekonomiopinnot kunnialla päätökseen. Merja puhkui intoa:
”Tämä on muuten hulppee gradun aihekin. Mä taidan tulla sun mukana raveihin aika usein. Kuinkahan noihin sponsoreihin sais yhteyden helpoimmin?”
Kahdeksannen lähdön peliaika oli lopuillaan, valjakot alkoivat kerääntyä etusuoran alkupäähän. Lähtö oli tasoitusajo suomenhevostammoille, matkana 2100 metriä.
”Mitä toi tasotusajo oikeen on?” ihmetteli Merja ääneen. Salla pyysi Merjaa katsomaan käsiohjelmaa. Jokaiselle hevoselle oli oma lähtörata, jolle piti lähdössä osua. Lähtöpaikka määräytyi arvonnan perusteella. Sen lisäksi hevoset, joiden ansaitsema yhteenlaskettu voittosumma ylitti tietyn rajan, joutuivat lähtemään 20 metriä muita kauempaa. Tässä lähdössä oli vielä pari semmoista hevosta, joiden takamatka oli 40 metriä. Hevoset ryhmittäytyivät kiertämään kehää epäselvän näköisessä ringissä omilla lähtöalueillaan.
”Tuo paalu on lähtöraja. Nääkkö, noilla tyypeillä on nauhat. Ne merkkaa lähtöviivaa. Nauhaa ei saa ylittää, ennen kun kuuluttaja sanoo 'aja'. Ne on jotain kuminauhaa, ja niistä irrotetaan, ennen kun hevoset tulee liian lähelle”, selitti Salla. ”Mä näytän sulle yhestä mun kirjasta, siellä on volttausjärjestys. Se, miten ne pyörii on selvästi määritelty, vaikkei se ehkä susta näytä siltä. Tätä lähtöö vois sanoo myös volttilähdöksi.”
Korokkeella seisova päälähettäjä arvioi lähdön olevan valmis ja heilautti punaista lippua. Kovaäänisistä kuului:
”Valmis. Yksi...kaksi...aja!”
Ja saman tien lähettäjän punainen lippu viuhui ilmassa. Pirteä nelisointu kajahti ilmoille kuuluttajan sanojen säestämänä. Lähtö uusittiin, syynä Ellan hevosen väärä lähtörata. Hevoset palasivat kuumenneina kohti lähtöaluetta. Kuuluttaja mainitsi kyseessä olevan lähdön kahdeksan uusi yritys. Kaiken pyörimisen, asettautumisen ja lähtökomennon jälkeen lähettäjän punainen lippu heilahti kiukkuisesti, ja kovaäänisistä kajahti:
”Lähtö uusitaan jälleen. Uusinnan aiheuttaja oli toistamiseen numero yksitoista, Marjuska, rattailla Mikael Laine. Uusinnan syy on väärä lähtörata häiriten. Hevonen poistetaan lähdöstä. Sille pelatut kupongit voi vaihtaa uusiin tai lunastaa takaisin. Peliaikaa kaksi minuuttia.”
Pelaajat vyöryivät totoluukuille mutisten harmistuneina. Marjuska oli lähdön ennakkosuosikki, sitä oli pelattu paljon, ja Ella oli tähän saakka ajanut totuttuun taitavaan tapaansa. Yleensä vain harvoin ajavat amatööriohjastajat aiheuttivat lähtöjen uusintoja useammin kuin kerran. Heidän takiaan totoluukuille ei syntynyt ruuhkaa lisäpeliajalla. Salla vilkaisi Merjaa huvittuneena.
”Ehkä olis parempi, ettei me seistäs tässä volttauspaikan vieressä. Huomasitsä, miten Ella tuijotti vaan mua koko ajan, eihän se keskittyny ollenkaan sen Marjuskan pyörittämiseen. Siltä menee palkkiorahat sivu suun, ja se on oikeestaan vähän niinku mun vika. Käydään ny seuraavan lähdön aikana vaikka tua vessassa.”
Samuli Markkanen ei ollut sinä iltana Teivossa. Salla kuuli ohimennen syynkin: mies oli saanut kilpailukiellon liian kovasta piiskankäytöstä. Kiellon oli määrä päättyä seuraavana päivänä, jolloin Samuli palaisi radalle Helsingissä Vermon iltaraveissa.
”Ei sitten päästy jututtaan Samulia”, Merja totesi.
”No, eipä se taida paljon menoo haitata”, vastasi Salla hilpeänä. ”Pärjätään me näilläkin miehillä, eikö?”
Naurussa suin naiset palasivat pysäköintialueelle. Sallan pää oli täynnä Ellaa, tämän syvänsinisten silmien välähdyksiä, ujoa hymyä. Oli ihme, etteivät toiset ohjastajat näyttäneet huomaavan mitään outoa. Saattoi tietenkin olla, että moinen tyttöjen tuijottelu oli heidän keskuudessaan niin jokapäiväistä, ettei kukaan kiinnittänyt siihen sen suurempaa huomiota. Salla saisi ehkä joskus tietää totuuden, mutta nyt hänelle riitti kutkuttava tietoisuus kiinnostuksesta, jota Ella hänelle osoitti.




4. luku

Mikael havahtyi herätyskellon ääneen. Onneksi oli lauantai, V5-ravipäivä, sai nukkua pitempään kuin puoli kuuteen. Kotitallissa olevat seitsemän hevosta ja poni tarvitsivat toki aamuhuoltonsa, mutta naapurin innokkaat hevostytöt olivat jo muutaman kuukauden ajan huolehtineet siitä kiitettävästi. He syöttivät, juottivat ja sukivat hevoset ja päästivät ne tarhaan, ja vastapalvelukseksi he saivat ratsastaa kahdella Laineiden omistamalla hevosella niin paljon kuin jaksoivat ja muiden omistamilla valmennettavilla silloin, kun ohjelmassa oli ratsastusta.
Kaisa, vanhin tytöistä, tulevan kevään abiturientti jopa valjasti hevosia joskus kärryjen eteen ja ajeli niillä rauhallisia lenkkejä pitkin Laineiden kotitilan pelloille rakennettua rataa. Kaisa vaikutti muutenkin omistautuvan viikonlopputyölleen, ja Mikael harkitsi vakavasti tytön pestaamista vakituiseksi apulaisekseen, kunhan tämän koulutyö päättyisi.
Mari-vaimo oli kyllästynyt olemaan kotona ja ryhtynyt tekemään sijaisuuksia päiväkodeissa, eikä töiltään ehtinyt hoitaa hevosia niin paljon kuin aiemmin, ja omat lapset, kahdeksanvuotias Santeri ja seitsemän ikäinen Emmilotta olivat vielä aivan liian nuoria vastuullisiin tehtäviin. Sitä paitsi Santeri halusi vain pelata jääkiekkoa. Emmilotta ratsasti mielellään pienellä shetlanninponillaan, mutta tarvitsi vielä pitkään apua valjastamisessa ja hevosen hoitamisessa.
Mikael nousi vuoteesta. Hän vilkaisi syvällä peitossaan nukkuvaa Maria ja muisti samassa naisen, jonka oli sattumalta huomannut raveissa aiemmin syksyllä ja nimennyt mielessään Teivon ladyksi. Nainen oli sekoittanut hänen päänsä täysin. Hänen ajatuksensa eksyivät iltaan, jolloin oli huomannut tämän ensimmäisen kerran. Hän näki mielessään etusuoran kirkkaat valot, jotka taittuivat sumuisesta tihkusateesta saaden tienoon näyttämään epätodelliselta, naisen tummanruskeat hiukset sateenvarjoa vasten, tummat silmät, jotka seurasivat Mikaelia, ikään kuin nainen ei olisi kyennyt irrottamaan katsettaan, vaikka olisi halunnut. Ovela väristys humahti läpi hänen kehonsa päästä varpaisiin yhtä vahvana kuin tuona tiistaina Teivossa.
Illan lähdöt olivat jääneet Mikaelin osalta usvan peittoon. Hän oli hoitanut ajot vuosien kokemuksen tuomalla rutiinilla, jopa voittanut pari lähtöä, mutta tehnyt välillä omituisia ratkaisuja, jotka olivat huonontaneet ajokin sijoitusta, syyllistynyt ajovirheisiin, joita ei yleensä tehnyt. Hänen vakaa ja turvallinen maailmansa oli hetkessä pyyhkäisty jäljettömiin, eikä hän ollut pystynyt unohtamaan kokemaansa.
Mikael oli miettinyt tapahtumia useasti jälkeenpäin. Hän oli kuvitellut voivansa hallita tunteensa järjellään, mutta jokin tuossa naisessa veti häntä magneetin tavoin puoleensa. Hän harhautui yhtenään miettimään mahdollisia tilanteita, joissa he pääsisivät luontevasti tutustumaan, mutta samalla hän oli tuskaisen epävarma toisen tunteista. Hän kuvitteli huomanneensa, että nainen ilahtui hänen näkemisestään, mutta yhtä hyvin hän saattoi tulkita katseet väärin. Ärsyttävää, kun ei tiennyt.
Mari liikahti, muttei herännyt. Paksun untuvatäkin alta näkyi alaston olkapää ja keveästi kohoileva rintakehä. Ohikiitävän hetken ajan Mikael kuvitteli katsovansa Teivon ladyä Marin sijasta. Hänen lävitseen hulvahti lämmin aalto, hänet valtasi väkevä halu herättää vaimonsa vaativalla syleilyllä, rakastella tulisesti. Tunne oli huikeampi kuin aikoihin, ja Mikael ymmärsi syttyneensä mielikuvista. Niiden voimalla hän olisi helposti ilahduttanut Maria.
Vaimo rakasti villejä aamuhetkiä, mutta niitä syntyi yhä harvemmin. Joko aamut olivat liian kiireisiä, lapset häiritsivät tai kumpikin oli tavallisen kyllästynyt toisen tapaan olla ja elää. Heidän elämänsä oli jo jonkin aikaa vaikuttanut liian tasaiselta, eikä yhteistä aikaa saati tekemistä juurikaan löytynyt. Mikael ajatteli, että tuo tuntematon tumma nainen, johon hän kiihkeästi halusi tutustua, saattaisi tietämättään jopa pelastaa hänen ja Marin avioliiton.
Mikael ei tohtinut herättää Maria. Hän katsoi hetken ikkunasta ulkona valkenevaa aamua. Lunta ei vielä ollut, ja tummat, talveksi kynnetyt pellot aukenivat synkkinä harvenneiden hopeapajujen takana. Mikael ei itse ollut koskaan viljellyt mitään. Pellot oli vuokrattu läheisen kartanon omistajalle, joka viljeli milloin mitäkin, pääasiassa rypsiä ja kauraa.
Mikael lähti huoneesta hyvin hiljaa. Oli aika keittää aamukahvit ja haukata muutama voileipä, päivän lehti piti hakea ja koira päästää ulos. Perhe heräisi sopivasti jatkamaan aamupalaa ja siivoaisi paikat hänen puolestaan.
Sinä aamuna toiset nukkuivat tavallista pitempään, ja Mikael sai nauttia suloisesta yksityisyydestä oman kotinsa avarassa keittiössä. Pitkän, lämpimän aamusuihkun jälkeen mies päätti viimein lähteä hoitamaan päivän töitä. Hänellä ei käytännössä ollut vapaapäiviä, mutta viikonloppujen päiväravit antoivat tilaisuuden viettää aamut kotona Pirkkalassa. Taitava henkilökunta huolehti Teivon ratatallin aamutoimista, viimeisteli kilpailuvuoroiset hevoset lähtökuntoon ja hoiti tarvittavat kuljetukset. Mikael kävi useimmiten katsastamassa tilanteen pikaisesti ennen kuin lähti ajelemaan kohti kulloistakin ravirataa usein pari tallityttöä kyydissään. Matkat taittuivat mukavammin, kun oli seuraa.

Salla heräsi tavalliseen lauantaiaamuun pirteänä. Pitkästä aikaa aurinko oli näkyvissä. Aamiaisen jälkeen Sallan oli uppouduttava asiakasanalyysiin tosissaan, sillä työ oli palautettava seuraavalla viikolla. Kirjoitustyö sujui ihmeen helposti, ja Sallan sulkiessa tietokoneen vähän ennen viittä teksti oli muutamaa piirtoa vaille valmis.
 Hetken kuluttua Merja olisi tulossa hänen luokseen ja he ruotisivat jälleen ravien tapahtumia. He olivat käyneet monissa Teivon raveissa, seuraavana tiistaina olisi jo Sallan kahdeksas ja Merjan viides kerta. Edellisellä viikolla Salla oli rohkaissut mielensä ja mennyt jututtamaan Markkasen Samulia. Tämä oli ollut kovin yllättyneen näköinen kuullessaan Sallan yhteyden Eeverttiin, eikä kuulemma olisi mitenkään voinut yhdistää naista siihen alle kouluikäiseen nassikkaan, jollaisena hän Sallan muisti.
”Noin kaunis nuori nainen, hienoo, että tulit jutulle”, oli Samuli tokaissut. Merjan mielestä miehen katse oli ollut avoimen hävytön.
”Terve”, tokaisi Merja. Hän seisoi yllättäen Sallan huoneen ovella takki päällä. Ennen kuin hän oli ehtinyt soittaa ovikelloa, Joni oli rynnännyt vastaan ja huikannut myöhästyvänsä bussista.
”Mä lupasin, että me heitetään se kaupungille. Mä tulin autolla, en sillä vanhalla rumalla laatikkofiestalla, jossa ei kuule ees kasettia ajomelun takia, vaan isä tarjos mulle avaimet. Nyt päästään liikenteeseen samanlaisella Audilla kun moni ravimies! Eihän siinä mitään ylisuurta konetta ole, pelkkä kakslitranen, mutta kyllä se tommosta kasikymppistä koria kiitettävästi liikuttaa. Lähetään, Joni haluu mennä.”
Sallaa huvitti ystävän innostus, ja oli hänestä itsestäänkin mukava päästä istumaan noin vuoden ikäiseen mustaan menopeliin, joka sentään oli kunnon auto. Suihkaistuaan hiuslakkapilven päähänsä ja sipaistuaan vähän lisää luomiväriä Salla oli valmis. He voisivat itsekin poiketa jossain ravintolassa, Ilveksen Amarillossa esimerkiksi. Siellä kävi illan mittaan paljon ihmisiä, ja joskus siellä törmäsi vanhoihin luokkakavereihin.
Merjalla oli mukana muutama kasetti, jotka hän oli äänittänyt täyteen mielikappaleitaan. Tässä autossa musiikki soi hienosti, kaiuttimia oli neljä eri puolilla autoa. Joni ihasteli Audin räväkkyyttä liikennevaloista lähdettäessä ja muisti huomauttaa, että Merja ajoi melkein kuin pojat. Naiset etupenkillä vilkaisivat toisiaan merkitsevästi. Joni oli edelleen melkoisen kapeakatseinen, ei uskonut, että nainen pystyisi ajamaan yhtä rennosti kuin hän itse, varsinkaan, jos tämä samalla jutteli muista asioista.
Joni jäi kyydistä Kuninkaankadulla Sokoksen takana. Merja ehdotti, että he kävisivät ensin kahvilla City-Kesoililla, poikkeaisivat sitten huvikseen raviradalla ja miettisivät jatkoa Ylä-grillillä Lamminpäässä. Kierroksella ei näkynyt ketään tuttuja, ja raviratakin oli pimeä paria katuvaloa lukuunottamatta.
”Salla hei, muistaksä sen Markkasen ilmeen, kun se sano sulle sen jutun?” kysyi Merja.
”Joo”, puuskahti Salla. ”Törkee tyyppi. Tai ehkä me vaan kuvitellaan, mut oli siinä kyllä jotain. Se taitaa olla poikamies, ei kukaan nainen sitä varmaan kestäiskään.”
”Kello on kohta seittemän. Jos me ollaan menossa Amarilloon, meillä on vielä jotain tunti aikaa, ennen kun se alkaa täyttyä, niin ettei saa pöytää”, Merja huomasi pysäköidessään auton Ylä-grillin pihaan nokka tietä kohti.
Oli marraskuun loppupuoli, ilta oli siihen nähden harvinaisen leuto ja kaunis. Naiset seisoivat jonkin aikaa auton ulkopuolella katselemassa tähtiä ja kuuta, joka loisti juuri puidenlatvojen yläpuolella. Grillillä oli tavanomainen jono, mutta kioskin luukulla seisoi vain pari koulupoikaa. Salla oli juuri valitsemassa irtokarkkeja, kun Merja tönäisi häntä kylkeen:
”Toi on kyllä Markkasen auto.”
Salla tuhahti. Tietenkin tuo hävytön mies pysähtyi tähän juuri nyt, heillähän näytti olevan taipumus tavata toisensa kioskilla. Mies nousi tulipunaisesta Audistaan ja tunnisti heidät välittömästi, suunnisti kioskin luukulle Sallan luokse tervehtien puistattavan tuttavallisesti.
”Mä voin maksaa ne”, hän tokaisi.
”Luulet vaan”, sai Salla sanottua, ”en mä anna sun hakkailla mua.”
”Oho, kylläpäs tyttö puhut suoraan. Itse asiassa mulla vois kyllä olla sulle jotain annettavaa muutakin kun nää makeiset.”
Samuli Markkasen härski katse riisui Sallan alastomaksi. Nainen kiemurteli epämiellyttäväksi osoittautuneen tuttavuuden edessä yrittäen keksiä, miten pääsisi miehestä eroon tätä loukkaamatta, kun grillin eteen pelmahti jälleen auto, iso, tumma Omega. Kuljettajan ovi avautui, ja autosta nousi tutunnäköinen mies.
”Ella!” pääsi Sallalta. Hän maksoi ostoksensa ja luikahti paikalta niin nopeasti kuin taisi. Merja seurasi häntä rauhallisemmin, ja renkaat ulvaisten he kaarsivat kohti keskustaa. Kaksi ravivalmentajaa jäi tuijottamaan kummastuneena reippaasti lähteneen Audin perään. Hetkeen kumpikaan ei sanonut mitään. Mikael mietti kuumeisesti, mitä tekemistä Samulilla saattoi olla näiden naisten kanssa. Tämä oli seissyt liian lähellä Teivon ladyä, ja Mikael huomasi yllätyksekseen olevansa mustasukkainen. Tuntemattoman naisen takiako? Mikael naurahti ääneen tajutessaan, että niin asiat taisivat olla.
”Morjensta taas, Samu, tunneksä noi tytöt? Onks ne joskus käyny raveissa, kun ne näyttää niin tutuilta?” Mikael tunsi onnistuneensa tunteidensa peittämisessä. Hänen oli käytettävä yllättäen tarjoutunut tilaisuus hyväkseen saadakseen tietää, kuka tuo nainen oli, sillä Samuli näytti tuntevan tämän. Toivottavasti asiassa ei olisi muita mutkia, tunsihan Mikael Samulin. Ehta pukki, aina yrittämässä uutta naista. Saattoihan Teivon lady olla Samulin uusin, mistä sen tietäisi.
Samuli vastasi tavalliseen likaiseen tyyliinsä, joka oli Mikaelille hyvin tuttu. Ensimmäisen kerran kollegan tapa puhua naisista inhotti häntä.
”Juu, tunnen mä sen toisen, sen tummemman. Sen nimi on Salla Toivanen, uhkee pimu noin nuoreks naiseks. Tekis mieli vähän, you know, mutten mä ihan oikeesti kehtaa”, valehteli Samuli kirkkain silmin. Salla oli herättänyt hänen pohjattoman himonsa, eikä siihen paljon tarvittu.
”Muistakko sen Eevertti-vanhuksen, jota mä ajoin? No, ton Sallan — öh, tota — setä se kai on, se oli sen hevonen. Se asuu Salmissa kai vieläkin, ja se just soitti ja kyseli, kun se on aatellu ostaa pari varsaa pitkästä aikaa. Nyt kun se on eläkkeellä, sillä olis kuulemma taas aikaa valmentaa varsoja. Se on hyvä siinä, hoiti Eevertinkin aina niin upeeseen kuntoon.”
”Missä se asuu?” uskalsi Mikael kysyä. Hän oli helpottunut saadessaan kuulla, ettei Sallalla ollut minkäänlaista vispilänkauppaa Samulin kanssa.
”Johan mä sanoin et Salmissa, Otamussillan kupeessa.”
Samulin tokaisu palautti Mikaelin todellisuuteen. Hän ei voinut enää oikaista tarkoittaneensa Salla Toivasta eikä tämän setää, se olisi herättänyt toisen uteliaisuuden. Mikael vaihtoi sujuvasti puheenaihetta, ja he pohtivat jonkin aikaa Lahden V5-raveja, ennen kuin lähtivät kumpikin tallinsa kautta kotiin.
”Kaikki on pilalla! Nyt se ei ainakaan halua tutustua muhun. Miks ton Markkasen ääliön piti tulla sinne ja miks vielä Ellankin samaan sotkuun?”
Sallan huokaus täytti auton. Merja oli vaiti, mietti jonkin aikaa. Jos Ella olisi järkevä, hän ei ajattelisi mitään. Jos Ella olisi todella fiksu, hän käyttäisi tilaisuuden hyväkseen ja selvittäisi, kuka Salla oli. Sallaa harmitti tapahtuma niin paljon, että pyysi ystäväänsä viemään hänet suoraan kotiin. Illasta oli hohto tiessään.
Merjan lähdettyä Salla jäi ulos. Hän seisoi kotipihassa toista tuntia kuutamoa katsellen ja yritti rakentaa mielessään järkevää kuvaa itsestään ja Ellasta. Ella täytyi unohtaa, se oli selvää. Samulia hän ei olisi halunnut nähdäkään, mutta mies asui jossain lähistöllä, joten satunnaisia kohtaamisia oli hankala välttää. Salla kelasi ajatustensa nauhalta kaikki haaveet ja kuvitelmat, joita hänen vilkas mielikuvituksensa oli ehtinyt luoda ja päätti yrittää luopua jok'ikisestä huumaavasta tulevaisuudenkuvasta, joihin liittyi Mikael Laine. Hän oli kasvattanut varovaisia odotuksia reheviksi rakkaustarinoiksi, joilla ei ollut todellisuuden kanssa mitään tekemistä. Kun Ella hänen mielestään oli ruokkinut hänen haaveitaan näyttämällä kiinnostuneelta, hän oli alkanut pitää kuvitelmiaan jonkinlaisena totuutena. Nyt unelmat oli huiskaistu pois. Salla oli tömähtänyt maan pinnalle korkealta, niin ylös hän ei ollut aikonut haaveittensa mukana kohota.



5. luku

Hidas ja äänekäs matriisikirjoitin työnsi sisuksistaan lopputyön viimeisen sivun. Koulussa olisi ollut upouusi lasertulostin, mutta Salla ei ollut varma, miten tekstiasetukset toimisivat koulun koneessa. Kannatti pelata varman päälle, hän tuumasi, rei'itti paperipinkan ja asetti sen punaiseen kansioon. Työ oli valmis, ja huomenna sen saisi jättää käsistään opettajan tarkastettavaksi. Ensin oli kuitenkin kestettävä ravit. Lauantain tapahtumista huolimatta Salla halusi jatkaa raveissa käymistä, ja koska Merjakin oli kiinnostunut lähtemään, hän oli valmis kohtaamaan karun totuuden.
Merja saapui täsmällisesti isänsä autolla Toivasen pihaan, jossa Salla ja Joni jo odottivat. Viiden minuutin pyrähdys Teivoon oli hiljainen, vain radiosta kuului tuntemattoman esittäjän siirappinen laulu.
”Ihan kauheet sanat, ’I can’t live without knowing who you are’, miks sä annoit sen soida?” uteli Salla Merjalta heidän lähestyessään tallialueen porttia. Valvojat tunsivat heidät jo kaukaa, tervehtivät iloisesti, vaihtoivat heidän kanssaan pari sanaa. Merja vastasi Sallalle myöhemmin, ettei hänellä ollut yhtään kasettia mukanaan, eikä isän iskelmävarastoa voinut kuunnella nääntymättä.
”Ei kai niin”, Salla totesi, ”mutta miks tommonen laulu soi just kun mä en enää voi edes haaveilla — sä tiedät, kenestä? Mua ottaa tosissaan päähän, että mä menin aukaseen suuni Samulille. Nyt se vainoo mua, mä en siis voinut tajuta, että se olis noin likanen tyyppi. Nyt mä ainakin tiedän, kenestä ne huhut ravimiesten monista naisista on lähtösin. Meidän Samulista!” Viimeiset sanat olivat täynnä inhoa. Salla vilkaisi aidan viereen. Samuli seisoi juuri kohdalla, killitteli ruskeilla silmillään ja nuolaisi huuliaan muka vahingossa.
”Joo, terve”, sihahti Salla ja meni menojaan niin vilkkaasti kuin kävellen saattoi. Siinä paha missä mainitaan, ajatteli Merja, muttei puhunut mitään, juoksi vain Sallan perässä.
Sari yhytti heidät totohallin edessä. Hän oli lähtenyt raveihin Annen ja tämän mustan labradorinnoutajan Vekun kanssa. Vekku lieputti häntäänsä, nuoli Sallan ja Merjan kädet ja kasvot ja odotti silityksiä ja kehuja. Salla unohti vähitellen Samulin ja jutteli ja nauroi iloisesti muiden naisten kanssa. He asettuivat aidan viereen katselemaan radan tapahtumia.
Ella ei ajanut ennen kuin kolmannessa lähdössä, ja jostain syystä hänen ajamiaan hevosia lämmitti joku muu samanlaisessa ajopuvussa. Salla muisteli lukeneensa lehdestä, että Ellan talliin oli tullut uusi, kyvykäs ohjastajaoppilas, Kai Mattila, jonka nimi kuulosti jotenkin tutulta, mutta Salla ei saanut päähänsä, miksi. Tosiaan, mies oli merkitty sinä iltana useampaan lähtöön ajamaan Ellan tallin ykköshevosta. Ella oli päättänyt antaa nuorukaiselle mahdollisuudet useampaan voittoon niissä lähdöissä, joissa hevosten omistajat olivat suostuneet järjestelyyn.
Kolmas lähtö kuulutettiin esittelyyn juuri, kun ensimmäiset lumihiutaleet leijailivat maahan. Esittelymarssi alkoi soida ja hevoset astelivat numerojärjestyksessä ylväästi pelikansan nähtäväksi. Ella ajoi Grace Meredith -nimistä upeannäköistä lämminveritammaa, jonka voittajakerroin oli jo ennen kilpailua pelattu lähelle yhtä. Hevoset lähestyivät, kaviot kumisivat, marssi kaikui Sallan korviin kuin hän olisi ollut tynnyrissä. Ensimmäinen valjakko ohitti hänet, toinen, kolmas... Ellan hevonen oli numero yhdeksän. Salla keskittyi ajattelemaan yhdeksikköä, jonka täysikuussa saattoi halutessaan nähdä. Yhdeksän oli jonkin itämaisen uskonnon mukaan tärkein luku, heidän mukaansa ilmansuuntiakin oli yhdeksän, ja yhdeksäs ilmansuunta oli kompassin keskellä ja osoitti ylöspäin.
 Sallaa hirvitti seistä aidan vieressä, mutta hän katsoi sitkeästi Ellaa ja tämän upeaa ajokkia. Hevonen lähestyi, Ella istui rattailla luontevasti kuten aina ja loi Sallaan katseen, jollaista tämä ei ollut odottanut. Silmistä näkyi, mitä mies ajatteli, Salla oli siitä vakuuttunut. Varovainen ilon tunne läikähti hänen sisällään. Ehkä hänellä oli sittenkin vielä mahdollisuus tutustua Ellaan.
Illan kuluessa tunne vahvistui. Ella ajoi useasti mahdollisimman läheltä aitaa, tarkasteli Sallaa pitempään kuin ennen. Jopa niin pitkään, että Anne tokaisi:
”Mitä toi yks Laine tuijottaa? Onks meillä muka liian kivaa?”
”Todennäkösesti on”, sai Salla sanottua. Hän toivoi, että muut eivät huomaisi enempää. Tästä jutusta hän ei halunnut joutua puhumaan kuin Merjalle.
Lumisade jatkui, maa muuttui hiljalleen valkeaksi. Naiset vertailivat hevosia, miettivät troikkalähdön maaliintulojärjestystä. Merjalle oli juuri selvinnyt, miksi troikkaa oli hankala pelata. Piti veikata oikein lähdön kolme ensimmäistä hevosta oikeassa järjestyksessä. Jos rivi oli yllättävä, oli kerroinkin komea.
”Sillä ekalla kerralla, kun Joni voitti ne tonninsa, se oli onnistunut just troikassa, jonka kerroin oli jotain neljäsataa. Sillon kahdella markallakin olis saanut yli kaheksansataa, ja Joni pelaa aina vähintään kympillä. Sekin on ammattipelureihin verrattuna tosi vaatimatonta”, Salla selitti.
Ennen illan viimeistä lähtöä Joni tupsahti yllättäen radan varteen. Hän laski käsivartensa Annen ja Sallan harteille ja kysyi, miten heillä meni. Hänen iltansa oli ollut huono, kaikki voittajat olivat olleet suosikkeja, joita hän ei useinkaan pelannut. Saldo oli muutaman kympin miinuksella, eikä viimeinen lähtökään vaikuttanut lupaavalta.
”Kun toi Ella on tänään pannut Kaitsun ohjaksiin, niin hommat on sujunu vähän liian luonnikkaasti. Salla kuule, muistakko ton Kaitsun? Se oli mun — niin ja Anne sun — luokalla vielä lukiossa, sit se häipy johonki Ypäjän hevostalouskouluun. Sillon me pidettiin sitä aika tyhmänä. Eipä tiedetty, että siitä tulee hyvä kuski. Sähän olit siihen vähän ihastunu, vai mitä?”
”Viittitki kiusotella. Olit säkin ihastunu Anneen”, sihahti Salla. Häntä harmitti, että Joni muistutti Kaitsusta muiden kuullen. Pahuksen veli, vaan saipahan samalla mitalla takaisin. Joni vaihtoi vikkelästi puheenaihetta, mutta ehti vilkaista Annea ja saada ujon punan poskilleen.
Jonin jutellessa Ella ajoi jälleen naisten edestä. Hän katsoi tiiviisti miestä, jota ei ollut ennen nähnyt, ja hänen silmissään käväisi omituinen ilme. Aivan kuin Ella olisi suuttunut. Sen jälkeen hän ei enää tullut etusuoralle, ennen kuin volttaus alkoi, eikä hän sittenkään vilkaissut Sallaa. Samuli sen sijaan tunnisti Jonin Sallan veljeksi, ajoi kerran niin läheltä, että saattoi tervehtiä huutamatta. Sallaa inhotti, eikä hän pystynyt hillitsemään kiukkuaan. Kun kilpailu oli juostu, hän lähti kohti pysäköintipaikkaa mitään puhumatta. Voi, miksi Jonin piti tulla heidän luokseen? Ella sai veljestä väärän käsityksen, eikä varmasti enää haluaisi mitään.
Kolmen tunnin aikana Salla oli vähitellen unohtanut synkät mietteensä, mutta nyt ne olivat palanneet entistä raskaampina. Ei hän voinut mennä selittämään Ellalle, että Joni oli vain hänen veljensä, kun koko juttu, joka ei ollut hetkeen tuntunut enää vain leikiltä, oli todennäköisesti muutenkin vain hänen mielikuvituksensa tuotetta.



6. luku

Koti oli ylösalaisin kuten aina ennen joulua. Mari ryntäili ja motkotti, siirteli tavaroita, kantoi mattoja kasoiksi Mikaelin eteen ja lykkäsi piiskan tämän käteen.
”Tee säkin jotain äläkä vaan seiso siinä, kun sulla kerranki on aikaa auttaa mua! No voi helvetti, etkö sä ymmärrä puhetta? Pitäis sun ainaki piiskaa osata käyttää.”
Mikael veti syvään henkeä kireä ilme kasvoillaan. Hän katsoi parhaaksi olla vastaamatta, kantoi mattoläjät ulos ja antoi piiskan viuhua. Hevosia hän ei kuunaan lyönyt näin lujaa, vaikka jotkut ajajat niin tekivätkin. Matot kuuluivat eri luokkaan. Hän vihasi tätä puuhaa, mutta vielä enemmän hän vihasi pakollista joulustressiä ylettömine siivouksineen.
Ennen vanhaan siivottiin jouluksi, kun sitä ei muuten tehty, silloin oli arjessa enemmän puuhaa. Nykyään heilläkin siivottiin kunnolla joka viikko, ja koirankarvat imuroitiin usein. Mitä varten jouluksi piti siivota enemmän, kun se oli muutenkin vuoden kiireisintä aikaa? Ja sitten, kaiken kukkuraksi korkean olohuoneen keskelle kannettiin infernaalinen joulukuusi, johon hänen oli kiinnitettävä kuusikymmentäneljä kynttilää Marin määräämille oksille ja muutettava niiden paikkaa sata kertaa, kunnes vaimo oli tyytyväinen. Kuusi sotki vastapestyt lattiat ja taas piti huristaa keskuspölynimuria maailman tappiin saakka. Että Mikael inhosi tätä kaikkea. Voi, kunpa vaimo lähtisi, miten hän nauttisi! Itse hän ei halunnut lähteä, ei hänellä ollut paikkaa, minne mennä.
Samassa Mikaelin ilme kirkastui. Mikä häntä esti ostamasta itselleen vaikka ihan pientä asuntoa, jonne voisi tarpeen tullen paeta? Ei mikään. Vaimo ei puuttunut hänen rahoihinsa, kunhan ne eivät loppuneet. Kaisa tuli tallin suunnalta, tervehti Mikaelia iloisesti. Sukkela ajatus putkahti miehen mieleen.
”Kaisa, terve, onko sulla aikaa? Mä voisin maksaa sulle joulurahaa yhdestä palveluksesta”, aloitti Mikael, ja vastausta odottamatta kertoi ideansa aina iloiselle tytölle. Kaisa suostui muitta mutkitta, ja yhdessä he kantoivat matot sisään. Ne piti jättää eteiseen, muuten ne olisivat Marin tiellä.
”Mari, vaimokulta, mä lähen ny käymään Teivossa. Kaisa tuli sun avuksi, mä annan sille vähän joulurahaa. Riittääkö parisataa?”
Mikael jätti rahat pöydälle, veti nahkatakin ylleen ja meni.

Teivon tallin pihassa oli valkoinen pieni Corolla. Pikkuruisen toimiston ikkunasta näkyi kaksi miestä, Kaitsu ja joku toinen. Mikael ajoi Omegan tavalliselle paikalleen aivan ikkunan eteen, astui ovesta sisään. Tervehdys oli takertua kurkkuun. Toinen mies oli juuri se sama ihminen, joka oli kaulaillut Teivon ladyä, siis Salla Toivasta sinä marraskuisena tiistaina, jolloin Mikael oli pakottanut itsensä unohtamaan Sallan. Se oli vaikeaa, sillä nainen kävi yhä usein raveissa, seisoi ystäviensä kanssa sitkeästi aidan vieressä, kävi kahvilla Teivonlinnassa.
Mikael oli tarkkaillut tilannetta ja huomannut, että Salla katseli myös muita ohjastajia heidän ajaessaan radalla. Hän oli ohjaillut ajatuksensa väkisin siihen johtopäätökseen, että nainen ei ollut koskaan ollut kiinnostunut vain hänestä, vaikka ujot silmäykset olisi voinut siten tulkita, vaan että tätä kiinnostivat yleensä ravit. Viime aikoina Salla ei ollut edes erityisemmin viitsinyt katsella häntä. Pahimmalta hänestä tuntui, että ainakin Kuuralan Tommi ja Alavillamon Saku olivat uteliaisuuttaan alkaneet jututtaa Sallaa ja tämän ystäviä, eikä hän voinut tietää, kuinka hyvin he toisensa tunsivat. Itse hän ei voinut noin vain ryhtyä tervehtimään, ei semmoinen ollut hänen tapaistaan. Tutustumiseen piti olla jokin päivänvaloa kestävä syy, eikä ukkomiehen kiinnostuminen vieraasta naisesta sopinut määritelmään.
Mikael astui kohti tuntematonta miestä käsi ojossa. Hän tahtoi tietää tämän nimen, ja luontevin keino oli kätellä ja esittäytyä. Hänestä tuntui tavattoman typerältä, sillä miehen täytyi tietää, kuka hän oli. Vähintään yhtä typerältä tuntui, ettei hän voinut tehdä samoin Sallalle.
”Terve vaan, Toivasen Joni. Tää Kaitsu on mun vanha luokkakaveri, mä tulin sitä moikkaan, kun ei olla vuosiin nähty”, mies selitti.
Toivanen. Sama nimi kuin Sallalla, Mikael ilahtui. Mies oli siis Sallan veli. He keskustelivat hetken hevosista, niiden kunnosta ja pelaamisesta, ja jossain vaiheessa Mikaelin mieleen hiipi kalvava epäilys. Entä jos Joni olikin naimisissa Sallan kanssa? Hän pystyi vaivoin pitämään kasvonsa peruslukemilla. Onneksi hän oli tullut vain pikaisesti katsastamaan, missä kunnossa talli oli. Hän livahti sopivassa vaiheessa taputtelemaan hevosia.
Tallissa ei näkynyt muita, mutta takaovi oli auki. Kohta ovesta työntyivät likaiset kottikärryt.
”Jaa, sä oot paskahommissa”, tervehti Mikael Maaritin nähdessään. Nainen tyhjensi likaisia pahnoja ja vei tilalle puhtaita. Silloin tällöin Mikael teki samaa työtä, jottei totuus unohtuisi. Hevosten hyvinvointi oli hänen työnsä tärkein kulmakivi.
”Ella-murunen, kiva kun sittenki tulit”, liversi Maarit. ”Oliko Mari taas hermona? Mikset sä lähe käveleen, kun teillon aina niin kireetä?”
Mikael huokasi raskaasti. Tämäkin vielä. Joulukuu oli ollut hirveä, hän oli ollut pois tolaltaan. Sallaan kohdistuneet tunteet oli pitänyt nujertaa, eikä se ollut helppoa. Itse asiassa hän ei ollut vieläkään päässyt kokonaan kuiville, Jonin näkeminen todisti sen. Hän oli kaiken aikaa ärtynyt, ja Maarit, tuo tarkkanäköinen rempseä tallityttö oli kautta rantain saanut puristettua Mikaelista haluamansa totuuden esiin. Sallasta tämä tuskin tiesi, eihän heidän välillään koskaan ehtinyt oikeasti olla mitään, eivät he edes tunteneet toisiaan. Mutta Marista ja heidän ongelmistaan tyttö tuntui olevan paremmin selvillä kuin hän itse. Kuinka kummassa naiset pystyivät lukemaan miehen ajatukset oikean jalan asennosta? Maarit tuntui ainakin ymmärtävän puolesta sanasta kokonaisia tarinoita. Mikaelin avioliittoon liittyvissä asioissa tämä oli vieläpä osunut tuskallisen oikeaan.
Mikael vilkaisi Maaritia ja kauhistui. Tämän kasvoilta paistoi peittelemätön kiinnostus. Ei nyt, ajatteli Mikael, ei tässä vaiheessa. Mieluummin ei koskaan. Niin epätoivoinen hän ei saisi olla, että lankeaisi Maaritin kaltaiseen, ihan kivaan mutta jollakin lailla yksioikoiseen tyttöön. Maarit ei ollut hänen tyyppiään, eikä hän jaksaisi katsella naista enää työajan ulkopuolella. Mikaelia puistatti, mutta hän hymyili sanoessaan, että hänen oli mentävä ja että Maarit oli tehnyt työnsä kiitettävästi.
Kaitsu istui yksin toimistossa ja puhui puhelimessa, Joni oli jo lähtenyt. Mikael räpelsi hermostuneena pöydällä lojuvia papereita. Kun Kaitsu oli saanut ilmoitettua kilpailuvuoroiset hevoset Tapaninpäivän raveihin Jokimaan radalle, hän sulki puhelimen ja kysäisi:
”Ella kuule, onko sulla jotain mielessä? Mitä toi Maarit tuolla oikeen sulle sano?”
”Ei se yksin sitä ole. Maarit yrittää jotain, se kattoo ihan sairaan suoraan, mut perussyy on kyllä meillä kotona. Siä ei hommat oikeen tahdo sujua. On sun pitäny se tietää. Ja sitte toi sun luokkakaveri, se Joni...” Mikael hiljeni, haki oikeita sanoja. Hän oli lipsauttamaisillaan salaisuuden, jota ei halunnut muiden korviin.
”Niin tota, Joni näytti jotenki tutulta. Oonks mä voinu tavata sen jossain?”
”On se käyny aina varmaan raveissa. Se pelaa, ei kauheesti mut kumminki, ja sen sedällä oli joskus se Eevertti.”
Kaitsu jatkoi Jonin esittelyä, ja Mikael nyökkäili ja myönteli, vaikkei enää kuunnellut. Jonin sedällä Eevertti. Joni oli varmasti Sallan veli. Helpotus oli suunnaton, ja äkkiä Mikael keskeytti Kaitsun:
”Anteeks hei, muistin just että mä odotan puhelua autopuhelimeen. Mun pitää mennä. Kiitti kun hoidit ilmottautumiset.”
Hän juoksi autoon ja nosti luurin korvalleen ikään kuin olisi vastannut. Hän nojasi päänsä niskatukea vasten, hengitti syvään silmät suljettuina. Toivottavasti Kaitsu ei ollut huomannut värähdystä hänen äänessään. Mikael koetti rauhoittua ja onnistui lopulta. Yhtään kyyneltä ei päässyt ulos silmistä, mutta se oli ollut lähellä.
”Miks mun pitää olla näin sekasin? Menkööt kaikki naiset helvettiin, ne saa miehenki niin pois raiteiltaan että se melkein parkuu pahaa oloonsa!” puuskahti Mikael ääneen, käynnisti auton ja ajoi Kesoilille munkkikahville.
Pyyhkiessään sokeria suupielistään, sormistaan ja villapaidaltaan hän tiesi, mitä tekisi. Hän lähtisi puhumaan itselleen lainaa kaksion ostoon. Hänellä olisi oma pakopaikka vielä ennen vuodenvaihdetta. Kunpa vielä saisi tutustua Sallaan, sitten voisi olla tyytyväinen.



7. luku

Sallan huoneessa ei ollut ainuttakaan joulukoristetta. Hänestä ei tuntunut joululta. Hänen asiansa olivat periaatteessa hyvin: hän oli valmistunut ajallaan, pöydän kulmalla komeili matkailumerkonomin tutkintotodistus. Hänellä oli työpaikka ainakin toukokuuhun saakka tamperelaisessa matkatoimistossa, jossa saisi myydä ihmisille unelmia. Nyt voisi muuttaa omaan asuntoon, jos löytäisi sopivan vuokrakämpän. Vanhoista hyvistä ystävistä pari, Hanna ja Marita olivat palaneet kotikonnuilleen, heidän kouluaikainen hepparinkinsä oli osittain koossa, ja Merjakin oli päässyt ravien ansiosta mukaan. Raveissa oli edelleen kiva käydä, varsinkin kun Alavillamon Saku ja Kuuralan Tomppa halusivat tuntea heidät ja muistivat aina tallialueella tavatessaan sanoa muutaman sanan. Samulikaan ei ollut hetkeen ahdistellut, ehkä tällä oli vaihteeksi joku rehevä nainen.
Ilman Ellaa kaikki olisi ollut mallillaan. Salla huokasi. Ella oli unohtanut hänet. Joulukuussa tämä ei ollut halunnut katsella häntä radalta, ja jos he kohtasivat tallialueella, mies näytti vaivautuneelta ja katsoi mahdollisuuksien mukaan ohitse. Ehkä hän oli typeryyttään kuvitellut koko jutun, se tuntui muutenkin liian uskomattomalta. Ei kukaan kiinnostuisi tuntemattomasta saati ryntäisi suin päin moraalisesti arveluttavaan suhteeseen. Ei edes ravimies, ajatteli Salla. Tavallisia ihmisiä hekin olivat, heidän työnsä vain ei ollut mitään kahdeksasta neljään toimistotyötä. Se oli enemmänkin elämäntapa.
”Salla, Merja soittaa!” äidin huhuilu kaikui portaikossa. Salla reipastui aavistuksen verran. Joulupäivänä ei muuten ollut kummempaa tekemistä kuin television katsomista.
Merja jutteli aluksi jouluaaton tapahtumista. Hänen isänsä oli ostanut itselleen autopuhelimen, vähän käytetyn Mobiran NMT:n, jota ei välttämättä tarvinnut asentaa kiinteästi. Sen viisikiloisen tukiyksikön saattoi työntää tavaratilaan, josta se oli kytketty verhoilun sisään piilotettujen johtojen avulla puhelimeen. Puhelimen voi ottaa mukaansa, kunhan irrotti koskettimet ja työnsi puhelimen oman johdon tukiyksikköön. Isä oli hetken miettinyt uutta GSM-puhelinta, mutta sen kuuluvuusalue oli vielä aivan turhanaikainen, eikä kukaan varmuudella osannut ennustaa, laajenisiko verkko järkevässä ajassa. Uusimmat oikeasti kannettavat puhelinmallit olivat hävyttömän kalliita, eikä Merjan isä ymmärtänyt, miksi puhelimen olisi pitänyt mahtua povitaskuun. Puhelinasioista päästyään Merja siirtyi toiseen aiheeseen:
”Se mun oikee asia koskee huomista. Lahdessa on ravit, isä lupas Audin ja puhelimen, jos me lähetään. Mitäs sanot? Voitas kysyä Saria ja Annee tai vaikka Hannaa ja Maritaa mukaan, kun nekin nyt on taas Tampereella.”
”Mikäs siinä, mennään vaan”, lupasi Salla. ”Mut ei pyydettäs ketään noista likoista sinne, me ei voitais jutella Ellasta matkalla. En mä niille haluu kertoo tästä, kun tää tuntuu niin hassulta. Pelkkää olettamusta koko tarina... Ai niin”, Salla muisti äkkiä, ”Joni sano käyneensä Ellan tallissa Kaitsua kattomassa. Ella oli tullu sinne, esittäytyny oikeen kädestä pitäen. Se oli Jonten mukaan näyttäny jotenki omituiselta, ihan kun sillä olis ollu jotain harmeja. Vaikka enpä mä Joniin ihan suvereenisti luota, tavallisesti se ei huomais vaikka jollain olis banaanit korvissa tai nenä poskella.”
Merjaa nauratti, ja iloisuus tarttui Sallaan. Tuntui pitkästä aikaa siltä, että hänenkin elämässään asui ilon kipinä.
Tapaninpäivän aamuna oli kahdeksantoista astetta pakkasta. Taivas oli tähtikirkas, huurteiset puut kimaltelivat pihavalon ympärillä. Raveissa olisi varmasti paljon peruutuksia, koska oli niin kylmä. Pakkasherkkiä hevosia ei kilpailutettu, etteivät ne sairastuisi. Salla pirautti Merjalle kysyäkseen, minkälaiseen toppapukuun tämä sonnustautuisi, jottei pakkanen sotkisi päivän tunnelmaa.
Varsinaiset ravit alkoivat yhdeltä, ja koska Lahteen oli lähes parin tunnin ajomatka eivätkä he olleet koskaan ennen suunnistaneet Jokimaan raviradalle, heidän oli syytä lähteä matkaan hyvissä ajoin. Kymmeneltä Merja hurautti Toivasten pihaan lumettomalla mustalla autolla.
”Ota takki pois saman tien, tää lämpes jo, kun me pidettiin sitä yö tallissa. Tarjetaan paremmin sit tosiympyröissä”, Merja hihkaisi Sallan rientäessä auton luo. Pakkanen oli hieman heikentynyt, mittari näytti enää kahtatoista.
Lahdentietä oli helppo ajaa, ohituspaikkoja riitti enemmän kuin Merja oli muistanut. Hän kertoi nähneensä unessa Jokimaan raviradan ja kuvaili totohallia, sen takana nousevaa rinnettä ja tietä kummun yli alas kohti tallialuetta. Porttikin siellä olisi, eikä heillä oikeasti ollut mitään tekoa tallialueella. Salla kuittasi Merjan epäilyt toteamalla, että tämä oli nähnyt vain unta. Hauhon suoralla pääsi kerralla kahden hevoskuljetusauton ohi. Merja ajoi reippaasti, mittari näytti kahdeksankympin alueella vähän yli yhdeksääkymppiä.
Jonkin matkaa ajettuaan Merja tutkaili taustapeilistä, kärkkyisikö joku ohitse, sillä hänellä oli tapana antaa kohteliaasti tilaa. Hän näki tumman Omegan ja kysäisi huolettoman oloisesti Sallalta, muistiko tämä Ellan auton rekisterin.
”No tota, sit se on meidän perässä, saavutti meidät just — nyt”, hätkähdytti Merja. Hän alkoi huomaamattaan ajaa vielä hieman reippaammin, eikä Ella lähtenyt ohittamaan. Sallan ihoa kihelmöi. Mahtoikohan mies tunnistaa heidän autonsa?
Naiset olivat suunnitelleet pysähtyvänsä huoltoasemalle, jonka he tiesivät. Siltä oli matkaa Lahden keskustaan kymmenisen kilometriä, ja arviolta saman verran Jokimaalle. Merja vilkutti ajoissa, ja Ella teki samoin! Nyt Merjaakin alkoi hermostuttaa. Tätä hän ei ollut osannut odottaa. Hän pysäköi auton mahdollisimman lähelle huoltamon ovea, jottei heidän tarvitsisi heittää takkeja niskaansa. He seurasivat, mitä Ella tekisi.
Mies oli yksin liikkeellä, hän antoi autonsa lipua hitaasti mustan Audin ohi. Hän oli aavistanut oikein, autoa ajoi yksi Sallan ystävistä, ei siis Joni tai kukaan muu mies. Hän oli nähnyt auton ohittavan kerralla kaksi hevosautoa, ja vaikka naiset eivät hänen kokemuksiensa perusteella yleensä tehneet moista, hän muisti, miten reippaasti samainen Audi oli lähtenyt taannoin Ylä-grillin pihasta. Uskomatonta, Salla oli lähtenyt muualle raveihin. Tähän saakka Mikael oli nähnyt hänet vain kotiradallaan Teivossa. Hänen oli saatava selville, mistä nyt tuuli. Oliko Sallalla kenties muutakin tekoa hevosurheilun kanssa kuin vain kiinnostus?
Samassa Mikaelin mieli mustui. Mikä hänet sai ajattelemaan, että naiset tulisivat raveihin? Siitä ei voinut varmistua kuin kysymällä tai odottamalla, suvaitsisivatko neidot näyttäytyä. Mikael oli pettynyt itseensä. Hän ei yksinkertaisesti voinut mennä samaan paikkaan Sallan kanssa, silloin olisi varmasti joutunut sanomaan jotakin, eikä hän ollut siihen valmis. Hän oli pyörittänyt olematonta suhdettaan tuohon naiseen niin moneen suuntaan, ettei enää luottanut herkkien vaistojensa viesteihin. Hän tyytyi vain varmistamaan, keitä autossa istui ja jatkoi sitten matkaansa kohti päivän hyytävää ajourakkaa.
”Selvittiin”, huokasi Salla. ”Mitä mä olisin tehnyt, jos se olis tullu sisään? Ainakin mä olisin ollu viidellä mutkalla ja ihan vaikee. Mitä sä aattelet, miks se ajo tolleen?”

Tie raviradalle oli viitoitettu erinomaisesti. He olivat perillä jo kahdeltatoista, joten heillä olisi hyvin aikaa tarkistaa meikit, ostaa käsiohjelma ja pukeutua huolella. Sää oli edelleen lauhtunut, Jokimaalla oli alkanut tuulla. Viima punasi poskipäät jo matkalla pysäköintipaikalta portille, jolloin Merja ehdotti, että he ajaisivatkin autokatsomoon. Siten he voisivat välillä istua autossa. Salla piti ideaa kullanarvoisena, olihan jopa mahdollista, että tallialue olisi ulkopuolisilta suljettu. Niin oli kuulemma ainakin Vermossa. Harmitti, ettei sedällä ollut enää ravihevosia, häneltä olisi varmasti saanut tallikortin.
Jokimaan autokatsomo oli Teivoon tottuneelle omituisessa paikassa, radan pohjoispäässä siten, että totohalli jäi vasemmalle ja tallialue oli suoraan radan vastakkaisella puolella. Paikasta ei nähnyt maaliintulojärjestystä mitenkään järkevästi, mutta heitä se ei painanut. Kuulutettiinhan se kovaäänisistä. Merja ajoi auton eturiviin aivan aidan viereen. Radalla ei ollut vielä montakaan hevosta, mutta juuri auton nokan kohdalla ajoi Ella.

Mikael hyppäsi ensimmäisen lähdön ajokkinsa rattaille, asetteli ohjien pitkät päät takamuksensa alle, etteivät ne kietoutuisi kärryjen akselin ympärille, kohensi asentoaan ja ohjasi hevosen radalle. Kylmä tuuli tuiversi vasten kasvoja. Mikael ajoi myötäpäivään, rauhallisesti, jotta hevosen lihakset ehtisivät lämmetä kunnolla ennen starttia. Tällä hevosella ei koskaan ajettu kilpailuvauhtista verryttelyä ennen harjoituslähtöä, joka tapahtui heti esittelyn jälkeen. Mikael tarkasteli eläimen askellusta. Ontuiko tämä vasenta takajalkaansa? Hän kiihdytti vauhtia aavistuksen ja totesi huolestuneensa turhaan. Hevosen käynti oli epätasaista, niinhän se oli ennenkin ollut, mutta ravi oli varmaa ja puhdasta.
Hevonen oli kunnossa, joten Mikael saattoi antaa ajatustensa eksyä asioihin, jotka eivät olleet yhtä hyvin. Hän oli lähtenyt kotoa ovet paukkuen, jättänyt Marin puhkumaan kiukusta ja lapsiraukat tuijottamaan kirkkain silmin television aamuohjelmia. Hän ei halunnut kuunnella vaimon valitusta lyhyiden sijaisuuksien hankaluuksista vieraista päiväkotiryhmistä töiden ennakoimattomuuteen. Kukaan ei ollut käskenyt vaimon mennä töihin. Marille ei sopinut, että mies halusi rentoutua työpäivän jälkeen edes ihan pikkuisen ilman, että tältä vaadittiin jotakin. Hän tiesi, ettei vaimon ollut helppoa jaksaa kotona yksin, mutta he olivat sentään yrittäneet etsiä ratkaisua. Naapurin tytöt olivat ajoittain lasten seurana, jotta Marilla olisi omaa aikaa. Järjestely toimi periaatteessa loistavasti, paitsi että Mari oli seuraavaksi keksinyt kaipaavansa yhteisiä perheiltoja. Kaksi iltaa viikossa ei kuulemma riittänyt. Mikael oli ehdottanut, että perhe lähtisi useammin mukaan raveihin, mutta lapset eivät olleet innostuneet, ei liioin Mari. Ajamistakaan ei voinut vähentää, sillä menot olivat nykyisillä tuloilla juuri ja juuri hallinnassa.
Mikael pudisti voimattomana päätään. Tästä suosta oli hankala nousta. Syksyllä hän oli saanut voimaa Teivon ladyn kanssa pelaamastaan pelistä, sillä peliltä se tällä hetkellä tuntui. Pelkkää leikkiä, ei muuta. Hänen oli ollut vaikea myöntää itselleen olleensa niin vakavissaan, että Sallan välinpitämättömyys oli haavoittanut häntä.
Autokatsomon kohdalla Mikael terästäytyi. Eturiviin liukui musta Audi. Rekisterikilpi jäi aidan poikkipuun taakse, mutta matalalta paistava talvipäivän aurinko valaisi matkustajat. Mikaelin rinnassa läikähti lämpimästi. Salla oli paikalla, ja jostain syystä se tuntui hyvältä. Periaatteessa asiat olivat yhtä sekaisin kuin edellisenä tiistaina, Mikael ei ollut saanut selville mitään uutta naisesta, josta epätoivoisesti unelmoi. Hän rohkaisi mielensä ja loihti kasvoilleen varovaisen hymyn. Ehkä se korjaisi jotain, ehkä ei, mutta enempään hän ei tällä hetkellä pystynyt.

Merja  houkutteli Sallaa lähtemään tallialueelle.
”Rohkeesti vaan kysymään, ei me tiedetä, pääseekö sinne, jos me ei mennä.”
Häntä harmitti Sallan epäröinti. Nyt jos koskaan heidän oli näyttäydyttävä, kortit piti paljastaa. Salla suostui lopulta, hän kulki hitaasti, vastahakoisena Merjan perässä ja antoi tämän hoitaa puhumisen. Ravirata oli samanlainen kuin Merjan unessa, jopa tallialueen portti pienine valvontakoppeineen nökötti mäennyppylän takana rinteen puolessa välissä. Kopissa istui ystävällisen näköinen viiksekäs mies, joka toivotti naiset tervetulleiksi.
Punainen puuverhoiltu tallikahvio näkyi suoraan edessä. Sinne pääsi kiertämällä talon toiselle puolelle. Terassin ovi oli talven vuoksi suljettu. Salla etsi katseellaan tuttuja. Kun he menivät sisään, astui Kuuralan Tommi samalla ovenavauksella ulos tallikahviosta.
”Hei, te täällä!” hän tervehti yllättyneenä. ”Kiva nähdä teitä muuallakin kun Teivossa. Onko koko kööri koolla vai vaan te kaks? Tulitteks petsaribussilla pelureiden kanssa?”
Merja kertoi, millaisella autolla olivat saapuneet, jolloin Tommi tokaisi:
”Ihan hyvä merkki. Toi hopeenvärinen ysikymppinen on mun ajopeli.”
Ellaa ei näkynyt sisällä. Salla oli jokseenkin helpottunut. Hänen oli kerättävä rohkeutta, jotta kykenisi kohtaamaan karun totuuden. Hän ei tiennyt, mitä oikeastaan odotti, eikä hän olisi halunnut toivoa mitään. Miksi tunteita ei voinut sivuuttaa järkeilemällä?
Salla ei halunnut odottaa koko päivää, ja niin paljon kuin ajatus häntä hirvittikin, hänen oli pakko nähdä Ella. Niinpä Salla vinkkasi Merjan kahvikuppeineen mukaansa matkalle kohti tuntematonta. Tallialue oli rataa selvästi alempana, se oli laaja ja aukea, siellä tuuli puhalsi esteettä. Salla näki Ellan jo kaukaa. Mies seisoi yksin lähellä kumparetta, jonne heidän mitä ilmeisimmin piti kulkunsa suunnata. Nyt ei voinut enää perääntyä, heidät oli nähty. Salla keskitti huvenneen rohkeutensa etenemiseen. Hän yritti takoa mieleensä järkeviä ajatuksia ja kysyi itseltään, mitä pelottavaa toisen ihmisen ohittamisessa saattoi olla.
Mikaelia hirvitti yhtä paljon. Hän olisi tehnyt mitä tahansa, jottei olisi tarvinnut seistä paikallaan, mutta Salla olisi arvatenkin tulkinnut vierastallille kävelemisen välttelyksi. Perhoset miehen vatsassa tuntuivat jo varpusilta, hänelle tuli oikeasti huono olo. Hatarasti hän ajatteli olevansa sekopäinen. Salla sai hänet täysin pois tolaltaan vain kulkemalla kohti. Mikael tuijotti lähestyviä naisia, hänen katseensa etsiytyi Sallan silmiin, joiden aran mutta lämpimän ilmeen takaa kuulsi hento toivo ja suunnaton pelko. Mikael oli vakava, näin hymytön hän ei yleensä ollut. Sallasta tuntui, että mies tunkeutui hänen ajatuksiinsa, luki niitä kuin television tekstejä. Hänen oli pakko pysähtyä, mies vaikutti niin haavoittuneelta, jopa epätoivoiselta.
Jos tallityttö ei olisi huikannut tuovansa seuraavan lähdön hevosta, Mikael olisi varmasti sanonut jotain. Sillä hetkellä jännite katosi jättäen jälkeensä onton olon. Kumpikin huokasi osin helpotuksesta, osin pettymyksestä. Salla ei vieläkään tiennyt, mitä ajatella, ja Mikael sadatteli saamattomuuttaan. Mitä kummaa hän naisessa pelkäsi?

Auto alkoi vähitellen lämmetä. Oli pilkkopimeää, vaikka kello ei ollut vielä viittäkään. Jokimaan ravirata oli mukava paikka, sinne voisi ajella toisenkin kerran. Salla ja Merja olivat jutelleet Sakun ja Tommin kanssa pariin otteeseen, ja Niemisen Antero oli keksinyt tervehtiä. Salla pohti ääneen päivän kulkua.
”Ella katto taas. Siinä tallialueella sen ekan kerran, kattoiksä sen ilmettä? Se näytti jotenkin surulliselta, melkein pelokkaalta. Vai kuvittelenko mä taas?”
Merja pudisti päätään. Hän oli tulkinnut miehen ilmeen samoin. Syytä he eivät tienneet, mutta Merja oli oudon varma, että se selviäisi ennen pitkää.
”Ja se katto koko ajan radalta, eikä se hymyillyt kun sillon ihan aluks kun se näki tän auton. Mä haluun tavata sen tyypin, mun on pakko tutustua siihen. Mä en pysty elään näin!”
”Joo, siltä vaikuttaa”, sanoi Merja. ”Musta tuntuu, ettei Ellakaan pysty elään niinku se nyt elää. Sen asiat ei o hyvin. Sen ilmeessä ei näy sitä iloa, joka sillä syksyllä oli. Mä aattelin, että se oli vihasen näkönen vaan kun se näki sut, mutta tänään mä huomasin, että se oli koko ajan ihan kuin se olis ollut masentunu tai epätoivonen. Se ajo hyvin, keskitty siihen, mutta muistakko sen voittoringissä kun me seistiin siinä kattelemassa? Siinäkään siltä ei irronnu minkäänlaista hymyä. Teki ihan pahaa nähdä.”
Kotimatka sujui Ellan kohtaloa arvuutellessa. Ystävykset esittivät vuorotellen erilaisia päätelmiä, kunnes Merja puuskahti, että Sallan taisi olla parasta selvittää asia kysymällä suoraan mieheltä itseltään, etteivät he alkaisi pitää kaukaa haettuja perusteluja totuutena ja eläisi niiden mukaan. Tällä kertaa Ella ei ilmestynyt heidän peräänsä, mutta Markkasen Samuli ohitti heidät reilua ylinopeutta ajaen.
Tänä vuonna he eivät enää kävisi raveissa, mutta jo viikon kuluttua olisivat jälleen vuorossa Teivon tiistairavit ja heti seuraavana lauantaina V5-ravit. He päättivät mennä molempiin, mutta tapaisivat vielä ennen sitä Merjan kotona uudenvuodenaattona. He aikoivat valaa tinat pitkästä aikaa, jos niistä vaikka näkisi seuraavan vuoden tapahtumat. Sallaa nauratti. Hän ei ollut vähääkään taikauskoinen.



8. luku

Mikael seisoi Pohjolankadulla sijaitsevan ison kerrostalon rappukäytävässä pitkästä aikaa tyytyväisenä. Asunnon numero seitsemän kohdalla luki hänen sukunimensä. Hän kiipesi toiseen kerrokseen, avasi ruskean oven, poimi mainosläjän kynnykseltä. Avara kaksio oli tyhjä lukuun ottamatta makuuhuonetta, jossa oli tukeva parivuoteen levyinen runkopatja, sillä muutama tyyny, kaksi peittoa ja läjä Marin hylkäämiä tummia lakanoita, jotka hän oli kaivanut Pirkkalan kodin vaatehuoneesta perimmäiseltä hyllyltä. Keittiöstä löytyi kahvinkeitin, paistinpannu, pari kuppia ja kertakäyttöastioita, kylpyhuoneesta muutama pyyhe. Mikael ei vielä tiennyt, mitä uudella sijoituksellaan tekisi, mutta hänen mieltään huojensi, että se oli olemassa. Asunto oli pakopaikka, henkinen tukikohta, josta kukaan ei löytäisi häntä. Sisustamisella ei olisi pienintäkään kiirettä, vain verhot pitäisi hankkia. Toisen kerroksen asuntoihin näki kadulta liian hyvin.
Tammikuu läheni loppuaan, päivät olivat pidentyneet selvästi. Mikael ajoi entiseen tahtiin, ehkä jopa enemmän kuin edellisenä talvena. Hän oli sijoittunut kolmanneksi vuoden 1991 valtakunnallisessa ajajaliigassa, tuskaisen lähelle toiseksi yltänyttä Samulia ja miltei yhtä lähelle Kuuralan Tomppaa, joka oli ensimmäinen. Hän oli ajanut huonosti lokakuussa, silloin voittojahti oli levinnyt käsiin, mutta Mikael ei jaksanut välittää. Tulot riittivät uuden lainan maksuun, etenkin, kun vaimo tienasi vaaterahat tekemillään sijaisuuksilla.
Mikael istahti vuoteelle, muuta istuinta kaksiossa ei ollut. Hän mietti alkuvuoden raveja, ja automaattisesti silmien eteen piirtyi nuoren naisen kuva. Mikael oli turhautunut. Hän ei ollut edelleenkään saanut sanottua edes ujosti ”moi”, vaikka ajatteli naista päivin ja öin. Hän haaveili tästä halatessaan vaimoaan, hän näki tästä unia. Sallan näkeminen oli edelleen päällimmäisenä ajatuksena ennen Teivon raveja, joissa nainen lähes aina kävi. Kun tämä ei joskus saapunutkaan paikalle, Mikael oli ärtynyt ja pettynyt. Mies ei jostain syystä pystynyt sanomaan Sallalle mitään, ei nyökkäämään, ei tervehtimään. Hän vain hymyili, tuijotti tiiviisti, huokaili itsekseen. Hän katseli kademielin, kun Salla ystävineen pilaili hänen kollegojensa kanssa mutkattoman näköisesti ja toivon mukaan ilman taka-ajatuksia.
Tänä perjantaina Mikael ei ollut lähtenyt Turkuun Metsämäen raveihin. Hän halusi viettää päivän yksin selvittääkseen, mitä elämältä halusi. Hän ei muistanut aikaisemmin pohtineensa niin syvällisiä, sillä hänen elämässään riitti väriä ja vauhtia. Ei ollut tullut tarvetta miettiä, olosuhteet olivat olleet aina vähintään tyydyttävät. Kokonaisia vapaapäiviä hän ei ollut viettänyt pariin vuoteen, niitä ei ollut ehtinyt kaivata. Nyt tilanne kotona oli erityisen hankala, vaimo kiukutteli töitään, Mikaelin poissaoloa, lasten kuljetuksia, kuihtunutta suhdetta, seksin puutetta, televisio-ohjelmia, kuraa lattialla, mitä hyvänsä. He eivät olleet avanneet viinipulloa kuukausiin tai hoitaneet yhdessä kotitallin hevosia. Mikael ei varsinaisesti ikävöinyt yhteisiä hetkiä, ainoastaan totesi niiden loppuneen. Hän ei kaivannut muuta kuin kiireettömiä ratsastusretkiä Marin kanssa omilla mailla autereisina kesäaamuina, kasteisen niityn keskellä. Parantumaton romantikko.
Mikael makasi vuoteella selällään ajatuksiinsa vaipuneena. Hän leijaili usvaisessa kesäaamussa, oli kuulevinaan lintujen aamulaulua, hevosten kavioiden ääniä. Niihin sekoittui vaimea, monotoninen kuulutus, joka vahvistui, ja hän huomasi siirtyneensä raviradalle, Teivoon, ja kovaäänisistä kaikui: ”Lähtö uusitaan jälleen. Uusinnan aiheuttaja oli toistamiseen Marjuska, rattailla Mikael Laine, syynä väärä lähtörata häiriten...” Sallan tummat hiukset hulmusivat hänen kasvoillaan, estivät häntä näkemästä tilannetta radalla, eikä hän ollut pysynyt oikealla paikalla. Sallan kasvot vääristyivät, niiden takaa kuului naisen ääni, joka sanoi: ”...mä haluan että sä tulet mun luo...”
Mikael säpsähti hereille. Kuva särkyi, mutta uni pysyi tiukasti mielessä. Miksi lähtöä uusittiin jälleen, miksi hevonen oli Marjuska, tarkoittiko se Maria? Ja miksi Sallan hiukset peittivät hänen kasvonsa kuin estäen häntä näkemästä selvästi? Mikael oli pyörällä päästään. Hän katsoi kelloa, se näytti puolta yhdeksää. Hän tarttui romuluiseen puhelinlaatikkoon, jonka oli aiemmin raahannut autosta sisään, soitti vaimolle, joka ei vastannut. Hän jätti puhelinvastaajaan viestin, sanoi lähtevänsä tuttavien kanssa syömään, eikä tiennyt, koska tulisi kotiin.

Salla kuivasi hiuksiaan Merjan kotona. Heidän oli määrä lähteä kaupungille pitkästä aikaa. Merjan vanhempi pikkusisko Jaana oli juuri saanut ajokortin, ja he uskaltautuivat tämän kyytiin. Jaana veisi heidät ja noutaisi tarvittaessa, jos he tulisivat ennen kahta. Meikkaustuokion aikana heillä oli aikaa puida tammikuun tapahtumia. Merjaa huvitti yhä Sallan uudenvuodenyönä roiskaisema tina. Se oli selvä hevosenpää, ja ylösalaisin käännettynä L-kirjain, ja viittasi varmasti Ellaan. Siideriä maistelleet naiset olivat nauraneet vatsansa kipeiksi. Merjan tinaa oli ollut vaikeampi tulkita, mutta se oli täynnä raharyhelmää.
”Sen Lahden keikan jälkeen Ella on muistanu kiitettävästi kattella, nykyään sen silmissäkin on taas ajoittain se ovela välähdys, joka saa mut hulluks”, naurahti Salla, ”mut ei se tunnu saavan mitään aikaseks. Mieti, ne muut on tullu jutteleen, mut Ella, joka mut ekana huomas, ei ole tehny mitään muuta kun tuijottanu, suuttunu olemattomista ja taas tuijottanu.”
Merja hymähti. Hän jätti kertomatta epäilynsä siitä, miksi Ella ei toiminut. Hänen mielestään mies oli liian tosissaan uskaltaakseen lähestyä. Tänä iltana Salla aikoi unohtaa ravit ja Ellan, tanssia itsensä pyörryksiin Ilveksen yökerhossa ja nauttia elämästä, eikä Merja halunnut rasittaa ystävänsä aivoja tuoreimmalla oivalluksellaan.
”Laitetaan sulle peti valmiiks, mä oon varma ettei me pystytä mihinkään kun me tullaan takasin”, hän ehdotti.
”Meillon vielä aikaa, kello on vasta puoli kaheksan.”
Tuntia myöhemmin kaverukset istuivat Amarillossa aloitussiiderit edessään, Sallalla makea, Merjalla kuiva. Ravintola alkoi täyttyä, ja pian vapaita paikkoja oli enää muutama. Heidän pöytäänsä olisi mahtunut vielä kolme ihmistä, mutta jostain syystä kukaan ei tullut edes kysymään, saisiko siihen tulla.
”Me ollaan niin upeita naisia, ettei kukaan uskalla”, heitti Merja piloillaan. Saman tien Joni istahti pöytään parin kaverinsa kanssa.
”Mitäs likat?” hän tokaisi ja esitteli seurueensa. Onneksi Mattilan Kaitsu ei ollut mukana, ajatteli Salla. Tämä oli alkanut katsella häntä raveissa jotenkin omituisesti. Joni oli usein viihteellä, ja kertomansa mukaan Kaitsulla oli tapana lähteä hänen kanssaan. Jonin ystävät puhuivat hulvattomia, ja aika kului niin sukkelaan, etteivät naiset huomanneet hakea ajoissa yökerhon paluulippuja. Jonoa oli jo alkanut muodostua, kun Salla viimein havahtui. Hän päätti piipahtaa hotellin aulan vessassa ja käydä jonoon, ennen kuin se olisi liian pitkä.
Aula oli väljä, ihmisiä näkyi vain kourallinen. Salla käväisi naistenhuoneessa. Pienen käsilaukun uumenista löytyi helmiäishuulipuna, sitä oli sipaistava huuliin. Hiukset olivat hyvin, kapea hame ojennuksessa. Salla kiiruhti ulos ovesta ja törmäsi suoraa päätä nurkan takaa ilmestyvän miehen syliin.
”Oi, anteeks”, hän tokaisi, ”tais olla vähä...Ella!”
Sallan sydän jätti lyönnin väliin.
”Kiire, vai?” täydensi mies, joka oli välittömästi tunnistanut naisen. Tässä oli hänen tilaisuutensa, se oli hoidettava taiten. Salla haukkoi henkeään. Kaikista Tampereen miehistä hän juoksi päin Ellaa iltana, jolloin oli vakaasti päättänyt unohtaa miehen ja ravit.
”Kuule hei”, aloitti mies varoen, ”onko sulla aikaa jutella nyt kun mä...näin sut täällä?”
Mikael oli sanomaisillaan, että kun hän vihdoin sai suunsa auki, muttei kehdannut. Mitä Salla olisi tuuminut moisesta? Salla nyökkäsi, sanat takertuivat kurkkuun.
”Mä käyn tossa respassa ja sit tua.” Mikael viittoi tulosuuntaansa, jossa miesten wc:t olivat.
Mikael oli hermostunut, ja jopa Salla, jonka olo ei ollut toista kummempi, huomasi sen. Hän jäi hämmentyneenä seisomaan, suori hamettaan jotain tehdäkseen. Hän seurasi Mikaelia tämän asioidessa hotellin vastaanottovirkailijan kanssa. Mies soitti lyhyen puhelun, jonka aikana hän ehti vilkaista Sallaa useaan kertaan. Sitten hän katosi nurkan taakse.
Salla istahti siniselle sohvanpätkälle. Hänen odottaessaan Merja riensi vuorostaan käymään naistenhuoneessa. Hän ihmetteli ääneen, miksi Salla oli jäänyt istumaan, harmittiko tätä ehkä jokin?
”Mä sananmukasesti törmäsin Ellaan, se otti vaistomaisesti kiinni, etten mä kaatuis. Se on tuolla miesten vessassa nyt ja se haluu jutella, mä en usko tätä! Mä tuun sinne yökerhoon sitte kun tästä pääsee”, henkäisi Salla. Merja oli heti juonessa mukana. Hän toivotti Sallalle onnea ja lisäsi, että jos Salla ei tulisi, hän keksisi tekosyyn, joka uppoaisi Joniin.
”Älä viitti, ei tässä mitään tapahdu”, Salla puuskahti, ”mutta jos mä lähtisin sen mukaan, mä hakisin takkini pöydästä, sanoisin, että mä meen teille, kun mullon huono olo.”
Merjan mentyä Sallaa alkoi itseäänkin arveluttaa. Hän ei tuntenut Ellaa eikä tiennyt, mihin tämä pyrki. Häntä hermostutti entistä enemmän.
Mikael uskaltautui takaisin aulaan. Hän oli miettinyt vuorosanansa valmiiksi, hän halusi kysyä Sallalta yhtä ja toista. Hän hymyili sohvalla istuvalle naiselle, Teivon ladylle ja ohjasi tämän ravintola Louisianaan, jossa oli hetki sitten nauttinut maukkaan illallisen parin ystävän seurassa. Ystävät olivat lähteneet, ja hän oli tavoistaan poiketen jäänyt maistelemaan konjakkia. Ensimmäistä kertaa miesmuistiin hänen ei tarvinnut lähteä ravintolasta omalla autolla. Hän istutti Sallan itseään vastapäätä ja kysyi, mitä voisi tälle tarjota, ja tilasi siiderin.
Mikael oli pitkään hiljaa. Sallan mielestä hän näytti epävarmalta, ikään kuin ei olisi tiennyt, mistä aloittaisi.
”Mä oon odottanu tätä hetkee”, sanoi mies viimein. ”Kun mä näin sut ekan kerran radan varressa, mun elämä meni sekasin. Mä ajattelen vaan sua, Salla, mä kysyin Samulta sun nimeskin sillon kerran Ylä-grillillä, kun te hävisitte liukkaasti sillä Audilla.”
”Arvaa, oonko mä miettiny, miks sä katsot”, sanoi Salla miltei kuiskaten.
”Musta on vaan tuntunu, että mun on pakko tutustua suhun, en mä tiedä, mitä varten.”
Salla mietti hetken, ennen kuin vastasi. Hän olisi halunnut kysyä, miksei mies ollut tullut aikaisemmin juttelemaan. Hän olisi halunnut tietää, miten hän oli voinut jäädä Mikaelin mieleen. Hän olisi halunnut sanoa vaikka mitä, mutta sanat takertuivat jonnekin, kauas ennen huulia. Mikaelin katse oli syvempi kuin Salla pystyi käsittämään. Hän tuijotti miestä lumoutuneena ja sai vihdoin henkäistyksi:
”Mä olen odottanu tätä, Ell...Mikael.”
Mikael ummisti silmänsä. Kaikki ennalta mietityt kysymykset katosivat hänen mielestään, hän ei kyennyt ajattelemaan järkevästi, hänen päässään humisi. Hän ojensi kätensä pöydän yli, ja Salla tarttui siihen arasti. Hän veti naisen pöydän ympäri viereensä pehmeälle penkille, hipaisi tumman hiussuortuvan korvan taakse, hivuttautui lähemmäs.  Luoja, miten hän halusi tätä naista! Hän yritti turhaan rauhoittaa hengitystään, hänen käsivartensa etsiytyivät kuin itsestään Sallan ympärille. Hemmetti soikoon, hän ei pystynyt hillitsemään itseään, hän, jota ravipiireissä luonnehdittiin kylmän laskelmoivaksi ohjastajaksi, joka ei koskaan hermoillut. Mutta tämä ei ollut työasia, Mikael tajusi. Kukaan ei nähnyt hänen sisimpäänsä. Salla kostutti huuliaan, Mikael tulkitsi sen kutsuksi ja veti naisen vielä lähemmäs. He suutelivat kiihkeästi, pitkään, Salla tunnusteli Mikaelin hiuksia ja niskaa, takertui tämän vaatteisiin.
Mikaelin ajatuksissa siinsi Tammelan kaksio, mutta ehkä näin ensimmäisellä kerralla oli liian aikaista. Eiväthän he tunteneet toisiaan lainkaan, hän ei ollut ennättänyt kysyä ainuttakaan suunnittelemaansa kysymystä. Pohjolankadun sijaan hän ehdotti varovasti Ilveksen yökerhoa.
”Ei me voida, mun veli on siellä ja sen kaverit, ja Mattilan Kaitsukin saattaa tulla!” huudahti Salla kauhuissaan. ”Eikö olis mitään muuta paikkaa?”
Mikael haravoi mielessään kaupungin muutaman yökerhon läpi ja totesi, ettei niihin enää mahtuisi, muihin ravintoloihin ei pian enää pääsisi sisään, eikä mikään kahvila ollut öisin auki.
”On mulla yks paikka”, hän sanoi hiljaa. ”Mun ei oikeestaan pitäny vielä viedä sua sinne. Mutta mennään vaan, käydään Ärrän kautta, siellä ei oo yhtään syötävää.”
He kävelivät talvisia katuja kohti Tammelaa. Matkalla Mikael selitti ostaneensa kaksion lähinnä sijoitusmielessä, mutta oli päättänytkin pitää sen ensin vain itsellään.
”Mulla on ollu viime aikoina niin paljon ajateltavaa, että mä olen tarvinnu omaa rauhaa, niinku semmosta neutraalia tilaa, josta ei synny mielikuvia.”
Hän vaikeni, tässä kohdassa oli raja. Hän ei halunnut paljastaa elämästään liikaa, ennen kuin tuntisi Sallan paremmin.
”Tässä A-rapussa se on, kato, tossa lukee Laine, seiska-asunto. Se on tokassa kerroksessa, mennään rappuja”, selitti Mikael. Häntä jännitti yhtäkkiä vietävästi. Avainnippu putosi hänen kädestään, sen metallinen ääni kaikui hiljaisessa porraskäytävässä. Ovea avatessaan hän kuiskasi:
”Täällä ei ole oikeestaan muuta kun sänky ja kahvinkeitin, ei edes verhoja, ja lamppuja puuttuu. Mä ostin kioskilta pari kynttilää, kun siä sattu oleen, mut tikkuja en huomannu hankkia.”
Salla tunnusteli käsilaukkunsa taskuja, löysi etsimänsä. Hän ojensi varusteisiinsa kuuluvaa tupakansytytintä Mikaelia kohti selvittäen, ettei silti polttanut. Hänen katseensa seurasi kuin liimattuna, kun mies ripusti tummanruskean nahkatakin aution eteisen naulakkoon, kääntyi ottamaan hänenkin takkinsa, nosti ostokset lattialta ja katosi keittiöön. Salla kulki hänen perässään, katseli ympärilleen tyhjyyttään kaikuvassa kaksiossa. Tännehän voisi vaikka muuttaa asumaan, hän huomasi ajattelevansa, mutta torjui mietteet saman tien. Mikael oli juuri päässyt sanomasta, että tarvitsi omaa rauhaa.
”Onko sulla nälkä?” Mikael kysyi.
”Ei, mutta vettä voisin ottaa, elämä janottaa.”
Mies naurahti, eikä tuntenut itseään enää yhtä hermostuneeksi kuin vielä hetkeä aiemmin. Hän ojensi pahvimukillisen vettä, pyyteli anteeksi, ettei ollut hankkinut laseja. Hän halusi hipaista Sallan poskipäätä, sormeilla tämän hiuksia, tarttua käteen ja vetää syliinsä, eikä kuitenkaan tehnyt sitä. Hän ei ollut aikonut edetä näin nopeasti, hän olisi halunnut tutustua paremmin, ennen kuin toisi naisen luokseen. Hän ei tiennyt, mitä Salla häneltä odotti, hän ei voinut olla varma tämän motiiveista. Tässä pelissä oli suuret panokset, ja jos Mikael pelaisi väärin, hän saattaisi menettää Marin lisäksi myös Sallan, eikä hän halunnut jäädä yksin.
Mikael pyyhkäisi hiukset silmiltään. Mitä hyvänsä hän oli suunnitellutkin, Salla oli nyt hänen luonaan. Hän karisti epävarmuuden tiehensä niin hyvin kuin taisi. Jotain tehdäkseen hän asetti kynttilät paistinpannulle, sytytti ne ja kantoi muutoin pimeän makuuhuoneen lattialle. Salla tassutteli perässä, mietti, mitä sanoisi ja rohkaisi vihdoin mielensä:
”Sä oot siis aikonu olla yön täällä. Tota — mä just tajusin, että viimeset bussit on menny, niin että mä...kai...” Salla ei saanut kysymystään itseään miellyttävään muotoon.
”Voisitko sä jäädä tänne?” uteli Mikael varovasti. Kysymys sai veren kohoamaan Sallan poskille. Hän vilkaisi miestä huulillaan hymyntapainen, jota ei voinut tulkita väärin. Mikael astui lähemmäs, katsoi niin suoraan, että Sallaa värisytti, laski kätensä tämän hartioille saaden aikaan poltteen, joka tuntui varpaista sormenpäihin saakka. Salla kiersi käsivartensa Mikaelin ympärille ja painautui tätä vasten. Hän ei sanonut sanaakaan, se olisi ollut turhaa, sillä mies tiesi eikä enää epäröinyt.
Aamuyöllä Mikael heräsi yllättäen. Hän oli nähnyt samaa outoa unta kuin edellisenä päivänä ja tuntenut Sallan tummat hiukset kasvoillaan. Hän ei tiennyt, oliko oikeasti valveilla, sillä tunne hiuksista ei kadonnut. Tuntui kuin kasvoja olisi oikeasti kutittanut. Hänen oli pakko pyyhkäistä hiuksia pois, ja samassa hän muisti myöhäisen illan tapahtumat, naisen, jonka oli epäröiden kutsunut asuntoonsa, vaikka tiesikin sen vievän pitemmälle kuin oli uskaltanut ajatellakaan. Mikään ei olisi voinut estää heitä sen jälkeen, kun hän oli sulkenut kaksion oven jäljessään.
Mikael vilkaisi viereensä ja näki Sallan alastoman selän ja tummat hiukset. Hän oli pakahtua tunteeseen, jonka näky hänessä herätti. Aivan kuin veri olisi kuohunut koskena hänen sisällään. Salla liikahti, käänsi kylkeä, hakeutui kiinni mieheen kuin turvaa etsien. Mikael ei voinut olla silittämättä naisen hiuksia, hänen oli pakko kohottautua tutkimaan huulillaan tämän suloista olkapäätä, siirtyä kaulan kautta hyväilemään kiinteitä, pyöreitä rintoja. Salla ei nukkunut, hän oli havahtunut kosketukseen, ja hän vastasi miehen kutsuun toivoen, ettei yö loppuisi koskaan.


9. luku

Merjan levoton uni keskeytyi puhelimen terävään ääneen. Hän katsoi kelloa, se oli muutamaa minuuttia vaille yhdeksän. Oli hyvä, että hänen huoneessaan oli puhelin, hän ei olisi yön juhlinnan jälkeen voinut nousta vuoteesta vielä vähään aikaan.
”Niin?” hän urahti saatuaan kuulokkeen korvalleen. Linjalta kuului rahinaa ja napsuntaa ja Sallan ääni:
”Hyvä vastaus, Merja. Voinko mä tulla sinne? Tällä kyydillä ei voi mennä kotiin.”
Merja oli hetkessä hereillä.
”Mitä tapahtu?” häneltä lipsahti, ennen kuin tajusi, ettei Salla tietenkään aikonut kertoa yön tapahtumista Ellan kuullen.
”Mä sanoin Ellalle et sä asut täällä ja tiedät missä mä olen ja kenen kanssa ja että mun olis pitäny olla yö täällä. Mä tuun kohta. Pääsetsä ovelle? Onks sun siskot heränny?”
”Joo ja ei kai. Ei ne ainakaan keittiössä kolistele, ajakaa rauhassa ovelle vaan.”
Merja riensi keittiöön, jonka ikkunoista näki etupihalle. Ellan auto ilmestyi autotallin kulman takaa ja pysähtyi. Auton ovet pysyivät tiiviisti kiinni. Merjan ei tarvinnut miettiä, mitä niiden takana tapahtui. Hän myhäili tietäväisenä, suorastaan omahyväisenä, olihan hän alun epäröinnin jälkeen osunut arveluissaan hyvin lähelle oikeaa. Asiat näyttivät kulkevan vääjäämättä kohti hänen ennustamaansa lopputulosta, mutta näin nopeaan kehitykseen hänkään ei ollut uskonut. Merja ei tiennyt, mitä kaikkea Salla ja Ella olivat puhuneet tai tehneet, mutta hän toivoi hartaasti, ettei kumpikaan katuisi tapahtunutta tai tuntisi ajautuneensa tilanteeseen pakon edessä.
Ulkoa kuului moottorin murahdus. Ella oli lähdössä, Salla riensi kohti ulko-ovea. Merja hiipi vikkelästi avaamaan, kuiskasi ystävälleen sisarten olevan yhä unten mailla. Salla näytti onnelliselta, hymy ulottui korviin saakka. Merjan huoneessa hän pujahti yöpaitaansa, veti peiton päälleen. Hän ei halunnut Merjan sisarten huomaavan, ettei ollut yöpynyt talossa.
”Mäkin tulin niin myöhään, että ne nukku jo. Se Miika, Jonten kaveri, se oli pojilla kuskina ja heitti mut tänne.”
Merjalla olisi ollut muutakin kerrottavaa, mutta hän antoi Sallan aloittaa. Tämä ei olisi kiihtymykseltään kyennyt kuuntelemaan.
Salla maalasi ystävänsä eteen Mikaelin askeettisen kaksion, poimi välähdyksiä yön tapahtumista. Hän tiesi, että hänen ei tarvinnut kertoa läheskään kaikkea, että Merja pystyisi helposti päättelemään, mistä hän häveliäästi vaikeni.
”Tää kaikki tuntuu niin uskomattomalta, mitkään sanat ei riitä kuvaileen mun sisällä riehuvaa tunteitten sekamelskaa. Sä et voi tietää — tai oikeestaan, ehkä sä voitkin”, korjasi Salla. Merja nyökytti päätään. Sallan kasvoilta pystyi lukemaan yhtä ja toista, ja loput oli helppo kuvitella. Mikael oli toivonut, että juttu pysyisi Merjaa lukuun ottamatta salassa muilta, sillä hänen tallissaan oli kaikenlaisia ihmisiä töissä, myös niitä, jotka eivät olisi pitäneet Sallan astumisesta miehen elämään, ja jos heidän suhteensa kiirisi Marin korviin, tämä julistaisi varmasti avoimen sodan, jossa kaikki osapuolet saattaisivat hävitä. Enempää Mikael ei ollut perheestään kertonut, eikä Salla kysynyt. He eivät olleet jutelleet jatkosta kuin sen, että molemmat halusivat tavata uudestaan, ehkä ravintolassa, ehkä Pohjolankadulla, mutta Mikael ei ollut vielä tiennyt, milloin se olisi mahdollista. Seuraavat viikot hän tulisi todennäköisesti työskentelemään vuorotta, eikä Sallan auttanut muuta kuin tyytyä odottamaan.
”Silti, tää on ihan ylihienoo, mä odotan viime yön avulla vaikka puoli vuotta, kun mä tiedän, mitä on tapahtunu. Yks juttu vaan”, kuiskasi Salla, ”mä en tiä miten me voidaan raveissa olla niin ettei kukaan huomaa, kun Mikaelin naama säihkyy kilometrin päähän, enkä mäkään saa tätä typerää virnistystä mitenkään pois. Ja meidän kaverit on aina paikalla. Ja niin joo, mä en osaa sanoo sitä enää Ellaks nyt kun mä tunnen sen, se ei oo mulle se sama tyyppi kun se ajopukunen ohjastaja. Merja, viä yks asia mun täytyy kertoo: sillon ihan upeet kädet.”
”Nukuitteks te yhtään?” halusi Merja tietää.
”Joo, kai tommoset kolme tuntia pätkissä”, Salla nauroi. ”Entä sä? Koska se Miika heitti sut kotiin?”
Merjan kasvoille tupsahti erikoinen ilme.
”Haluutsä kuulla koko jutun?” hän uteli, ja vastauksen saatuaan alkoi kertoa, mitä kaikkea oli sattunut. Jonin seurue sekä Merja olivat notkuneet monien metrien pituisessa jonossa, josta pääsi yökerhoon muutama ihminen kerrallaan. Puolen tunnin seisoskelun jälkeen he olivat päättäneet lähteä jatkoille Kivimäen Markon, Jonin kaverin kämpille Mikontaloon.
”Ajeltiin siinä Hervantaan Miikan autolla, Joni tunki mun viereen ja alko supattaa ihan outoja. Se tunnusti…”
”Jaa meiän Jonte? Mitä se sulle sano?”
”Arvaa. Et usko! Se sano, että se on ollu muhun lätkässä jo kauan, ja ny se sitte kysy, voitasko me ruveta oleen tiiviimmin yhdessä, ihan noin kokeeks.”
Salla ei saanut sanaa suustaan. Joni ja Merja? Hän pidätteli naurunpyrskähdystä, ettei herättäisi seinän takana nukkuvaa Riinaa.
”No just nii”, puuskahti Merja. ”Mä sitte selitin sille ihan noin ystävällisesti, että sori vaan, en mä pysty ajatteleen sitä muuna kun kaverina. Se ei tunnu semmoselta, että mä voisin elää sen kanssa tai edes olla ihastunu. Joni otti sen tyynesti, korkkas vaan yhen kaljan Markon luona, sano sitte, että se oli arvannu tän, muttei olis saanu rauhaa, jos ei olis kertonu. No, sitte se kerto Mattilan Kaitsusta.”
Merja piti tauon. Salla ei pitänyt hänen ilmeestään, sen takana piili jotakin.
”Nehän on nykyään aika hyvät kaverit Jonin kanssa, sen sä varmaan tiesit. Joskus joulun aikaan Joni kävi talleilla, ne oli jutellu kaikenlaista jotain tunnin. Kaitsu oli kysyny, ootko sä se joksi se sua luulee”, Merja aloitti. Salla pyysi häntä jatkamaan, vaikka arveli jo tietävänsä, mitä saisi kuulla. Kaitsu tunsi Mikaelin ja oli varmasti huomannut jotakin, tai sitten — vielä karmivampaa — mitä, jos Mikael olikin maininnut hänestä vaikka vahingossa?
”Nyt sä luulet tietäväs, mitä seuraa. Mutta tätä sä et kyllä usko, ja sä oot vielä pulassa tän jutun kanssa. Kaitsu on ihastunu suhun ihan päättömästi, ja Joni on siitä tosi innoissaan! Se touhus teitä jo mielessään yhteen asumaan ja hirnu, että olis hyvä kun sais tulevan huippuohjastajan perheeseen.”
”Voi paskat”, pääsi Sallalta. Hänen päässään myllersi täydellinen kaaos. Jos Mikael ei olisi ollut hänestä kiinnostunut, hän olisi riemuinnut kuulemastaan. Olihan hän joskus haaveillut Kaitsusta, kuvaillut päiväkirjaansa, miten heidän tarinansa alkaisi. Tämä ei saanut olla totta, miten hän nyt pystyisi menemään raveihin, Kaitsuhan saattaisi tulla juttelemaan, kysymään, haluaisiko hän aloittaa seurustelun. Mitä hän voisi vastata? Että ei voinut, kun hänellä sattui olemaan salainen suhde naimisissa olevan miehen kanssa? Miten ihmeessä hän kykenisi luovimaan tilanteen niin, ettei torjuisi toista ikuisiksi ajoiksi tai saisi vihamiestä? Ja mitä Mikael tekisi, jos huomaisi? Kaamea ajatus lävisti Sallan tajunnan. Entä, jos Kaitsu puhuisi asiasta Mikaelille? Häntä alkoi hirvittää tämän puolesta.
”Siis miks miehet aina saa asiat jotenki solmuun? Ne on niin suorasukasia ja ajattelemattomia, etten mä kestä!”
”Joo joo, ja just eilen sä päivällä tuskailit Mikaelista, että se ei tee mitään eikä varmasti sanois mitään suoraan, ja että se aattelee ihan liikaa sitä mitä sä haluut”, naurahti Merja vastaukseksi.
”Olkoon mitä vaan, mut mä oon nyt tosi syvässä liemessä. Apua, miten mä selviän?”
Salla veti peiton päänsä yli. Mikaelin tapaaminen tuntui edelleen uskomattomalta, mies oli saanut hänet onnesta pyörryksiin. Yö alkoi naisesta muistuttaa yhä enemmän jonkinlaista tuhkimotarinaa, etenkin nyt, kun satulinna oli vaarassa romahtaa.
Sallan huokaillessa peiton alla Merja mietti edellistä iltaansa. Jonin tunnustus ei jättänyt häntä rauhaan. Hänellä ei yleensä ollut tapana suunnitella tulevaisuuttaan kovinkaan syvällisesti, hän otti vastaan sen, mitä kohtalo tarjosi. Hänestä oli luonnollista tarttua jokaiseen vastaantulevaan tilaisuuteen, koskivat ne sitten työtä, ihmissuhteita tai mitä hyvänsä. Hän ei tavannut vaivata päätään turhilla murheilla kuten sillä, mitä muut hänestä ajattelivat. Pääasia oli, että hän itse suunnilleen tiesi, mitä oli tekemässä.
Jonin sanat olivat pysäyttäneet Merjan pohtimaan elämäänsä. Hänen mieleensä palasi välähdyksiä edellisen kesän vapauttavimmasta mutta samalla raskaasta ratkaisusta, kun neljättä vuotta kestänyt tiivis suhde vanhaan koulukaveriin päättyi. He olivat suunnitelleet muuttoa opiskelija-asuntoon. Kun hakemus oli täytetty ja toimitettu, Merja oli alkanut epäillä, oliko poikaystävä sittenkään ihminen, jonka kanssa haluaisi asua. He olisivat päässeet muuttamaan heinäkuun alussa Lukonmäkeen mukavaan luhtitaloon, mutta kun tieto asunnosta oli kolahtanut Talvelan postilaatikkoon, Merja oli mielessään päättänyt, ettei halunnut jatkaa. Periaatteessa suhteessa ei ollut mitään vikaa, mutta neljän vuoden kuluessa Merja oli alkanut aavistaa, ettei heidän mukava yhdessäolonsa välttämättä vastannut hänen odotuksiaan kahden aikuistuneen ihmisen rakkaussuhteesta.
Alkutalven aikana hän oli viimeistään vakuuttunut, että oli tehnyt oikean ratkaisun. Sallan ja Mikaelin väkevien tunteiden karuselli oli saanut hänet ymmärtämään, miten voimakasta ihastuminen saati rakkaus saattoi parhaimmillaan — ja  pahimmillaan olla. Hän ei itse uskonut voivansa joutua moiseen pyöritykseen, sillä hänen arvomaailmansa oli perin realistinen ja ajattelutapansa järkeen perustuva. Salla keskeytti hänen vakavat pohdintansa yllättävällä kysymyksellä:
”Onks sun mielestä Jumalaa olemassa?”
”Häh?” kuului kohtelias vastaus. Ystävä taisi olla täysin pois tolaltaan. ”No, jos haluut tietää, niin kyllä mä kai johonki uskon, mutten mihkään semmoseen, josta kirkko saarnaa. Mun mielestä jokaisella on tavallaan oma jumala, semmonen, kun itse kokee. Enkä mä tätä ole oikeesti pohtinu kovin paljon, tää on vaan tämmönen heitto. Miks sä kysyit?”
”Katos kun”, huokasi Salla, ”mun on pakko varmaan alkaa uskoo johonki, enkä mä tiedä, onko kohtaloo olemassa. Mikä tän kaiken tekee, miks mä joudun koko ajan tämmöseen vuoristorataan? Että ensin kannetaan eteen jotain upeeta kultalautasella ja sitte päälle kaadetaan karvas kastike?”
Merja pudisti päätään. Hänellä ei ollut aavistustakaan.



10. luku

Maanantai oli tavalliseen tapaan kiireinen päivä. Ovi kävi tiuhaan, ja useimmiten sisään työntyi lauma seuramatkailijan näköisiä, hyvinvoivia keski-ikäisiä, jotka olivat matkatoimiston paras asiakasryhmä. Heille kelpasi hotelli kuin hotelli, kohde mikä hyvänsä, kunhan oli lämmintä, hiekkarantoja ja paljon ravintoloita. Hyvässä seurassa he matkustivat, minne vain joku ehdotti.
Salla esitteli tarjouskohteita, suositteli paikallisia ruokaelämyksiä, etsi esitteistä ja hitaalta koneelta retkivaihtoehtoja, rohkaisi valitsemaan eksoottisia elämyksiä, ravitsi hurjia romanssihaaveita. Itsekseen hän ihmetteli, miksi unelmia piti lähteä hakemaan merten takaa, kun kotimaastakin saattoi löytää kuvittelukyvyn ylittäviä tarinoita. Hän myi matkan Kreetalle, toisen Kosille, joku matkasi Nizzaan, jopa Algeriaan. Thaimaa oli uusin villitys, tällä hetkellä sinne pääsi vain peruutuslähdöillä.
Salla oli yrittänyt järjestellä ajatuksiaan, asettaa Kaitsun tunnustuksen sopivaan lokeroon, jossa se ei häiritsisi. Vaikeaksi pyrkimyksen sai seikka, josta Salla ei hiukkaakaan pitänyt: hän ei voinut olla varma, saisiko Mikaelin lopullisesti omakseen. Tiellä oli niin monenlaista kiveä ja risukkoa. Jos suhteesta Mikaeliin ei lopulta syntyisikään mitään kestävää, Kaitsu olisi kiistämättä varsin hyvä vaihtoehto. Sallan oli pohjimmiltaan vaikea uskoa, että Mikael haluaisi jättää perheensä, hän ei voinut tietää, millainen myllerrys Laineiden kotona oli käynnissä.
Tuttu ääni herätti Sallan ajatuksistaan. Hän oli ajautunut kauas matkatoimistosta, unohtanut olevansa asiakaspalvelussa. Tiskin takana seisoi isoveli valmiina kertomaan uusimman älynväläyksensä. Salla kuunteli, katseli kattoon, kiemurteli. Lopulta hän sai suunsa auki:
”Joni hei, ihan ookoo, että te lähette hiihtolomaristeilylle kavereitten kanssa. Mut mikä saa sut luuleen, että mä tai Merja halutaan mukaan? Se vois olla kivaakin, mut mä en haluu just nyt mihinkään, missä eräs tietty Kai Mattila on mukana. Merja on kertonu ihan tarpeeks. Mä en nyt pysty käsitteleen tommosia juttuja, mun päässä pyörii liikaa ajatuksia. Mä en haluu alottaa seurustelua Kaitsun enkä kenenkään kanssa, eikä siihen oo sulla mitään mutisemista. Mullon vähän toisenlaiset asiat mielessä, mut niitä mä en viä voi paljastaa. Ne on sen verran tarkkaan mun omia bisneksiä, enkä mä oo valmis jakaan niitä kenenkään kanssa. Pyytäkää mieluummin vaikka Anne ja Sari.”
Joni hämmästyi sisarensa vuodatusta niin paljon, ettei kysynyt mitään. Hän pohti, lähtisivätkö he keskenään matkaan ja päätti lopulta varata risteilyn. Olisi laivalla tanssitettavia, he varmasti pärjäisivät pelkällä poikaporukalla riittävän hyvin.
Viiden aikaan iltapäivällä Sallan pää oli tulvillaan Kreikan saaristoa. Toimiston ulko-ovi lukittiin, päivän paketointi alkoi. Salla oli sulkenut kassansa jo hyvissä ajoin, tänään hän pääsi lähtemään heti. Hän heitti takin ylleen, veti myssyn syvään ja hupunkin vielä. Ulkona oli helmikuinen hyytävä tuuli, ja vaikka pakkasta näytti olevan vain pari astetta, kokemus osoitti, että pysäkille kävellessä ehtisi jäätyä.
Salla poistui takakautta, mietiskeli kulkiessaan kuluneita viikkoja. Raveista oli selvitty kunnialla, vaikka hänen sisuksissaan roihuava tuli näkyi Merjan mukaan aika kauas, vaikka Mikael oli hepulin partaalla, naureskeli itsekseen niin, että hänen oli välillä yritettävä piilottaa ilmeensä käsiensä taakse. Kun he kohtasivat tallialueella, kummankin täytyi pakottaa itsensä kävelemään ohitse ujosti tervehtien, vaikka he olisivat halunneet juosta toistensa syliin ja syödä toisensa, lähteä yhdessä pois. Salla oli onnistunut välttelemään Kaitsun kohtaamista, eikä tämä ollut päässyt puhe-etäisyydelle.
Sisäpihalta kadulle tullessaan Salla tunsi tuulen takertuvan takkiinsa ja vaikeuttavan kulkemista aika tehokkaasti. Hän puski päin puhuria, alijäähtyneet vesipisarat piiskasivat kasvoja. Linja-autopysäkille oli kuljettava toimiston etuoven ohitse. Joku myöhästynyt kulkija kokeili juuri ovea, ja havaittuaan sen lukituksi kohautti harteitaan ja kääntyi lähteäkseen.
”Mikael”, tunnisti Salla, ”mitä sä täällä?”
Mies säpsähti, oli kaatua jäisellä jalkakäytävällä. He lensivät toistensa syliin, ja tuulenpuuskat katosivat kuumaan suudelmaan. Mikael johdatti Sallan autonsa luokse, avasi tälle oven ja pujahti itsekin suojaan kaamealta säältä. Hän kääntyi katsomaan naista, joka riisui myssyään lämpimän Omegan etupenkillä, lausui vuorosanansa kuin peläten niiden rikkovan herkän tunnelman.
”Mä olen ajatellu sua koko tän ajan, ja mä tulin kattoon, olisitko sä töissä, kun täks illaks ilmotetuista vähistä hevosista kaksi karsiutu ja se kolmas ei oo kunnossa ja se peruttiin, ja mulle tuli vapaata. Mä haluisin tutustua suhun paremmin”, hymysi Mikael hyvin läheltä.
Salla ei vastannut heti, hän oli hämillään. Mikael onnistui yllättämään hänet jo toistamiseen, ensin kaappaamalla syliin kadulla, sitten paljastamalla, miltä hänestä tuntui. Sallan tuntemat miehet eivät käyttäytyneet sillä tavalla. Mikael oli jännittävän erilainen, tämä tuntui herkemmältä vaistoamaan asioita, huomaavaisemmalta kuin vaikka kukaan Jonin kavereista. Mikael ei myöskään pitänyt hänen ajatuksiaan itsestäänselvyyksinä, vaan kohteli häntä vertaisenaan.
”Olis kiva mennä johonkin sisätiloihin istuun, voitais jutella”, Salla miltei kuiskasi.
”Mä tiedän yhen kahvilan, semmosen pienen, sinne ei kovin moni eksy. Se on ihan tossa Hallituskadulla, ajetaan vaan tästä ympäri, me saadaan auto ihan viereen”, Mikael ehdotti. Sallalle kävi mikä vain, hän olisi lähtenyt miehen kanssa vaikka Svetogorskiin, jos tämä olisi pyytänyt.
Kahvila oli tyhjä, ja Mikaelin ostettua kupilliset kahvia myyjäkin katosi takahuoneeseen jatkamaan keskeytynyttä puhelua. He istuivat hiljaa, sekoittelivat tummaa juomaa, miettivät, mitä kehtaisivat sanoa. Mikael katsoi Sallaa ujosti kulmiensa alta, ojensi kätensä, kumartui lähemmäs. Salla tarttui hänen käteensä ja unohtui tarkastelemaan sitä. Tämä käsi oli tutkinut hänen vartaloaan, silitellyt, puristanut, hyväillyt. Salla ojensi toisen kätensä, samoin Mikael. Sanoille ei yllättäen löytynytkään väylää, joten he istuivat vaiti, sormet toisen käsiä tunnustellen, yrittivät hillitä itseään lausumattomien mielitekojen ääressä. Mikaelin täytyi kuiskata, hän puhui niin hiljaa, ettei Salla tahtonut ensin ymmärtää:
”Mä en pysty puhuun täällä, mä en saa sanottua niitä juttuja, joita mun piti...sulta kysyä. Lähetään, mennään Tammelaan, se on parempi...siellä me voidaan olla me.”

Kaksio ei ollut enää yhtä tyhjän näköinen. Mikael oli nähnyt vaivaa sisustaessaan piilopaikkaansa. Salla katseli kiinnostuneena ympärilleen. Olohuoneessa oli pieni tummanvioletti vuodesohva, siihen sopivat verhot, pikkuinen ruokapöytä, jonka ääreen sopi neljä tuolia. Pöydällä oli verhojen värinen pieni kaitaliina, keskellä lattiaa sävyihin sopiva villamatto.
”Mä ostin noi kaikki samasta paikasta, kun ei oo koskaan tullu harrastettua tota sisustamista, sieltä sai vähän apua. Vaikka noi mä olisin varmaan valinnu myyjästä huolimatta”, selitti Mikael. Salla istahti sohvalle.
”Jännät värit”, hän totesi mietteliään näköisenä. Vaikutti siltä, että Mikael olikin päättänyt pitää kaksion kokonaan itsellään, eikä vuokrata sitä muille. Mitä ihmettä tämän kaiken takana oli? Salla olisi halunnut Mikaelin kertovan kaiken pienintä yksityiskohtaa myöten, mutta hän ei uskonut tuntevansa miestä riittävän hyvin voidakseen ottaa sen riskin, että mies ei pitäisi hänen uteliaisuudestaan. Viimeisin, mitä hän halusi, oli menettää Mikael oman typeryyden vuoksi.
Mikael sen sijaan sai viimein suunsa auki. Hän pani Sallan kertomaan opiskelukavereistaan, työstään ja kodistaan, siitä, miksi nainen kävi raveissa. Hän sai myös udeltua, olivatko Sallan kaverit huomanneet mitään. Hän istui uuden pöydän ääressä kyetäkseen muistamaan, mitä kaikkea halusi Sallasta tietää. Hän ei voinut istahtaa naisen viereen, koska sillä hetkellä hänet olisi täyttänyt sammuttamaton jano, joka olisi saattanut heidät kyltymättömien halujen valtakuntaan, pois todellisuudesta.
”Sä oot tullu töistä, haluisitsä syödä jotain?” Mikael kysyi yllättäen, nousi mennäkseen keittiöön. Sallan ei ollut nälkä, vaikka kaiken järjen mukaan vatsan olisi pitänyt kurnia. Näiden kuukausien aikana, joina hän vuoroin rakastuneena, vuoroin epätoivoisena oli odottanut ja palvonut mielessään miestä, jonka hän Mikaelissa näki, hän oli laihtunut, vaikka oli aina ollut normaalipainoinen. Tuntui oudolta, että tunteidentäyteinen maailma ravitsi; hän ei tuntenut nälkää.
”Otaksä juotavaakaan?” hän kuuli miehen kysyvän. Jääkaappi oli käytännössä tyhjä, sinne ei kannattanut varastoida kuin jotakin pitkään säilyvää, vaikkapa virvoitusjuomia. Mikael kävi asunnossa harvoin, hän varjeli paljastamasta sen olemassaoloa kenellekään. Tärkeintä oli, ettei vaimo saisi vihiä, siitä olisi syntynyt melkoinen keitos.
Pieneen keittiöön mahtui juuri ja juuri kaksi ihmistä. Mikael otti kaapista kaksi lasia, täytti ne kolalla. Salla huomasi miehen hankkineen muitakin astioita ja unohtui toistamiseen pohtimaan, miksi tämä rakensi ikään kuin toista kotia. Vaikka olisi mielellään tiedustellut asiasta, hän ei voinut, koska hän ei halunnut udella liikaa. Mikaelin yksityiselämä perheineen kaikkineen ei kuulunut hänelle ainakaan vielä, sillä huolimatta kuukausia jyllänneistä väkevistä tunteista, joiden kanssa kumpikin tahollaan pyrki tulemaan toimeen, he olivat oikeasti tavanneet vain kerran. Salla ei osannut arvioida asemaansa Mikaelin elämässä. Se mietitytti häntä usein, joskus jopa haittasi.
”Mitä sä mietit?”
Mikaelin kysymys hajotti Sallan vakavat ajatukset.
”En oikeen mitään”, hän vastasi, maistoi juomaa, tokaisi sitten omaksi yllätyksekseen: ”Tai oikeestaan, kyllä mä jotain mietin. Sä oot keränny tänne kaikkee tarviketta. Meinaaksä muuttaa tänne joskus?”
Saman tien Salla katui, että oli avannut suunsa. Mikaelin kasvoilla käväisi säikähdys, sen jälkeen hän näytti jollakin tavalla onnettomalta. Hän ei Sallan helpotukseksi hermostunut tai suuttunut, ainoastaan huokasi syvään, vastasi lattiaa tuijottaen:
”En tiedä. Mä en tiä yhtään, mitä tapahtuu. Se ei oo mulle selvää, eikä muillekaan. Mä oon vähän eksyksissä, enkä mä haluais sekottaa sua tähän. Se, mitä meillä on, ei kai oo oikein, ei ainakaan sua kohtaan, mutta kun mä nään sut, mä en aattele mitään. Pystykkö sä odottaan, ehkä kauan, ehkä vaan vähän aikaa?”
Mikael vaikeni. Hän katsoi nyt Sallaa, joka oli jähmettynyt niille sijoilleen. Salla ei uskonut kuulemaansa, ei mies voinut tuommoisia puhua, ei hänelle, ja nyt tämä vielä jatkoi:
”Meillon kotona semmonen vaihe, että kukaan ei puhu kellekään mitään. Se ei oo uutta, mut sitä ei meinaa jaksaa. Mä en haluis puhua sulle tätä, mutta joskus sunkin täytyy se tietää... Tää on vaikee juttu. Toisaalta ei haluis jättää sitä, mitä on, toisaalta taas ei jaksais semmosta, mutta... Äh, emmä tiä. Mä oon vaan niin kyllästyny. Mä oon aika sekasin, enkä mä halua viä tehdä mitään päätöksiä. Jaksakko sä tämmöstä, Salla?”
Sallan päässä myllersi. Hän ei uskonut ymmärtäneensä oikein, vaikka tiesi kuulleensa juuri sen, minkä toinen vuodatti. Mikaelin avioliitto oli käymistilassa, tämän olisi selvitettävä, mitä todella halusi. Salla kiusasi, ettei tiennyt, oliko hän syy vai seuraus. Häntä alkoi äkkiä suututtaa, ja Mikael vaistosi sen.
”Salla, sä et oo mikään välikappale, sitä mä en ikinä olis suunnitellu! Meillä on ollu tämmöstä jo tosi kauan, mut mä en oo jaksanu välittää, kun mä oon aina töissä, mun ei oo tarvinnu. Nyt vaan tuntuu, ettei tätä enää jaksa, ehkä mä nään, että elämä vois olla toisenlaistaki. Mä en tiedä, mä oon hukassa. Anteeks, että mä sanoin, pilasin tän kaiken.” Mies nojasi keittiön seinään eikä katsonut kohti.
Pahus, ajatteli Salla, Mikael taisi olla tosissaan. Hänen kiukkunsa laantui hieman, mutta tiivis tunnelma oli kadonnut. Salla halusi jatkaa, mutta häntä pelotti. Lopputulos saattaisi olla mitä tahansa. Jaksaisiko hän odottaa? Entä, jos Mikael päättäisi jäädä perheensä luo? Se ei ollut lainkaan epätodennäköistä. Jatkaisivatko he silti suhdettaan? Silloin se muuttuisi puhtaaksi pettämiseksi, eikä se nytkään juuri muuta ollut. Mitä voimakkaille tunteille saattoi tehdä? Kuristaa ne, näivettää ne? Mitä, jos ne eivät kukistuisi?
Ääneti Salla vaati Mikaelin katsomaan itseään. Mies kääntyi, häivähdys tutusta välähdyksestä kävi hänen silmissään. Salla aukaisi suunsa ruokkien tietämättään uudelleen virinnyttä liekkiä:
”Mä en tiä, jaksanko mä odottaa, mutta mä lupaan yrittää. Mä en voi muutakaan.”
Sillä hetkellä Mikaelista tuntui, että maailmassa ei ikinä olisi ollutkaan muita kuin he kaksi. Hän sukelsi viettiensä vietäväksi, hukutti huolensa huokauksiin, suudelmiin, nälkäänsä, jonka vain Salla kykeni tyydyttämään. Hän ei tiennyt, miksi tunsi näin väkevästi, hän ei olisi ehkä ollut valmis heittäytymään halujensa kuljetettavaksi, mutta hämmentävä kiihko sai hänet toimimaan, eikä Salla vastustellut. Selittämättömällä tavalla he tuntuivat kuuluvan yhteen.



11. luku

Sunnuntaisin Toivasten perheellä oli tapana syödä yhdessä. Jonikin, joka oli hiljattain muuttanut omilleen, saapui vähän ennen kahta vanhaan kotiinsa. Tällä kertaa isä oli paistanut porsaankyljyksiä, valmistanut herkullisen rosépippurikastikkeen keitettyjen perunoiden kyytipojaksi. Vanhemmat kyselivät kuulumisia, utelivat Sallalta tämän työstä. Jotenkin puhe kääntyi raveihin. Sallan oli vaikea istua tyynenä, Mikael täytti hänen ajatuksensa heti hänen miettiessään Teivoa. Hän selitti kautta rantain jatkavansa harrastustaan Merjan vuoksi, ystävä kun oli alkanut tutkia sponsoreiden merkitystä ja markkinoinnin visuaalista teoriaa ohjastajien ajopuvut esimerkkinään.
”Me tunnetaan monet niistä ajajista ihan jo Merjan gradun takia, se on jututtanu sponsoreitakin. Me käydään varmaan tyttöjen kanssa kesällä muissakin raveissa kun Teivossa, siitä on ruvennu nauttiin.”
Selitys upposi kuin puukko lämpimään voihin, eivätkä vanhemmat jatkaneet aiheesta enempää. Salla kertoili kuluneen viikon työpäivistä muutaman hauskan sattumuksen. Hän viihtyi hyvin, toimiston henkilökunta oli hilpeää joukkoa. Pian olisi uusittava työsopimus, se oli tehty aluksi viideksi kuukaudeksi. Salla oli suunnitellut vuokraavansa pienen asunnon Hämeenpuistosta tai sen lähistöltä, mutta sopivaa ei tahtonut löytyä. Toisaalta hänellä ei ollut kiire, vanhemmat eivät vahtineet hänen menemisiään, ja jos hän halusi viettää yön muualla, siitä oli vain muistettava ilmoittaa. Harvoin häneltä edes kysyttiin, kenen luona hän kulloinkin aikoi yöpyä.
Isällä oli uutinen kerrottavanaan. ”Tapio on ostanu ajolle opetetun suomenhevosvarsan ja sitte kuulemma varsin hyvän nelivuotisen lämpösen oriin, semmosen kun Watch My Back, joka oli myytävänä omistajien rahatilanteen takia”, hän totesi.
Sallan aivoissa kävi kuhina, kun hän muisteli, kenen valmennuksessa kyseinen hevonen oli ollut. Aivan, Kuuralan Tommilla. Kukahan lupaavaa hevosta pääsisi ajamaan nyt, kun setä oli ostanut sen? Aika paukun tämä oli järjestänyt. Sallan ilme kirkastui. Hänhän voisi alkaa vapaa-aikanaan hoitaa sitä, silloin hän pääsisi helposti minne vain seuraavan kesän suurraveissa, joissa kuulemma oli rajoituksia tallialueelle pääsyssä. Kavereiden oli saatava kuulla tästä, mutta ensin täytyi soittaa sedälle. Salla nousi pöydästä, kiitti ja juoksi puhelimeen. Setä oli kotona, ja he juttelivat hetken raveista. Hän oli selvästi mielissään Sallan tarjoamasta avusta, pyysi tätä vielä samana päivänä katsomaan ”Vollea”, kuten hän hevosta kutsui. Isä lupasi auliisti lainata vanhaa autoaan työajoneuvoksi, mikäli se kelpaisi Sallalle.

Myöhemmin iltapäivällä Salla poimi Merjan hyvin pidettyyn hopeanhohtoiseen Opel Asconaan ja he ajelivat Nokian läpi Salmiin kahdestaan. Anne ei ollut vastannut ja Sarilla oli iltapäivälle muuta ohjelmaa. Tapio-setä odotteli jo pihassa tyytyväisenä myhäillen. Sallan innostus lämmitti hänen yksinäistä sydäntään. Hänen Raila-vaimonsa oli kuollut syöpään jo vuosia sitten, eikä heillä ollut lapsia. Salla oli pienenä ollut hänelle kuin oma tytär, ja useina kesinä Salla oli viettänyt viikkoja Tapion maatilalla ilman vanhempiaan. Monet muistot tulvahtivat naisen mieleen, kun hän ajoi auton päärakennuksen eteen sedän pakettiauton viereen. Hän juoksi sedän luokse, he halasivat lämpimästi. Ylpeänä setä johdatti naiset talliin katsomaan hoidokkejaan. Nuori suomenhevonen oli vekkulin vaalea, sen harja ja häntä vielä vaaleammat.
”Tää neiti on mun Hellu, vaikka kirjoisa lukee Sirun-Helinä”, setä esitteli. Varsa ei säikkynyt, ei tempoillut, vaan antoi Sallan taputella turpaansa ja yritti hamuta tämän hiuksia. Salla kaivoi taskustaan sokeripalan ja tarjosi sen Hellulle. Silloin viereisen karsinan kiiltävä, komea ori hirnahti. Sille piti myös tarjoilla herkkuja.
”Ai, sä oot mustasukkanen. Ookkos myös kuuma ja tulinen, kun pääset radalle?” Salla jutteli. Volle näytti kuuntelevan, työnsi turpansa taskulle, jossa sokeripalat olivat ja tökki Sallaa.
”Katos vaan”, virkkoi Tapio, ”sää tairat olla eka ihmine, jota Volle ei yritä ajaa pois. Susta taitaaki tulla paras mahrolline hoitaja tälle kaverille. Pitäs varmaan maksaa vähän palkkaaki?”
”Puhutaan semmosista myöhemmin, ensin mä haluisin vaan olla hevosten kanssa pitkästä aikaa. Se riittää palkaks. Katotaan sitte, jos työ alkaa tuottaa tuloksia, sitte mä voin pyytää osan palkintorahoista, jos niistä kulujen jälkeen jää jotain yli. En mä tätä rahasta haluu tehdä.”
Merja aivasti neljästi, pyyteli anteeksi ja katosi ulos. Hänestä ei olisi moiseen hommaan, onneksi hänellä oli kylliksi muutakin tekemistä. Hetken kuluttua Salla ja Tapiokin saapuivat ihastelemaan kevätaurinkoa. Tapio kutsui ystävykset pullakahville, hän oli leiponut korvapuusteja leivinuunissa.
Talo näytti samalta kuin aina ennenkin, raitaiset matot olivat ojennuksessa tuvan lattialla, iso kaappikello kumahteli puolen tunnin välein. Kukkia oli vähemmän kuin Railan vielä eläessä, kamarin televisio oli suurempi. Kohta kahvin tuoksu levisi taloon ja Tapio pyysi Sallan ja Merjan pöytään. Salla päätti selvittää itseään askarruttavan asian heti:
”Kuule, Tapio, ookko sä aatellu, kuka tota Vollee ajaa tästä eteenpäin? Sen Tommin kans kun voi olla vaikee tehdä yhteistyötä, kun se asuu siä Forssan lähellä.”
”No, Eeverttiähä ajo sillon Samuli Markkanen, muistakkos?”
Salla sai pullaa väärään kurkkuun ja nyökkäsi yskänpuuskan keskeltä. Hän totta vieköön muisti Samulin liiankin hyvin. Hetken kuluttua Tapio jatkoi verkkaiseen tyyliinsä:
”Mää soittelin Samulille sillon, kun olin päättäny ostaa nää elikot ja juttelin sen kans ajamisesta. Mää tunnen Samulin ajotyylin, se on aika reipas, piiska rapsaa miähekkäästi. Jotenki tuntuu, ettei toi oikeen sovi Vollen nahkalle. Noita muita ajomiähiä mää en oikeen tunne, kun ne on tommosia märkäkorvia loppeja, eihän ne sillon Eevertin aikaan viälä oikeen mitään ajanu, ja joku Alavillamon Sakuki muutti Vermoo, sen mää tunsin ja hyväks havaitsin. Mikäs se Laineen poika on miähiään, sitä ku kehutaan aina lehrisä?”
Salla kiemurteli paikallaan, yritti käyttäytyä normaalisti. Onneksi setä oli niin tohkeissaan hevosistaan ja ohjastajamietteistä, ettei näyttänyt huomaavan mitään. Merjan ällistykseksi Salla tokaisi:
”Mä tunnen sen Mikaelin, me ajoittain jutellaan raveissa. Se on tosi helläkätinen ohjastaja, vaikuttaa taitavalta. Ei se viimeks ajajaliigaa voittanu, mutta sen lokakuu oliki huono. Se oli varmaan kipee tai jotain”, maalaili Salla. Merjaa nauratti hillittömästi, hän ei uskaltanut katsoa Sallaa. Helläkätinen ohjastaja, justiinsa joo. Oli Mikael varmasti hellä, mutta radalla mies kyllä käskytti hevosia muiden malliin.
”Mikaelilla on semmosta herkkyyttä, sen ei tartte kun nähdä hevonen, niin se tietää, mitä sille pitää tehdä, se näkee niitten voinnin jotenki kummalla tavalla.”
”Sä tairat tuntee sen Laineen aika hyvin”, tuumasi Tapio. Salla nauroi vastaukseksi peittäen siten hämmennyksensä. Jopa tuli pidettyä varsinainen palopuhe.
”Josko sää likka sitte soittasit sille Laineelle, jos sää sen tunnet, puhusit vähä niinku mun pualesta? Kai sulta sen numeroki jostaki löytyy.” Tietämättään Tapio pyysi Sallalta lähes mahdotonta palvelusta, mutta koska oli avannut suunsa ja väittänyt tuntevansa miehen ei Salla voinut kieltäytyä. Hän kaivoi kalenterin laukustaan, joka oli aina mukana, kipitti Tapion perässä tämän työhuoneeseen ja väänsi numerot. Tuntui hassulta käyttää numerolevyä, kun oli tottunut näppäinpuhelimeen.
”Yhreksän-neljä-yhreksän — onks tää vallan autopuhelin? Kaikenlaisia kotkotuksia sitä nykyään onki, mutta hyvähän toi reisumiähelle on”, mietiskeli setä ääneen. Sallaa hirvitti, sydän hakkasi, kädet hikosivat. Voi, kunpa Mikael ei voisi vastata, kunpa tämän puhelin olisi kiinni!
”Laine”, kuului Sallalle niin tuttu ääni.
”Toivasen Salla tässä terve, soitanko pahaan aikaan?”
”Et, mullei oo ketään kyydissä, mä oon ajamassa raveista kotiin. Ootas, täytyy ohittaa yks auto, noin, kylläpäs yllätit mut. Onko jotain tapahtunu?” Mikaelin ilahtuneeseen ääneen hiipi huolestunut sävy.
”No, ei mitään ihmettä, älä huolestu. Mä oon Salmissa setäni luona kattomassa sen ostamia ravureita. Mä kysyin, ketä se on aatellu ajaan sitä sen nelivuotista lämminveristä oria, joka on kai hyväkin, ja setä sano, että sen nahka ei kuulemma kestäis Markkasen Samulin käsittelyä. Mä kerroin että mä joskus oon jutellu sun kans raveissa...”
”Aika hyvin sanottu”, keskeytti Mikael, ”joskus juteltu raveissa. Mites tää muhun liittyy?”
”No, kun Tapio aatteli, että sä ryhtysit ajamaan tota Vollea. Se on se Watch My Back, jota Kuuralan Tommi on ajellu tähän saakka.”
”Voihan helvetti, se tykki!” pääsi Mikaelilta. ”Siinä on kuule Salla niin hyvä hevonen, että se tulee pärjään syksyllä U.E.T. Grand Prix'ssä tosi hyvin, se voi vaikka voittaa. Mistä sun setäs semmosen oriin on siepannu? Se voittaa vielä Derbyn, se on maksettu kaikkiin ikäkausikisoihin. Tommi oli tosi pahoillaan, kun joutu luopuun siitä, mut se taisikin olla mun onneni. Salla, kultanen nainen, tää oli mulle hirvee päivä ja sä sait mut taas iloseks! Olisitpa täällä niin mä suutelisin sut pyörryksiin.”
Sallan täytyi istahtaa, häntä huimasi. Mikael sai hänet puhelimen kauttakin pyörryksiin, ei siihen suudelmia tarvittu. Eikä hän ollut ensinkään tajunnut, miten hyvän hevosen setä oli hankkinut. Mistä tämä oli saanut rahat? Semmoinen hevonen ei voinut olla tarjouksessa. Vastausta odottamatta Mikael jatkoi:
”Mä oon ihan kohta Tampereella, oisko siinä järkee että mä tulisin käymään ny heti? Mua haluttais nähdä se Volle, että missä kunnossa se on ja ajaa vaikka, niin sais jonki käsityksen, mitä sen kanssa vois tehdä. Se taitaa olla hyväkin valmentaja se sun setäs, Samu kehu sen maasta taivaaseen. Et kysyis, voinks mä poiketa?”
Salla päätti pyytää Tapion puhelimeen, jotta saisi hengähtää. Mikael kaahaisi puolen tunnin kuluessa pihaan, ja setä saattaisi vaikka huomata jotakin. Nyt oli ryhdistäydyttävä ja koottava kaikki näyttelemistaito.
Epämääräisessä mielentilassa Salla palasi Merjan luokse, joka istui yhä tuvassa pitkän pöydän ääressä ja vilkaisi Sallaa kysyvästi, tahtoi tietää, miten puhelu oli sujunut. Salla sai sanottua vain, että Volle oli Mikaelin mukaan huippuravuri ja että mies tulisi kohta katsomaan sitä.
”Pystykkö sä oleen täällä, kun se tulee?” ihmetteli Merja.
”Onko muuta vaihtoehtoo? Onneks noi toiset ei lähteny mukaan, sitte ne ainaki huomais. Kattelee ne jo raveissaki aina välillä hiukka oudosti, Anne varsinki. Kai me saadaan täällä näyteltyä tavallisia tuttavia, mut mua huolestuttaa, miten sitte käy, kun Volle voittaa ja mä sen hoitajana kai sitte hyppään kärryille mukaan voittajaesittelyyn, ainaki Derbyssä ja U.E.T:ssä. Voiksä kuvitella, mä Mikaelissa kiinni siinä, eikä kukaan muka saa huomata?” Salla pudisti päätään osin kauhuissaan, osin riemuissaan.
”Aattele hei, jos sun täytyis kiivetä samoille rattaille Markkasen kanssa. Eiköhän toi Ella oo sata kertaa parempi vaihtoehto”, Merja muistutti. Salla vei käden suunsa eteen kauhistuneena. Olipa sittenkin onni, että setä oli päätynyt Mikaeliin. Samulihan olisi päässyt likistämään häntä ihan työn puolesta, ja ajatuskin puistatti.
Mikaelin tuloa odotellessa Salla tutkaili Merjan kanssa sedän arkistoja. Alkusyksystä Sallan kaipaama perhelehtikin löytyi, ja molemmat lukivat artikkelia innokkaasti. Mikaelin vaimo oli varsin kaunis nainen, ja Sallaa alkoi mietityttää, mikä Mikaelia saattoi hänessä itsessään viehättää. Lehtijuttu häiritsi hänen muutoin iloista mielentilaansa, mutta kuullessaan auton hurahtavan pihaan ikävät tuntemukset katosivat hykerryttävän jännityksen tieltä.
Tapio kutsui naiset ulos tervehtimään tulijaa. Mikael sai pidettyä ilmeensä melko normaalina heidän jutellessaan pihassa, setä ei ainakaan näyttänyt innostukseltaan huomaavan mitään erikoista. Hän kertoili entisen omistajan rahavaikeudet, Vollen valmennusohjelman ja muutokset, joita oli siihen suunnitellut, esitteli tallin ja hevoset, kolmet kärryt ja runsaat varusteet, lörpötteli Eevertistä, kyseli Mikaelin ajotavoista ja valmennettavista.
”Ja toi Salla on luvannu autella mua Vollen ja Hellun hoirosa, se saa ajaaki niitä jos tahtoo. Mullon tosa kilometrin harjotusrata pellosa, se on Eevertin ajoilta, mää kunnostelin sitä syyshommien aikaan kun aattelin hommata elikoita. Salla saa sitte tulla hakeen sun kyyrisä ne pokaalit, joita sää Vollen kans napsit”, myhäili Tapio.
Mikael katsoi Sallaa oudosti. Naisen jalat olivat vetelät, tuntui, etteivät ne kantaneet. Setä oli aivan mahdoton velmuilija! Olikohan tämä sittenkin huomannut jotakin?
”Jaa niin Salla, kai sää suostut semmoseen, ehän mää vanhana ukkona enää jaksa tosa kärryn reunasa käkkiä? Ohan toi Laineen poika ihan komee miäski”, jatkoi setä kiusoitteluaan.
”Anna olla jo, enköhän mä voi sun puolesta palkinnot noutaa. Pitää vaan harjotella sitä kärryn reunalle hyppäämistä vaikka täällä sun radallas, etten sitte putoo tositilanteessa”, Salla lohkaisi tuijottaen merkitsevästi Mikaelia. Miehen epäluuloinen ilme suli hymyksi hänen ymmärtäessään, ettei Salla ollut itse ehdottanut moista. Kiusallista se ehkä tulisi olemaan, kun pitäisi istua Sallan vieressä, eikä kuitenkaan saisi koskea. Se vaatisi luonnetta.
Tapio uteli, ehtisikö Mikael vielä sisään sopimusta sorvaamaan, neuvottelemaan ajajalle kuuluvista palkkioista ja muista yksityiskohdista. Mikael ei tuntunut kiireiseltä, hän jopa toivoi saavansa koeajaa Vollen vielä ennen pimeän tuloa, ja koska ilta oli jo hämärtymässä, Tapiolle tuli kiire. Hän riensi talliin valjastamaan aarteensa harjoituskärryjen eteen, heilautti ovella kättään Sallalle ja Merjalle, jotka olivat vähitellen lähdössä. Salla tunki auton avaimet Merjan käteen ja pyysi tätä ajamaan, sillä oli itse aivan liian sekaisin.
Merja käveli auton luokse hitaasti, aikaili avatessaan ovea, istahti kuljettajan paikalle. Vasta sieltä hän kurkisti pihaan, jonka keskellä Mikael sanoi jotakin pidellen Sallaa käsistä, kumartui äkisti suutelemaan, eikä olisi millään päästänyt naista luotaan. Merja oli näkevinään sähkön, joka heidän välillään väreili ja huokasi miettiessään, tokko hänen eteensä koskaan kävelisi miestä, joka saisi hänessä aikaan samanlaisen tunteiden pyörremyrskyn. Ei, hän ei varmasti pystyisi hullaantumaan niin kuin nuo kaksi. Liian järkevä, hän mietti ja huokaisi huomaamattaan.


12. luku

Vielä pari tuntia ja työpäivä olisi ohi. Salla ei olisi innostukseltaan malttanut odottaa viiteen saakka, ja hänen ajatuksensa eksyivät yhtä mittaa edellisen viikonlopun tapahtumiin. Hän oli viettänyt vapaapäivänsä Tapion tallilla Salmissa Vollea ja Hellua hoitaen, opetellut valjastamaan hevosen kärryjen eteen ja istahtanut ohjastajan paikalle ensimmäistä kertaa elämässään. Vollea oli helppo ajaa, vaikka auringon sulattama kurainen rata veteli ja varjoisten kohtien vielä jäiset möykyt täristivät. Setä oli huudellut ohjeita aina Sallan ollessa kuuloetäisyydellä, kehunut tätä synnynnäiseksi kuskiksi.
Satunnaiset asiakkaat häiritsivät Sallan mietteitä, ja kaiken huipuksi vain muutamaa minuuttia ennen viittä toimistoon pelmahti tarjouslähtöjä peräävä naisasiakas, joka kyseli mahdollisia ja mahdottomia ja jolle ei kelvannut mikään listoilla oleva hotelli. Salla tuskaili tietokoneen hitautta ja sai kuulla olevansa surkein asiakaspalvelija, johon nainen oli törmännyt. Kärsivällisesti Salla kysyi, mitä tämä mahtoi heidän tarjouslähdöiltään odottaa, ne kun olivat pääasiassa peruutuksia ja viimeisiä paikkoja muutoin loppuunmyydyillä lähdöillä. Nainen suuttui ja vaati johtajan paikalle, jolloin toimistopäällikkö astui takahuoneesta maireasti hymyillen ja totesi, että toimiston ovet oli suljettu jo hetkeä aiemmin ja että mitään varauksia ei valitettavasti enää voinut tehdä.
”Kiitos, Kristina”, huokasi Salla naisen lähdettyä.
”Niin, noi tommoset ei ikinä tilaa matkaa, ellei sitä tarjota ilmaseks, ne oottaa viiden tähden hotellia täyshoidolla kahden tähden tarjoushinnalla.”
”Mä lasken tän kassan, sit mä liukenen Salmiin. Mullon siä pari ravuria hoidettavana, toinen pitää valmistaa huomisiin veevitosiin. Se on ollu tänään hiitillä Teivossa, semmonen Laineen Mikael on ajanu sitä”, selitti Salla.
”Voi, mulla oli kerran oma ravihevonen!” huokasi Kristina yllättäen. ”Mun isällä oli itse asiassa monta hyvää hevosta, ja yks niistä oli mun nimissä. Me sä kuule Salla sinne Salmiin, mä hoidan sun kassan. Jos siinä on jotain outoo, katotaan se maanantaina. Sun täytyy päästä ajaan.”
Salla oli iloisesti yllättynyt. Hän ei ollut tiennyt, että toimistopäällikkökin oli hevosista kiinnostunut, se ei ollut koskaan käynyt ilmi. Kristina Kallström oli tumma, voimakaspiirteinen nainen, iältään ehkä vähän yli neljänkymmenen. Hän oli järjestelmällinen ja napakka esimies, joka piti huolta alaisistaan. Salla tiesi hänen harrastavan posliininmaalausta ja kuntojumppia, mutta hevoset eivät olleet koskaan tulleet puheeksi.
Salla kysyi, vieläkö Kristina seurasi raveja. Tämä nyökkäsi ja kertoi innostuneena voittaneensa muutama kuukausi aikaisemmin sievoisen summan pelattuaan Kuuralan Tommin ajamaa Watch My Back -nimistä nuorta hevosta, jonka ei olisi pitänyt vielä pärjätä lähdössä.
”Nyt se on myyty, ja mä toivon, että se on hyvissä käsissä. Siinä on tosi hieno ravuri, sen emän isä oli mun isän tallista.”
”Maailma on pieni”, hämmästeli Salla ääneen. ”Arvaa, mitä hevosta mä oon menossa laitteleen?”

Alkuillan aurinko lämmitti selkää, niin että ajettuaan radalla kierroksen Salla riisui takkinsa. Tapio seurasi veljentyttärensä puuhia tyytyväisen näköisenä. Tyttö oli innostunut ja taitava käsittelemään oikukasta Vollea. Oivan ohjastajankin tämä oli Vollelle hankkinut. Hevosella oli ajettu nyt kaksi starttia, joista toisen se oli voittanut ja toisessa tullut niukasti toiseksi, kun oli päässyt pussista vasta loppusuoralla muiden väsyttyä. Oli se Ella nuoresta iästään huolimatta aikamoinen hevosmies. Tapio viittoi ajon riittävän, jolloin Salla ohjasi hevosen setänsä vierelle. Hän mainitsi työpaikalla ilmenneestä yhteensattumasta ja kysyi, mitä muita töitä sedällä hänen varalleen olisi.
Harjattuaan molemmat hevoset ja katsottuaan seuraavan päivän varusteet valmiiksi Salla suuntasi kohti päärakennusta. Kevät oli jo pitkällä, aurinko paistoi yhä puiden latvusten tasalla. Talon eteläseinustalla näkyi terhakoita krookuksia, joista osa oli jo kukintansa loppuvaiheessa. Salla unohtui tutkimaan maasta nousevaa elämää. Kukat muistuttivat häntä Mikaelista, heidän orastavasta suhteestaan, jonka onnistumiseen hän ei uskaltanut luottaa. Näinä viikkoina, jolloin mies oli ajanut Vollea sekä kilpailuissa että rataharjoituksissa Salla oli tavannut hänet vain hevosenhoitajan ominaisuudessa.
Kevät tuntui olevan kiireistä aikaa; Mikael ajoi joka päivä jossain päin Suomea, ja viikonloppuisinkin hänen iltansa kuluivat työn parissa. Monet hevoset kilpailivat vain kesäisin, ja valmentajat, jotka eivät itse ohjastaneet, vaan toivoivat Mikaelin taitavampana hoitavan sen työn, tahtoivat neuvotella hevostensa kunnosta ja kilpailusuunnitelmista. Moni valmentaja luotti vain pariin ohjastajaan, joiden piti luonnollisesti päästä ajamaan kaikki mahdolliset startit. Lainaohjastamisen sovittaminen Mikaelin omien valmennettavien kilpailuaikatauluihin ei ollut helppoa eikä aina edes mahdollista.
Kuluneen viikon tiistaina Salla oli ehtinyt vaihtaa raveissa pari sanaa Mikaelin kanssa. Hän oli seissyt aidan vieressä tallialueella hevosklinikan kohdalla, katsellut välillä radalle Annea ja Vekku-koiraa odottaessaan, kun Mikael oli astellut yksin tallin suunnasta kypärä kainalossa, hiukset auringossa kiiltäen, huomannut Sallan heti ja kävellyt suoraan tämän luokse.
Sama kutkuttava tunne hiipi vieläkin Sallan vatsanpohjaan, kun hän muisteli, miten mies oli häntä katsonut, miten tämän silmissä oli ikään kuin välähtänyt jokin. Salla ei tiennyt, oliko välähdys hänen kuvitteluaan vai pystyikö salatun tunteen todella näkemään sykähdyksenomaisena vilahduksena miehen silmissä. Välähdystä ei voinut oikeastaan kuvailla, Salla ei kyennyt erottamaan, oliko se valoa, pupillien laajenemista vai erityinen katse, jonka merkityksen vain hän tiesi.
Mikael oli kysellyt lauantain raveista, kertonut, miten Seinäjoella tullaan vierastalleilta valmistautumisalueelle ja missä välissä Volle piti tuoda lämmittelyyn. Hän oli puhunut tiistai-iltana ajamistaan hevosista ja kiireisestä aikataulustaan, johon ei mahtunut perhe eikä huvittelu. Sallalle oli jäänyt vaikutelma, että mies oli halunnut pyytää anteeksi, etteivät he olleet ehtineet tavata. Tuntui jotenkin oudolta, ettei tämä ollut voinut sanoa sitä suoraan, olkoonkin, että lähellä seisoneet ihmiset olisivat saattaneet kuulla.
Tapio oli yhtäkkiä Sallan vieressä ihastelemassa krookuksia.
”Lähretään sitte huamena yhreksän aikaan”, hän totesi rauhalliseen tapaansa. ”Tulethan sää mun kansa? Vai lähteeks joku kaveri mukaan? Kyllähän meiränki kyyrisä pääsis.”
Salla pudisti päätään. Merjalla oli jokin tentti, Annea ja Saria hän ei halunnut pyytää, eikä hänellä ollut muita kyytejä. Tiistaina hän oli hetken ehtinyt toivoa Mikaelin tarjoavan paikkaa Omegassaan, vaikka olikin tiennyt sen olevan melko mahdotonta. Siitä olisi syntynyt liikaa puheita, etenkin, jos tallitytöt olisivat siten joutuneet tulemaan omin neuvoin. Salla huomasi olevansa pettynyt. Heidän suhteensa tulisi ikuisesti olemaan arveluttava salaisuus, eikä hän voisi koskaan saavuttaa haluamaansa asemaa Mikaelin elämässä.
”Mä nuuhkin tätä kevätilmaa viä hetken, sä voit mennä touhuumaan omias. Ajatsä meiän kautta aamulla?” Salla uteli. Setä nyökkäsi, heilautti kättään ja katosi tallin taakse. Salla tuijotti lakastuneita krookuksenkukkia ja toivoi arasti, ettei hänen ja Mikaelin yhteinen tulevaisuus olisi yhtä hauras kuin kevätkukan elämä. Huokaisten hän laahusti kohti Asconaa, käynnisti auton ja ajeli pitkin kapeaa ja kaunista kylätietä Siuron ja Nokian halki kohti Tamperetta.
Salla ei halunnut mennä suoraan kotiin, vaan ajeli kiertoteitä. Pallopojan edessä oli Jonin Corolla, ja sen enempää ajattelematta Salla kurvasi autonsa kioskin pihaan. Grillin luukulla seisoskeli läjä veljen kavereita, myös Mattilan Kaitsu. Salla ei voinut enää perääntyä, koko joukkio oli huomannut hänen tulonsa. Salla ehti jo toivoa, että kaikki sujuisi hyvin, ettei Kaitsu keksisi käyttää tilaisuutta hyväkseen, kun kuuli tämän kutsuvan itseään nimeltä.
”Niin, Kaitsu? Ja terve vaan muillekin, ei ollakaan nähty vähään aikaan”, hän yritti esittää pirteää.
Kaitsu viittoi häntä sivummalle, kioskin nurkan taakse näkymättömiin, eikä Salla ehtinyt keksiä tekosyytä, jonka varjolla olisi voinut jäädä muiden seuraan.
”Mitä varten sä välttelet mua?” mies tahtoi tietää.
”Voi yhden kerran”, puuskahti Salla. ”En mä tietääkseni välttele ketään. Miks sä kysyt?”
”Eikö Jonte o kertonu, mulle se sano et se puhu sulle.”
Salla olisi halunnut porautua maan alle. Miksei hän ollut mennyt suorinta tietä kotiin? Hän oli yllättäen joutunut tilanteeseen, jota oli onnistuneesti pystynyt karttamaan koko pitkän talven. Hän oli suunnitellut useaan otteeseen, mitä sanoisi, jos Kaitsu yhyttäisi hänet, mutta ainuttakaan valmista puheenvuoroa ei muistunut mieleen, kun niitä olisi tarvittu. Salla huokasi ja vastasi:
”Kyllä se jotain puhu, mut siitä on jo aikaa. Mä luulin et se olis kertonu sulle mitä mä sanoin.”
Kaitsu nyökkäsi ja mietti vähän aikaa, miten asiansa ilmaisisi.
”Mä oon vaan sen verran...tota siis...sä oot vaan niin mukava tyyppi, mä haluisin kokeilla tulisko siitä mitään et me alettas seurusteleen”, hän viimein sai kakaistua. Salla huokasi jälleen, vei käden otsalleen. Hän ei tiennyt, miten vastata toisen tunnustukseen. Hän oli mielessään käsitellyt asian, mutta koskaan ennen hänen ei ollut tarvinnut sanoa sitä Kaitsulle itse.
”Onkse susta ihan hullua?” kysyi mies liki kuiskaten. Salla pudisti päätään. Hänen oli pakko vastata, nyt piti olla ovela ja varmistaa selusta. Kunpa Kaitsu ei loukkaantuisi! Salla aloitti varoen:
”Muistakko sillon kouluaikana? Mä olin suhun ihastunu. Älä sano mitään, kuuntele vaan. Yritä tajuta, mitä mä haluun sanoo. Joohan? No, sitte sä muutit pois ja tuli se yks tyyppi, jonka kans mä ikään kun seurustelin muutaman kuukauden, se Mika. Sen jälkeen mä päätin, etten ota ketään, johon en olis tosissani rakastunu. Muutama yritelmä mulla oli, mut ne kuivu kokoon, kun mä tutustuin niihin tyyppeihin paremmin. Ei musta o puolivillaseen suhteeseen. Mä joskus haaveilin susta, melkein soitinki, mut se sit vaan jäi. Kauppiksessa taas oli niin paljon ajateltavaa ja hulluja kavereita, ettei kaivannu suhdetta, ei semmoseen olis kai ollu edes aikaa.”
Salla seurasi Kaitsun ilmeitä. Tämä oli hyvin mietteliään näköinen, kuin olisi yrittänyt nähdä kuvina Sallan kertomuksen. Kun toinen lopetti, Kaitsu yritti näyttää rohkaisevalta, jotta tarina jatkuisi. Salla rykäisi, nyt tulisi vaikeimmin selitettävä osa, jota ei kuitenkaan voinut jättää sanomatta. Miten kummassa hän muotoilisi asian niin, että toinen ymmärtäisi, muttei keksisi, kenestä on kysymys?
”Tää on ny sit semmonen juttu, josta kukaan ei tiedä”, jatkoi Salla. ”Viime syksynä mä tapasin yhen miehen. Mä rakastuin päättömästi, silleen et en tienny olevan mahdollista. Haluutsä kuulla lisää? Se juttu on viäkin vireillä, mut se on monesta syystä hankala. Mä haluisin kattoo sen loppuun, et mitä siitä tulee, mullon pahat epäilykset ettei se kanna, mut mä en voi jättää sitä. Se jäis ikuisiks ajoiks häiritteen, jos mä ny lähtisin enkä menis katkeraan loppuun saakka. Jos mä ny alkasin oleen sun kans, vaikka se varmaan vois olla tosi hyvä juttu, ni mua ihan varmasti kaivelis se kesken jääny juttu. Ymmärrätsä, Kaitsu? Tää ei oo mulle helppoa. Ja joo, oon mä vältelly sua. Tajuutsä ny, miks?”
Kaitsu nyökkäsi. Selvemmin ei Salla olisi voinut asiaansa ilmaista.
”Saanksmä halata sua, Salla? Mun on jotenki tyhjä olo”, huokasi Kaitsu. Hän oli hämmentynyt ja surullinen, olkoonkin, että Joni oli varoittanut, ettei Salla välttämättä olisi ollut innostunut seurustelusta. Ehkä harmittavinta koko asiassa oli, että hän oli toiminut liian myöhään. Jos hän olisi aikaisemmin tajunnut, kuka Salla oli ja uskaltanut heittäytyä mielitekojensa vietäväksi vastoin harkitsevaa minäänsä, he saattaisivat nyt olla pari.
Kaitsun alistuva käytös sai Sallan entistä mietteliäämmäksi. Mies oli selvästi harmissaan ja alamaissa, mutta näytti hyväksyvän tilanteen. Salla huomasi toivovansa, että hän ja Mikael eivät olisi koskaan tavanneet, silloin hän olisi riemumielin vastannut Kaitsulle myöntävästi. Voi, miksi ihmisten piti aina kohdata toisensa väärään aikaan?
Hiljaisina nuo kaksi nuorta aikuista palasivat toisten luo. Salla osti suklaata ja tyhjänpäiväisen naistenlehden, vaihtoi pari sanaa veljensä kanssa ja lähti kotiin. Hän kuvitteli mielessään, mitä Joni kyselisi Kaitsulta ja kuinka toinen selittäisi, kertoisi hänen rakastumisestaan.
Tästä illasta hän saisi vielä kuulla, veli haluaisi varmasti tietää enemmän hänen hämäräperäisestä suhteestaan johonkuhun, josta ei voinut kertoa edes etunimeä tai ikää. Salla ei sietänyt tämmöisiä ongelmia, mieluiten hän olisi paennut, muuttanut toiselle paikkakunnalle, kunnes tunteet olisivat laantuneet ja hänet olisi unohdettu.
Samassa Salla muisti seuraavan päivän ravit. Hän voihkaisi muistaessaan, että Kaitsukin oli tulossa ajamaan Seinäjoelle. Mikä salailun ennätys lauantaista olikaan kehkeytymässä! Salla kuvitteli mielessään, kuinka Kaitsu seuraisi hänen ja Mikaelin yhteistyötä Vollen ympärillä, eikä Mikael huomaisi varoa tarpeeksi, ja Kaitsu kuulisi tai näkisi jotain semmoista, mitä ei yhdenkään ulkopuolisen olisi pitänyt huomata.
Mutta eihän Kaitsu tiennyt, että Sallan elämän mies oli Mikael. Salla ravisti päätään unohtaakseen uhkakuvat. Hän ei voinut muuta kuin odottaa seuraavaan päivään ja kohdata tulevat tapahtumat, kävi miten kävi. Ehkä kohtalolla oli syynsä mutkistaa asioita, ettei elämä tuntuisi kenestäkään liian helpolta.



13. luku

”No niin, nyt nää on paikalla. Soh, älä tuupi!” Salla puheli valmistaessaan Vollea lämmittelyyn. Hän oli suunnitellut Tapion vievän hevosen Mikaelille, muttei ollut kehdannut pyytää. Setä olisi kuitenkin ihmetellyt, sillä hän oli tähän saakka ollut liiankin innostunut istumaan rattailla. Sallan kädet tuntuivat voimattomilta, tihkusateinen ilma pani huulet vapisemaan kylmästä. Päivä tuntui kevään ankeimmalta, eivätkä edellisen illan tapahtumat olleet piristäneet, pikemminkin päinvastoin.
Salla toivoi turhaan, että toiset olisivat jo ehtineet radalle, että vain Mikael olisi paikalla, mutta näki jo kaukaa Tompan, Sakun, Petterin ja monta muuta tuntemattomampaa ohjastajaa. Volle oli pakko viedä radalle, eikä Salla voinut kuin ajaa suurta ympyrää muiden valjakkojen tahdissa, kunnes Mikael juoksi heidän rinnalleen ja hän pääsi hyppäämään kärryiltä.
”Paleleksä?” kysyi Mikael kavutessaan Vollen taakse. Salla vastasi myöntävästi kiiruhtaessaan hevosen vierellä valmiina tarjoamaan miehelle ohjat. Hänellä oli muutenkin kurja olo, päätä särki, koska edellinen yö oli jäänyt lyhyeksi hänen pohtiessaan Kaitsua, Mikaelia ja kaikkea mahdollista miehiin ja hankaliin suhteisiin liittyvää.
”Mene tonne tallikahvioon lämmitteleen, mä ajan tän sitte tallille, tule sillon sinne. Mullei oo seuraavassa lähdössä hevosta.” Salla nyökkäsi, vilkaisi lähteissään hätäisesti ympärilleen. Vaikutti siltä, ettei kukaan ollut kiinnittänyt huomiota heidän keskusteluunsa. Tosin Mikael puhui niin hiljaa, ettei sanoista olisi voinut saada selvää yhtään kauempaa.
Salla oli hyvillään siitä, ettei Tapio ollut tallilla vaan katselemassa, miten verryttely sujuisi. Volle oli hyvässä kunnossa, se oli merkattu useiden V5-vihjeiden varmaksi. Jos se ei voittaisi, moni kuponki päätyisi roskakoriin. Tapio pysäytti Mikaelin tämän palatessa radalta ja kysyi viime hetken tuntuman, sitten hän ihmetteli ääneen, miksei Salla ollut paikalla.
”Mä käskin likan mennä sisälle kun se paleli, mä ajan itte Vollen talliin. Sä voit jäädä rauhassa pelaileen. Monesko ovi se on täältä katsottuna?” kysyi Mikael, komensi samalla ravurin liikkeelle ja ohjasi sen kohti vierastalleja.
”Tuuhan laittaan tälle loimi”, pyysi Mikael nähdessään Sallan saapuvan. Salla pujahti hämärään katokseen, löysi loimen ja yritti heilauttaa sen Vollen selkään. Mikael sulki ovet ja pyörähti auttamaan. Hän tarkkaili naista, joka vaikutti viluiselta ja jollakin tavalla onnettomalta.
”Onko kaikki hyvin?” hän uteli hiljaa. Salla pudisti päätään ja kertoi nukkuneensa huonosti.
”Mä en jostakin syystä saanu unta, ja ny särkee päätä. Ja mä mietin, ehdiksä enää koskaan... Anteeks, mun ei pitäny sanoo tota”, hän harmitteli. Hän ei missään nimessä halunnut painostaa eikä vaikuttaa miehen tekemisiin. Hän halusi tämän toimivan omasta tahdostaan, sillä Mikaelilla oli enemmän menetettävää. Hän itse oli periaatteessa vapaa tekemään, mitä halusi. Mikael veti hanskat käsistään, pyyhkäisi kuraisia kasvojaan.
”Mullon tänä iltana pitkästä aikaa vapaata. On ollu liian kiirettä. Mä haluun nähdä sut muualla kun raveissa. Jaksaksä vai nähdäänkö toiste?” Mikael jätti sanomatta, minkä molemmat tiesivät: raveissa ei voinut olla avoimesti yhdessä. Salla nojautui mitään puhumatta Mikaelin kuraista ajopukua vasten, tunsi miehen kädet ympärillään. Hän alkoi vähitellen lämmetä, mutta paha olo ei kaikonnut. Kaitsun kanssa käyty keskustelu painoi hänen mieltään. Miksi hän repi itseään, toimi vastoin olematonta moraaliaan ja pahimmassa tapauksessa auttoi rikkomaan Mikaelin avioliiton, vaikka hänellä olisi ollut mahdollisuus mukavaan, helppoon ja hyväksyttävään suhteeseen? Hänen täytyi olla järjiltään. Silti hän seisoi tässä, nojasi poskeaan vasten Mikaelin kuraista rintaa ja raskaista mietteistään huolimatta nautti tämän lujasta syleilystä.
Kun Salla viimein nosti päänsä ja katsoi miestä silmiin, hän ymmärsi, mikä sai hänet jatkamaan. Hankalaa oli, että tunne ei kantanut tapaamisten välillä, se oli olemassa vain kun he olivat yhdessä.
”Mun on mentävä, seuraavan lähdön verryttely alkaa. Mä oon jo vähän myöhässä. Sovitaan paikasta kun Volle on juossu, tai soita mulle autoon.”
Mikael oli mennyt, ennen kuin Salla ehti vastata. Hänellä ei tuntunut koskaan olevan aikaa. Jos heidän suhteensa etenisi, olisiko aikaa sittenkään enempää?
Lähdöt soljuivat eteenpäin pysähtymätöntä tahtiaan. Salla saattoi Vollen lähtöön, jonka hevonen voitti helposti, kapusi kärryille ja matkusti Mikaelin kyljessä voittajaesittelyyn, lausui muutaman sanan television urheilutoimittajalle Vollen valmennuksesta.
Sitten kunniakierros jälleen niin häkellyttävän lähellä miestä, jonka Salla olisi ottanut omakseen, jos olisi saanut, nälkäinen silmäys, jonka Mikael häneen loi, kun hän asentoaan korjatessaan joutui tarttumaan toista vyötäisiltä. Eikä Mikael pyytänyt häntä irrottautumaan, vaikka hänen käsivartensa viipyi tämän ympärillä vielä senkin jälkeen, kun hän oli päässyt hyvin istumaan. Mikael ajoi hevosen talliin asti, kysyi, jaksaisiko Salla hoitaa pesemiset ja jatkoi:
”Missä nähdään illalla? Mistä mä voin hakee sut? Vai ajaksä suoraan Pohjolankadulle ja sit lähetään sieltä eteenpäin?

Seitsemän aikaan illalla Salla suihkautti päähänsä vielä annoksen hiuslakkaa, vetäisi kevättakin ylleen, asetteli puuvillaisen bandanahuivin kohdalleen ja lähti. Ilma oli yhä harmaa ja kostea, ei tuntunut lainkaan keväiseltä. Isän autokin, jota sai kuulemma jälleen lainata, kunhan se olisi sunnuntaina puolilta päivin pihassa käyttövalmiina, tuntui kostealta ja käynnistyi nihkeästi.
Salla oli viimein saanut sitkeän otsassa tuntuneen jomotuksen katoamaan, mutta epämiellyttävät ajatukset vaivasivat yhä hänen mieltään. Hän oli nähnyt Kaitsun vain vilaukselta Vollen kärryillä istuessaan. Mies oli katsonut kohti vakavan näköisenä, eikä ollut yrittänyt hakeutua jutteluetäisyydelle. Salla oli sitä paitsi lähtenyt raveista Tapion kanssa heti saatuaan Vollen lähtövalmiiksi, hyvissä ajoin ennen viimeisiä lähtöjä. Sallan sisäinen maailma oli sekaisin, hän ei tiennyt, mitä olisi halunnut ajatella. Kaitsun kanssa käyty keskustelu häiritsi.
Mikael oli ehtinyt asunnolleen ennen Sallaa, ja ensimmäistä kertaa nainen astui rappuun yksin. Noustessaan portaita hänet valtasi omituinen olo, eikä hän jostain syystä halunnut soittaa ovikelloa. Hän seisoi hetken oven takana miettien, minne voisi paeta, kun hänen korviinsa kantautui kahden miehen keskustelua. Joku, joka oli käymässä Mikaelin luona oli juuri lähdössä! Salla ryntäsi suin päin kolmanteen kerrokseen ja jäi kauhuissaan odottamaan, että vieras ehtisi poistua. Lukko rapsahti, ovi avattiin raolleen. Hyvä tavaton, hänhän tunsi tuon äänen! Mikä onni, ettei hän ollut ehtinyt koskea ovikelloon.
Salla odotti jonkin aikaa, ennen kuin uskaltautui uudestaan ovelle. Hän kuunteli, olisiko Mikaelin luona kenties muitakin. Käytävän hiljaisuus ei särkynyt, joten Salla kilautti kelloa. Ovi aukeni välittömästi, Mikael oli osannut odottaa häntä. Sallan sydän hakkasi, häntä hirvitti yhä ajatus paljastumisesta, ja ensi sanoikseen hän tokaisi:
”Mitä se Kaitsu täällä?”
”Näiksä sen?” Mikael valahti kalpeaksi.
Salla kertoi, mitä oli tapahtunut ja sai miehen huokaisemaan helpotuksesta. Häntä askarrutti kovasti, miksi Mikael oli päästänyt Kaitsun tänne, eikö asunto enää ollutkaan salaisuus? Salla päätti olla utelematta asiasta, se ei lopulta kuitenkaan kuulunut hänelle. Ehkä mies kertoisi itse.
”Mulla oli täällä tavaraa, ne piti viedä Teivon tallille, ja Kaitsu lupas hoitaa asian. Se oli mun kyydissä matkat”, tilitti Mikael kumma ilme kasvoillaan. Salla hermostui entisestään ja koetti keksiä, mitä vastaisi, mutta Mikael ennätti edelle:
”Kaitsu puhu eilisestä, se oli ihan maissa.”
Salla ei voinut katsoa miestä silmiin. Pahin oli tapahtunut, Kaitsu oli kertonut Mikaelille, mitä kioskilla oli sattunut. Toivottavasti Kaitsu ei aavistanut mitään, ja toivottavasti Mikael ei ollut ymmärtänyt väärin.
”Niin”, sai Salla soperretuksi, ”me juteltiin eilen vakavia.” Hän ei edelleenkään uskaltanut katsoa, miltä Mikael näytti, eikä kumpikaan sanonut hetkeen mitään. Hiljaisuus tuntui kestävän ikuisuuden. Salla ei tiennyt, mitä sanoisi, hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä Mikael asiasta ajatteli. Oliko tämä kenties pettynyt, vihainen tai helpottunut, vai oliko hän päättänyt luopua arveluttavasta suhteesta, jotta Kaitsu saisi mahdollisuuden?
Mikael yritti tulkita Sallan ajatuksia. Nainen oli vaikuttanut omituiselta jo raveissa, ja tarina, jonka hän oli juuri saanut kuulla, saattoi hyvinkin olla kaiken syynä. Jos hän olisi halunnut olla järkevä, nyt olisi ollut oiva hetki lopettaa suhde ja antaa nuorten temmeltää keskenään, mutta syystä tai toisesta Mikael ei voinut luopua Sallasta.
Niinä muutamana viikkona, jolloin he olivat tavanneet vain työasioissa joko raveissa tai Tapion luona, Mikael oli tullut miettineeksi heidän yhteistä salaisuuttaan. Hänen tunteensa Sallaa kohtaan olivat syventyneet. Hän kuvitteli tuntevansa naisen paremmin ja oli löytänyt tästä ominaisuuksia, jotka viehättivät häntä. Salla ei esimerkiksi yleensä takertunut pikkuasioihin, mutta hoiti työnsä tarkasti, ja mikä hienointa, hän osasi käsitellä hevosia luontevasti herkän vaistonsa avulla. Volle oli tästä paras mahdollinen esimerkki. Kukaan muu ei saanut oria pysymään yhtä rauhallisena, ei edes Mikael itse.
Kaitsun vuodatus oli yllättänyt Mikaelin täysin. Olisi ollut hyvä saada selvittää päänsä ennen Sallan tapaamista, mutta miten hän olisi voinut aavistaa tapahtumat etukäteen? Mikaelin mieleen hiipi äkkiä epäilys Kaitsun motiivista kertoa hänelle ongelmastaan. Mitä, jos mies tiesi heidän suhteestaan? Puheita syntyi vähemmästäkin, eikä hän voinut olla varma, mitä Salla oli sanonut. Epätietoisuus häiritsi Mikaelia, hänen oli saatava tietää totuus. Hän tarttui Sallaa käsivarsista ja kysyi kärsimättömänä:
”Mitä sä sanoit Kaitsulle?”
Sallan täytyi vilkaista miestä, ennen kuin uskalsi vastata. Tämä oli vakava, kiusaantunutkin, muttei missään nimessä vihainen.
”No, mä kerroin ekaks, mitä mulla kouluaikana oli, sit mä sanoin, että mä tapasin syksyllä miehen, joka sai mun pään pilviin, ja et mä rakastuin siihen. Mä sanoin, etten tiä mitä siitä tulee, kun siinä on paljon vaikeita juttuja, mut mä en voi lopettaa sitä, ennen kun mä nään, mitä lopulta tapahtuu. Siinä se”, tiivisti Salla.
”Tohon tyyliin Kaitsukin kerto. Tietääkse meistä?” lipsautti Mikael.
Miehen huoli kirkastui Sallalle hetkessä.
”En tiä, ja sitä mäkin pelkään. Tää juttu leviää käsiin jos se saa vihiä. Mä pelkäsin kuollakseni tätä päivää ja raveja, sitä, mitä Kaitsu ja muut näkee kun mä tuon Vollen sulle, tai kun mä kiipeen kärryille, ja jos joku olis kuullu mitä sä mulle juttelit! Mä en aina jaksa tätä.”
Mikael kuunteli Sallaa kulmat kurtussa. Hänestä tuntui ajoittain samalta. Hän ei tiennyt, miten halusi edetä, hän ei ollut halunnut ajatella, mitä käytännössä pitäisi tehdä. Alitajuisesti hän toivoi, että Mari kuulisi jotain kautta heidän suhteestaan, jottei hänen olisi itse tarvinnut tehdä ratkaisua. Hän halusi Sallan kokonaan, muttei ollut vielä valmis paljastamaan sitä edes tälle itselleen.
Tässä pelissä hän ei osannut ennakoida seuraavaa siirtoa, ja se tuntui kiusalliselta miehestä, joka toki luotti vaistoihinsa, mutta oli myös tottunut taktikoimaan voittaakseen. Voittaminen oli merkittävä osa hänen työtään, mutta jos epäonnistui jossain lähdössä, aina tuli uusia. Mikael ei kuitenkaan osannut siirtää taktikointia ihmissuhteisiinsa, niissä hän toimi yksinomaan vaistojensa varassa.
”Salla hei”, sai Mikael sanottua, ”mitä sä haluut tehdä? Mä ymmärrän jos sä haluut mennä Kaitsun matkaan.”
”Sitä mä en haluu, mä en voi, vaikka tää on ihan sairas juttu, me tehdään väärin ja mä soimaan itteeni siitä, niin emmä vois unohtaa sua kenenkään toisen takia. Mikael, mä oon ihan hukassa!”
Sallan ääni murtui, hänen epätoivoinen olonsa purkautui lohduttomaksi itkuksi. Mikael antoi Sallan nojata itseensä, otti hänet tiukkaan syleilyyn, silitti tummia hiuksia ja painoi kasvonsa niihin. Kevyt hiuslakan tuoksu toi hänen mieleensä ensimmäisen yhteisen yön tapahtumat, huuman, jollaista hän ei muistanut kokeneensa moneen vuoteen, ehkei ikinä.
Mikael maisteli Sallan sanoja ja häkeltyi. Hänen oli aivan pakko varmistaa, oliko ymmärtänyt oikein. Salla katsoi Mikaelia silmät kyynelissä, sanoi ääni vavahtaen:
”Tarkotin. Ja mä yritän jaksaa oottaa, vaikka se onki yhtä helvettiä. Mä ootan, vaikkei se johtas mihinkään. Ehkä sä joskus kerrot, missä mennään, niin et mäkin tiän.”
Mikael nyökkäsi. Hän ymmärsi toki, ettei näin voinut jatkaa kovin pitkään, mutta ensimmäistä kertaa hänestä tuntui, että asioiden selvittämistä ei voinut enää lykätä.
”Jos sä jaksat, niin hyvä niin, mä en tiedä, mitä mä teen. Mä oon vaan tehny töitä, joskus ihan liikaa, eikä sillon ehdi tämmösiä aatella. Hyvä jos nukkuun kerkee. Mä en osaa sanoo, millon mä pystyn tekeen lopullisia ratkasuja ja mitä ne on.” Mikael vaikeni, hän oli jo sanonut enemmän kuin olisi halunnut. Hän ei ollut valmis, ja siihen täytyi Sallankin tyytyä.
He seisoivat yhä eteisessä, Salla ei ollut edes saanut takkia yltään. Mikaelin ujosti lausuma kysymys viritti kasvavan liekin Sallan sisuksiin:
”Haluuksä vielä jäädä mun luo?”
Salla ei vastannut, riisui vain takkinsa ja käväisi kylpyhuoneessa siistiytymässä. Hän päätti unohtaa epävarman tulevaisuuden ja nauttia ajasta, jonka sai viettää Mikaelin kanssa. Heidän tunteitaan ei voinut järjellä sammuttaa.



14. luku

Salla antoi työpaikan oven painua kiinni omalla voimallaan. Tänään oli selvinnyt, että työ jatkuisi heinäkuun loppuun, sen jälkeen henkilöstöä vähennettäisiin sen verran, että määräaikaiset joutuisivat lähtemään. Tieto lamautti Sallan toimintakyvyn olemattomiin. Hän ei osannut kuvitella, miten järjestäisi asiansa elokuusta lähtien. Nyt ei voisi vuokrata asuntoa, lehti-ilmoitusten tarkkaileminen olisi turhaa. Hänellä olisi vähän kolmatta kuukautta aikaa etsiä uusi työpaikka, mutta löytyisikö Tampereelta mitään, kun tämäkin toimisto joutui vähentämään väkeä? Siivoamaan hän ei lähtisi, mutta hevosten kanssa voisi ehkä työskennellä, jos jostain tarjoutuisi mahdollisuus.
Ruuhkainen iltapäiväbussi saapui muutaman minuutin myöhässä. Salla kiipesi kyytiin, vilautti kuvallista kausikorttia ja laahusti täyden auton takaosaan seisomaan. Bussin ikkunoista näkyi pala keväistä kaupunkia: hiekkapölystä harjattuja jalkakäytäviä, päällysvaatteista kuoriutuneita, talviunesta heränneitä ihmisiä parveilemassa aurinkoisilla terasseilla, vaaleanvihertäviä lehmuksia. Ilma oli kesäisen lämmin, toukokuuta oli enää pari viikkoa jäljellä. Vielä eilen Salla oli nauttinut kesän tulosta Salmissa Vollen kärryillä, hän oli katsellut Hellun kirmailua haassa, kuunnellut lintujen riemukasta viserrystä ja haaveillut tapaamisista Mikaelin kanssa, toivonut salaa, että mies saisi asiansa järjestykseen ja olisi viimein kokonaan hänen.
Kotiin saavuttuaan Salla soitti Merjalle, pyysi ystävää lähtemään pyöräajelulle. Merja lupasi polkaista heti matkaan. Hän oli juuri saanut näpyteltyä jonkin harjoitustyön viimeiset sanat, eikä siitä kuulemma puuttunut enää muuta kuin kansilehti ja tulostus, ja ne hän aikoi hoitaa illalla.
Tämän maanantain retki suuntautui Vaakkolammen rantaan ohi Tohloppijärven. Pientenkin järvien jäät olivat lähteneet, koivut vihersivät hennosti. Jonkin matkaa ajettuaan Merjaa alkoi häiritä Sallan vaitonaisuus.
”Mikä sua painaa?” hän uteli.
Salla kertoi huolensa lyhyesti, sanoi Kristinan olleen todella pahoillaan, että juuri hänen täytyi lähteä.
”Meinaaksä hakee heti töitä?”
”Kai mun täytyy. Munhan piti hommata kämppä ja kaikki, että tää Mikaelin ja mun juttu vois kehittyä helpommin. Se ei voi soittaa mulle, ei sittekään, vaikka meillon yhteinen homma, Volle siis. Se soittaa aina Tapiolle ja hoitaa jutut sitä kautta, ja me nähään vaan raveissa paitsi joskus ja jouluna, kun se ehtii järjestää. Ei me tavata ees joka viikko, kai sä sen tiät.”
”Joo”, myönsi Merja, ”onhan me siitä muutama kerta puhuttu. Kuuluuks mitään uutta?”
Salla pudisti päätään. Juttu oli samanlainen kuin ennenkin, he tapasivat satunnaisesti, muutaman viikon välein, ja lisäksi vaihtoivat raveissa sanan silloin, toisen tällöin. Ani harvoin he sattuivat yhtä aikaa Salmiin, missä ei kuitenkaan voinut puhua sen vapaammin. Tapio kun ehti joka paikkaan ja piiritti Mikaelia, kyseli tarkennuksia valmennusohjelmaan ja suunnitteli kesän startteja.
”On Mikael kumminki aina muistanu luvata et se yrittää järjestää asiat kuntoon, mut missä välissä se sen ehtis tekeen, ja sitä paitsi en mä jaksa uskoo et se oikeesti haluis erota. Se olis niin vaikee juttu, se joutus hoitaan kaikenlaisii juttuja enemmän kun se ehtis. Miks se mun takia viittis ryhtyä moiseen?”
Merja huokasi eikä vastannut. Tästä samaisesta asiasta oli keskusteltu useasti, eikä hänen mielipiteensä muuttanut todellisuutta mihinkään suuntaan.
”Mä pääsen huomenna ajoissa raveihin”, hän muutti puheenaihetta.
”Ai niin, nekin on taas eessä. Tuleekohan Hanna ja Marita tällä kerralla vaahtoomaan Samulista?” piristyi Salla. ”Jäädään hetkeks tohon istuun”, hän ehdotti osoittaen Vaakkolammen rannassa nököttävää penkkiä.
Edellisenä tiistaina vanhat koulukaverit ja ammoisten aikojen hepparinkiläiset Hanna ja Marita olivat tupsahtaneet raveissa heidän luokseen. He puhuivat toistensa suuhun kuten aina ennenkin, kikattivat ja ihmettelivät, miksi kaikki radalla ajelevat miehet tuijottivat ja hymyilivät. Aika pian heille oli alkanut valjeta, että Salla ja Merja tunsivat monta ohjastajaa, ja he kyselivät, miten hyviä tuttuja he olivat Kuuralan Tommin, Ellan tai Markkasen Samulin kanssa. Salla oli antanut Merjan kertoa, miten he olivat kehenkin tutustuneet. Hän tiesi, ettei toinen paljastaisi mitään tulenarkoja yksityiskohtia.
Hanna oli tarkkaillut ohjastajia ennenkin ja piti Tommia lutuisena söpöliininä, Ellaa komeana naistenmiehenä ja Samulia uskomattoman haluttavana ja karismaattisena ihmisenä. Salla ei ollut voinut pysyä vaiti, hän oli kertonut, mitä kaikkea mies oli hänelle ehdottanut.
”Vau, mikä tyyppi, viä mä sen vamppaan, katotaan vaan”, oli Hanna päättänyt.
”Uskomatonta, et Hanna on tullu tommoseks, ei se sillon kouluaikana olis silmäänsä vilauttanu moisen miehen suuntaan. Samulihan on meitä ainaki kakskyt vuotta vanhempi, ja se viä tietää, millanen irstailija se on!” huudahti Salla naurunpyrskähdysten lomassa.
”Joo, ja näitsä, miten Marita kuolas Mattilan perään! Ihan ku ne olis eläny luostarissa ja päässy äskettäin ulos. Mä en välttämättä haluu nähä niitä huomenna, mut luvattiinks me viedä ne tallialueelle, ne kun ei uskaltanu muuten  mennä?” Merja säikähti. Salla katsahti häneen kauhistuneena. Mitä Mikaelkin ajattelisi, kun he pölähtäisivät tallialueelle ja tuo parivaljakko pääsisi metsästämään nimikirjoituksia? Hänen olisi pakko varoittaa miestä etukäteen.
”Muistuta mua, et mä soitan tänä iltana Mikaelille, kun se tulee raveista — tai jaksatsä lähtee illalla ajeleen, mentäs sattumalta Ylä-grillille niin et se huomais meiät tai sit tallille, jos se ei pysähdy?”
Merja oli aina valmis ilta-ajeluihin. He olivat elävöittäneet muutamia tylsiä iltoja ajelemalla pitkin kaupunkia ja yrittämällä bongata tuttuja autoja, ja vaikka moinen ajanviete tuntui tyhjänpäiväiseltä hullutukselta, se oli yllättävän hauskaa.
Yhdentoista aikaan Merja nouti Sallan isänsä Audilla. He ajoivat suoraan sovittuun paikkaan ja jäivät vahtimaan Ylöjärventietä. Odotellessaan Merja kertoili opiskelukaveristaan Juusosta, joka oli alkanut liehitellä häntä milloin milläkin tavalla. Juuso oli asiallisesti pukeutuva ekonomiopiskelija siisteine kampauksineen ja attaseasalkkuineen. Merja oli nähnyt hänet useasti luennoilla ja Attilan, yliopistoon kuuluvan rakennuksen opiskelijaravintolassa. He olivat tutustuneet opiskelijajärjestön bileissä, joista Merjan tie oli kulkenut Juuson asunnolle. Oluen ja siiderin vauhdittamana he olivat ajautuneet sänkyyn saakka.
Merjaa harmitti sekoilunsa, varsinkin, kun Juuso oli saanut päähänsä, että he seurustelivat. Hän oli yrittänyt selittää, ettei halunnut sen enempää ja että yhteinen yö oli ollut valitettava vahinko, mutta Juuso ei ollut edes loukkaantunut.
”Jotkut ei tunnu tajuuvan, ettei se merkkaa avioliittolupausta, jos näkee toisen alastomana tai eksyy peittoihin”, tuhahti Merja. ”Millä mä selviin siitä? Onneks meillei oo enää luentoja, ja syksyllä mullon vaan pari kurssia, joilla sen ei pitäs olla. Sit mä oon valmis, se gradukin tuntuu tässä valmistuvan, kun mä oon kirjotellu useemman harjotustyön samasta aiheesta. Niitä ei tartte kun vähän sovittaa yhteen. Onneks se asuu Joensuussa, sieltä se sai kesätyönki. Voi ei! Kato, Salla!”
Samulin Audi kaarsi Ylä-grillin pihaan. Miksi ihmeessä mies oli aina siellä, missä häntä ei kaivattu? Ja samaan aikaan Mikael ajoi ohitse. Merja käynnisti auton ja lipui huomiota herättämättä tämän perään.
”Se oli yksin, ainakaan mä en nähny muita kyydissä”, selosti Salla. ”Me voidaan ajaa sen perässä tallille, ja sitte pitää vaan toivoo, ettei Samuli tu Ellan tallille asti. Sen talli on onneks alempana, ehkei se keksi tulla pitemmälle.”

Tummansininen Omega sujahti maantielle. Mikael oli poikennut tankkaamassa ja siemaissut samalla kupillisen seisonutta kahvia. Häntä ei haluttanut ajaa kotiin, Mari ei kuitenkaan olisi nukkumassa. Vaimon kohtaaminen tuntui vaikealta. Tällä hetkellä heidän elämänsä oli suhteellisen tasaista, he pystyivät sopimaan arkisista asioista, jopa keskustelemaan pienistä korjauksista, joita taloon piti tehdä. Mikael oli antanut Marille vapaat kädet suunnitella aikataulut ja tilata remonttimiehet, sillä hänen järjestelykykynsä oli juuri nyt rajallinen.
Silti Mikael oli mieluummin niin paljon pois kotoa kuin mahdollista. Jatkuva salailu ahdisti häntä, ja Tammelan kaksiosta oli tullut niin luonnollinen osa hänen elämäänsä, että hän pelkäsi paljastavansa sen olemassaolon. Hän ei ollut vieläkään keksinyt, mistä päästä tilannetta olisi voinut alkaa purkaa. Hän ei halunnut kokea myrskyä, joka syntyisi, kun hän ilmoittaisi haluavansa muuttaa erilleen, mutta vielä pahempaa olisi tiedossa, jos Mari saisi tietää Sallasta, ennen kuin hän oli kertonut aikeestaan. Mikael ei aina edes ollut varma, pystyisikö hän jatkamaan salaista suhdettaan. Kun Salla oli hänen luonaan, hän uskoi jaksavansa raivata risukot heidän yhteisen tulevaisuutensa tieltä, mutta he näkivät toisensa liian harvoin, ja tapaamisten välillä usko tahtoi päästä loppumaan.
Ainoa paikka, jossa he tapasivat Tammelan kaksion lisäksi oli ravirata, eikä siellä voinut päästää tunteita valloilleen. Maarit oli alkanut jo epäillä jotakin, hänen mielestään Mikael vältteli häntä eikä enää jutellut mukavia, niin kuin ennen. Hän oli vihjannut huomanneensa, ketä Mikael radalta katseli, hän väitti näkevänsä miehestä, milloin tämä oli rakastunut. Mikael oli viitannut kintaalla Maaritin huomioille ja kieltänyt kaiken. Hän ei katsonut olevansa tilivelvollinen työntekijöilleen.
Mikael käänsi radion kovemmalle häätääkseen ikävät ajatukset. Hän etsi sopivan taajuuden, joka suolsi musiikkia tauotta, kuunteli jonkin aikaa suomalaisten iskelmien rakkaudenkaipuuta, vaihtoi kanavalle, jolta kuuli lähinnä englanninkielisiä kappaleita. Niiden sanoja ei tullut kuunnelluksi niin tarkkaan, musiikin saattoi vain antaa täyttää pään.
Mies yritti kerrata illan lähtöjä, paria ajamaansa voittoa ja niitä ajovirheitä, jotka olivat johtaneet huonompaan sijoitukseen kuin hevosen kunnosta olisi voinut päätellä, mutta harhautui yhtenään haaveilemaan Sallan hiusten tuoksusta, naisen suloisista olkapäistä, suudelmista, joista ei koskaan saanut kyllikseen. Hän olisi halunnut sulkea Sallan syliinsä, viedä kauas pois, etäälle ongelmista ja uteliaista ihmisistä. Miksi omien tunteiden mukaan elämisen piti olla väärin? Miksi vääriksi osoittautuneiden valintojen korjaamisen piti aiheuttaa omantunnontuskia ja sotkea niin monen ihmisen elämää?
Teivon tallialueelle kääntyessään Mikael havaitsi, että joku seurasi häntä. Hän päätteli valojen muodon perusteella auton olevan Markkasen Samulin Audi. Samulilla taisi olla jotain asiaa, koska ei pysähtynyt oman tallinsa eteen, vaan ajoi hänen perässään ylemmäs. Tapansa mukaan Mikael pysäköi toimiston oven eteen, nousi autosta ja heilautti kättään tervehdykseksi. Samassa hän tunnisti auton. Veri humahti hänen ohimoilleen, tuntui, kuin jalat eivät olisi kantaneet. Matkustajan ovi avautui ja Salla juoksi hänen luokseen. Hän astui pari askelta, kaappasi naisen syliinsä, hukutti kiihkeisiin suudelmiin eikä saanut tasattua hengitystään. Hän halusi Sallaa niin paljon, että olisi voinut viedä tämän toimistoon, kaataa karulle penkille, ellei häivähdys järkeä olisi kolkuttanut takaraivossa.
”Miten sä voit olla täällä?” halusi Mikael tietää.
”Mullon asiaa. Vietsä mut kotiin, jos mä lähetän ton Merjan, voiksä jutella?”
Merja oli jo käynnistänyt Audin, avasi ikkunaa ja huuteli, voisiko mennä, toivotti mukavaa iltaa ja huomautti, että alatallille saapui juuri Samulin punainen ajopeli. Häntä huvitti kiire, jonka huomautus sai aikaan. Mikael suunnilleen työnsi Sallan autoonsa, jätti hätäisesti jotakin toimistoonsa ja ajoi pois vaaravyöhykkeeltä. Samulin ei tarvinnut nähdä, kuka oli tullut tervehtimään.
Mitään kysymättä Mikael päätti, ettei vie Sallaa Niemessä sijaitsevaan omakotitaloon. Hän halusi unohtaa ongelmat, joita oli pyöritellyt palatessaan yksin raveista, työntää syrjään kaiken muun paitsi sen, mitä tunsi vieressään istuvaa naista kohtaan.
Matkan aikana Salla ehti kertoa työsuhteensa päättymisestä, varoittaa seuraavan päivän raveissa mahdollisesti odottavasta piirityksestä ja kysellä taakse jääneen ravi-illan menestyksestä. Mikael ei välittänyt Sallan tunkeilevista ystävistä, toivoi vain, etteivät nämä tunkisi suuhun saakka, mutta työpaikasta hän tuntui huolehtivan.
”Et kai sä joudu muuttaan pois täältä? Jos tommonen nainen ei saa töitä, niin asiat on Tampereella tosi huonosti. Tuu sitte vaikka mulle töihin, jos et muuta keksi”, hän puuskahti.
”Sä tiedät, etten mä voi”, naurahti Salla. ”Mitä ne sun tallityttöski sanois, eihän meille varmaan riittäis töitäkään.”
Mikael jätti auton kadun varteen. He kävelivät keväisessä yössä kerrostalon pihaan pysäköityjen autojen ohitse. Ulkona ei näkynyt ketään, rappukäytävistä ei kajastanut valoa. Mikael pysäytti Sallan keskellä pihaa, huokasi nauttivansa joka hetkestä, jonka sai olla tämän seurassa. He seisoivat hyvän tovin aivan kiinni toisissaan, kaupungin ääniä kuunnellen.
Mikael ei voinut mennä suoraan sisään, hän oli antanut tunnekuohulle liiaksi valtaa ja yritti koota itsensä, ettei romahtaisi Sallan edessä. Oli tuskaista yrittää jaksaa yksin, vaimosta ei ollut tueksi, kavereille ei tohtinut avautua eikä Salla tuntunut tarpeeksi vahvalta, ei tässä tilanteessa.
He eivät viipyneet pitkään kaksion hiljaisessa rauhassa, sillä Sallan oli oltava aamuyhdeksältä työpaikalla, eikä hän voinut mennä asiakaspalveluun laittautumatta, eikä Mikael halunnut sekoittaa elämäänsä enempää jäämällä kaupunkiin yöksi. Siitä huolimatta kello läheni kahta, ennen kuin Mikael jätti Sallan kotiportille ja jatkoi matkaansa kohti Teivoa.
Mikael nautti öisen raviradan hiljaisuudesta. Joskus palattuaan muualta iltaraveista hän odotti, kunnes talleilla ei ollut enää ketään muita, kävi kaikessa rauhassa juttelemassa valmennettavilleen. Tänä yönä hän oli liikkeellä vielä tavanomaista myöhemmin. Hän asteli talliin ääneti, jätti oven raolleen, jotta ulkovalon heikko kajo näyttäisi hänelle tietä. Mikael hiipi pitkin käytävää ja pysähtyi, kun juuri kohdalla oleva hevonen hörähti tunnistaessaan hänet. Hän meni Marjuskan karsinaan, taputteli ystävällisen hevosen turpaa, tarjosi sokeripalan. Hän nojautui eläimen kaulaa vasten, puheli sille:
”Kukaan ei tiedä miten mua repii tää kaikki, Marjuska, mun elämä on riekaleina ja mä oon rikki. Päällisin puolin näyttää, et asiat ois hyvin, mutta mä en haluu sitä mitä mulla on, ja se, mitä mä haluun — sitä mä en tiedä. Mä luulen että mä tahdon Sallan, mutta sitä mä en vielä tunne, enkä tiedä, mitä se lopulta haluu. Enkä mä uskalla kysyä, enkä mä tiedä, jaksaakse odottaa mua, mä en tiedä mitään enää.”
Marjuska hörähti vastaukseksi, tuuppi Mikaelin taskua toisen sokeripalan toivossa. Miehestä tuntui, että ainoana otuksena maailmassa se vaistosi hänen epätoivonsa. Hän tarjosi sille toisen palan, taputteli ja kävi kohti autoaan, mutta lähti ajamaan vasta, kun rinnassa tuntuva ahdistus alkoi hellittää.



15. luku

Kesäkuu kului työntäyteisenä. Salla istui toimistossa tiskin takana, hoiti vapaa-aikoinaan Vollea ja Hellua. Merja kulki mukana raveissa aina kun ehti, he kävivät Forssassa, Kouvolassa, Lahdessa, Helsingissä, Porissa ja Turussa, Seinäjoella Suviyön suurraveissa. Mikaelin hän ehti tavata kunnolla vain kerran, silloinkin hätäisesti Tammelassa, eivätkä he ehtineet jutella juuri lainkaan.
Mies vaikutti etäiseltä, jopa välinpitämättömältä, eikä Salla ymmärtänyt, mistä se voisi johtua. Merja päätteli, että Mikaelin sisäinen maailma oli kaaoksessa, eikä mies ehtinyt syventyä itseensä pystyäkseen käsittelemään tunteitaan ja järjestämään elämäänsä mallilleen. Sitä Salla ei uskonut.
Salla harhautui vilkuttamaan silmiään Tommille, joka onneksi otti flirtin leikkinä. Seinäjoen juhannusraveissa mies tosin kävi taputtelemassa Sallaa ja tämän kavereita harteille, ja tietenkin Mikael sattui juuri silloin ajamaan radalla ohitse. Ele oli mitätön, mutta se sai Mikaelin sisällä aikaan melkoisen myllerryksen. Salla oli hänen, eikä kukaan muu saanut koskea naiseen! Kului useita päiviä, ennen kuin hän sai järjen äänen kuuluviin ja pystyi taas juttelemaan Tommin kanssa normaaliin tapaan.
Salla ei yrityksistään huolimatta ollut saanut työtä Tampereelta, ja hän oli alkanut soitella Etelä-Suomen matkatoimistoja läpi. Haminaan hänet olisi otettu heti, ja Raumalle olisi päässyt syyskuun alusta. Salla oli luvannut miettiä Rauman työpaikkaa ja ilmoittaa heinäkuun puoleen väliin mennessä, ottaisiko sen vastaan. Hänestä tuntui, että olisi terveellistä jättää kotikaupunki ja ravit joksikin aikaa. Hän oli vähitellen alkanut uskoa, ettei koskaan saisi Mikaelia kokonaan omakseen. Järkevästi ajatellen hänellä ei ollut oikeutta hajottaa kenenkään perhettä. Mikaelin vaimo jäisi yksin, lapset näkisivät isäänsä entistä harvemmin. Hänen oli saatava elämänsä järjestykseen omin voimin.

Ennen heinäkuun puolen välin tienoilla Mikkelin raviradalla ajettavaa suurkilpailua Mikael törmäsi sattumalta Sallaan kaupungilla. Hän ihmetteli, miksei nainen ollut töissä, ja Salla kertoi, että hänen oli pidettävä kertyneet lomapäivät ennen kuin vaihtaisi työpaikkaa. Hiljaisina he kiipesivät Koskikeskuksen kolmanteen kerrokseen, Mikael osti kahvikupilliset ja munkit. Keskustelu oli kovin kankeaa, kunnes Salla mainitsi, että oli varannut Merjan kanssa Mikkelin Sokos Hotel Alexandrasta kahden hengen huoneen St. Michel-viikonloppuna.
”Tuuttekste iltajuhlaan? Ootteko ostanu illalliskortit?” tahtoi Mikael tietää. ”Mä oon varannu sieltä yksin kahen hengen huoneen, Salla, sä voit tulla sinne, joo joo, kyl sen saa järjestetyks silleen, että sä vilahdat, eikä kukaan saa tietää. Mä kerron sulle huoneen numeron, tai ei, mä annan sulle toisen avaimen, kai niitä saa kaks kun huoneki on kahelle. Tuleksä?”
Mikael tarttui Sallaa käsistä ja vaati tätä vastaamaan. Salla nyökytti päätään, hän oli sanaton. Mikael oli ollut omituisen poissaoleva, vihaisen oloinen, ja nyt, kun he viimein tapasivat, asiat tuntuivat sujuvan kuin itsestään. Mitään tällaista hän ei ollut uskaltanut edes ajatella hotellia varatessaan.
”Anteeks, Salla”, jatkoi Mikael, ”mullon ollu tosi hankalaa viime aikoina. Ei siis kenenkään kanssa, mut mun ajatukset on ollu solmussa. Ja ne on vieläki. Koeta jaksaa, Salla pieni.”
Mikael siirsi karanneen hiussuortuvan Sallan korvan taakse. Salla säpsähti. Oliko mies unohtanut, missä he olivat? Kuka tahansa olisi voinut kulkea ohitse, vaikkapa tuo KoskiSportin näyteikkunaa tutkiva nainen, ja nähdä heidät pitämässä toisiaan käsistä, pöydän ylle kumartuneina, juttelemassa tiiviisti kuin muuta maailmaa ei olisi olemassakaan. Tästä puuttui enää suudelma, ehti Salla ajatella, ennen kuin mies kumartui vielä lähemmäs ja hipaisi kevyesti hänen huuliaan omillaan. Sen jälkeen Mikael lähti, hänen oli ajettava Vermoon.
Salla tuijotti pitkään hänen jälkeensä. Urheiluliikkeen editse kävellyt nainen palasi käytävää takaisin, vilkaisi Sallaa. Nainen näytti tutulta, mutta Salla ei saanut päähänsä, missä oli hänet nähnyt. Asiakkaana matkatoimistossa kaiketi. Salla istui pitkään hievahtamatta ja mietti. Jälleen kerran Mikael oli pienin elein saanut hänet hehkumaan, romuttanut hänen päätöksensä pysyä etäämmällä moraalisesti arveluttavasta suhteesta. Saattoiko Merja olla oikeassa päätellessään, että Mikael välitti ja tahtoi hänet omakseen, muttei tiennyt, miten sen tekisi? Salla huokasi syvään. Vain aika näyttäisi, mitä tulisi tapahtumaan. Hän ei uskonut ennen kuin näki.

Musta Audi nieli mutkaista maantietä, hieman hitaammin ajavia autoja ei ollut helppo ohittaa. Mikkeliin matkaavat naiset puhelivat edessä olevista raveista.
”Mikkelin rata on tosi nopee”, Salla muistutti.
”Joo, mut onkse joku päähänpinttymä, et pitää juosta ennätys?” ihmetteli Merja.
”Ei kai, mut rataennätyksestä on luvattu lisäbonus. Mä en ny muista, minkä suurunen se on, mut monta tonnia kuiteski. Mä juttelin muuten tiistaina Mikaelin kans tästä viikonlopusta. Se oli menossa iltajuhlaan, ja sen hotellin pikku yökerhossa se aatteli poiketa. Me sovittiin et se antaa mulle merkin kun se on menossa huoneeseen, ja mä lähen sit vaivihkaa perään. Pärjäätsä sitte itekses loppuillan?”
Merja naurahti, vaihtoi samalla kolmoselle ja kaasutti asuntovaunun ohitse. Toki hän saisi aikansa kulumaan, ei hän muutenkaan ollut aikonut valvoa koko yötä. Ties vaikka osuisi mukavaan seuraan illan aikana.
Päivä oli lämmin ja ilma hiostava, tummat pilvet roikkuivat matalalla. Sade lankesi maahan vasta viimeisen lähdön saavuttua maaliin. Hotelliin ei ollut pitkä matka, mutta sen aikana tuuli ehti yltyä navakaksi, ja komea ukkosmyrsky pimensi taivaan. Merja ajoi suoraan hotellin pysäköintitaloon, josta pääsi sisäkautta vastaanottotiskille. He kuittasivat avaimet ja matkustivat hissillä viidenteen kerrokseen.
”Se oli viisnollakolme”, huomautti Merja. Avaimissa ei lukenut huoneen numeroa, se oli muistettava tai käytävä vastaanotossa varmistamassa.
Merja kaatui suoraan mukavalle vuoteelle. Ulkoilma ja pitkä ajomatka väsyttivät, ja hän oli päättänyt levätä ennen yökerhoon siirtymistä. Heillä oli aikaa, kello ei ollut vielä kuuttakaan. Salla sulkeutui kylpyhuoneeseen, seisoi pitkään suihkussa, pesi tuulen pöllyttämät hiuksensa. Alullaan oleva ilta jännitti häntä, vaikka hän tiesi, mitä oli odotettavissa. Ensin tilailtaisiin juomia, tanssittaisiin diskomusiikin rytkeessä, juteltaisiin tyhjänpäiväisiä puolituttujen kanssa, vahdattaisiin, milloin Mikael saapuisi paikalle. Merkistä hän lähtisi Mikaelin huoneeseen, ja loppuyö kuluisi arvatenkin siellä. Jossain vaiheessa pitäisi myös ehtiä nukkua, mutta sitä hän päätti murehtia myöhemmin.
Yökerho Klaffiin piti mennä ulkokautta. Onneksi hotellin edessä oli laaja katos, jonka alle tuulikaan ei sanottavammin osunut. Raskas bassovoittoinen jumputus kantautui pääovelle asti. Hotellin avaimilla olisi päässyt jonon ohitse iltayhteentoista saakka, mutta koska kello näytti vasta puolta kymmentä, mitään jonoa ei vielä ollut ehtinyt muodostua. Tanssilattialla hyppeli pari innokasta tyttöä, baaritiskillä oli tilaa. Muutamia tutunnäköisiä ihmisiä näkyi pöydissä, mutta iltajuhlaan osallistuneita ei vielä ollut paikalla. Salla ehdotti, että he tilaisivat jotain ja menisivät vapaaseen pöytään, kun niitä vielä oli. Ainakin he voisivat jutella hetken rauhassa, laatia sotasuunnitelmia.
Alavillamon Sakulla oli suurin kiire Klaffiin. Hän kartoitti tilanteen heti ovelta, kävi tilaamassa oluen ja istahti Sallan viereen reippaan näköisenä.
”No, onko tytöillä hauskaa?” hän kysyi.
”Ihan hyvin meillä menee, ja ny kun sä tulit, alkaa varmaan olla hauskaakin”, lohkaisi Merja.
”Onpa hyvä sitte, etten tuonu vaimoo mukana”, mies veisteli takaisin.
Tommi purjehti heidän pöytänsä ohitse ilkikurisesti virnuillen. Hänen sievä vaimonsa seurasi vähän taaempana, ja kumpikin tervehti Sakua sekä Sallaa ja Merjaa siinä sivussa. Yökerho oli yhtäkkiä täynnä, eikä Salla nähnyt Mikaelin saapuvan, ennen kuin mies, ehkä toisin kuin oli suunnitellut, tupsahti heidän pöytäänsä. Salla seurasi Sakun ja Mikaelin ilmeitä heidän yrittäessään jutella voimistuneen musiikin yli. Hän kurtisti kulmiaan hämmentyneenä. Aivan kuin Saku olisi puhunut hänestä, ainakin tämä vilkaisi häntä merkitsevästi jutellessaan Mikaelille. Hän kääntyi hakemaan vahvistusta Merjasta, mutta ystävä olikin puheissa jonkun tutunoloisen miehen kanssa. Merja nousi pöydästä, yritti saada äänensä kuuluviin:
”Mä meen tanssiin ton Hanneksen kans. Pärjäätsä noitten seurassa?”
”Kyl me sun kaveris perään kattotaan”, vitsaili Saku.
Salla vilkaisi Mikaelia. Tämä ei näyttänyt vähääkään kiusaantuneelta. Mitä Saku oikein tiesi, ja miksi hän oli niin tuttavallinen? Salla halusi ihmetellä tilannetta rauhassa, joten hän päätti käväistä vessassa. Kun hän palasi, Mikael oli mennyt. Saku istui pöydässä tietäväisen näköisenä, viittoi Sallan luokseen niin lähelle, että saattoi sanoa naisen korvaan muiden kuulematta Mikaelin viestin:
”Huone viisnollaseittemän. Kellekään en puhu.”
Salla kiitti, kävi tanssilattian kautta kertomassa Merjalle, missä yönsä viettäisi. Sattumalta heidän huoneidensa välissä oli vain yksi ovi, Sallan olisi helppo vaikka siirtää laukkunsa Mikaelin luokse.
Viidennen kerroksen käytävä oli tyhjä, mutta siitä huolimatta sydän hakkasi Sallan rinnassa. Tuskin kukaan edes tietäisi, kenen huoneeseen hän oli menossa, olisihan se voinut olla hänen omansakin. Arkaillen hän kolkutti oveen. Muutama sekunti tuntui harvoin niin pitkältä kuin nyt, kun piti kaiken aikaa pelätä jonkun tulevan. Salla ehti tuskastua odottamiseen. Missä Mikael viipyi, eikö hän ollutkaan huoneessaan? Sallaa alkoi värisyttää.
Viimein lukko rapsahti ja Mikael avasi oven. Vasta nyt Salla huomasi miehen vaatteet: vihertävän pikkutakin, tummat, suorat housut, luonnonvalkoisen kauluspaidan ja siistin solmion. Asu teki häneen vaikutuksen siitä huolimatta, että farkut ja rento kauluspaita sopivat hänen mielestään Mikaelille paremmin. Salla havahtui tuijottamasta miehen juhlavaa olemusta kuullessaan tämän kysyvän:
”Otakko juotavaa?”
Mikael oli tilannut huoneeseen pullon kuohuviiniä, ja vaikka Salla ei erityisemmin välittänyt poreilevan juhlajuoman mausta, hän halusi mieluusti kohottaa maljan.
”Mitä me juhlitaan?”
”Tätä iltaa, sitä, että meillä on koko yö aikaa”, vastasi Mikael äänellä, joka oli viedä Sallalta jalat alta. Jos mies ei olisi alkanut avata pulloa, Salla olisi työntänyt hänet sängylle, riistänyt pikkutakin, paidan, kaiken, kuorinut esiin lihaksikkaan vartalon, purkanut suurimman kiihkonsa, ennen kuin toinen olisi ehtinyt tajuta tapahtunutta. Hän ahmi miestä silmillään, säpsähti painekorkin poksahdusta, otti lasin käteensä ja kilisti, maistoi kuplivaa juomaa. Saman tien Mikael vei lasin hänen kädestään ja asetti sen matalalle pöydälle. Hän vastasi Sallan nälkäiseen katseeseen valmiina toteuttamaan naisen toiveet.
Salla seurasi tiiviisti Mikaelin käsiä tämän riisuutuessa. Niissä oli voimaa, mutta sormien liikkeistä näki, että ne olivat tarkat ja herkät kädet. Salla tarkkaili paljasta selkää, lapaluita, hartioita, paksujen hiusten rajaamaa niskaa, sitten kapeaa lantiota, jonka pienet kuopat kutsuivat tunnustelemaan ristiselän muotoja. Mies nosti juhlavaatteet tuolin selkänojalle ja tönäisi varpaillaan pienet vaatekappaleet tuolin alle. Hän oikaisi itsensä, vilkaisi ulos ikkunasta ja veti pimennysverhot kiinni.
Salla ei olisi malttanut odottaa, hän janosi noiden käsien kosketusta, miehen ihoa omaansa vasten, sitä huimaavaa tunnetta, joka vavisutti heidän alastomia vartaloitaan rakastelun jälkeen. Mikaelin sormet polttivat hänen ihoaan, hotellihuone hävisi kiihkeisiin suudelmiin, kaukaisen ukkosen jyminä hukkui korvissa tuntuvaan huminaan ja villeihin ääniin, joita ei voinut vaientaa, ja aamuun oli vielä monta tuntia aikaa.



16. luku

Helteet ja ukkoset jatkuivat. Moni kauniina valjennut päivä päättyi rankkasateisiin, jotka kaivoivat uomia hiekkaisiin rinteisiin. Teivon tallialueelle johtava mäki oli juuri ja juuri ajokunnossa.
Heinäkuun viimeisenä ravipäivänä Salla saapui paikalle hyvissä ajoin ennen viittä. Joitakin ohjastajia oli jo saapunut, mutta Mikaelin autoa ei näkynyt tallin edessä. Salla halusi nähdä miehen, ennen kuin kukaan kavereista saapuisi paikalle, hänen oli kerrottava tälle syksyn suunnitelmistaan. Hänestä tuntui haikealta ajatella, ettei elokuun jälkeen pääsisi Teivoon kuin ehkä joihinkin lauantairaveihin.
Mikkelissä vietetyn viikonlopun jälkeen Salla oli raskain mielin päättänyt, että lähtisi Raumalle töihin. Hän oli aikonut kertoa asiasta heti seuraavana tiistaina, mutta Mikael oli ollut niin kireän oloinen, ettei ollut halunnut pilata tämän päivää enää enempää, ja sitten Teivon raveissa oli ollut kahden viikon tauko. Koska syyskuun alkuun oli vielä aikaa, Salla ei ollut välittänyt soittaa miehelle.
Salla päätti kävellä totohallille, nauttia kauniista kesäillasta ja Teivosta kaikessa rauhassa ennen Merjan tuloa. Hän tarkasteli veden muovaamia uurteita tiessä, eikä sen vuoksi huomannut alhaalta tulevaa autoa, ennen kuin se oli kohdalla.
”Terve, Salla”, kuului Mikaelin ääni avoimesta ikkunasta.
”Ai, moi!” Salla ilahtui. ”Mulla on sulle asiaa. Voiksä viedä mut illalla kotiin?”
”Tota — voin mä. Tuu vaikka tallille sit illalla. Mä en aja kympissä”, mies huomautti ja hurautti tallille vaihtamaan ajovaatteet. Illan työrupeama odotti.
Merja ja Salla seisoskelivat aidan vieressä etusuoran varrella. He muistelivat ties kuinka monenteen kertaan Mikkelin tapahtumia. Merja oli tanssinut muutaman ripeän kappaleen Petteri Tuomelan ohjastajaoppilaan Hanneksen kanssa, mutta ensimmäisen hitaan jälkeen hän oli ilmoittanut, ettei kaivannut sen läheisempää tuttavuutta. Viimeisen tunnin hän oli jutellut Alavillamon Sakun kanssa. Mies oli uskomaton huulenheittäjä, ja Merja oli nauranut jutuille useasti jälkeenpäin.
”Tosi tyhmää, et mä joudun jättään tän kaiken nyt, kun toi Mikaelin juttu näyttää taas sujuvan”, puuskahti Salla yllättäen. ”Mä en haluis mennä, se voi pilata kaiken. Tänään, kun mä tulin tänne, se sattu ajaan mun ohi tua mäessä, ja me sovittiin et se vie mut kotiin. Mun on pakko kertoo sille.”
”Ekkö sä oo soittanu sille?” Merja ihmetteli.
Salla pudisti päätään. Hän ei halunnut kertoa ikäviä asioita luurin välityksellä. Eikä hän sitä paitsi voinut tietää, ketä Mikaelilla kulloinkin oli mukana.
”Soittanu kelle?” kysyi Sari, joka oli yllättäen heidän takanaan.
”Yhelle työkaverille, joka mun piti nähdä, mutten päässy paikalle”, valehteli Salla. Apua, mitä jos Sari olikin kuullut heidän keskustelunsa ja huomannut jotain. Ärsytti, kun asioita piti salata.
Mitä pitemmälle ilta ehti, sen tummemmaksi taivas kävi. Naiset jännäsivät, alkaisiko sade ennen ravien loppumista. Ensimmäiset suuret ukkoskuuroa enteilevät pisarat koskettivat pölyistä maata yhdeksännen lähdön tultua maaliin. Sen voitti Mikael Duunari-nimisellä suomenhevosella. Voittajaesittelyn aikana vettä tuli taivaan täydeltä, ja tallille päästyään Mikael oli läpimärkä. Että pitikin mennä voittamaan, hän harmitteli, se, joka kuittasi kakkospalkinnon, säästyi sateelta.
Pikaisesti mies kiskoi ajovaatteet yltään. Sadepuku roikkui naulassa käyttövalmiina, mutta eihän se yllään viitsinyt varmuuden vuoksi ajaa, ei varsinkaan tämmöisessä helteessä. Hän sadatteli mielessään etsiskellessään kuivia alushousuja toimiston olemattomista varastoista. Kaikkea sitä työn puolesta olikin kestettävä! Ja Salla odotti häntä ulkona sateessa. Hän koputti ikkunaan, viittoi naisen sisään. Salla hiipi ovesta arkaillen. Olipa mies varomaton, eihän hänen tulolleen ollut mitään järkevää selitystä.
”Kuivaakko mun selkää tolla pyyhkeellä”, pyysi Mikael.
Salla totteli hämmentyneenä.
”Ai että, tuntuupa hyvältä, vähän vielä...”
Mikaelin lause katkesi, kun joku raotti yllättäen ovea.
”Oho, sori”, kuului pelästynyt ääni, ja ovi suljettiin saman tien. Salla ja Mikael vilkaisivat toisiaan, ja paljastumisestaan huolimatta heitä pyrki naurattamaan. Mitähän kävijä mahtoi ajatella? Todennäköisesti tämä oli kuullut vain Mikaelin viimeisen, kesken jääneen lausahduksen, jonka saattoi tulkita miten vain, varsinkin, kun liki alaston mies seisoi Sallan edessä huokaillen tyytyväisenä.
”Se oli Paanasen Anu, se käy väliin auttelemassa nyt kun osa likoista on lomalla. Se on onneks niin uus ja hiljanen, että ehkä se ei heti mee kertoon kaikille, mitä näki. Onneks Maarit ei oo tänä iltana vuorossa”, selosti Mikael tilannetta kiskoen samalla mustia farkkuja jalkaansa. Hän oli vilauksessa valmis, ja ripustettuaan pyyhkeen oven vieressä olevaan seinänaulakkoon hän kehotti Sallaa juoksemaan autoon ja ryntäsi itse perässä. Kirkas salama välähti, jyrähdys kuului välittömästi.
”Ohhoh, sehän on ihan päällä. Onneks ei menny sähköt, ja onneks viimenenki lähtö on ohi. Kuinkahan moni hevonen vauhkoontuu, pitäskö käydä tallissa?”
Mikael ei kuitenkaan noussut autosta, vaan lähti ajamaan. Satoi niin rankasti, etteivät pyyhkijät ehtineet syytää vettä syrjään riittävän tehokkaasti. Mikael tiedusteli, mitä asiaa Sallalla mahtoi hänelle olla. Nainen huokasi syvään, toivoi, että voisi kertoa sen muulloin kuin toisen ajaessa. Niinpä Mikael suuntasi Omegan kohti Tammelaa.
Kaksiosta oli muotoutunut tarpeellinen tukikohta heidän kohtaamisilleen. Ilman sitä heidän olisi ollut pakko nähdä hätäisesti milloin missäkin ravintolassa, tallin toimistossa yömyöhään tai vain autossa. Mikael ei ollut varma, olisiko jälkimmäinen vaihtoehto ollut parempi; elämä kahden naisen kanssa ei ollut hänen mielestään hienoa saati tavoiteltavaa. Hän ei ymmärtänyt, miten oli alun perin antanut itsensä ajautua tähän suhteeseen, mutta enää hän ei halunnut perääntyä. Nainen, joka istui autossa hänen vieressään tuntui kerta kerran jälkeen tärkeämmältä.
Sallan mieli synkkeni heidän lähestyessään määränpäätä. Hän yritti sorvata asiaansa lauseiksi, jotka voisi vain ladella ulkomuistista. Hän ei olisi halunnut muuttaa pois, mutta muutakaan vaihtoehtoa ei nyt ollut. Setä oli puolitosissaan ehdottanut, että hän olisi alkanut Salmin tilan taloudenhoitajaksi, mutta se ei ollut pitemmän päälle järkevä vaihtoehto. Tapio ei olisi pystynyt maksamaan riittävää palkkaa, eikä talossa olisi ollut hänelle kylliksi tekemistä.
He juoksivat kaatosateessa ulko-ovelle. Salla horjahti, oli kaatua lainehtivaan asvalttiin. Mikael ehti tarttua häntä kädestä, eikä enää päästänyt sitä omastaan. Hän nousi portaat aivan naisen takana, tunnusteli tämän sormia, tuki selästä toisella kädellään. Salla oli kiinnittänyt hiuksensa poninhännälle mustalla samettilenkillä. Pitkäksi kasvaneiden suortuvien alta harvoin näkyvä niska herätti Mikaelissa halun suudella vaaleaa ihoa. Salla sävähti tuntiessaan miehen huulten vaativan kosketuksen, kuiskasi hiljaa:
”Mikael, mitä sä aiot?”
Mies naurahti, kaivoi avaimet esiin. Eteisessä hän vei kätensä Sallan vyötäisille ja vastasi:
”Mä aion vietellä sut. Heti ja tässä.”
Salla pudisti päätään. Hänen onneton ilmeensä sai Mikaelin vakavoitumaan. Mies katsoi Sallaa kysyvästi ja totesi, että naisen oli ehkä parempi puhua ensin, kertoa huolensa hänelle.
”Tää liittyy mun töihin”, Salla aloitti.
”Kerro.”
”Mullon huonoja uutisia. Mä joudun muuttaan pois täältä, kun ei Tampereelta löydy kunnon töitä. Mä sain Raumalta hommia, mä lähen sinne syyskuun alusta.”
Mikael oli tyrmistynyt. Hän ei halunnut uskoa kuulemaansa, hänen teki mieli sanoa, ettei Sallan olisi tarvinnut lähteä, että tämä voisi asua Tammelan kaksiossa ilmaiseksi. Mutta eihän niin tietenkään voinut tehdä, ei hän voinut alkaa elättää Sallaa ja asua itse Pirkkalassa vaimon ja lasten luona. Se olisi ollut nöyryyttävää. Salla ei ansainnut toisen naisen osaa, hänen olisi pitänyt saada olla ainoa.
Sillä hetkellä Mikael päätti, että jonakin päivänä Marin paikalla olisi Salla. Nyt hänen oli silti päästettävä nainen omille teilleen, mutta sekin aika vielä koittaisi, että Salla olisi hänen vierellään julkisesti.
”Mä tuun käymään, kun Porissa on ravit”, lupasi Mikael hiljaa. ”Tuu takasin heti, kun löydät työn täältä. Mun tulee ikävä.”
Hän käänsi katseensa pois nähdessään kyyneleet, jotka täyttivät Sallan silmät ja vuotivat poskille, ja hänen oli vedettävä nainen tiukasti itseään vasten, ettei olisi nähnyt tämän kasvoja. Hän yritti vakuuttaa itselleen, että Sallan muutto ei merkitsisi lopullista eroa ja ettei Rauma ollut lainkaan kaukana. Syksystä tulisi raskas.


17. luku

Tapio katseli Sallan menoa Vollen ohjissa. Oli harmillista, että veljentyttö joutui muuttamaan. Toki hän jaksoi itsekin valmentaa rakkaita hevosiaan, mutta toisen ihmisen ja nimenomaan Sallan tarjoama apu teki niillekin hyvää. Sitä paitsi tytöstä oli seuraa, tämä autteli väliin sisälläkin nyt, kun ei ollut muualla töissä. Heillä oli ollut monta riemukasta juttuhetkeä, he olivat muistelleet parinkymmenen vuoden takaisia kesiä, keskustelleet ravien senhetkisestä tilanteesta, joka oli heikentynyt edellisiin vuosiin verrattuna selvästi.
Tapio heilautti kättään merkiksi, että Salla oli ajanut tarpeeksi. Salla ajoi Vollen tallin eteen, ja Tapio tuli auttamaan valjaiden riisumisessa.
”Kuules likka, ny kun sää lähret maailmalle, ni onkos sulla mulle kertoo jotai mukavaa apulaista tänne? Mun tulee niin yksinäistä täälä ilman tommosta nuarta ku sää oot.”
Sedän puhe sai kyyneleet Sallan silmiin. Mies katseli häntä tuumivaisen näköisenä, aivan kuin olisi jo pitempään odottanut tilaisuutta saada selvittää mieltään askarruttanut seikka.
”Mikä sun ny tuli, tyttö hyvä? Sää et taira tahtoo lähtee. Kukas se miäs o, jota sää jäät kaipaan?”
Salla häkeltyi, niin että pystyi hillitsemään kyyneltulvan. Hän alkoi avata Vollelta solkia liioitellun tarmokkaasti, puhisi itsekseen ja vastasi lopulta:
”Kellekään mä en oo sitä sanonu, enkä mä tiedä, voinko mä sullekaan kertoo. Se ei oikeen oo hyväksyttävä juttu. Jos meiän kotiväki sais tietää, mä saisin kuulla kunniani, enkä varmaan pääsis enää yksin ulos.”
”Ai sulla siis on joku miäs. No sillä lailla. Mää oonki varronnu, koska sun joku nappaa. Älä kuule mua pelkää, mää en ikänä sun isälles menis sun juttuja puhuun.”
Tapio yskähti, sylkäisi maahan ja jatkoi: ”Jos sää likka tiätäsit, mitä mää oon nuarena kaikkee tehny. Mää en usko että sää saat mua hämmästyyn. Saankos mää ihan itte arvata?”
Salla ei voinut muuta kuin nyökätä. Sedästähän löytyi aivan uusia piirteitä. Tarkkanäköisyys oli selvästi havaittavissa, mutta jos tämä ymmärtäisi ja hyväksyisi hänen arveluttavan suhteensa, hän piirtäisi ristin seinään. Toivasilla oli tunnetusti tiukka moraali, eivätkä hänen vanhempansa hyväksyisi naimisissa olevan miehen tapailemista missään olosuhteissa. Voisiko isän isoveli olla eri maata?
”Sano, jos menee väärin, mutta mää oon ihan saletti, että se miäs on toi Laineen poika. Onko teillä jotain muutaki kun sitä vaan, et silmät vilkuttaa sinne, missä toinen menee? Ja ihme on, jossei olis. Se on toi Laine puhunu mulle, tuli vaan luvattua, etten kerro kellekään, mitä. Ei se sua nimeltä maininnu, mutta arvashan sen. Soon likka niin, että on vaan piänestä kii, ettei jompi kumpi lähre lätkiin.”
Valjaat putosivat Sallan käsistä, Tapio poimi ne ylös. Saattoiko setä puhua totta? Miksi sitten mitään ei tapahtunut? Miksei Mikael vain päättänyt lähteä? Mikä ihme miestä viivytti? Saman tien Salla tajusi: ero oli saatava vireille jokseenkin sovussa, ettei tarvitsisi lähteä oikeuteen. Mikaelin vaimo ei välttämättä halunnut luopua asemastaan noin vain. Mikael ansaitsi riittävästi, heillä oli hieno talo, hevosia, kaksi autoa, maata vaikka muille jakaa. Ei kukaan semmoisesta luopuisi, vaikkei liitto niin hyvässä kunnossa olisikaan. Ja mies oli aina poissa kotoa. Siinä se, keksi Salla, kukapa Mikaelin vaimon menemisiä vahtisi. Mari lähtisi varmasti vasta, jos löytäisi kaikin tavoin paremman miehen. Niitä ei takuulla ollut monta.
”Sää voit olla ihan hualeti, mää en pukahra. En eres Ellalle, sille ny viimetteeks. Sehän ei luattas muhun enään, kun mää oon sanonu sulle pual sanaa, vaikka puhe oli etten yhtään sanois. Ja sitte viä: se Terpyhän ravataan syyskuun kolmastoista, lährethän sää sinne, kun se on viikonloppu? Ja sinne Uueeteehen sää tuut varmaan. Ei tää elo tähän lopu, Salla, ja kyllä sää takasi Tampereelle pääset”, lohdutteli Tapio.
”No joo, tuun mä. Ja huomenna Teivoon?” Salla varmisti.
”Joo. Kakkoslähtö auton takaa. Sitte saat käyrä vaikka vaatteet vaihtamasa, nii oot erukses. Jäät paremmin sen Laineen miäleen.”
Salla hymähti. Mikaelin takia hänen ei tarvinnut laittautua. Yhtäkkiä hän tunsi olonsa paljon varmemmaksi. Oli tuo Tapio aika velikulta.

Sinä tiistaina Volle ravasi kuudennen voittonsa Mikael ohjaksissaan. Merja katseli valmistautumisalueella, kun Salla kapusi Mikaelin kylkeen kärryille. Pari teivolaista tallityttöä jutteli keskenään hänen vieressään. He seurasivat tarkasti voittajaesittelyyn kiiruhtavaa kolmikkoa: Mikaelia, Sallaa ja tietysti Vollea, ja Merja terästi vaistomaisesti kuuloaan. Toinen tytöistä sanoi puoliääneen:
”Näiksää ny, miten ne kattoo toisiaan? Siinä täytyy olla jotain.”
Merja ei kuullut, mitä toinen tytöistä vastasi, mutta sitten molemmat vilkaisivat häntä säikähtäneen näköisinä. Hän teeskenteli seuraavansa verryttelyyn meneviä hevosia, ja tytöt katsahtivat toisiinsa helpottuneen oloisina. Ehkäpä Merja ei ollut kuullut heidän keskusteluaan. Myöhemmin Merja kertoi Sallalle, mitä oli tallialueella kuullut.
”Ei ihme”, valisti Salla, ”se toinen oli se Maarit ja toinen semmonen Helena. Mikael on puhunu Maaritista sen verran, et se epäilee jotain, se on kai kysynykki Mikaelilta suoraan meistä. Ja ootsä huomannu, et Mikael ei enää niin paljo välitä, kuka näkee ja mitä. Vituttaa koko Raumalle muutto, suoraan sanottuna.”
”Ootas, Salla, musta tuntuu että just se, että sä lähet muualle on pannu asiat liikkeelle. Mieti: ennen kun sä kerroit Ellalle lähdöstäs, se oli tosi varovainen. Nyt se suunnittelee jotain, mä oon taas pelottavan varma siitä.”
Salla kohautti harteitaan. Merja saattoi hyvinkin olla oikeassa, mutta se ei saanut ajatusta muutosta yhtään houkuttelevammaksi. Hän ikävöi jo etukäteen tiistairaveja, Tapion hevosia, ystäviä ja luonnollisesti Mikaelia. Onneksi hän oli sentään saanut vuokrattua asunnon vanhasta kaupungista, ja lankapuhelin oli jo kytketty. Samassa hän tuli ajatelleeksi, että Mikael ei vielä tiennyt hänen puhelimestaan.
”Nyt muuten mennään Teivonlinnan viereen sinne alas lähtöjä katteleen”, Salla töksäytti.
Merja kiiruhti ystävänsä perässä tallinmäelle. He asettautuivat valmistautumisalueen laitaan, aivan leveän portin viereen, jotta näkisivät radalle ajavat ohjastajat kunnolla. Salla tiesi, että Mikael joutuisi lähtemään kiireellä johonkin tärkeään tapaamiseen, eikä tulevien ravien juttelumahdollisuuksista tiennyt etukäteen. Muuttoa edeltävänä keskiviikkona he toki tapaisivat Vermossa, nelivuotisten lämminveristen Derbyn karsinnoissa, mutta siellä voisi olla vaikea vetäytyä puhumaan salaisuuksia, eikä Salla halunnut jättää varmistamatta, milloin voisi soittaa miehelle ja kertoa uuden numeronsa, joka olisi vain hänen käytössään.
Mikael käänsi lämmittämänsä hevosen pois radalta. Hän oli nähnyt Sallan ja Merjan jo edellisellä kierroksella, ja ihmetteli, miksi naiset olivat tulleet. Hän aavisti, että Sallalla olisi tärkeää asiaa ja suuntasi askeleensa portinpieltä kohti. Salla lähti miestä vastaan, selitti asiansa, jäi tämän eteen odottamaan vastausta. Sivusilmällä hän oli näkevinään saman naisen, jonka oli nähnyt Koskikeskuksessa ennen Mikkelin raveja. Hetki oli kuitenkin niin tiivis, ettei hän ajatellut asiaa sen pidemmälle.
Merja seurasi aidan vierestä keskustelun etenemistä miettien itsekseen, että sen, joka ei nähnyt Mikaelin tunteita tämän katseesta, täytyi olla joko sokea tai puusta veistetty. Valmistautumisalueella oli paljon ihmisiä, tuokin nainen tuossa näytti seuraavan tarkoin Sallan ja Mikaelin keskustelua, josta kyllä näki, ettei kyse ollut hevosista. Ja — kauhistuksen kanahäkki — portaisiin ilmestyivät Anne ja Sari, jotka tiesivät, että Salla ja Mikael tunsivat toisensa Vollen takia. Eikä Salla osannut varoa. Hän ei takuulla olisi huomannut mitään, vaikkei olisikaan seissyt selin portaisiin.
Mikael sanoi jotakin, veti ajohanskan kädestään, kosketti Sallan poskea hellästi. Hipaisu oli vaistomainen ele, Mikael ei suunnitellut tekevänsä niin. Hän säpsähti itsekin tajutessaan, että verryttelystä saapuvat tai lähtöä odottavat ohjastajat ja muut alueella oleskelevat ihmiset olisivat voineet nähdä. Hän paloi halusta syleillä naista, tämä oli ehdottomasti väärä paikka hyvästellä. Miksi elämä riepotteli heitä näin? Miksi hänellä oli juuri nyt niin kiire, ettei hän pystynyt järjestämään edes lyhyttä tapaamista?
Ratkaisu selvisi hänelle juuri ennen kuin oli pakko mennä radalle. Hän yritti puhua niin, ettei kukaan kuulisi, ja viimeisen sanan mukana hän nielaisi kurkkuun nousseen ikävän:
”Salla hei, soita mulle huomenna aamupäivällä tossa kymmenen aikaan. Kai sä ehdit tavata jonain aamuna, ennen kun lähdet...pois?”



18. luku

Vaaleanpunertava puutalo oli viehättävä moniruutuisine ikkunoineen ja vehreine puutarhoineen. Jos tilanne olisi ollut toinen, Salla olisi nauttinut ajatuksesta päästä asumaan tämmöiseen idylliin. Rauman vanha kaupunki oli kaunis, ja meri oli lähellä. Satama houkutteli Sallaa, hän olisi vaeltanut sinne heti, jos purkamattomia muuttolaatikoita ei olisi lojunut pitkin kahta kauniisti remontoitua huonetta. Toisaalta aikaa oli runsaasti, sillä hän oli saanut muuttaa työnantajan omistamaan asuntoon jo elokuun viimeisenä viikonloppuna, ja siinä saisi asua niin kauan, kuin työsuhde kesti. Sallan sopimuksessa luki maaginen sana ”toistaiseksi”. Tämä oli hänen ensimmäinen vakituinen paikkansa.
Astiat piti asetella luunvalkoisiin kaappeihin, pieni Tapiolta peritty pöytä sai kelvata liinalla verhoiltuna keittiöön. Salla oli aluksi hankkinut vain välttämättömimmän, huonekalut eivät olleet halpoja, eikä hän tiennyt, kuinka kauan aikoi asua Raumalla. Hän oli antanut itselleen luvan toivoa, että jonakin päivänä Kristina soittaisi hänelle ja pyytäisi takaisin töihin, tai että Mikael tulisi ritarin tavoin hakemaan hänet lopullisesti luokseen. Tietenkään hän ei oikeasti uskonut kumpaankaan ajatukseen, mutta ne auttoivat häntä jaksamaan synkimpinä hetkinä.
Tapio oli toiminut muuttomiehenä. Hänen isoon pakettiautoonsa mahtuivat kaikki Sallan tavarat. Setä oli kiikkunut katonrajassa ja kiinnittänyt olohuoneeseen lasikupuisen valaisimen, joka oli ennen roikkunut Sallan huoneessa. Olohuoneen kalustus oli vaatimaton: suuri, joskin mukava nojatuoli, matala taso ikkunan edessä, sen päällä televisio. Ei kasveja, ei sohvaa, ei vielä edes verhoja, jotka saisi ripustaa talon tyyliin sopiviin valkoisiksi maalattuihin isoäidin verhotankoihin.
Salla hymyili muistaessaan ensimmäisen vierailunsa Mikaelin asunnossa. Siihen verrattuna hänen kotinsa oli lähes valmiiksi sisustettu. He olivat tavanneet toisensa useimmiten juuri Tammelassa, myös viimeisen kerran ennen Sallan muuttoa. Se aamupäivä oli ollut kuluneelle kesälle tavanomaisen kaunis ja lämmin, avonaisesta parvekkeen ovesta oli kuulunut autojen äänten lisäksi pihapuissa majailevien lintujen raikas viserrys.
Mikael oli keittänyt kahvit, tarjonnut jopa pikkuleipiä. Tuntui tavallaan huvittavalta, että he olivat viettäneet haikeat jäähyväiset, sillä eivät he olleet tähänkään mennessä tavanneet joka viikko, mutta totta oli, että eri kaupungeissa asuminen vaikeutti tapaamisten järjestämistä. Onneksi Porissa ravattiin lähes viikottain. Mikael oli tosin varoittanut, ettei ehkä kuitenkaan voisi joka kerralla ajaa Rauman kautta kotiin, ettei perhe alkaisi ihmetellä.
Salla tuhahti harmissaan. Jos Mikael todella halusi hänet omakseen, tämä saisi luvan antaa kotonaankin vihjeitä siitä, ettei ollut tilanteeseen tyytyväinen. Mikä kumma miehen sai toimimaan niin varovasti, kuin olisi purkamassa pommia?
Sallan mielessä väikkyivät kaikki ne kerrat, jolloin hän oli saanut olla Mikaelin kanssa kahden. Heidän välillään oli ihmeen vahva tunnelataus, säkenöivä, kipinöivä, mitä hyvänsä. He eivät kyenneet vastustamaan toistensa kutsua koskettamaan, suutelemaan, rakastelemaan. Salla oli monet kerrat yrittänyt ajatella järkevästi, takoa mieleensä kylmiä tosiasioita, jotta palaisi todellisuuteen ja pystyisi unohtamaan miehen, jonka halusi, mutta jota ei ilmeisesti voinut kokonaan saada. Kunpa hän olisi edes kuullut selväsanaisen selityksen, miksei mies saanut päätettyä, kumman naisen luona halusi elää.
Salla ravisti päätään häätääkseen mieltään kiusaavat ajatukset. Yksin hän ei koskaan saisi niihin selvyyttä. Jospa hän uskaltaisi kysyä suoraan seuraavalla kerralla, kun he tapaisivat. Hän huokasi syvään tietäen, että se olisi mahdotonta. Saattoi olla, että juuri samasta syystä Mikaelkaan ei koskaan ottanut aihetta puheeksi, sillä kun he olivat yhdessä, muuta maailmaa ei ollut olemassa. Ne harvat hetket, jotka he saivat varastetuksi, he elivät toisistaan, eikä muulla ollut merkitystä.
Salla tiesi olevansa nuori ja kokematon, mutta hän oli varma, ettei tulisi koskaan kokemaan väkevämpiä tunteita kuin Mikael hänessä herätti. Hän sai ajettua itsensä hillittömän kiihkon valtaan vain muistellessaan, miten mies häntä joskus radalla ohi ajaessaan katsoi. Sinisten silmien tiivis tuijotus, ovela välähdys, jota ei saattanut mitenkään kuvailla, ja miehen sormet, miten niiden vaativa kosketus poltteli ja värisytti...
Puhelimen ääni säikäytti Sallan puolikuoliaaksi. Hän oli niin uppoutunut hekumallisiin kuvitelmiinsa, ettei heti käsittänyt, miten olisi pitänyt toimia. Soittaja oli isä, joka kyseli kuulumisia ja halusi tietää, joko Salla oli käynyt esittäytymässä työpaikallaan. Isä puhui lyhyesti, kuten aina, ja muisti iänikuiseen tapaansa lopettaa puhelun sanoihin, joiden Salla juuri sillä hetkellä tajusi viittaavan Tapion nuoruudenaikaisiin touhuihin:
”Elähän niin, että voit kaiken kertoo kotona.”
Salla sulki puhelimen osin huvittuneena, osin hermostuneena. Jos isä tietäisi! Samassa puhelin soi uudemman kerran. Salla oletti isän unohtaneen jonkin tärkeän neuvon, aivan kuin tämä olisi kuullut tyttärensä ajatukset, ja häkeltyi sanattomaksi kuullessaan Mikaelin äänen. Soittipa mies sopivaan aikaan, heti isän varoiteltua siveettömyyksistä.
”Mä halusin kokeilla, toimiiko sun numeros ja joko sä oot siellä kaukana”, totesi mies aluksi.
”Soitit hyvään aikaan, isä just lopetti puhelun ja mä oisin kohta lähteny käymään työpaikalla vähän kattomassa, kun huomenna pitäs alottaa hommat.”
”Millon tuut takasin? Meneekö yli tunti?” Mikaelin ääni kuulosti kiihtyneeltä. Mitähän tällä oli mielessä? Oliko tapahtunut jotain kauheaa? Salla mietti, mitä oli uudelle työnantajalleen luvannut ja mietti hätäisesti vaihtoehtoja.
”Ookko sä tulossa tänne? Mä voin mennä sinne iltapäivällä yhtä hyvin, viimestään neljäks kun ehdin, se riittää”, hän selosti.
”Kun mä lähdin vähän aikasemmin ajeleen, tänään on Turussa ravit. Mun olis pakko tulla käymään, mä oon jo aika lähellä.”

Kymmenen minuuttia myöhemmin Mikael seisoi eteisessä. Tunnelma oli omituinen. Mies ei syöksynytkään Sallan kimppuun, hän oli selvästi varuillaan ja näytti nurkkaan ajetulta pikkupojalta. Mitä oli tapahtunut? Salla tahtoi tietää viipymättä, mikä miehen oli saanut suunniltaan. Hän kysyi hämmentävän käytöksen syytä, johon toinen vastasi huokaisten, hartioitaan kohauttaen:
”Ookko nähnyt Hevosurheilun jutun niistä Derbyn karsinnoista? Sen kuvan Vollesta voittajaringissä, ja me siinä sen turvan molemmin puolin? Siitä sytty sota meillä kotona. Vaimo epäilee jotain, kun meidän ilmeet kuulemma paljasti kaiken. Mä oon pelänny tätä, nyt se aikoo taistella viimeseen asti. Se vahtii kaikki menot, se oottaa öisin niin kauan, että mä tuun kotiin ja kiristää lapsilla, rahalla ja kaikella, millä vaan voi. Sen on täytyny kuulla jostain muualtaki, ei se yhen kuvan takia niin hiiltys. Mä en kohta enää jaksa. Kun vois olla välittämättä, mutta en mä voi. Jos mä tähän soppaan myöntäsin, että jutussa on perää, mä hajoisin totaalisesti.”
Puhuessaan Mikael vaelsi pitkin parkettilattioita, lysähti viimein nojatuoliin voimattoman näköisenä. Salla hiipi hänen jäljessään osaamatta tehdä mitään. Se nainen siellä Koskikeskuksessa... Nyt hän tajusi, miksi tämä oli tutun näköinen. Nainen omisti useita hevosia, joita yleensä ohjasti Tuomelan Petteri. Naisen näki usein Teivossa. Hän oli varmasti nähnyt heidät. Ehkä sen suudelmankin. Ei voinut olla totta! Ja Mikael jatkoi epätoivoisena, eikä välittänyt, kuunteliko Salla häntä:
”Mun piti hitaasti antaa sen uskoo, että ketään toista ei ole, että mä en vaan enää jaksa sitä onnetonta liittoo, joka on enää pelkkä väljähtyny lupaus ja nimet paperilla. Mun piti puhella sille oman asunnon ostamisesta, mä Salla yritin, mä aioin tehdä sen. Sun ja mun takia. Meidän vuoks, Salla!
Mä halusin sen uskovan, että mä muuttasin yksin pois, jättäsin niille hevoset ja talon ja kaikki, mutta kun me ei koskaan puhuta mitään, enkä mä osannu enää alottaa. Ja nyt sitte kaikki on alkanu väärästä päästä. Mä tiesin, et jos se alkaa epäillä, kaikki on mennyttä. Musta ei oo tähän, mä en jaksa tämmösiä juttuja. Miks mun piti lähtee tälle tielle, mikä piru mut veti tähän leikkiin? Mä perkele potkasen kaikki naiset mun elämästä johonki niin pitkälle, ettei ikinä tartte enää jumalauta kattella ketään!”
Mikael oli noussut jälleen seisomaan, hän tuijotti ulos ikkunasta. Salla kohautti kulmakarvojaan, tuhahti itsekseen, kysyi pelottavan tyynesti, miksi mies sitten oli edes viitsinyt vaivautua ajamaan hänen luokseen, solvaamaanko? Hänen äänensävynsä yhdistettynä tylyyn kysymykseen sai Mikaelin suuttumaan entisestään. Hän kääntyi katsomaan Sallaa, sinkosi vihantäyteisen kysymyksen:
”Ekkö säkään enää usko mun tekemisiin? Suhun mä luotin, mä luulin, että sä ymmärrät mua. Jos ei helvetti täältä tän parempaa vastaanottoo saa, niin ei tartte mua enää kattella. Eikä sun tartte soitella perään, mä pärjään ihan hyvin yksin!”
Salla ei ehtinyt edes suutaan avata, kun mies oli poissa. Typertyneenä nainen istahti keittiön tuolille, nojasi päänsä käsiinsä ja yritti miettiä, mitä toinen oli sanonut. Sallaa suututti miehen raju purkaus. Hän ei aikonut olla kenenkään tunteiden kaatopaikka, ei edes Mikaelin. Hän istui paikallaan pitkään, kunnes kiukku hiljalleen laantui ja tilalle hiipi kauhistunut ajatus: oliko Mikael lähtenyt ajamaan Turkuun, vaikka oli raivoissaan? Silloin tämä varmasti kaahaisi ainakin kortin kuivumaan, jollei suistuisi tieltä.
Salla pohti kuumeisesti, mitä voisi tehdä. Mies oli kieltänyt soittamasta, mutta mitä muutakaan hän osaisi? Hyvä tavaton, Mikael oli uskonut hänelle mieltään kalvavan ongelman, jota ei kuunaan kertoisi kenellekään muulle. Asia oli tapahtunut niin äskettäin, ettei mies ollut ehtinyt käsitellä tunteitaan, ja oli sen vuoksi ollut täynnä pyhää vihaa. Ja Salla oli puolustautunut vaistomaisesti. Hän nousi tuolilta, päätti kaikesta huolimatta yrittää tavoittaa miestä.
Puhelin oli makuuhuoneessa ikkunan vieressä. Salla nosti kuulokkeen, vilkaisi samalla ulos. Pihassa oli tummansininen Omega. Sen täytyi olla Mikaelin auto! Salla pudotti luurin kädestään ja sujautti kengät jalkaansa. Hän avasi oven samalla hetkellä, kun Mikael oli soittamaisillaan ovikelloa. Hän ei ollut koskaan nähnyt miestä niin nolona. Mikael astui eteiseen, ovi käytävään jäi auki. Salla veti sen kiinni, kääntyi ja joutui suoraan miehen syliin.
”Anteeks”, kuului hyvin matala ääni Sallan korvanjuuressa. Salla tunsi miehen pudistavan päätään, kuuli raskaan huokauksen.
He seisoivat pitkään vaiti, toisiinsa katsomatta. Mikael tiesi, että Salla ymmärsi häntä, ja Salla tiesi hänen tietävän. Tapahtunut mutkisti heidän kuvioitaan ja hämmensi Sallan mieltä. Itseään suojellakseen hän ei aikaisemmin ollut halunnut uskoa, että Mikael olisi vakavissaan. Nyt hänen oli pakko uskoa, sillä kukaan ei riehuisi merkityksettömän asian takia tuolla tavalla.
Ironista kyllä, heidän suhteensa tuntui etenevän syvemmäksi ja vakavammaksi vain jonkinlaisen kriisin kautta. Ehkä he olivat liian varovaisia heittäytyäkseen suoraan tapahtumien pyörteisiin. Olisi ollut helpompaa kohdata heti kaikki karikot, luovia niiden yli ja korjata vahingot kuin odottaa, pelätä ja yrittää kiertää vaikeudet, kun ne kuitenkin olivat vääjäämättä edessä.
Mikael huokasi toistamiseen. Hän oli kuvitellut pystyvänsä vähitellen kertomaan Marille, että tyytymättömyys heidän tilanteeseensa oli jo kasvanut niin suureksi, että hän halusi lähteä. Heidän keskustelunsa olivat kuitenkin jääneet arkisten asioiden tasolle, eikä Mikael ollut löytänyt oikeita sanoja. Tuntui ylivoimaisen vaikealta puhua vakavia, he eivät olleet oikeastaan koskaan osanneet keskustella. Miten he olivat edes alun perin päätyneet yhteen? He olivat olleet kovin nuoria tavatessaan toisensa. Ei parikymppisenä tämmöisiä tullut ajatelleeksi, vasta eletty elämä oli opettanut karvaita tosiasioita. Olisipa kaikki jo selvitetty, Mikael mietti voimattomana. Hän olisi mieluiten jäänyt Sallan luokse saman tien.
Sallan hiljainen ääni keskeytti miehen synkät ajatukset. Hän murahti vastaukseksi, hellitti tiukan otteensa ja antoi naisen saattaa itsensä kädestä pitäen istumaan sievään keittiöön. Salla tarjosi lasin vettä, etsi kahvimittaa, löysikin sen muutoin tyhjän muuttolaatikon pohjalta. Kahvin tuoksu levisi asuntoon, ja kun kupit viimein löytyivät, juoma oli jo valmista.
”Mä en oo ehtiny vielä purkaa just mitään, eilinen meni laatikoita kantaessa”, Salla touhusi. Mikael ei katsonut silmiin, ei puhunut. Salla kaatoi kupit täyteen, mutta sen sijaan, että olisi istunut pöytään hän tassutti miehen taakse, painautui tämän selkää vasten, sormeili vahvoja käsivarsia, silitti hiuksia.
Se oli Mikaelille melkein liikaa. Kuluneet kuukaudet olivat saattaneet hänen mielensä sekaisin, ei hän aiemmin ollut tiennyt olevansa näin herkkä. Häntä inhotti ajatus, että joku huomaisi, miten helppo hänet oli saada liikuttumaan.
Samassa Mikael ymmärsi: tähän mennessä kaikki hänelle tärkeät asiat olivat sujuneet helposti, ja jos takaiskuja olikin ollut, ne eivät olleet järkyttäneet hänen elämänsä perustaa. Hän oli kuvitellut elävänsä täyttä elämää, työ hevosten parissa oli antanut riittävästi sisältöä päiviin. Hän ei ollut oppinut pitämään ihmissuhteita tärkeinä, ne olivat pikemminkin välttämätön sivujuonne. Vasta Sallan kanssa koettu tiivis huuma oli havahduttanut Mikaelin huomaamaan, miten väkevästi ihminen pystyi tuntemaan.
Salla istahti tuolilleen juomaan sopivasti jäähtyneen kahvin. Hän odotti, kunnes mies oli saanut kuppinsa tyhjäksi, vaati tätä katsomaan itseään. Mikael olisi halunnut kertoa naiselle kaiken, selittää raivoamisensa, mutta hän ei löytänyt oikeita sanoja. Sen vuoksi Sallan sanat saivat hänet miltei sortumaan:
”Sun ei tartte selittää, mä luulen, että mä tiän, miltä susta tuntuu. Mä vaan niinku puolustauduin, kun en heti tajunnu, ettet sä raivoo mun takia. Mä sit vasta jälkeenpäin ymmärsin, mitä oli tapahtunu. Kerkesiksä ajaan kauas?”
Mikael nielaisi, sai vaivoin äänensä vakaaksi vastatessaan:
”En mä ajanu minnekään, mä istuin vaan autossa ja yritin rauhottua. Ei se sun vikas ollu, että mä menin. Mä en voinu jäädä, mun piti vaan mennä johonki pois. Mä oon ihan hajalla sisältä.”
Mies oli hetken hiljaa, katsoi edessään istuvaa, hänelle tärkeäksi tullutta ihmistä, ja tunsi vähitellen lämpenevänsä.
”Tuu, mennään”, kuiskasi Mikael hipaisten Sallan kättä kuin vahingossa. Hento kosketus sai aikaan humahduksen, joka tuntui päästä varpaisiin, sytytti vatsanpohjassa kytevän tunteen liekkeihin.
”Tää on ihan hullua, sä oot uskomaton”, henkäisi Salla.
Makuuhuoneessa Mikael veti hänet syliinsä, kaatoi sängylle, vaiensi vaativalla suudelmalla. Heillä olisi aikaa puhua myöhemmin.


19. luku

”Käytkö sä raveissa?” hämmästelivät toimiston naiset, Tarvaisen Riitta ja Kopolan Pirkko. Salla nyökkäsi, ja alkoi kertoa vuolaasti Vollesta ja siitä, mikä häntä ravimaailmassa viehätti.
”Toi kuulostaa kyllä ihan mielenkiintoselta”, totesi Pirkko.
”Totta, ei noita juttuja tolla tavalla oo koskaan tullu ajatelleeks”, Riitta myönsi.
”Ja onhan siellä niitä miehiäkin ympärillä pyörimässä.”
Niinpä, ajatteli Salla, mutta Mikaelista hän ei aikonut puhua, vaikka naiset eivät sanojensa mukaan tunteneet ketään, joka olisi ollut raveista kiinnostunut. Vajaassa parissa viikossa ei vielä ollut tutustunut työkavereihin riittävän hyvin tietääkseen, voiko heidän sanoihinsa luottaa.
Raumalla oli rauhallisempaa kuin Tampereella, asiakkaita oli harvoin ruuhkaksi asti. Työtä oli sopivasti, varaukset ehti hoitaa hyvin. Kun Riitta jäisi lokakuun alkaessa pois, työmäärä kasvaisi vähän, mutta liian kiire heille tuskin tulisi. Sallaa askarrutti, mihin tämä oli lähdössä, muttei viitsinyt udella turhia. Ehkä se joskus kävisi ilmi heidän jutellessaan.
Salla piti työstään, hänen asuntonsa oli kaunis ja sopivan matkan päässä. Meren rannalla kävellessään hän tunsi itsensä rauhallisemmaksi kuin pitkiin aikoihin, aaltojen tyrske tasasi hänen mielensä kuohuntaa. Tavallaan muutto tuntui kaikin puolin oivalta ratkaisulta. Salla kaipasi vain Mikaelia, Vollea ja juttutuokioita Merjan kanssa, ja joka tiistai hänen sisuksiaan korvensi ikävä Teivoon. Hän toivoi, että kaipaus tasoittuisi ajan kuluessa, että hänelle lopulta riittäisivät ravit noin kerran kuussa.
Mikaelia hän tulisi kaipaamaan aina. Elokuun viimeisen päivän tapahtumat palasivat hänen mieleensä alituiseen. Miehen raivo, epätoivo, nolo anteeksipyyntö, tämän eleet, ilmeet ja asennot. Kerta toisensa jälkeen hän ihmetteli Mikaelin käytöstä, yritti tulkita tuntoja, joita sen takana piili. Miksi mies ei osannut käsitellä tunteitaan, eikö hän ollut ennen joutunut kokemaan mieltä kuohuttavia tapahtumia? Salla pudisti päätään. Hän oli joskus ollut huomaavinaan, että Mikael tuskin pystyi hillitsemään kyyneleitään, viimeksi juuri tuona maanantaina. Mikaelin täytyi olla herkempi kuin Salla oli kuvitellut. Ainakin tämä kuunteli vaistojaan tarkemmin kuin moni muu.
Sinä iltana satoi, eikä Sallaa huvittanut lähteä ulos. Hän istui nojatuolissaan turhanaikaisia ohjelmia katsellen, kun harvoin soiva puhelin havahdutti hänet todellisuuteen. Merja soitti, hänellä oli uutisia.
”Mä sain gradun valmiiks, mä oon varma, että se on hyvä. Mä luovutan sen huomenna, ja sitte juhlitaan. Kuule, mä aattelin, että voinks mä tulla sinne sun luo, kun sä et kai ollu tulossa Tampereelle? Sitte voitais kattella Raumaa lauantai ja mennä sunnuntaina Vermoon. Vai aiokko sä lähtee sinne?”
”Joo, sopii! Tapio hankki mulle semmosen kortin, jolla me voidaan ajaa tallialueelle. Mä mietinki jo, että kai mun täytyy mennä jollain rupisella bussilla, kun en mä uskalla soittaa Mikaelillekaan, ettei sille tuu liian kuumat paikat kotona.”
Pikaiseksi tarkoitettuun puheluun kului yli puoli tuntia. Salla ja Merja ruotivat jälleen kerran Mikaelin tekemisiä ja hankalaa tilannetta, johon mies oli Sallan vuoksi itsensä ajanut, sopivat, että Merja hakisi Toivasilta varapatjan, jotta voisi nukkua jossakin muualla kuin hieman ahtaasti Sallan vieressä. Merja arvioi olevansa perillä perjantai-iltana kuuden maissa sopivan siiderilastin kera.
”Kiva, kerranki jotain muutakin tekemistä kun kävellä rannalla”, kiitteli Salla ystävänsä ideaa.
”Ja mä voin tuoda ompelukoneen, niin saat ne verhos ikkunaan”, Merja ehdotti.
Salla sai tarmonpuuskan heti laskettuaan kuulokkeen. Hän tyhjensi viimeisetkin pahvilaatikot, vei ne litistettyinä pihan roskalaatikkoon. Hän järjesti tavarat kaappeihin ja laatikoihin, mittasi ikkunat ja silitti verhojen käänteet valmiiksi, jotta ne olisi helppo ommella. Uusi imuri pääsi ensimmäisen kerran töihin. Salla pyyhki pölyt, pesi keittiön ja kylpyhuoneen kaakelit. Kun hän lopulta oli kaatamaisillaan pesuveden viemäriin, puhelin soi jälleen. Mikael oli kesken Lahden ravien päättänyt kysyä, miten Salla pääsisi sunnuntaina Helsinkiin. Salla kertoi viikonlopun suunnitelmistaan.
”No hyvä”, kuului helpottunut huokaus. ”Mä en olis voinu tulla, vaimo on kehittäny joka lauantaiks jotain semmosta iltajuttua, että mun täytyy olla kotona. Derbystä se ei odota mua aikasin, mä kun ajan ennakkosuosikkia. Jos Volle voittaa, mun täytyy jäädä Hesaan juhliin sitä. Miten me selvitään voittojuhlasta? Mä en kestä, jos mun täytyy olla samassa paikassa sun kanssa, eikä me päästä oleen rauhassa missään.”
”Mä ajattelen sua koko ajan, töissäkin kun ei oo asiakkaita”, voihkaisi Salla. ”Tää on ihan kauheeta, kun ei tiedä, koska voi nähdä.”
Mikael puristi silmänsä kiinni, muttei sittenkään kyennyt puhumaan hengästymättä:
”Voiksä hommata ittelles...maanantaiaamupäivän vapaaks? Mä...tota...varaisin huoneen meille, ja veisin sut aamulla töihin.”
Sallaa hymyilytti hänen kertoessaan, että oli jo ensimmäisenä työpäivänään sopinut kahdesta maanantaivapaasta, jotka teki takaisin ylipitkinä vuoroina. Toinen oli neljästoista syyskuuta, Derbyn jälkeinen päivä, ja toinen lokakuun viides, jolloin oli juuri ravattu U.E.T. Grand Prix, nelivuotiaiden lämminveristen Euroopanmestaruuskisa.
Vastaus sai Mikaelin hulluuden partaalle. Miten hän pystyisi ajamaan seuraavassa lähdössä, kun sydän hakkasi ja koko vartaloa poltteli halu saada Salla syliinsä? Elämä näytti olevan täynnä kaipausta, jollaista hän ei ennen Sallaa ollut kokenut. Joskus tunnemyrsky kasvoi yli hänen sietokykynsä, ja hän oli jopa havahtunut ajatukseen, ettei välttämättä jaksaisi elää näin väkevien tunteiden värittämässä maailmassa. Hän oli epätoivon hetkinään miettinyt, olisiko ollut viisaampaa jättää haaveet Sallasta sikseen ja jatkaa tylsää, kuivaa mutta turvallisen tasaista elämää sen ihmisen rinnalla, johon oli nuorena ihastunut ja luullut sitä rakkaudeksi.
”Nähdään sitte sunnuntaina”, huokasi Mikael, sulki puhelimen ja vääntäytyi työmaalle. Hän oli jo vähän myöhässä esittelystä ja saisi huomautuksen. Hän oli iloinen, että oli tullut soittaneeksi Sallalle, ja Jokimaan raviradan varrella seisovat naiset saivat osansa hänen hyvästä mielestään. Joku hymysi niin ihastuneena takaisin, että Mikael yritti vakavoitua. Hän voitti kaksi peräkkäistä lähtöä ja vielä myöhemmin myös kolmannen, ja lähti tyytyväisenä ajamaan kohti Pirkkalaa.

Mari oli hereillä, alakerran kaikki valot paloivat. Mikael riisui takkinsa, potkaisi kengät jalastaan. Hän päätti aloittaa varovaisen valmistelun, että voisi joskus päästä omilleen, ja Marin tuntien se olisi tehtävä taiten. Hän oli keksinyt suunnitelman ajaessaan Lahdesta kotiin, toteutus alkaisi heti. Petkutus karvasteli Mikaelia hienokseltaan, kun hän käveli vaimonsa luokse, houkutteli tämän ylös sohvalta, johdatti yläkertaan. Hetkessä oli taikaa, Mari oli heti valmis sujahtamaan peittojen sekaan. Hän ihmetteli itsekseen Mikaelin yhtäkkistä hellyyttä, eikä arvannut miehen ajattelevan toista naista heidän rakastellessaan.
”Mä olen miettiny meitä, Mari”, kuiskasi Mikael myöhemmin.
Vaimo yllättyi. Puhuiko hänen kumppaninsa heistä? Mitähän tästä seuraisi? Mikaelin kysymys sai hänet hämmästymään:
”Ookko sä tyytyväinen siihen mitä meillä on?”
Hän joutui miettimään pitkään, ennen kuin vastasi. Mikael kääntyi katsomaan Maria. Kun nainen ei ollut vihainen, tämä oli hyvin kaunis. Olikohan hän valinnut vaimonsa ulkonäön perusteella? Oikeastaan hän ei voinut sanoa tuntevansa tätä. Hän tiesi kyllä, mistä vaimo piti, hän arvasi etukäteen, miten tämä suhtautuisi hänen tekemisiinsä, mutta hänellä ei lopulta ollut aavistustakaan, mitä vaimo hänelle vastaisi. Häntä alkoi pelottaa.
”Saanko mä vastata pitkästi? Meillä on ihanat lapset, kaunis koti ja raha-asiat on kunnossa. Mä oikeesti tykkään hoitaa lapsia, työn epävarmuus vaan joskus painaa päälle. Mun omat asiat on kunnossa, mutta sitten on tää meidän suhde. Sun työ vie sua, enkä mä voi sille mitään, että joskus tulee mieleen, ettet sä haluu edes olla kotona. Mä oon välillä tosi yksin noitten lasten kanssa, Santeria mä en aina ymmärrä, tarttis olla itte mies että tajuais niitä kaikkia kiukunpuuskia ja sitä fyysistä näyttämisen tarvetta, mitä sillä on.
Älä sano viä mitään, anna mä puhun loppuun. Meidän juttu toimii sängyssä, mutta mä en tiedä, mitä sä ajattelet asioista. Musta tuntuu, etten mä tunne sua ollenkaan, me ei koskaan jutella tälleen, paitsi nyt. Jos tohon kävelis joku mies, joka näkis mut kokonaan, mun ajatukset, tunteet, sen, mitä mä oon mieltä vaikka luontoaktivistien touhuista tai NMT-puhelimista, mä varmaan lähtisin sen mukaan heti. Musta tuntuu, että sä et oo oikeesti kiinnostunu siitä, millanen mä pohjimmiltani oon.”
Mikael oli sanaton. Juuri näin asia oli. Minkälaisena paperinukkena hän vaimoaan piti? Arki Marin kanssa ei ollut saanut häntä havahtumaan, vaan vasta salainen suhde Sallaan oli herättänyt hänet ajattelemaan, miltä toisesta tuntuu. Hän oli elänyt työn ja hevosten kautta, eikä siihen maailmaan ollut ennen mahtunut muuta.
”En mäkään tunne sua, Mari. Mä en oo tullut ajatelleeks, että meidän tarttis puhua, mutta jostain syystä mä oon alkanu miettiä näitä juttuja. Ehkä siks, mitä sä jokin aika sitte epäilit. Mä en ymmärtäny, miten sä voit epäillä, eihän mun elämään mahdu muuta kun työ, vaikka pitäis kai mahtua, ettei tää oleminen kuivuis tylsäks. Ja yks juttu mun pitää tunnustaa: mä olin viime talvena jo niin epätoivonen, että mä harkittin oman asunnon ostoo, että mä voisin muuttaa pois koska vaan. Mä en jaksanu mitään täällä kotona, vähiten sun marinaas sun työstäs.”
Mari vaikutti äkkiä hermostuneelta. Oliko mies aikonut muuttaa pois? Hän oli toki itsekin tuskaillut heidän olemattoman yhteiselonsa kanssa, mutta niin epätoivoinen hän ei ollut, että olisi ajatellut lähtevänsä, purkavansa avioliiton.
”Mä haluun tietää ny totuuden, Mikael”, hän puuskahti saaden miehen varpailleen. Totuuden mistä? Oliko vaimo saanut vihiä Tammelan asunnosta? Marin mielessä oli kuitenkin jotakin paljon tärkeämpää. Hän seurasi miehensä ilmeitä lausuessaan harkitun kysymyksen:
”Voiko tätä liittoo sun mielestä enää pelastaa? Jos kumpikin yrittäs parhaansa?”
Mikael katseli seinille, ja kului tovi, ennen kuin hän sanoi:
”Mä voin yrittää, mut se tulee oleen vaikeeta. Mitä sä multa ootat?”
Mari empi ennen kuin kertoi toiveensa:
”Ainakin olis kiva, että olisit lasten kanssa enemmän, tekisit jotain niitten kanssa. Pelaisit, hoitasit Emmin kanssa hevosia. Sitte mä toivosin, että sä jaksasit kuunnella mua, kun tuut kotiin. Enkä mä halua kuulla juttuja jostain naisesta roikkumassa sussa kiinni hakemassa palkintoo”, päätti Mari.
Mikael vavahti. Uskalsipa vaimo sohaista arkaan paikkaan.
”Se palkinnon haku, se on osa työtä. Hevosten hoitajat ja omistajat tulee siihen kärrylle istuun, enkä mä voi valita, millasia ne on. Jos joku ilkee ihminen haluu nähdä siinä jotain muuta kun voitosta ilosen ihmisen, niin sille mä en voi mitään. Noita muita mä voin yrittää, sikäli kun aikaa on.”
Mari yritti parhaansa mukaan niellä miehensä selityksen, mutta helppoa se ei ollut. Hänen Mikaelin tallitytöiltä ja Virtasen Ilonalta, naiselta, joka omisti useita hyviä hevosia, kuulemansa tarinat olivat liian uskottavia. Ilona oli kuulemma nähnyt Mikaelin jonkun naisen kanssa Koskikeskuksessa ja vieläpä jutelleen saman ihmisen kanssa raveissa. Ilona oli tosin maininnut, että nainen hoiti Mikaelin ajamaa hevosta, mutta Marin epäilyksiä ei ollut vaikea herättää. Lisäksi Mari ei olisi jaksanut Mikaelin työtä. Mies ei halunnut eikä voinut vaihtaa ammattia, ja ravivalmentajan päivät venyivät usein pitkälti yli kellon ympäri. Tavallista perhe-elämää, jota hän kaipasi, ei juuri päässyt syntymään. Mikael ei ollut viime vuosina viettänyt kokonaisia vapaapäiviäkään kuin muutaman vuodessa. Tämmöiseksi hän ei ollut elämäänsä kuvitellut, hän olisi halunnut aivan muuta.
Mari oli monesti miettinyt, kuinka tapaisi unelmiensa miehen, joka tekisi säännöllistä päivätyötä, huomaisi hänen olevan olemassa, nauttisi lapsista, osallistuisi arkeen. Vaikka hän oli räjähtänyt kuullessaan Maaritin ja Ilonan epäilyksistä, vaikka ajatus toisesta naisesta oli saanut hänet suunniltaan, hän oli ollut salaa tyytyväinen. Hänen aineellinen elämänsä oli vauraampaa kuin hän oli nuorempana edes uneksinut, mutta vain satunnaisesti kotona poikkeavaa miestä hän ei kaivannut. Tilanteeseen oli löydyttävä ratkaisu varsin pian, ja oli luonnollisinta yrittää vaalia sitä, mitä oli jo olemassa.
”Jos se Watch My Back voittaa sen Derbyn sunnuntaina, mä joudun jäämään Hesaan yöksi. Se ihminen, joka siinä kuvassa oli, se, josta sä raivostuit, ei enää hoida Vollee. Se muutti kai Raumalle varsinaisen työn perässä, eikä varmaan ees tuu Vermoon sunnuntaina”, valehteli Mikael. Hän oli varma, että saisi vielä kärsiä valheistaan kovan hinnan, mutta jotakin oli sanottava, että säästyisi sodalta. Vaimo nyökkäsi, kääntyi ja yritti nukkua. Lupauksen pitäminen tulisi olemaan hankalaa, eikä Mari ollut varma, kannattaisiko se.
Mikael silitti vierellään makaavan naisen hiuksia, värähti muistaessaan Sallan. Hän tiesi jo nyt, ettei pystyisi olemaan vaimolleen mieliksi, ja ajatus sai hänet surulliseksi. Tuntui kurjalta uhrata vuosia kestänyt ihmissuhde uuden tieltä, mutta jos sillä ei ollut enää mitään annettavaa kummallekaan, se saisi väistyä. Mikael sai unta vasta aamun ensi tunteina, siihen saakka hän pyöritteli kulunutta iltaa mielessään. Tuntui kuin hänet olisi kiskaistu ajelehtimaan avaruuteen ilman takeita poispääsystä.


20. luku

Merja kaarsi Audilla päätielle. Oli sunnuntaiaamu, ja Suuri Suomalainen Derby, suurkilpailu Suomessa syntyneille nelivuotiaille lämminverihevosille oli edessä. Salla istui matkustajan paikalla ja jännitti vietävästi tulevaa päivää. Hän oli pakannut yöpymistarvikkeet mukaansa, jotta voisi jäädä pääkaupunkiin, kun taas Merja ajaisi suoraan Tampereelle. Tapio oli juonessa mukana. Hän oli luvannut kyyditä Sallan Raumalle, jos Mikael ei saisi kierrosta järjestymään, mutta samalla hän oli vannonut pysyvänsä vaiti, jottei edes Mikael huomaisi hänen tietävän.
Merja oli ollut kaksi yötä Sallan luona, ja heillä oli ollut hauskempaa kuin aikoihin. Merjan ompelukone oli ollut käytössä, ja Salla oli saanut verhot ikkunoihin. Asunto näytti nyt kodilta, sievältä pieneltä pesältä, jonne oli mukava tulla. Salla oli esitellyt Merjalle kaupunkia, vienyt tämän meren rannalle, näyttänyt, missä oli töissä. He olivat tutustuneet Cumuluksen Catsiin jo perjantai-iltana, mutta siellä ei voinut jutella. Merjan tuomat siiderit oli juotu ja kesän tapahtumat asetettu järjestykseen.
Matka tuntui Sallasta pitemmältä kuin olikaan. Hän olisi halunnut olla heti perillä, mutta kahden ja puolensadan kilometrin ajo vei kahvitaukoineen lähes kolme ja puoli tuntia. He olivat lähteneet matkaan hyvissä ajoin, ja suunnitelmien mukaisesti he saapuivat Vermon talliportille kahdentoista tuntumassa. Tiukan näköinen mies tutki Sallan tallikortin ja kertoi lyhyesti, minne auton saisi jättää.
Ilma oli kauniimpi kuin Raumalla, jossa oli tihkunut vettä. Helsingissä kiusana oli vain kova tuuli, joka riepotti hiukset sekaisin ja vaati pukemaan lämmintä ylle. Ennen kuin Salla ehti nousta autosta, hän näki Mikaelin kurvaavan heidän viereensä. Mies nousi autosta välittömästi, viittoi Sallaa avaamaan ikkunan.
”Onko sulla tavaraa, joka tarttis siirtää mun autoon? Sen vois tehä tässä, ennen kun kukaan sattuu paikalle.”
Salla osoitti takapenkille, jolla nökötti hänen reppunsa, mutta huomasi saman tien:
”Ei sun muuten tartte sitä ottaa. Merja lupas ajaa mut hotelliin, mut mun pitää tietää, mikä se on.”
”Joo, me sovittiin Tapion kanssa, että jos Volle voittaa, niin bileet on Tapiola Gardenissa. Se on sopivan lähellä, ja sieltä mä varasin huoneen.”
Asia oli selvä. Nyt piti vain enää jännittää, lunastaisiko Volle ennakkosuosikin paineet ja kestäisivätkö Mikaelin hermot ohjastajan paikalla. Siinäkin oli kylliksi.
Salla halusi käydä tervehtimässä Vollea ja Tapiota, jotka löytyivät vierastalleilta. Volle näytti olevan riemuissaan. Se oli varmasti ihmetellyt, minne Salla oli kadonnut. Tapio kysyi, halusiko Salla olla mukana voittajaesittelyssä, jos sinne saakka päästäisiin, mutta tällä kertaa Salla piti parempana jäädä katsomoon. Hänen mukanaolonsa olisi saattanut herättää liikaa huomiota, koska hän ei enää hoitanut hevosta.
Ravien lähdöt vilisivät Sallan silmissä, kovaäänisistä kaikuva selostus puuroutui hänen korvissaan. Hän ajatteli vain Derbyn finaalia ja Vollea ja yötä, jonka saisi viettää Mikaelin kanssa. Merja jutteli kaikenlaista ja hän myönteli, muttei jälkeenpäin muistanut sanaakaan ystävän puheista.
Viimein koitti suurkilpailulähdön esittely. Hevoset astelivat ylväinä pitkin etusuoraa yksi kerrallaan, kuuluttaja esitteli jokaisen nimeltä, mainitsi omistajan, valmentajan ja ohjastajan. Ihmiset kuuntelivat tarkasti, yrittivät seurata hevosten liikkeitä ja ryhtiä osatakseen pelata oikein.
Volle oli saanut arvonnassa numeron seitsemän. Se tiesi seitsemättä lähtörataa, joka oli varsin hyvä paikka startata. Nopeana lähtijänä Volle saisi helposti keulat tai paikan johtavan rinnalla ajavan valjakon takana, mutta Salla tiesi, että mistä tahansa muualta paitsi johtavan takaa Volle pääsisi mukaan voittokamppailuun.
”Ja sitten numerolla seitsemän Watch My Back, Suuren Suomalaisen Derbyn ennakkosuosikki. Omistaa ja valmentaa Tapio Toivanen Mouhijärveltä, ohjastajana Mikael Laine.”
Volle kulki ylväänä yleisön edessä, Salla pidätti hengitystään. Valtavan ihmismeren keskeltäkin Mikael tavoitti hänen katseensa, hymyili rohkaisevasti. Volle tuntui paremmalta kuin kertaakaan kuluneena kesänä. Mikael oli varma voitosta, ja sen näki hänen asennostaan.
Kun kaikki osallistujat oli esitelty, pelikansa riensi luukuille. Salla tuijotti radan tapahtumia. Harjoituslähtö onnistui hienosti, Volle oli täynnä menohaluja. Pari kertaa Mikael kävelytti hevosen aivan aidan vierestä, niin läheltä, että Salla saattoi nähdä hänen silmänsä tummista ajolaseista huolimatta, ja toisella kerralla mies ei enää hymyillyt. Hänen ilmeensä oli tuima, täynnä voitontahtoa, ja hän haki vielä lisää itsevarmuutta Sallaa kohtaan tuntemastaan intohimosta.
Mikael oli suorastaan vaarallisen nälkäinen, eikä Salla päässyt irti tämän maagisesta katseesta. Miehen rintakehä kohoili kiivaasti, kun hän viimein liioitellun hitaasti käänsi kasvonsa menosuuntaan, tiukensi otettaan ohjista ja ajoi hevosta kohti lähtöautoa.
”Lähtöön yksi minuutti, en minut till start”, kuului komento.
Hevoset ryhmittäytyivät jonoihin lähtöauton edessä, kiersivät sen suljettujen siivekkeiden ohitse ja kääntyivät lähtönumeroiden mukaiseen järjestykseen auton taakse.
Kuulutus jatkui suurkilpailujen tapaan kilpailun nimellä, sitten kerrattiin hevoset numerojärjestyksessä, sitten kuulutettiin, että lähtölinjaan oli sata metriä matkaa. Auto lipui eteenpäin kiihtyvällä vauhdilla, hevosten turvat kävivät siivekkeissä, ja lähtölinjan kohdalla auto irtautui tasaisesta rivistöstä. Yleisö kunnioitti kilpailua olemalla hiljaa, vain selostajan innostunut ääni kaikui katsomon edessä.
Ensimmäiset viisisataa metriä ravattiin aikaan 14,1, mikä tarkoitti, että kilometri samaa vauhtia olisi kestänyt minuutin ja 14,1 sekuntia. Se oli aivan liikaa 2600 metrin matkalle! Salla oli kauhuissaan. Volle ei ollut saanut johtopaikkaa, vaan Mikaelin oli ajettava sitä toisella radalla johtavan rinnalla. Paikkaa kutsuttiin kuolemanpaikaksi, sitä juoksevalla oli johtavaa pitempi matka, eikä valjakkoa tuulenhalkaisijana. Miten kisassa kävisi?
Kilometrin kohdalla matkavauhti oli rauhoittunut ja Volle pääsi takasuoralla keulaan. Kuuluttaja hehkutti Mikaelin ajokkia, selosti sujuvaan tyyliin takana tulevien asemia. Viimeisellä kierroksella Kuuralan Tommin ajama Greedy Guy hyökkäsi kiertämään kolmatta rataa saavuttaen kärkeä nopeasti. Mikael kuunteli selostusta, vilkuili kaarteessa taakseen ja antoi Vollelle merkin lähteä kiriin. Viimeiset viisisataa metriä Volle ravasi kuin tuulispää aikaan 13,7, osoitti vahvan kilpailuviettinsä ja voitti muut huimalla erolla toiseksi tulleeseen Greedy Guyhin.
Yleisö huusi, Salla riemuitsi vesissä silmin, halasi Merjaa ja totesi, ettei tiennyt, pysyisikö jaloillaan. Volle sai selkäänsä hienon loimen, Tapio loikkasi kuin nuorukainen Mikaelin viereen kärryille. Voittajahaastattelu oli perusteellinen, ja Tapio myhäili leveästi saadessaan valtavan, palkintosummalle kirjoitetun sekin käsiinsä. Illalla juhlittaisiin kunnolla, se oli varmaa. Volle saisi jäädä yöksi Vermoon, siellä oli sille vierastallipaikka varattuna.
Lähdön jälkeen Salla ja Merja riensivät tallialueelle. Salla halusi käydä paijaamassa Vollea, ja Merja seurasi perässä. Mikael seisoi yhä juttelemassa Tapion kanssa, ja Sallan saapuessa hän unohti hetkeksi, missä oli, kaappasi naisen syliinsä, onnitteli tätä hyvästä valmentamisesta. Samassa hän huomasi Tapion ilkikurisen virnistyksen, tajusi tilanteen ja sihahti:
”Illalla lisää.”
Hän päästi häkeltyneen Sallan Vollen luokse ja jäi toviksi miettimään, miksi Tapio oli näyttänyt niin ovelalta. Tuossa mies katseli häntä sama virne kasvoillaan, viittasi tulemaan luokseen ja vei hieman kauemmas.
”Kuules Ella, mun vanhoilla silmillä näkee enämpi ku nuaremmilla. Kyl mar se vaan niin o, että sää tota Sallaa tapailet, vai valehteleeko mun vaistot? Sen mää tahron sanoo, että älä liian pitkään vehtaa, se oli toi likka jo kesällä aika maasa. Ei se sanonu, mikä sitä vaivas, mutta näkeehän tämmöne äijä jo kaukaa, koska syränsuru painaa. Soon paree että päätät, ketä naista haluut tulevaisuuresa kattella. Mää tykkään että toi teirän suhre on jotenki vaan oikeen.”
Mikael ei saanut sanaa suustaan. Näkivätköhän muutkin heidän lävitseen? Jollekin toiselle hän olisi voinut vaikka suutahtaa moisesta ohjeistuksesta, mutta Tapion suuhun sanat tuntuivat sopivat. Mies tarkoitti hyvää, ei tuominnut eikä kiusannut, yritti vain pitää veljentyttärensä puolta hankalassa tilanteessa. Mikaelista tuntui erityisen hyvältä, että Tapio puhui suoraan, eikä vihjaillut. Tuntui kuin oma isä olisi opastanut.
”Pidetään mielessä”, sanoi Mikael hiljaa.
Tapio laski käsivartensa hetkeksi hänen harteilleen sanoen:
”Sullon poika vaikeet ajat eresä. Kerro jos tarvit tukee. Mullei omaa poikaa oo, ketäs mää täsä muuta opettasin. Lähres ny saattaan tyäs loppuun, mää hoiran tän voittokoneen ja noi naiset. Tavataan sitte hotellisa.”
Mikael nyökkäsi ja kiiruhti seuraavan lähdön esittelyyn. Hän antoi tuulen kuivata liikutuksen kostuttamat silmänsä ja kiitteli mielessään aurinkoista säätä ja tummia ajolaseja. Tapion yllättävät sanat olivat koskettaneet Mikaelia. Hän ei ollut osannut odottaa moista ystävällisyyttä ja ymmärrystä, varsinkin kun kyseessä oli monella tavalla epäilyttävä asia.
Mikael huokasi. Hän ei ollut keksinyt, miten voisi edetä järkevimmin. Hän ei pystynyt sanomaan vaimolleen, että kaikki oli ohitse, ettei kannattaisi enää yrittää pitää kulisseja pystyssä. Hän pelkäsi raivoa, joka hänen sanoistaan seuraisi, hän tunsi itsensä voimattomaksi ajatellessaan kaikkia niitä käytännön järjestelyitä, joihin ero johtaisi. Kuka jäisi Pirkkalan kotiin, kuinka sen tallin hevoset hoidettaisiin, ehtisikö hän koskaan tavata lapsiaan, vaikuttaisiko ero häneen voimakkaammin kuin hän luuli, miten paljon perheelle pitäisi maksaa? Ja jaksaisiko Salla odottaa häntä, voisiko tälle kertoa huoliaan, hyväksyisikö nainen hänet, epävarman, herkän, vaistojensa varassa elävän, omia teitään kulkevan miehen, joka ulospäin vaikutti itsevarmalta ja arvonsa tuntevalta? Hän oli houkutellut Sallan luokseen, hän oli oikeastaan luvannut raivata esteet heidän suhteensa tieltä, muttei pystynyt lunastamaan lupauksiaan.
Mikael puristi huulensa tiukaksi viivaksi. Hänen oli pakko jaksaa, hänen täytyi olla mies. Ongelma oli yksin hänen, eikä kukaan voinut ratkaista sitä hänen puolestaan. Hänen oli vaikea keskittyä viimeisiin lähtöihin, hän odotti iltaa pelonsekaisin tuntein. Hän tiesi Sallan odottavan hänen seuraavaa siirtoaan, eikä hän ollut saanut mitään kunnollista aikaan.



21. luku

Salla pyöritteli kuivaa argentiinalaista valkoviiniä lasissa ja kuunteli puolella korvalla pöydässä istuvien miesten jutustelua. Hän ei välittänyt osallistua keskusteluun, toisilla tuntui riittävän juttua muutenkin. Salla katseli mielessään Vollen voittojuoksua, kertasi upean kilpailun synnyttämiä tuntoja, Mikaelin vaistomaista onnitteluhalausta ja sitä häkellyttävän hengästyttävää onnen tunnetta, joka tuntui jatkuvan heikkenemättä läpi saapuvan yön.
Kun juhlaillallinen kahveineen ja konjakkeineen oli nautittu, raviradan edustajat nousivat pöydästä, kiittelivät ja onnittelivat vielä kerran. Heidän mentyään pöytään laskeutui jännittynyt hiljaisuus. Tapio kumosi taas yhden konjakin, yritti tulkita Sallan ja Mikaelin katseita. Hän ei tiennyt, millaisia ajatuksia hänen tallilla lipsauttamansa sanat olivat Mikaelissa herättäneet, mutta hän oli ollut huomaavinaan niiden vaikuttaneen voimakkaasti. Ohjastajan ilme oli vakavoitunut, mies oli näyttänyt hämmentyneeltä.
”Mää saan varmaan tarjota viälä jotain”, aloitti Tapio.
Salla nyökkäsi ja vilkaisi Mikaelia, joka istui pöydän toisella puolella.
”Joo, sopii. Tämmönen konjakkiryyppy mulle. Mä poikkeen vaan tua”, vastasi Mikael ja katosi ravintolan vessaan. Tapio naurahti, viittoi tarjoilijan luokseen, tilasi juomat ja jäi tuijottamaan Sallaa virnistellen tyytyväisenä. Hän mainitsi kertoneensa Mikaelille, että oli aavistanut jotakin jo pitemmän aikaa.
”Mitä se siihen?” uteli Salla.
”Näytti poika kovin vakavalta. Se taitaa ottaa sen tosissaan.”
Tarjoilija toi juomat, ja Tapio asetti Mikaelin ja Sallan lasit vierekkäin, iski veljentyttärelleen silmää.
”Eiköhän teirän juhlan pirä alkaa jo, on täsä oroteltu jo hyvän aikaa.”
Salla pudisti päätään hymyillen, seurasi katseellaan Mikaelin ilmeitä tämän lähestyessä pöytää.
”Onks toi juoma mun?” mies tokaisi, eikä näyttänyt yhtään hämmästyneeltä.
”Jo vain”, Tapio virkkoi. ”Mää aattelin, että teirän pitää saara istua samalla soffalla.”
Mikael pyyhkäisi hiukset otsaltaan, käänsi kasvonsa hetkeksi poispäin. Nyt oli pidettävä tunteet kurissa. Hän istahti Sallan viereen sekavin miettein ja yritti keskittyä juomiseen tietäen, ettei pystyisi pitkään keskustelemaan järkevästi. Hänen sisällään roihusi kyltymätön halu saada Salla alastomana iholleen, ja hän vaistosi saman tunteen riehuvan naisen näennäisen tyynen kuoren alla. Kuinka kauan tätä piinaa oli kestettävä, ennen kuin pääsisi hotellihuoneeseen?
Tapio oli illan mittaan kumonnut konjakin jos toisenkin ja alkoi jo olla melkoisen vahvassa humalassa. Hän iski silmää Mikaelille, kumartui pöydän yli, alkoi jutella karhealla äänellä päivän tapahtumista. Äkkiä hänen ilmeensä terävöityi, ja hän tokaisi:
”Ette nuaret tiärä, miten mää nuarena sotkin asioita. Se oli mun isäukko kun pelasti mun siitä suasta, mää olin reilusa pulasa. Rahaa se vaati ja unohrusta, niin se mar oli. Jos ny jaksatte nin mää kertosin teille, tää on teiränki hyvä tiätää, kun miätitte tykönänne, ootteko oikeella tiällä.”
Salla ja Mikael katsahtivat toisiinsa hämmentyneinä. Tilanne tuntui arveluttavalta, mutta kumpikin halusi kuulla, millainen kohtalo tuon lupsakkaan ja ystävällisen miehen taustalla oli.
”Olin meinaan aika hulivili. Naisia oli joka sormelle, eikä se oikeen sopinu äiteelle eikä muillekaa. Sitte kävi se huano juttu että naapurisa oli aika nätti ja nuari likka, viirentoista se taisi... Ja mää sen juavuspäisäni houkuttelin kesällä latoon ja hoirin sen likan tiineeks. Ja sen isäukko ja äitee kansa oli semmosia tiukansorttisia uskovaisia, ja se likka ei saattanu kertoo niille halastua sanaa.”
Tapio piti pienen tauon, huokasi raskaasti ja jatkoi: ”Siitä yks naapurin likka sai vahingosa tiätää ja se meni sanoon kotona siitä, ja kerta sen isä oli mun ukon kaveri, se kiiruhti hätpikaa kertoon sen. Siinä ne yritti naittaa meirät, ja se melkeen onnistuki, vaan sitte se likka otti ja hukutti ittensä mettälampeen. Ja isä sitte lahjo ne jotka jutusta tiäsi, jottei kukaan ikänä saisi kuulla, ja Salla sun isäs ei oo sitä ikänä antanu mulle anteeks. Eikä oo ihmekään. Että silviisii, mää oon oikeestaan tappanu yhren nuaren neiron. Sen rinnalla ei mikää tommone juttu kun teirän nuari ja hehkee suhre saata mun miälesä olla paha, ei alkuunkaan. Vaan nymmää meen maate, konjakki painaa silmät kii. Hyvää yötä.”
Salla ja Mikael seurasivat Tapion menoa katseellaan, kunnes mies horjui hissiin. Mikael kosketti ääneti Sallan olkaa, katsoi tätä kysyvästi. Hänen kätensä etsiytyi ujosti naisen hartioille, ja Salla painautui vakavana hänen kylkeään vasten. Salla pudisti päätään epäuskoisena. Miten setä pystyi ylipäätään elämään moisen taakan kanssa? Ihmeellistä, ettei syyllisyydentunne ollut saattanut häntä raiteiltaan.
”Elähän niin, että voit kaiken kertoo kotona”, mutisi Salla niin hiljaa, että Mikael ei ensin kuullut.
”Silleen isä aina muistuttaa, kun se juttelee mun tai Jonin tai jonkun hyvän tutun kans. Nyt mä ymmärrän, mitä se tarkottaa.”
Mikael nyökkäsi. Hän likisti naisen hetkeksi tiukemmin itseään vasten kuin ehdottaakseen, että oli aika lähteä ravintolasta. Huikea onnen huuma oli tiessään, jäljellä oli vain typertynyt, turta tunne, joka ei kadonnut tyystin edes yön aikana.

Oli vielä pimeää, kun Mikael havahtui. Hän etsiytyi mahdollisimman lähelle naista, jonka viereen oli nopeasti nukahtanut ja muisti nähneensä samaa levotonta unta kuin joskus aiemmin. Sallan hiukset olivat olleet hänen kasvojensa edessä, mutta ne olivat tuntuneet erilaisilta kuin ennen. Mikael yritti palauttaa unta mieleensä, ja onnistui lopulta poimimaan häivähdyksen painostavalta tuntuneesta kuvasta. Mikaelia puistatti. Hänen täytyi koskettaa Sallan tummia hiuksia varmistuakseen, että kaikki oli kunnossa. Unessa Sallan hiukset eivät olleet hulmunneet keveinä tuulessa, vaan ne olivat raskaat, veren tahrimat.


22. luku

Mari tarkasteli eteisen pöydälle unohtunutta tiliotetta. Mikaelin paperit eivät yleensä eksyneet kotiin, ne hoidettiin raviradan toimistossa. Mikaelin tililtä oli maksettu polttoainetta, huoltamoaterioita, jos jonkinlaisia laskuja. Marin silmät nauliutuivat riville, jossa luki tuntemattoman asunto-osakeyhtiön nimi ja tarkennuksena yhtiövastike. Hetkessä nainen oli käynyt kaikki mahdolliset selitykset läpi, ja suunnaton kiukku täytti hänet. Tiliote läjähti pöydälle niin, että seinällä roikkuva peili heilahti.
”Mikael Laine”, hän kirkui portaisiin, ”alas sieltä ja sassiin!”
Hetken kuluttua Mikael ilmaantui portaiden yläpäähän pyyhe lanteillaan, hiukset vettä valuvina. Hän ei yleensä yllättynyt mistään, mitä vaimo keksi, mutta tällä kertaa Marin raivostunut äänensävy säikäytti hänet. Vaimo kihisi, osoitti punaisena tiliotetta ja kysyi ivallisuutta tavoitellen:
”Ja kuinka kauan herralla on ollut toinen asunto?”
”No voi sun perkele”, livautti Mikael. Tiliote oli unohtunut eteiseen, niin tietenkin. Kumma, ettei vaimo voinut jättää hänen yksityisiä papereitaan rauhaan. Puhelimessakin olisi varmaan kohta kuuntelulaite, ja etsivät joka paikassa perässä. Miksi hänen piti asua moisen poliisin kanssa? Oikea pirttihirmu, sadatteli Mikael mielessään. Ääneen hän sanoi:
”Otapa ite selvää, kun kaiken muunkin näytät urkkivan.”
Mari kirahti tukahtuneesti ja oli pyörtyä kiukusta niille sijoilleen. Että mies kehtasi olla ivallinen! Kukahan tässä oli valehdellut, vakuuttanut kirkkain silmin, että kaikki on kunnossa? Mari uskoi nyt kaiken, mitä oli tallitytöiltä kuullut. Nekin puheet Mikael oli leimannut ilkeiksi juoruiksi vailla totuuden häivää.
”Sano, Mikael”, huudahti Mari vimmoissaan, ”sano, miten paljon paskaa sä oot mun päälleni näinä vuosina kaatanu? Ne puheet siitä Sallasta, tai mikä sen sun hutsus nimi oli, mistä ne oikeen joku sattu keksiin? Kyllä mä arvaan, mitä kaikkee tossa saamarin asunnossa on käyty tekemässä, ja ne yöt, jotka sä oot muka ollu kavereitten luona kaupungissa yötä, ettäs kehtaat!”
Mari loi salamoivan katseen miestään kohti. Hänen raivonsa yltyi entisestään hänen nähdessään Mikaelin kuivaavan itseään tyynen oloisena, ikään kuin hänen sanoillaan ei olisi minkäänlaista vaikutusta. Hän sieppasi puhelimen, jonka vieressä seisoi, paiskasi sen eteisen kivilattiaan niin kovaa kuin saattoi, purjehti sitten olohuoneeseen viimeisiä ylpeyden rippeitä vaalien. Samantekevää, vaikka lapset heräisivät, huomaisivatpa, miten epäluotettava isä heillä oli.
Mari syytti itseään hyväuskoisuudesta, johon oli sortunut. Olisi pitänyt uskoa Ilonan kertomuksia ja laskea yhteen miehen myöhäiset kotiinpaluut, poissaolevat ilmeet ja yllättäen uudelleen virinnyt hellyys ja herkkyys, josta hänkin oli saanut osansa. Että olikin pitänyt kuvitella sen johtuneen hänestä itsestään!
Yllättävä räsähdys ja kilinä saivat Mikaelin kääntämään katseensa liioitellun tyynesti alakertaa kohti. Hän ehti nähdä vaimonsa katoavan olohuoneeseen pystypäin vastausta odottamatta. Hän kohautti kulmiaan ja meni etsimään vaatteet ylleen. Tähän taloon häntä ei huvittanut jäädä enää hetkeksikään.
Isoon varustekassiin mahtui pikaisesti sullottuna kymmenkunta paitaa, kaikki alusvaatteet, parit farkut ja rakkain villapaita. Mikael laskeutui portaita eteiseen, työnsi kassiin vielä yhden parin kenkiä ja kansitakin, heitti nahkatakin harteilleen ja lähti. Tiliotteen hän poimi mukaansa nurkasta, jonne se oli lennähtänyt. Ikinä hän ei tulisi takaisin, siitä hän oli varma.
Mari kuuli ulko-oven läimähtävän kiinni voimalla, sitten auton käynnistysäänen. Mikael oli mennyt. Hetkeksi Marin valtasi voitonriemuinen omahyväisyys. Hän oli saanut Mikaelin sanattomaksi ja hämmentyneeksi. Mies ei ollut sanonut mitään, ei kironnut, ei huutanut, ei huokaissut. Mari tunsi voittaneensa ensimmäisen erän, joskin Mikaelin tyyneys jätti jälkeensä karvaan maun.
Pirkkalasta pääsi kätevästi Poriin vievälle tielle. Mikael ajoi moottoritien liittymään saakka, käänsi Omegan nokan kohti Tamperetta ja polkaisi kaasun pohjaan. Nopeus nousi hetkessä reilusti yli sallitun, ja Epilän liittymä oli liian pian edessä. Kolmostien suurin sallittu nopeus oli sillä kohdalla 70 kilometriä tunnissa, mikä juolahti Mikaelin mieleen hänen nähdessään taustapeilissä sinisen välähdyksen. Hän jarrutteli ja valmistautui alistuneena pysähtymään miettien nokkelaa selitystä, josta ei kuitenkaan olisi mitään apua. Hämmästys oli suuri, kun poliisiauto ei kiilannutkaan eteen, vaan jatkoi matkaansa kohti Ylöjärveä.
Huojentuneena Mikael kaarsi raviradalle, ajoi tavoistaan poiketen katsomorakennuksen editse. Vastamaalattu rataa kiertävä metalliaita hohti valkoisena auton valokeilassa. Mikael ajoi tallinsa eteen ja pujahti pimeään toimistoon. Tapahtunut hermostutti häntä suunnattomasti. Hän oli raivoissaan tavasta, jolla Mari oli esittänyt syytöksensä, häntä harmitti ajattelemattomuutensa. Mutta kuinka hän olisi voinut arvata, että vaimo juuri sillä kerralla keksisi tutkia hänen papereitaan? Mistä hän olisi voinut muistaa, millä tiliotteella minkäkin laskun tiedot näkyivät? Kunpa hän olisi tullut kertoneeksi asunnosta, hän olisi voinut vaikka sanoa hankkineensa sen työsuhdeasunnoksi jollekin tallityöntekijälle.
Epätoivoiset ajatukset alkoivat hiljalleen kiusata Mikaelia. Hänen oli pakko saada soittaa Sallalle, kertoa, että haluaisi tavata niin pian kuin mahdollista. Toimistosta oli mukavampi soittaa kuin autopuhelimesta, ja miettimättä Mikael näppäili Sallan numeron ja jäi odottamaan vastausta. Hän odotti, kunnes hälytysääni vaihtui nopeaksi tuuttaukseksi. Salla ei ollut kotona, tai sitten hän ei halunnut vastata. Missä nainen oli torstai-iltana puoli yhdeltätoista, kun seuraavana aamuna oli työpäivä?
Yhtäkkiä Mikael oli varma, että Salla oli löytänyt itselleen miehen, luotettavamman kuin hän, omanikäisensä vapaan miehen, ja jättänyt hänet yksin. Mikael nojasi päänsä kättään vasten, hieroi otsaansa, nousi äkkiä tuolilta, jolle oli hermostuksissaan istahtanut. Voi, miksei hän ollut ymmärtänyt soittaa Sallalle useammin? Hän ei saattanut pysyä paikallaan, vaan astui muutaman levottoman askeleen, kääntyi, puristi kätensä nyrkkiin ja löi pöytää. Hän oli joskus jopa toivonut saavansa olla yksin, jotta olisi vapaa menemään Sallan luokse, mutta Sallan olisi pitänyt olla kotona ja vastata puhelimeen. Näin riipaisevaa yksinäisyyden tunnetta Mikael ei olisi halunnut kokea.
Valittuaan Sallan numeron toistamiseen Mikael luovutti. Nainen ei ollut kotona, vaikka häntä olisi tarvittu kipeästi. Pettymyksen ja vihan tunteet velloivat raskaina Mikaelin rinnassa hänen palatessaan autoonsa. Tammelan kaksio, rauhan tyyssijaksi hankittu viheliäinen luukku odotti. Mihin sitäkin muka tarvittaisiin, kun hänellä ei ollut ketään, jonka olisi sinne vienyt? Ei hän sinne yksinään olisi halunnut muuttaa.
Mikael starttasi, auto liukui verkkaan kohti Ylöjärventietä ohi uusien, vastavalmistuneiden valjastuskatosten, jotka oli rakennettu parin viikon kuluttua ravattavaa U.E.T. Grand Prix’tä varten. Mikael oli päivällä katsellut niitä tyytyväisenä. Ne kohottivat Teivon profiilia entisestään. Tampereen ravirata oli hänen mielestään maan hienoin, edes valtakunnan päärata ei vetänyt tunnelmassa vertoja hänen kotiradalleen. Tunnelmasta ei vain ollut enää rahtuakaan jäljellä, ei nyt, kun kaikki naiset olivat hylänneet hänet. Sallakin, jonka takia vaimo oli suuttunut, näytti päättäneen suunnata elämänsä uudelleen.
Pohjolankadulla kerrostalon pihassa Mikael pysähtyi, laski suuren laukun asvaltille, tarkasteli tuimana taloa, jonne oli menossa. Hänen elämässään alkaisi nyt uusi luku, sen hän oli ajomatkan aikana päättänyt. Tästä lähtien yksikään nainen ei onnistuisi sekoittamaan hänen päätään, ja niin kauan kuin mennyt tuntuisi tuskalliselta, hän ei päästäisi ketään lähelleen. Tästä lähtien hän omistautuisi vain työlleen, voittaisi kaikki mahdolliset kilpailut keskittymällä tiiviimmin kuin kukaan toinen, eikä edes Salla saisi hänen ajatuksiaan karkaamaan tärkeimmästä. Ei koskaan.
Mikael astui sisään ulko-ovesta ja kiipesi portaat ylös. Hän avasi asuntonsa oven, potki ilmaisjakelulehtiä syrjään, läjäytti vaatekassinsa keskelle eteisen lattiaa. Hän ei sytyttänyt valoja, ei heittänyt takkia yltään, vaan lysähti istumaan lattialle valtavan laukun viereen, nojasi päänsä sitä vasten. Siihen katosi hänen vihansa, siihen hän murtui, ja kului pitkä tovi, ennen kuin hän kykeni tukahduttamaan koko vartaloa vavisuttavan rajun itkun. Miksi ihmeessä hän oli mennyt sotkemaan asiansa perin pohjin? Miksi hänelle piti käydä juuri niin kuin hän olisi viimeiseksi toivonut? Miksi maailman piti olla näin raaka?


23. luku

Avain ei ollut laukun sivutaskussa. Salla tutki takin ja housujen taskut, mutta metallista Eiffel-tornin muotoista avaimenperää ei löytynyt. Salla huokasi syvään ja ryhtyi muistelemaan, missä oli viimeksi pitänyt avainta kädessään. Kaupassa hän oli tarvinnut rahapussiaan, mutta se ei olisi edes mahtunut avaintaskuun. Rahapussi oli tallella. Töissä Salla ei ollut avannut laukkuaan kertaakaan. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi, että avain oli jäänyt sisään.
Sallaa kiukutti suunnattomasti. Lukkoseppä maksaisi paljon, eikä semmoista edes saisi ilman puhelinta. Äkkiä Salla huomasi paperilapun, joka pilkisti postiluukusta. Kummastuneena hän veti sen esiin. Ensimmäisessä kerroksessa asuva utelias mutta hyväntahtoinen mummeli oli koukeroisella käsialalla kirjoittanut löytäneensä pikkuruisen Eiffel-tornin talon pihasta ja vieneensä sen kotiinsa turvaan.
Salla hiipi alas portaita ja mietti mielessään joutuvansa todennäköisesti tarjoamaan kahvit naiselle, joka ei olisi koskaan lopettanut jutteluaan. Aivan viime tingassa hän muisti ostaneensa ihan tavallisen pullapitkon ja päätti työntää sen tälle kiitokseksi. Huojentuneena hän soitti ovikelloa.
”Juu, Salla hyvä, täällähän se. Ajatteles, jos joku muu olis sen korjannu tuosta pihamaalta ja vaikka menny sisään sun asuntoos... Onneks osuin paikalle. Heti sen sateen jälkeen ihan aamusta minä sen huomasin. Oliki kylmä ilma, tuleekohan talvi jo ennen marraskuuta? Koetahan tyttö olla huolellisempi”, nainen opasti ojentaessaan kallisarvoista esinettä Sallalle. Salla kiitti, kaivoi pullapaketin laukustaan ja onnistui lähtemään liukkaasti sillä verukkeella, että odotti tärkeää puhelua.
Latoessaan ruokia jääkaappiin Salla tuli ajatelleeksi U.E.T. Grand Prix’tä. Kilpailu juostaisiin vajaan kahden viikon kuluttua, sinne piti ehdottomasti päästä. Ja Mikael... mies ei ollut soittanut aikoihin. Salla ei olisi tahtonut häiritä kiireistä valmentajaa, hän mieluummin odotti, että puhelin viimein soisi. He eivät olleet tavanneet Derbyviikonlopun jälkeen, ja Mikael oli ehtinyt soittaa vain yhden hätäisen puhelun muutamia päiviä myöhemmin. Hiljaisuus hermostutti Sallaa, vaikka hän oli päättänyt olla vaivaamatta päätään asialla, jolle ei mitään voinut.
Mikael odotti näkevänsä hänet U.E.T. -viikonloppuna, sen hän tiesi ja siihen hän edelleen uskoi. Mutta Mikaelin vakuuttelut siitä, että mies pikapuoliin tietäisi, miten tulevaisuutensa järjestäisi, tuntuivat lähinnä naurettavilta. Tilanne ei ollut muuttunut vuodessa yhtään, ja Salla alkoi hiljalleen olla varma, ettei mitään järisyttävää ikinä tapahtuisikaan. Hän tulisi ikuisesti olemaan toinen nainen, ihana, hekumallinen salaisuus, muttei yhtään enempää.
Salla oli hämmästyksekseen vähitellen alkanut viihtyä Raumalla. Työ oli entistä leppoisampaa nyt, kun Riitta oli muuttanut Espooseen miehensä työn perässä. Riitta oli vaivihkaa pyrkinyt vahtimaan uuden työntekijän toimia, mikä oli vähitellen alkanut harmittaa Sallaa. Pirkko oli naisista rauhallisempi eikä hötkyillyt turhia orastavan katastrofinkaan edessä, ja lisäksi hän luotti Sallan taitoihin. Pienet inhimilliset unohdukset saattoi nyt korjata kenenkään hermostumatta. Edellisen viikon torstaina Salla oli jopa käynyt Pirkon luona kylässä ja viipynyt puoliyöhön asti.
Salla säikähti perin pohjin, kun puhelin yllättäen soi. Pettymys kuulsi aavistuksen verran hänen äänessään, kun soittaja olikin äiti, joka tahtoi tietää Sallan aikatauluista.
”Kahen viikon päästä on se ravijuttu, sinne mä ainaski tuun, joo, jo perjantaina aattelin tällätä itteni bussiin. Sitä ennen en taida lähtee mihinkään.”
Huokaisten Salla painoi kuulokkeen paikalleen. Mikael ei soittaisi hänelle enää. Hänet oli unohdettu, haihdutettu, jätetty. Ajatus oli niin todentuntuinen, että Salla joutui pyyhkäisemään silmäkulmiin kihonneet kyyneleet nopeasti pois, etteivät ne pääsisi täysin valloilleen. Miehen takia hän ei aikonut itkeä. Ne ajat olivat ohitse.

Ties monettako kertaa Sallan korvissa kaikuivat ystävällisen miesäänen sanat:
”Tavoittelemaanne numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä.”
Huokaisten hän luovutti. Yli 39 asteen kuume oli noussut perjantain vastaisena yönä, kurkussa oli santapaperia ja voimat kadoksissa. Lääkäri oli todennut ärhäkän angiinan ja suositellut vakavasti kotiin jäämistä.
Sallan silmiä kirveli, eivätkä pitkin kasvoja tulvivat kiukun kyyneleet helpottaneet asiaa. Tänä päivänä hänen olisi pitänyt olla Teivossa Tampereella jännittämässä U.E.T. Grand Prix’ssä juoksevaa Vollea. Koko syksyn hän oli ollut terveempi kuin koskaan, ei pienintäkään nuhaa tai edes väsymystä, ja nyt, kun tärkeimmistä tärkein, nelivuotisten ravurien Euroopanmestaruuskilpailu oli käsillä, hän sai ankaran taudin.
Salla kirosi ääneen. Vähät siitä jos alakerran mummeli sattui kuuntelemaan porraskäytävässä ja paheksumaan nuorison kielenkäyttöä. Mikael ei ollut soittanut hänelle aikoihin. Heidän olisi pitänyt tavata ravien jälkeen Tammelassa, asia oli sovittu kauan sitten. Sallaa epäilytti, halusiko mies edes nähdä häntä enää, edellinenkin puhelu viikkoja sitten oli ollut lyhyt ja jollakin tavalla outo. Mikael oli vaikuttanut kiireiseltä ja kireältä. Derbyn jälkeinen hotelliyökin tuntui eteeriseltä unelta.
Ja nyt Salla ei saanut yhteyttä mieheen kertoakseen, ettei olisi paikalla. Tämä olisi varmasti viimeinen niitti, tuskin Mikael enää palaisi. Ei, haihattelusta olisi tultava loppu. Ei hän voinut koko ikäänsä juosta naimisissa olevan miehen perässä, jonka kiinnostus tuntui hiljaisuuden perusteella laimenneen olemattomiin. Hän päätti olla välittämättä sivu suun menevistä raveista, hän päätti unohtaa Mikaelin, hän päätti jäädä Raumalle asumaan ja vannoi löytävänsä sieltä elämänkumppanin.
”Sen teenkin ja takuuvarmasti”, hän puuskahti ääneen. Kurkkuun sattui ja kuume kynsi otsaa kipulääkkeistä huolimatta. Salla käänsi kylkeä ja sulki silmänsä. Uupumus suisti hänet hauraaseen uneen, jossa Mikael yritti vakuuttaa hänelle haluavansa yhä tavata, mutta ääni hukkui kovaäänisten mölyyn, laukka, Volle laukkaa, voi ei, surulliset silmät katsoivat häneen sumun seasta ja äkkiä niistä vuoti verta kuin kyyneliä, kädet ojentuivat niitä kohti mutta silmät loittonivat ja satoi, satoi rankasti, sade huuhteli kuvat mennessään.
Salla heräsi hiestä märkänä. Kurkkua kuivasi, ei tullut ääntä, yskitti ja yskiminen sattui. Juuri silloin puhelin soi. Salla joi vettä yöpöydällä seisseestä lasista ja raahautui vastaamaan.
”Miten sä siellä oot?” kuului Mikaelin hämmennyksen ja kiukun sekainen ääni ennen kuin Salla ehti nimeään sanoa.
”Angiinassa makaan, en voinu...” Salla ratkesi itkuun, josta ei ollut tulla loppua. Mikael soitti hänelle. Mikael soitti, ja hän pystyi tuskin puhumaan!
”Saatana”, kuului painokkaasti. ”Yritikkö soittaa? Mun puhelin hajos, siihen ei saa yhteyttä.”
Salla vajosi lattialle istumaan. Hän ei jaksanut seistä pitempään.
”Koko aamun yritin, varmaan sata kertaa yritin. Merja lupas yrittää saada sulle sanaa.” Ääni petti, ulos tuli vain kähinää.
”Olisit perkele soittanu vaikka toimistoon!”
”Älä...huuda...kukaan kipeenä vapaaehtosesti... Etkä sä ittekkään oo soittanu.”
”En nii, on ollu vähän juttuja. Me ei sitte nähdä illalla. Mä ajan joka ilta, en oo ehtiny sinne. Enkä varmaan ehdi ennen joulukuuta. Nyt olis voinu. Pitää mennä, työt odottaa.”
Salla tuijotti tyhjyyteen. Mikael oli kuulostanut loukkaantuneelta. Miehestä ei saanut selvää millään. Ensin tuo ei soittanut viikkoihin, ei edes sopiakseen tapaamisesta tarkemmin, ja sitten kiroili puhelimeen ja oli loukkaantunut, kun Salla ei ollut ottanut yhteyttä. Miksi hänen olisi pitänyt soittaa, miksei mies soittanut itse? Eikö Mikael tajunnut, ettei hän voinut tietää, milloin miehelle sopi soittaa? Hän oli vapaa, hänelle saattoi soittaa milloin vain. Mikaelin laita oli toinen. Typerä otus, mietti Salla ja raahautui takaisin sänkyyn. Katkerat ajatukset jahtasivat häntä pitkään.

Volle laukkasi lähdössä ja jäi kärjestä ratkaisevasti. Se jäi huimasta loppukiristä huolimatta neljänneksi. Tapio ei ollut kovinkaan harmissaan, pahoillaan vain, mutta Mikael kiehui. Ensin Salla ei ilmesty, sitten vielä Volle pettää. Mikä sen kaakin tuli? Oliko hän itse liian kiihtynyt ja eläin vaistosi sen? Mikael poistui raviradalta liukkaasti ja ajoi suoraan Tammelaan, missä oli asunut tilioteriidasta saakka. Hän avasi oven. Lehtipino kaatui kynnykselle. Hän potki lehtiä oven välistä ja vilkaisi keittiön tiskivuorta. Hän mietti, ettei kukaan voi ehtiä tiskata siinä tahdissa kuin käyttää astioita.
Kotona Pirkkalassa sentään oli aina jotakuinkin siistiä. Mikael säpsähti. Hän oli ajatellut Pirkkalan taloa kotina. Näinä viikkoina hän oli suostunut puhumaan vain lasten kanssa puhelimessa. Marille hän ei ollut suostunut sanomaan mitään. Äkkiä hän tunsi itsensä tyhmäksi. Aikuinen ihminen eikä kykene selvittämään edes omia asioitaan viileän järkevästi! Tosin hän ei ollut koskaan pitänyt itseään erityisen järkevänä, mutta aikuinen hän silti oli. Lapsilla oli häntä ikävä. Mari oli kuulemma välillä liian kiukkuinen ja välillä liian lempeä. Joskus lapset olivat nähneet hänen itkevän. Se oli tapahtunut silloin, kun Emmilotta oli kysynyt, koska isä tulee takaisin heidän luokseen, koska äiti ja isä pyytäisivät anteeksi. Niinhän lasten piti tehdä, kun olivat riidelleet. Kunpa se olisi ollut niin yksinkertaista. Menisi vain ja pyytäisi anteeksi — ja se olisi siinä.
Mikael pudisti päätään voimattomana. Ei hän voinut mennä takaisin ja nöyrtyä vaimonsa edessä. Sehän olisi tarkoittanut, että hän myöntäisi kaiken. Sitä hän ei halunnut tehdä. Olkoonkin, että syytökset olivat aiheellisia. Se olisi ollut nöyryyttävää. Ottakoon Mari häneen yhteyttä, vaimohan sen sodan oli järjestänyt. Syyttänyt ilman varmoja todisteita. Ei vaimo ollut koskaan edes nähnyt Sallaa. Niin... Salla oli kotonaan Raumalla ja sairasti angiinaa. Nyt vasta Mikael tajusi, miten tylysti oli naista kohdellut. Pahus, että puhelimen pitikin olla rikki! Olisi pitänyt soittaa, hyvitellä, pyytää anteeksi... Juuri niin. Sallaltakin olisi pitänyt pyytää anteeksi. Ties kuinka monelta muultakin, mutta ainakin Sallalta.
Mikael näki vessan peilissä väsyneet kasvot. Hän tuijotti hetken, mietti, miten suuri kusipää häntä katsoikaan takaisin. Hän laahusti jääkaapille, avasi olutpullon ja majoittui sohvalle katselemaan tylsiä ohjelmia toivoen, että Salla olisi ollut hänen luonaan.





24. luku

Merja istui Sokoksen kahviossa onnistuneen ostoskierroksen jälkeen. Hän oli löytänyt hyvän talvitakin ja kauniin kellon. Valokuvat olivat onnistuneet hyvin, kerrankin valotus oli ollut kohdallaan. Syksyisen värikkäitä luontokuvia oli ilo katsella.
Kahviossa oli rauhallista, vain jotkut harvat nauttivat iltapäiväkahveja. Ilmeisesti muut liikkeellä olevat ihmiset etsivät jo kuumeisesti joululahjoja. Joululaulujen kutoman äänimaton rikkoivat vain satunnaiset naurahdukset ja ohi kulkevien ihmisten keskustelut. Merja ei kiinnittänyt niihin huomiota, ennen kuin kuuli tutunoloisen naurunkiherryksen. Aivan varmasti Hanna ja Marita.
Ällistys oli suuri, kun Merja katseensa nostettuaan tajusi, mitä näki. Hanna seisoi valitsemassa kakkupalaa hihittäen hurmaantuneena, keikisteli, kiehnäsi välillä seuralaisensa kyljessä. Seuralainen vilkaisi ympärilleen, katse juuttui Merjaan.
”Terve”, kuului lipevä ääni. ”Sähän olet tän Hannan ja sen Sallan kaveri?”
Samuli Markkanen. Hannan kanssa. Voi murskatut munat ja makkarat. Kaikista naisista Hanna oli Samuli Markkasen seurassa ja käyttäytyi kuin olisi tämän tyttöystävä. Merjalle tuli kiire lähteä. Hän ei halunnut joutua samaan pöytään noiden kahden kanssa. Hän pakkasi valokuvat laukkuunsa, jätti tarjottimen pöytään ja oli lähtevinään kaikessa rauhassa. Kassan kohdalla hän pysähtyi hetkeksi tervehtimään pariskuntaa, sitten hän valitteli aikatauluaan ja katosi liukuportaisiin. Nyt piti soittaa Sallalle välittömästi.
”Pokannu Markkasen? Älä valehtele. Vajoisko se niin alas?”
Sallan oli lopulta uskottava. Hanna oli kertonut hunajaisen hymyn kera heidän seurustelleen U.E.T.-päivästä saakka.
”Muistakko, mehän esiteltiin ne toisilleen sillon keväällä. Ei olis uskonu — tai olis sittenki. Hannasta voi uskoo tämänki ihan olematta ilkee”, puuskahti Salla.
Pitkän puhelun aikana naiset ehtivät kerrata loka- ja marraskuun tunnelmia. Mikael oli lopulta soittanut Sallalle ja kuulostanut anteeksipyytävältä, puolustellut töykeyttään selittämällä, että oli odottanut iltaa liian paljon. Hän oli luvannut käydä Raumalla ja vannottanut, että Sallan pitäisi tulla jonnekin raveihin, että he voisivat nähdä edes vilaukselta. Perheestään hän ei ollut taaskaan kertonut mitään, eikä Salla ollut tohtinut kysyä. Mikael oli myös lunastanut lupauksensa ja vieraillut Sallan luona Porin raveista tullessaan.
”Se oli jotenki poissaoleva niinku mä jo kerroin, omituinen. Emmä tiedä, kai mä vaan kuvittelen. Ei se varmaan mitään tosissaan kuitenkaan halua. En mä jaksa enää uskoo siihen juttuun. Käyköön ny jos tahtoo, mut ei siitä mitään tule. Mut yhtä juttua mä en muistanu. Se sano et sitä ei kukaan oota kotona kuitenkaan ja se lähti tosi myöhään. Mitähän se sillä oikeen tarkotti?”

Sen yön jälkeen Mikael oli soittanut Marille. He olivat puhuneet pitkään, vakavasti, selvittäneet lasten ajatuksia ja Tammelan asuntoa, huutaneet toisilleen, raivostuneet pienestäkin ja taas puhuneet. Mikael oli kieltänyt suhteensa Sallaan kerta toisensa jälkeen, tuskastunut ja lopulta myöntänyt asian, mutta väittänyt, että koko juttu oli ohitse. Mari oli yllättäen ollut tyytyväisen kuuloinen ja alkanut seuraavaksi vaatia anteeksipyyntöä. Sitä nainen ei ollut saanut. Niin nöyräksi hän ei heittäytyisi.
Mari oli ehdottanut, että he tapaisivat jossakin neutraalissa paikassa ja Mikael oli lopulta suostunut. Tapaaminen oli ollut katastrofi. Mari oli lähtenyt kahvilasta itkien, Mikael oli puristanut käsiään nyrkkiin ja toivottanut mielessään vaimonsa alimpaan helvettiin. Ei hän halunnut palata moisen noita-akan luokse, ei kuuna päivänä!
Mari oli syyttänyt häntä perheen rikkomisesta, lasten joutumisesta heitteille, solvannut Sallaa. Sitä Mikael ei ollut kestänyt. Hän oli syytänyt vaimonsa päälle kaiken sen, mihin oli vuosien aikana kyllästynyt ja mitä ei ollut naisessa sietänyt. Kyttäämisen ja ivallisuuden, ainaisen huomauttelun turhista asioista kuten sohvalle jääneistä vaatteista, sen, ettei vaimo ollut koskaan ollut kiinnostunut hänen työstään, vaikka se oli hänen elämänsä, hänen omien asioidensa urkkimisen ja juorujen kuuntelemisen. Mari oli tuhahdellut ja sanonut, että kaikki tekevät vastaavia asioita, vain Mikael saa niistä aiheen lähteä vieraisiin. Mikael oli huutanut, ettei tuntenut ketään, joka kestäisi semmoista ämmää kuin Mari.
Seuraavan kerran he puhuivat toisilleen vasta vähän ennen joulua. Kumpikin oli miettinyt asioita tahoillaan ja päätynyt samaan ajatukseen: lasten takia piti olla ainakin joulu saman katon alla. Mikaelin inhoama joulusiivouskin voitaisiin hoitaa kuten edellisenä vuonna. Kaisa oli lupautunut taas tulemaan avuksi. Myönnytys oli Marin puolelta osoitus siitä, että heidän kodissaan olisi kuitenkin vielä tilaa Mikaelille. Sen sijaan Marin vaatimusta myydä Tammelan asunto Mikael ei hyväksynyt. Hänellä piti olla paikka, jonne mennä. Takaportti. Puolihuolimattomasti hän tuli luvanneeksi, että asunnon voisi ehkä vuokrata.
Viikkoa ennen joulua Mikael pakkasi osan vaatteistaan isoon varustekassiin ja ajoi Pirkkalaan. Jo kotiin vievällä tiellä hän tunsi edelleen kuuluvansa sinne. Ongelmista huolimatta. Hän oli työnsä takia niin paljon pois kotoa, että arveli jaksavansa. Lasten takia, ellei muuten.


25. luku

Jouluaattona satoi lunta. Hiutaleet putoilivat hiljalleen lempeän valkeaan maahan. Salla seisoi hetken vanhempiensa kodin edessä kadulla ja nautti näkemästään. Merja oli juuri lähtenyt kotiin pitkältä kävelylenkiltä. He olivat antaneet toisilleen pienet joululahjat. Salla tuijotti hämärtyvälle taivaalle, jota vasten lumihiutaleet piirtyivät loputtomana tähtisateena ja toivoi, että voisi viettää joulun Mikaelin kanssa. Turhaan hän sitä toivoi, ei semmoista tapahtuisi.
Salla ravisteli lumen hiuksistaan ja takkinsa olkapäiltä ennen kuin astui sisään. Joulun tuoksu täytti hänen aistinsa, ja hänen tuli lämmin olo. Valmiiksi katettu jouluateria odotti, joululaulut kaikuivat huoneissa. Kodin joulu oli ollut samanlainen niin kauan kuin hän muisti. Aamulla herättiin aikaisin, haettiin kuusi olohuoneeseen, koristeltiin. Paketoitiin loput joululahjat ja käytiin autoajelulla viemässä niitä ystäville. Tapion luona poikettiin kuitenkin vasta joulupäivän aamuna. Joulurauhan julistus piti kuunnella, silloin juotiin kahvit ja maisteltiin tähtitorttuja. Kävelyllä oli myös tapana käydä.
Tänä vuonna Joni tuli kotiin vasta jouluaterialle tyttöystävänsä Hedmanin Mian kanssa. Näyttivät rakastuneilta, oli Salla tuuminut. Jokin oli kouraissut kylmästi hänen rintaansa. Tuntui tyhjältä, kun ei voinut edes kuvitella tuovansa itselleen läheisintä tähän taloon. Ehkä joskus, mutta Mikael se ei olisi.

Salla haukotteli käynnistäessään Asconan. Hän oli malttanut lopettaa joululahjansa, Vienan punaisen kuun lukemisen vasta kolmen jälkeen jouluyönä. Nokka kohti rantatietä, käännös moottoritielle aamun valjetessa, hidasta ajoa läpi Nokian keskustan, ohi rautakaupan, jonka jouluvalot olivat viimeiset merkit keskustasta. Tie Siuron kautta Salmiin oli kuin sadusta valkeine puineen, jotka pakkaslumesta pörröisinä reunustivat kiemuraista paikallistietä. Saviantien kohdalla Salla oli viimein täysin hereillä. Pari kilometriä vielä ja sitten hän näkisi Vollen pitkästä aikaa. Omituista, miten paljon hän ikävöikään tuota komeaa oria!
Volle tunsi hänet jo ennen kuin hän astui talliin. Ilahtunut hörinä sai Sallan miltei liikuttumaan. Voi että olikin ollut ikävä Vollea! Salla kipaisi karsinaan, jutteli, taputteli, tarjosi sokeripalan. Volle tökki häntä turvallaan. Se nauroi, ihan varmasti se nauroi. Tapio hymyili leveästi seuratessaan veljentyttärensä ja tälle rakkaan hevosen jälleennäkemistä. Sallan olisi pitänyt saada olla Tampereella, näkisivät toisiaan useammin, tyttö ja eläin.
Tapio tarjosi kahvit ja kyseli kuulumisia. Hieman arkaillen hän kysäisi myös Mikaelista ja näki Sallan äänettömän huokauksen.
”Kävi se kerran tossa, ennen lumia. Oli poissaoleva ja outo”, sai Salla sanotuksi. Tapio kävi mietteliääksi.
”Silloli aika riitaa kotona tosa syksymmällä. Asu jonkin aikaa pois kotooki. Oli miäs niin rikki etten tohtinu oikeen puhutella. Ei mar, eikö se sulle näitä?”
Salla tuijotti hämmästynein silmin setäänsä. Asui pois kotoaan? Tammelassa? Miksei mies ollut puhunut mitään?
”Nii, se muutti kuulema jouluks takasi. Lasten takia, sitä se kerto. Mites teiän juttu oikeen eristyy?”
”Mihin se nyt edistyis kun ei se koskaan kerkee käydä. Ei se kertonu missä se asuu. Ei varmaan sitte halunnu mun tietävän. Olisin voinu vaikka mennä häiritteen kun kävin Tampereella. Perkele sentään, siinä meni monta tilaisuutta. Mitä se oikeen meinaa?”
Sallaa suututti. Tapio koetti toppuutella, väitti Mikaelin olleen niin alamaissa, ettei miehestä olisi varmaankaan ollut seuraa.
”Kylähän tommone ero pistää pojan ku pojan hiljaseks. Panee miättiin asioita vähä tarkemmi. Sekasi se on se miäs. Ei pirä kiiruhtaa, sen mää sanon.”
Kiiruhtaa. Salla tuhahti. Kohta alkaisi vuosi 1993. He olivat tavanneet vuoden 1991 syksyllä. Vuosi oli kulunut, eikä mitään konkreettista ollut jäänyt käteen. Lupauksia, tyhjiä sanoja, himoa ja tuskallista odotusta. Mikael oli lähtenyt Marin ja lasten luota — ja palannut takaisin. Se kertoi Sallalle enemmän kuin mitkään vakuuttelut. Mikael ei saanut lähdettyä, hänellä oli perhe, johon oli varmasti kiintynyt. Tarpoivat muutkin ihmiset vaikeuksiensa kanssa läpi elämän eroamatta, mikseivät myös Laineet?
Salla yritti palauttaa mieleensä, mitä kaikkea Mikael oli hänelle livertänyt. Miehen oli omien sanojensa mukaan ollut hyvä olla Sallan kanssa, vain hänen seurassaan tämä oli pystynyt olemaan levollinen. Vaimo oli hänelle yhdentekevä, vain lapsia oli ikävä. Oli vain ajan kysymys, koska ristiriidat kärjistyisivät niin hankaliksi, että liitto hajoaisi lopullisesti ja Mikael lähtisi omille teilleen, tulisi Sallan luokse. Mikael oli lähtenyt, mutta jättänyt kertomatta Sallalle. Mies pelasi inhottavan likaista peliä. Mitä merkitystä oli kauniilla sanoilla, kun teot osoittivat aivan muuta?
Lumisade oli tauonnut, kun Salla kiukkua niellen lähti Tapion luota. Tapio oli vielä luvannut auttaa Mikaelin mielenmuutoksen selvittämisessä, mutta Salla oli kieltänyt setäänsä tekemästä mitään. Suhde oli lopullisesti haudattu. Salla ei halunnut kuullakaan Mikael Laineesta, mies ei ansainnut edes vihaista ajatusta. Hänet oli yksinkertaisesti unohdettava tyystin.
Nokian keskustan läpi ajaessaan Salla päätti lähteä saman tien takaisin Raumalle. Isä oli luvannut auton Sallan käyttöön kokonaan. Hän oli viimein päättänyt investoida autoon ja hankkinut upouuden metallinsinisen Vectran. Salla oli tyytyväinen. Isän joululahja helpottaisi hänen elämäänsä huomattavasti. Tietoisuus siitä, että voisi koska tahansa lähteä käymään Rauman ulkopuolella, satoi tai paistoi, mukavasti omasta pihasta, aikatauluista välittämättä, loihti yllättäen hymyn Sallan kasvoille. Omituinen vapauden ja riippumattomuuden tunne täytti hänen mielensä. Vaikka Mikaelin käytös ja tyhjät lupaukset riepoivat, samalla tilanne helpottui. Sallan ei enää tarvinnut miettiä, koska Mikael tulisi, miten kauan hänen pitäisi odottaa mahdollista eroa. Hän tiesi surevansa vielä, tiesi tuntevansa syvää vihaa ja raastavaa kaipuuta, tiesi raveissa käymisen olevan suolaa haavoille, mutta hän oli taas vapaa.
”Onko sun nyt jo mentävä? Ota sitte edes jouluruokia mukaan, kun ei kaupat ole auki”, äiti huolehti. Salla myönteli ja pakkasi laukkunsa, halasi vanhempansa ja lupasi tulla taas pian käymään. Oma auto. Sillä hän ajeli hämärtyvässä iltapäivässä kohti Raumaa ja vaaleanpunaista pientä taloa.
Alakerran mummelin ikkunalla paloi kolme kynttilää, ylimmässä ikkunassa loisti punainen paperitähti. Oman asunnon ikkunat olivat pimeänä. Jokin valo heijastui vilahtaen keittiön ikkunaan. Salla ei halunnut häiritä talon väen kodikkaan näköistä joulunviettoa, vaan avasi alaoven niin hiljaa kuin taisi. Sitä paitsi mummeli tulisi välittömästi päivittelemään käytävään, mitä olikaan tapahtunut, kun Salla tuli niin paljon aikaisemmin kuin piti. Salla ei voinut käsittää, miten tuo mukava, vähän höppänän oloinen vanhus ehti joka paikkaan ja sai muutamassa hetkessä selville tulemiset ja menemiset ja senhetkisen sieluntilan. Tavallaan se loi turvallisuuden tunnetta, kun joku talossa tiesi, milloin hänen asuntonsa oli tyhjillään. Jos sinne olisi yritetty murtautua, mummeli olisi soittanut poliisit välittömästi tai kolistellut portaikossa, niin että varkaat olisivat pelästyneet.
Salla oli sytyttämäisillään valot pimeään käytävään, kun ylhäältä kuului hiljainen oven sulkemisääni. Kuului askelia, mutta kukaan ei sytyttänyt valoa. Salla kohautti harteitaan, räpsäytti valot palamaan ja näki alakerran mummelin tulevan alas portaita säikähtäneen näköisenä. Taisi olla käynyt ullakolla ja unohtanut laittaa valot. Hassu mummu, varmaan jo vähän dementoitunut, Salla mietti ja toivotti hyvää joulupäivää juuri ennen kuin nainen pujahti asuntoonsa hätäisesti tervehtien.
Asunnossa oli kaikki paikoillaan. Salla oli saanut aikaiseksi siivota juuri ennen lähtöä. Oli ihanaa palata puhtaaseen ja siistiin kotiin. Laukku makuuhuoneeseen, ruoat jääkaappiin, meikkipussi kylpyhuoneeseen ja valo pois. Salla naurahti itsekseen. Hän taisi olla itsekin höpsähtänyt, kun ei muistanut lainkaan sytyttäneensä kylpyhuoneen lamppua.
Loppuilta kului leppoisasti televisiota katsellen ja päärynäsiideriä maistellen. Mikael ja sydänsurut tuntuivat jääneen Tampereelle. Nyt oli aika aloittaa uusi peli puhtaalta pöydältä. Salla päätti antaa Kopolan Pirkon, työkaverin, viimeinkin tutustuttaa itsensä tyttäreensä ja tämän ystäviin. Ties minkälaisia ihmisiä sieltä löytyisi. Joillakin oli kuulemma niin suuria veneitä, että niillä saattoi matkustaa Ruotsiin tai vaikka vielä kauemmas. Ehkäpä hän jäisi lopullisesti Raumalle.


26. luku

Salla vilkutti Merjalle keittiön ikkunasta. Ystävykset olivat viettäneet virkistävän ja hauskan viikonlopun Raumalla. Pirkon tytär Henna oli vienyt heidät Kalliohoviin, jossa valomerkki oli tullut aivan liian nopeasti. Jatkoille oli päädytty Tiensuun Joonaksen kolmioon hyvin lähelle Sallan kotia. Merja oli viettänyt koko illan Joonaksen veljen Anttonin kainalossa muiden naljailusta välittämättä, nauttinut hädin tuskin kahdeksantoistavuotiaan klopin ihailusta. Salla oli hämmästynyt, miten paljon ihmisiä Rauman yö kätkikään puutalokortteliensa uumeniin. Joonaksen asunnossa oli parhaimmillaan viisitoista hilpeää nuorta, joista osa nukahti pikkutunneilla sohvalle, vierashuoneen vuodesohvalle ja jopa isännän sänkyyn, johon tämä puoli kuuden maissa epätoivoisesti yritti mahtua.
Anttoni oli kulkeutunut nukkumaan Sallan asuntoon, ja poika tuhisi kuin pieni possu puoleen päivään saakka. Herätessään hän oli hymyillyt aurinkoisesti Merjalle, vaatinut suukon ja kadonnut sen jälkeen kylpyhuoneeseen oksentamaan. Yhden maissa hän lähti veljensä luokse parantelemaan krapulaansa.
Salla keitti kahvit ja istahti pöydän ääreen miettimään. Merjalla oli ollut paljon kerrottavaa, niin paljon, että Salla joutui pinnistelemään muistaakseen kaikki mehevät uutiset. Pahuksen Merja, että tämä olikin onnistunut vaikenemaan kaikista jutuista kunnes he tapasivat!
Helmikuun alussa Merja oli istunut Koskikeskuksessa Linkosuon kahvilassa, kun hänen huomionsa oli kiinnittynyt viereisessä pöydässä istuvaan pariskuntaan. Kaunispiirteinen nainen, kiiltävät hiukset punaruskeiksi värjätyt ja vaalea, pitkä mies. Nainen oli pukeutunut sinisiin farkkuihin ja vaaleanruskeaan topattuun nahkatakkiin, miehellä oli tummanharmaa, hyvin istuvan näköinen puku yllään. Jostakin syystä Merja oli jäänyt tarkkailemaan näiden kahden ihmisen kahvihetkeä. He olivat katsoneet toisiaan silmiin, nainen oli hymyillyt kuin vastarakastunut. Mies oli istunut selin, joten hänen ilmeitään Merja ei ollut päässyt tarkkailemaan. Eleistä saattoi päätellä, että pari oli hyvin tuore tai ainakin uskomattoman onnellinen. Hiusten sipaisut, ujot sormien sivelyt, huomaamattomat henkäisyt ja toista kohden kumartumiset puhuivat selvää kieltään.
”Oli hauska seurata nuorta paria... Jotain kolmen tai neljänkympin välissä ne oli. Ihan selkeet eleet ja ilmeet. En oo ennen tajunnu, miten selvästi tommonen näkyy”, oli Merja sanonut.
”Muistakko kun nähtiin tammikuussa Sokoksella Mikaelin vaimo?” oli Salla kysynyt. ”Sekin oli värjänny hiuksensa punaseks.”
Silloin Merja oli vasta tajunnut. Hän oli halunnut nähdä vielä vanhan lehden, jonka Salla oli tuonut Tapiolta. Marin kuvan nähtyään hän oli todennut:
”Se oli muuten Mari. Mä vähän ihmettelinkin, miks se näytti niin tutulta. Se mies hämäs. Ja koko tilanne. Mitä sä sanoitkaan Mikaelin ja Marin liitosta? Että hyvin menee vai?”
Salla ei halunnut ajatella asiaa sen syvällisemmin. Hän päätteli Merjan kuvitelleen kaiken tunteen, joka noiden kahden välillä muka oli väreillyt. Ei siinä mitään voinut olla. Ei Mari Mikaelin luota lähtisi. Kuka semmoisesta miehestä haluaisi luopua?
Salla ravisti päätään häätääkseen mieltä kiusaavat epärealistiset toiveet ja suuntasi ajatuksensa toiseen ystävänsä kertomaan tapaukseen. Edellisellä viikolla Merja oli käynyt pitkästä aikaa raveissa. Vanhat tutut olivat tervehtineet ja kyselleet, missä naiset oikein piileskelivät, kun heitä ei enää juuri koskaan näkynyt, vain Anne ja Sari jaksoivat yhä käydä totoamassa Jonin ja Mian kanssa. Merja oli poikennut tallikahviossa, ostanut kupin kahvia ja suklaapatukan. Hän oli istahtanut ainoaan tyhjään pöytään, eikä ollut kulunut kuin pari minuuttia, kun Hanna oli ilmestynyt hänen viereensä.
”Se juorus ensin kaikki Maritan kuulumiset, senkin, et Marita yrittää Kaitsua, just nii. Se oli kuulemma soittanu sille ja juossu raveissa sen perässä ja kutsunu iltaa istumaan johonki baariin, mutta Kaitsu ei ollu kauheen innostunut”, oli Merja nauranut. Salla puisteli mietteissään päätään. Marita ei ollut koskaan tajunnut vihjeestä mitään, tälle piti aina paukauttaa asiat suoraan juuri niin raadollisina kuin ne olivat. Kaitsun tapainen hienotunteinen, ujo nuorimies tuskin saisi naista ymmärtämään, ettei todellakaan ollut kiinnostunut, olkoonkin, että tämä oli taannoin avautunut Sallalle.
”Negatiivisten asioitten sanominen on aina vaikeempaa, kai sä sen tiiät”, oli Merja huomauttanut.
Sitten Merja oli kertonut kiinnittäneensä huomiota Hannan jollakin tavalla pehmentyneeseen olemukseen. Hän oli kysäissyt, miten Hannalla ja Samulilla meni, ja Hanna oli hymyillyt omituisesti ja kuiskannut salaisuuden: he saisivat elokuussa vauvan.
”Siis Samuli on tosi tiukan tädin kynsissä! Hanna sai sen nalkkiin. Eipä o muut onnistunu”, oli Salla huudahtanut.
Salla siemaisi viimeiset pisarat haaleaa kahvia, nousi pöydästä ja siirsi kupin tiskipöydälle. Hän sai äkillisen tarmonpuuskan ja laski vettä altaaseen, pesi aimo röykkiön astioita, pyyhki pöydät ja ikkunalaudan pölyt ja lakaisi leivänmurut huolella. Ulkona maaliskuinen ilta-aurinko kultasi puiden latvukset ja sulatti vettä katoilta. Kirkas taivas enteili pakkasyötä kruunaamaan huumaavan kauniin keväisen päivän tunnelman. Olisi hienoa lähteä ulos nuuhkimaan kevään tuulia, mietti Salla. Pitkästä aikaa hän tunsi olonsa mainioksi. Rauma oli oikeastaan oiva paikka asua, sieltä voisi jopa löytää ystäviä, ehkä läheisempiäkin.
Itsekseen hymyillen Salla suuntasi olohuoneeseen ja päätti lukea hetken jotakin hyllystä löytyvää romaania, ennen kuin kävisi kävelyllä. Hän istahti nojatuoliin, muttei avannut kirjaa, vaan jäi miettimään, ketä voisi pyytää mukaansa iltakävelylle. Henna olisi tietenkin luonteva vaihtoehto, tämähän oli vienyt hänet ja Merjan ravintolaankin. Henna oli kuitenkin tainnut mainita lähtevänsä jo sunnuntaina opiskelupaikkakunnalle, jottei tarvitsisi maanantaina herätä niin aikaisin.
Sitten oli Joonas, ihan mukavantuntuinen tyyppi, joka oli Kalliohovissa tanssittanut Sallaa useasti. Jostakin syystä Salla oli kuitenkin hieman varautunut miehen seurassa, ehkä siksi, että tällä tuntui olevan haku päällä liiankin selvästi. Anttonia hän ei oikein jaksanut, ainakin humalassa tuo oli päästänyt suustaan lähinnä rasittavia kaksimielisyyksiä. Seurueen naisiin Salla ei ollut tutustunut niin hyvin, että olisi viitsinyt kysyä edes puhelinnumeroita. Kaiken ehtisi aikanaan.
Olihan tietenkin Pirkko, joka varmasti lähtisi mielellään esittelemään Rauman sokkeloita, mutta Salla hylkäsi ajatuksen tuoreeltaan. Pirkko olisi tietenkin kysellyt illasta ummet ja lammet, eikä Sallaa huvittanut kertoa kaikkia pöhköyksiä, joita yökerhossa ja Joonaksen luona oli sattunut. Niistä sitä paitsi joutuisi kuitenkin kertomaan maanantaina töissä. Niinpä Salla lähti yksin ulos.
Palattuaan Salla avasi valitsemansa kirjan, iänikuisen Rauha S. Virtasen ”Ruususen”. Hän oli lukenut sen viimeksi viitisen vuotta aikaisemmin. Hän piti tarinasta sen ylettömän siveästä kerronnasta huolimatta. Aikansa lapsi, hän ajatteli ja mietti, että tarinassa olisi yhtä hyvin voinut olla hän itse — ja Mikael. Asetelma oli sama, nuori nainen ja naimisissa oleva mies. Kirjan tarina päättyi kauniisti päähenkilöiden eroon, eikä mitään arveluttavaa ollut päässyt tapahtumaan. Salla uppoutui lukemaan mielikohtiaan, eikä edes ensin huomannut, että puhelin soi.
Hän ei vastannut heti.


27. luku

Mikael ei olisi halunnut lähteä töihin. Hän ei olisi edes jaksanut nousta sängystä. Elämä kulki samoilla raiteilla samaan suuntaan aina vain ja ikuisesti. Aamulla ylös, lasten kiskominen hereille, jomman kumman kuljettaminen kouluun, vaimon kiirehtimistä ja tummia silmänalusia, ajoittaista kylmyyttä ja jopa välinpitämättömyyttä. Sitten Teivoon tallille, puheluita, palavereja henkilökunnan kanssa, hiittejä, Maaritin välttelyä, puuduttava ajomatka raveihin useimmiten yksin. Raveissa piti jaksaa kuunnella epärealistisia uskomuksia huonoista hevosista, moitteita epäonnistumisista, kestää sekä kiitokset voitetuista lähdöistä että kylmyys, loska, tuuli, silmiin asti lentävä pyry ja ajo takaisin kotiin pimeässä, lopen väsyneenä, hirviä ja muita autoja väistellen.
Kodin ilmapiiri oli talven aikana muuttunut. Mari ei valittanut olostaan, mutta jokin naista vaivasi. Tämä oli poissaoleva, ei tullut iltaisin lähelle, tosin sitä ei muutenkaan ollut viime vuosina tapahtunut kuin ajoittain. Mari ei enää tuntunut välittävän, oliko Mikael iltoja kotona vai ei, ja silloin harvoin, kun vapaita oli, Mari käytti tilaisuutta hyväkseen ja lähti kaupungille ystäviensä kanssa tai katosi talliin Kaisan ja Emmilotan avuksi.
Mikael oli väsynyt tähän kaikkeen, jostakin syystä häneltä oli kadonnut motivaatio tehdä työtään, jota oli aina rakastanut. Sinä sunnuntaiaamuna katon kuvioita tuijottaessaan Mikael tajusi olevansa lopussa. Hän oli yrittänyt jaksaa olla kotona vaimon toiveiden mukaisesti, oli kiinnostunut lastensa koulunkäynnistä ja harrastuksista. Hän oli jopa täytellyt tiskikonetta ja vieläpä nostellut lasten vaatteita naulakkoon eteisen lattialta.
Kun Mikael hätkähtäen huomasi, ettei Marilta ollut irronnut kiitoksen sanaakaan hänen ponnisteluistaan huolimatta, hän hautautui peittoihin ja päätti olla lähtemättä minnekään koko päivänä. Silloin tietenkin vaimo raotti ovea, pujahti huoneeseen suuren vaatekorin kanssa ja ilmoitti kolealla äänellä, että herran olisi parempi nousta, kun kännykkä soi jo seitsemättätoista kertaa eteisen nurkassa ärsyttävällä äänellä ja että kellokin oli jo sen verran, ettei mies kohta ehtisi kaahaamatta tämän sunnuntain raveihin.
Mikael ähkäisi ja käänsi mielenosoituksellisesti kylkeä. Hänen mieleensä tupsahtivat tammikuiset mehevät riidat, joiden tuloksena oli tullut luvanneeksi vuokrata Tammelan kaksion jollekin opiskelijalle. Kaisalle vaikka. Mari oli luvannut auttaa, jos vuokraamisesta ei tulisi mitään. Ei ollut tullut. Mikael ei ollut saanut aikaiseksi mitään ylimääräistä, eikä hänellä ollut pienintäkään halua päästä asunnosta eroon. Viimeksi eilen vaimo oli kysellyt kyllästyneen oloisena, oliko asia edennyt, ja Mikael oli murahdellut jotakin epämääräistä, josta saattoi päätellä mitä hyvänsä.
”Ei mulla riitä voimat mihinkään”, huomasi Mikael huokaavansa.
”Sanoiksä jotain?” Mari havahtui kesken puhtaiden vaatteiden kaappiin järjestämisen.
Mikael ei vastannut.
”Voisitsä edes puhua mulle?”
Äänensävy oli entistä kärsimättömämpi. Kun Mikael avasi silmänsä, Mari tapitti häntä puolen metrin päästä.
”Et kai sä meinaa sanoo et olet masentunu ja uupunu ja väsyny tai muuta sontaa? Aina oot muualla ku täällä, okei, välillä olet kotonaki ja joskus oot jopa siivonnu keittiöö, kaks kertaa tai jotain, ja mä teen sitte vaatimattomasti kaiken muun. Paljon tommonen auttaakin. Ala nousta, mua ei paljoo kiinnosta miltä susta tuntuu. Ei tää oo mikään liitto saatana, ei meitä yhdistä mikään muu ku tää talo ja noi kersat. Jos tekee mieli pysyä täällä, olis paras niinku alkaa välittää mustaki eikä vaan joistain hevosista. Onko paljon vaadittu, että joskus sais lämpösen katseen tai vaikka kukkia kun yömyöhällä ajelet kotiin? Vaikkei sekään mitään auta. Onneks mulla on oma elämäni, niin en ihan kokonaan riudu.”
Mari vaikeni, kääntyi kaappeihin päin ja jatkoi vaatesavottaansa. Mikael ei osannut sanoa mitään. Hän oli lamaantunut. Marin sanat kylmäsivät, niistä kuulsi välinpitämättömyys ja jopa halveksunta. Oma elämä, mitä sekin mahtoi tarkoittaa? Ja kaiken tämän vuodatettuaan vaimo kehtaa vielä odottaa lämmintä katsetta tai vittu jotain kukkia!
Äkillinen adrenaliinipurkaus loi hieman eloa peittojen alla valuvaan mieheen. Hänen täytyi terästäytyä, ainakin puolustautua.
”Susta ei näytä irtoovan muuta kun jäätä”, hän kivahti noustessaan jousena ylös sängystä. ”En olekaan ennen saanu noin kylmää tekstiä päälleni, enkä takuulla enää ota tommosta vastaan. Jos viä kuvittelet että mä viittin jotenki auttaa sua, ni turhaan odotat. Jos sä haluisit mun jäävän tänne, luulis sullaki olevan jotain velvollisuuksia mua kohtaan. Välittäsit edes! Mutta ei, koskaan et tu vastaan kun mä tuun illalla väsyneenä töistä, silmät tihrussa hirvien vahtimisesta, et kuule ole ikinä lämmintä kylpyä laittanu pakkasravien jälkeen tai lämmittäny saunaa että lämpenisin edes vähän. Ei kuule paljo kiinnosta, mitä sullekki kuuluu, kun sä et edes yritä olla vaimo. En mä tommosta jääkasaa nainu perkele.”
Mikael painui suihkuun. Mari huusi hänen peräänsä jotakin, josta hän ei halunnutkaan saada selvää. Tuo akka oli saanut hänet palaamaan jouluksi kotiin lupaamalla yrittää osaltaan lähestyä uudestaan. Jossakin vaiheessa, ehkä jo heti tammikuussa, joskaan siitä Mikael ei ollut aivan varma, vaimon yritys oli hiljalleen hiipunut, ensin viileän asialliseksi, sittemmin kalseaksi ja hyytäväksi. Mikael oli ihmetellen yrittänyt paikata tilannetta olemalla ystävällinen, hoitamalla omat tavaransa pois silmistä ja tekemällä edes joitakin pieniä askareita. Kaikki turhaan. Mari onnistui puheenvuorollaan mitätöimään senkin vähän, mitä Mikael oli jaksanut talven aikana kotona tehdä lunastaakseen lupauksensa. Ei hän pystyisi enää ponnistelemallakaan olemaan läsnä kotona. Paikalla hän saattaisi kyetä olemaan, mutta sekin tekisi varmasti tiukkaa.
Mikaelin ajatus karkasi Sallaan. Hänen vatsaansa vihlaisi ilkeästi. Sama sykkivä tuskan tunne kuin joskus aiemminkin alkoi voimistua palleassa. Miksei hän ollut soittanut naiselle? Takuuvarmasti tämä ei haluaisi enää kuullakaan hänestä näin pitkän hiljaisuuden jälkeen. Eihän Salla ollut käynyt raveissakaan kuin kerran koko talvena, ei liioin ottanut yhteyttä. Miksei? Olikohan kuvioissa joku mies? Mikael kietoutui huomaamattaan yhä syvemmälle epätoivoonsa. Mari tuntui työntävän häntä kauemmas etääntyen samalla itse, ja myöhäissyksyn tapahtumien seurauksena Sallakin oli menetetty. Mikael pesi voipuneena hiuksensa, kuivasi itsensä ja päätti vielä yrittää.
”Mari”, hän huhuili ylätasanteelta alas keittiöön, josta kuului kiivasta astioiden kilinää. Kun se vaimeni hetkeksi, hän jatkoi:
”Mä en haluis luovuttaa. Ei nyt, kun me on yritetty. Ei vielä.”
Viimeisen lauseen hän kuiskasi itselleen. Alhaalta kuului vastaukseksi entistä äkäisempää kilinää. Mikael huokasi, kävi pukeutumassa ja ajatteli mennä haukkaamaan jotakin nopeaa aamupalaa ennen lähtöään. Mari istui pöydän ääressä tyynen näköisenä.
”Mistäs ny tuulee? Onkse sun huora jättäny?” hän laukoi yhtä luontevasti kuin olisi toivottanut hyvän huomenen.
Mikael tyrmistyi niin, ettei osannut sanoa mitään. Syömättä palaakaan hän käveli saman tien eteiseen ja ovesta ulos, palasi hakemaan takkinsa ja ajoi pois. Pitkä työpäivä odotti.

Ravit loppuivat vähän ennen kuutta. Muutamaa lähtöä oli uusittu useampaan kertaan, ja Mikael oli syyllistynyt moneen rikkeeseen. Hän oli johtanut volttia liian nopeasti, murtautunut maalisuoralla, lyönyt hevosta piiskalla liian kovaa, aiheuttanut yhden lähdön uusinnan kahdesti sillä seurauksella, että hänet poistettiin valjakkoineen lähdöstä. Päivän saldoksi jäi parit sakot ja muutaman päivän ajokielto. Yhden voiton hän oli silti onnistunut ajamaan hevosella, joka ampaisi suoraan kärkeen ja jota ei tarvinnut käytännössä ajaa ollenkaan.
Mikael istui autossaan ja toivoi, että hevosten omistajat lakkaisivat jo häiritsemästä häntä soitoillaan. Hän puhui, yritti esittää asiansa tiiviisti ja ymmärrettävästi, ja viimein hänen suljettuaan upouuden langattoman NMT-puhelimensa se ei enää soinut. Mikael oli väsynyt. Hän ei tuntenut mitään, ei jaksanut ajatella mitään. Hän ei osannut tehdä muuta kuin käynnistää auton ja lähteä ajamaan kohti Pirkkalaa.
Tie oli kuiva, nastat rapisivat asvaltilla. Oli uskomattoman kuulas ja kaunis kevätilta. Mikael ajoi ja antoi ajatustensa kulkea omia reittejään. Tieosuus oli metsäinen, kuten yleensä, ja puut vilahtelivat näkökentän reunoilla. Mikael tuijotti turtana vastaantulevia autoja, näki pientareella hirven muotoisen hahmon, joka asteli rauhallisesti kohti tietä. Hirven? Lukkojarrutus, takana tuleva auto melkein puskurissa, ketjukolari lähellä. Autojonot pysähtyivät viime hetkellä kummastakin suunnasta ja suunnaton uroshirvi purjehti tyynenä kohti ruokapaikkojaan.
Mikaelin kädet tärisivät, eikä ajamisesta tahtonut tulla mitään. Hän pysähtyi seuraavalle levähdyspaikalle ja huokasi syvään. Sydän hakkasi yhä. Hän sammutti auton ja vain istui. Hänen eteensä piirtyivät Sallan tummat hiukset, ne hulmusivat tuulessa ja tuntuivat kutittavan kasvoja kuten unessa, ja äkkiä ne olivat raskaat, tahmeat, verenpunaiset. Mikael havahtui horteesta ja ravisti päätään selkiyttääkseen ajatuksensa. Hän oli arviolta tunnin matkan päässä kotoa, ehkä kahden tunnin matkan päässä Raumalta. Salla.
Puhelin oli Mikaelin kädessä, vaikkei hän muistanut tarttuneensa siihen. Sallan numero oli puhelimen muistissa varmuuden vuoksi. Kuin unessa mies etsi numeron ja painoi vihreää luurinkuvaa. Kenttä oli heikko, yhdistäminen kesti ikuisuuden. Viimein kuului rahiseva valintaääni. Mikael antoi puhelimen soida. Hän tiesi, että Salla vastaisi.


28. luku

Salla vilkuili kelloa kärsimättömänä. Kahdeksan yli yhdeksän. Mikaelin olisi pitänyt tulla jo. Sallaa ihmetytti edelleen, mikä sai miehen soittamaan niin pitkän hiljaisuuden jälkeen. Jokin tämän äänessä oli saanut Sallan levottomaksi. Mikael ei ollut sanonut kuin että tulisi Sallan luokse kahden tunnin päästä, jos vielä saisi tulla. Salla vaelsi olohuoneesta keittiöön ja näki auton kääntyvän talon pihaan. Sen täytyi olla Mikaelin uusi Omega, tummansininen sekin.
Ennen kuin mies ehti soittaa alaoven summeria, Salla oli juossut portaat alas. Hänen sydämensä hakkasi, posket hehkuivat ja häntä kummastutti. Mikael astui portaikkoon, ja mitään sanomatta veti naisen syliinsä jääden ovensuuhun kuin ei kykenisi liikahtamaankaan.
”Älä paa valoo”, mies kuiskasi ensimmäisiksi sanoikseen. ”Mennään ylös näin hämärässä.”
Ennen kuin Salla sulki asuntonsa oven heidän perässään, hän kuuli alakerran mummelin oven aukeavan ja hiljaisen hämmästelyn pimeässä kulkevista hiippareista. Häntä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa mummelin sekavat vahtimiset. Mikael oli viimein hänen luonaan. Mies vaikutti olevan pois tolaltaan.
”Istu tohon ny ekana, mä tuon sulle jotain. Mitä sä haluut?” uteli Salla.
Mies tuijotti häntä hetken mitään sanomatta, istahti sitten vasta hankitulle sinisävyiselle vuodesohvalle ja painoi päänsä käsiinsä. Salla odotti itsekin yllättyneenä kärsivällisyydestään. Viimein kuului tukahtunut toivomus:
”Mä haluun jäädä yöks tänne. Onksulla kaljaa?”
Mikael joi kolme pulloa olutta, jotka olivat sattumoisin jääneet Merjalta. Muuten Sallan jääkaapissa olisikin ollut vain yksi siideri. Vasta sen jälkeen mies oli valmis puhumaan. Hän kertoi ensin viime tingassa välttämästään hirvikolarista, mikä sai Sallan selkäpiin karmimaan. Hänen puheensa takelteli hieman hänen selvittäessään, miksei ollut joulukuun vierailun jälkeen ottanut yhteyttä. Salla oli vaiti, ilmaisi nyökkäyksin ymmärtävänsä. Arkaillen Mikael mainitsi, että heillä oli ollut kotona aamulla paha riita, jonka seurauksena hän ei voinut mennä enää kotiin. Ei ainakaan heti.
Salla kuunteli miestä ja päätti yrittää kestää tämän vuodatuksen. Häntä säälitti romahtamaisillaan oleva otus, joka haki turvaa hänen luotaan. Hän tiesi, ettei Mikael lopulta jäisi hänen luokseen, mutta koska hänellä ei ollut muitakaan sidoksia ja koska mies vaikutti häneen väkevämmin kuin kukaan muu hänen tapaamansa ihminen, hän halusi antaa tälle mahdollisuuden kokea edes hetken hyvän olon. Äkkiä hän tajusi olevansa sohvallaan istuvaa kokenutta miestä vahvempi. Hän pystyi ajattelemaan realistisesti, hän ei ollut epätoivoinen.
Mikael huokasi raskaasti. Hän oli kertonut Sallalle jälleen enemmän kuin oli aikonut. Oikeastaan hän ei ollut edes aikonut tulla Sallan luokse. Jokin oli vain pannut hänet soittamaan ja ajamaan Raumalle. Sallan luona hänen oli parempi olla kuin muualla. Levollisempi. Hän tiesi, että Sallaan voisi luottaa. Hän tiesi, että Sallalle ei voisi valehdella. Nainen tunsi hänet ja tiesi, mitä hän kävi läpi. Ainoana ihmisenä maailmassa. Sen vuoksi Sallan pieni koti oli Mikaelille kuin keidas. Silti hän ei tohtinut paljastaa koko tuskaisaa totuutta. Hän ei halunnut näyttää, miten uuvuksissa oli. Jonkinlaisen kulissin Mikael halusi säilyttää.
Osin sen vuoksi Mikael sävähti, kun Salla istahti hänen viereensä, vaati katsomaan silmiin ja sanoi:
”Taidat olla aika rikki. Mitä sä haluut et mä teen?”
Mikael ei osannut vastata. Salla oli ihmeellinen. Tämä nainen välitti siitä, miltä hänestä tuntui. Ei kukaan muu ainakaan kehdannut näyttää välittävänsä. Mikael pudisti päätään. Ei häneltä saanut kysellä moisia nyt.
”Mikael?”
Sallan ääni oli lempeä mutta vaativa.
”Mun täytyy tietää mitä sä haluut etten mä hajota sua lisää. Vaikka mitä on ollu, vaikket sä ole soittanu saati käyny, mä välitän susta silti enemmän ku kestään muusta ikinä. Vaikka sä mitä päättäsit tän jälkeen, ja takasi sä meet, tottahan mä sen tajuan, silti mä välitän. Mieti sitä.”
Salla nousi, meni hetkeksi keittiöön. Hän halusi antaa Mikaelille rauhan miettiä.
Muutaman hiljaisen minuutin kuluttua Salla kuuli miehen kutsuvan häntä.
”Sä kysyit mitä mä haluun”, tämä mutisi. ”Mä en pysty kertoon sitä, kun en itekkään tiedä mitä mä haluun. Siis oikeesti.”
Mikael huokasi eikä katsonut kohti.
”Nyt mä tartten vaan sut tähän näin. Älä tee muuta, jos ei ole pakko, tule mun lähelle.”
Mikael ojensi kättään ja veti Sallan sohvalle viereensä. Nainen värähti, eikä saanut enää pidäteltyä paljastavaa voihkaisua. Hän halusi miestä, janosi tämän käsien kosketusta, suuta, paljasta ihoa, kuumaa vartaloa. Epätoivon keskelläkin Mikael oli oitis valmis vastaamaan Sallan vaateliaaseen kutsuun, olihan hän kuitenkin mies.

Mikael havahtui kesken unen. Hänen vieressään nukkui nainen, joka ei takuulla ollut Mari. Hän ei ollut kotona, huone näytti oudolta. Niinpä juu, hän muisti, hänhän oli ajanut Sallan luokse, kun oli tuntunut siltä, ettei voisi mennä kotiin. Hän varmistui, että nainen todella nukkui, ennen kuin nousi ja tassutti keittiöön. Pihavalot loivat huoneeseen sen verran kajoa, että sisällä näki kulkea ilman valoja. Pari isoa lasillista kylmää vettä huuhtoi oluen jättämän tunkkaisen maun suusta.
Tuoli kolahti Mikaelin vetäessä sitä ruokapöydän alta. Toivottavasti Salla ei herännyt, hän jouti kyllä valvomaan yksikseen. Mikael uppoutui miettimään, miten hyvä hänen oli olla Sallan luona, olo oli levollinen ja luonteva. Hänen oli pakko jotenkin saada elämäntilanteensa muuttumaan semmoiseksi, että voisi viimein ottaa Sallan omakseen. Jos nainen enää halusi. Salla oli toki vakuutellut välittävänsä, mutta Mikael ei uskaltanut luottaa.
Ajatus palaamisesta Pirkkalaan tuntui ahdistavalta. Miksi ihmeessä hänen olisi mentävä takaisin moiseen pakastimeen? Siellä häntä ei arvostettu enempää kuin ruohonleikkuria tai aidanseivästä. Hän kantoi rahat kotiin, ne kyllä osattiin hyödyntää. Muuhun häntä ei sitten tarvittukaan. Hän oli uupunut yrittämään, mutta hän oli myös liian väsyksissä kyetäkseen tekemään asialle mitään. Olisi tarvittu tarmonpuuska, masennuslääkettä tai edes vähän ihmisarvoa, jotta hän olisi jaksanut panna asioihin vauhtia. Jollakin keinolla piti saada Mari vakuuttuneeksi siitä, että ainoa ratkaisu olisi ero. Ensin asumusero, sitten varsinainen avioero.
Työn hoitaminen edes jollakin tavalla söi Mikaelin voimia, niin ettei hänestä ollut puuhaamaan eroa. Jos Mari ei olisi halukas hoitamaan tarvittavia järjestelyitä, pitäisi palkata joku juristi hoitamaan niitä. Sekin tuntui liian hankalalta. Että pitäisi itse jaksaa tehdä jotakin. Soittaa puhelimella ja kertoa asioistaan ventovieraalle. Ei kiitos. Tätä samaa pientä rinkiä hänen oli kiertäminen, ellei joku muu ottaisi vastuuta harteilleen. Ja sitä ihmettä Mikael saisi odottaa. Masentavaa ajatella, että elämä kulkisi niin sileänä ohitse, ettei siitä saisi otetta.
Mikael hiipi takaisin sänkyyn, kaivautui peittoon niin liki Sallaa kuin pääsi. Salla olisi ottanut hänet, tämmöisen luuserin, joka ei pystynyt hoitamaan edes omia asioitaan. Semmoista onnea hän ei ansainnut. Moiset kohtalot kuuluivat elokuviin, ei oikeaan elämään. Mikael pyyhkäisi silmänsä peitonkulmaan ja odotti, että uni tulisi kantamaan hänet vielä hetkeksi irti todellisuudesta ennen aamua. Juuri ennen nukahtamistaan hän tunsi Sallan painautuvan häntä vasten. Siitä tuli lämmin olo.


29. luku

Seuraavana viikonloppuna Salla palasi Tampereelta poikkeuksellisesti jo lauantai-iltana. Hän halusi olla omissa oloissaan ja miettiä rauhassa Mikaelia ja heidän mahdotonta suhdettaan. Mies oli ollut aivan tolaltaan, kertonut asioista jotakin ja jättänyt osan sanomatta. Tämä oli vaikuttanut niin loppuunpalaneelta, että Salla ei uskaltanut antaa itselleen lupaa alkaa haaveilla uudestaan, että hänen ja Mikaelin juttu voisi kehittyä. Kunhan mies toipuisi, hän haluaisi varmasti jatkaa avioliittoaan. Mennyttä oli turha haikailla.
Noustessaan autosta Salla vilkaisi taloa. Hän oli näköjään lähtenyt kotoa niin ajatuksissaan, että oli unohtanut valon keittiöön. Sitä ei yleensä tapahtunut kuin joinakin kiireisinä työaamuina. Salla kiipesi puuportaat ylös ja avasi oven. Samalla hetkellä keittiössä kaatui lehtikasa, Salla tunnisti äänestä. Hän jähmettyi paikoilleen. Eivät lehdet yleensä yksikseen vyöryneet lattialle, joskin tällä kertaa läjä oli päässyt kasvamaan melko korkeaksi. Olihan tuo mahdollista. Jostakin syystä Sallaa alkoi silti pelottaa. Sydän hakkasi, kädet hikosivat. Jokin rasahti. Ei voinut olla... Keittiössä täytyi olla joku!
Salla pakotti itsensä hiipimään keittiön ovea kohti. Vaistomaisesti hän nappasi käteensä sateenvarjon. Hän ei olisi halunnut kurkistaa ovesta, mutta mitä muutakaan hän olisi voinut tehdä? Hakea alakerran mummelin apuun? Soittaa kotiin? Paiskata ovi perässään kiinni ja juosta Joonaksen luokse? Pelkuri, pelkuri! takoi Sallan päässä. Tämä oli hänen kotinsa, hänen oli selvitettävä tämä itse. Hän keräsi kaiken rohkeutensa ja astui keittiön ovelle sateenvarjo tanassa ja säikähti kirkaisua, joka pääsi alakerran mummelin suusta. Nainen lyyhistyi tuoliin rintaansa pidellen.
”Ottaa niin sydämestä, voi herrajjestas kyllä Salla nyt mun säikäytit, olin vaan kattomassa että täällä on kaikki kunnossa eikä ketään sisällä, kun näin että keittiössä paloi valokin ja kukkiakaan ei kukaan viikonloppuna täällä kastele kun olet Tampereella kotonas, voi että tukistaa rinnasta, anna vähän vettä. Missähän mun nitrot, taskussa varmaan...”
Salla oli tyrmistynyt. Hän ei saanut sanaa suustaan, tarjosi vain tädille lasin vettä ja saattoi tämän ulos asunnostaan. Vasta oven sulkeuduttua Sallalle alkoi valjeta erinäisiä asioita.
Joulunahan hänen ikkunassaan oli vilahtanut valo, kun hän oli palannut kotoa suunniteltua aikaisemmin, ja samainen mummeli oli kipittänyt portaissa häntä vastaan säikähtäneen näköisenä. Joskus hän oli ihmetellyt, miten lauantain mainoslehtiset saattoivat olla jo keittiössä kun hän oli sunnuntai-iltana palannut reissusta. Ja ainakin kerran oli käynyt niin, että Merja oli soittanut hänelle illalla ja kysynyt, kenelle hän oli soittanut paria tuntia aikaisemmin, kun puhelin oli tuutannut pitkään varattua. Salla oli kuitenkin vasta palannut kotiin, eikä ollut soittanut kenellekään.
Alakerran mummeli oli käynyt hänen asunnossaan usein, hän päätteli. Pelonsekainen ärtymys kasvoi kiukuksi ja inhoksi. Miten tuo akka kehtasi käydä toisten asunnoissa? Vakoilemassa siveettömän elämän jälkiäkö? Soittamassa kaukopuheluita Inarissa asuvalle sisarelleen? Mitä ihmettä nyt piti tehdä? Kenelle asiasta olisi pitänyt valittaa, poliisilleko? Salla tajusi, ettei moinen auttaisi. Ei ollut murtojälkiä. Hetkinen, siis mummolla täytyi olla avain. Miten se oli mahdollista, kun yleisavain oli vain talonmiehellä, jonka sentään virkansa puolesta olisi pitänyt olla rehellinen mies?
Salla päätti soittaa Merjalle. Ystävällä oli niin erilainen tapa ajatella, että tällä oli usein tuoreita ajatuksia, kun hänen oma järkensä ei riittänyt selvittämään ongelmia.
”Siis ei täällä voi kohta enää asuakaan, toi mummeli saa mut hulluks. Höpsähtäneeltä se vaikuttaa joo, mutta se siis vakoilee asukkaita. Miten sillä voi avainki olla? Onkohan talkkariki jotenki kuviossa osallisena?”
”Salla hei, muistakko syksyllä kun sä kerroit että sulta oli avain hukkunu? Sun postiluukussas oli se lappu ja...”
Nyt vasta Salla muisti. Alakerran mummu oli, ystävällisyyttään, kuten Salla oli hyvillään ajatellut, poiminut avaimen pihasta talteen ja sanonut vielä, että ties kuka sen olisi voinut ottaa. Ja muitta mutkitta tämä oli tietenkin teettänyt itselleen avaimesta kopion.
”Eipä paljo huvita asua tässä enää. Merja, sano, mitä mun pitäs tehdä? Turvalukko maksaa, lukon sarjottaminen uudestaan tämmösen syyn takia ja viä se, että tarttis kertoo talkkarille ja vuokranantajalle, ei hyvää päivää... Mitä mä teen?”
”Mä varmaan ilmottasin siltiki poliisille. Ei tommosta tätiä sais kenenkään riesana olla. Oon mä kuullu kerrostaloissa asuvista kyttääjistä, mutta tää on kyllä jo liian paksua. Soita sun vuokranantajalle, kerro talkkarille, kai ne ny sua uskoo. Tai sano sille mummulle, että jos se antaa sulle sen avaimen takasi, eikä vastaavaa enää satu, sä voit jättää asian sikseen.”
Salla oli niin vihainen, ettei kyennyt kuvittelemaankaan puhuvansa tuolle naishenkilölle mitään. Muka hyväntahtoinen, huolehtiva mummeli... Paskat sentään!
”Mä haluun täältä pois. Joko toiseen kämppään tai takasi Tampereelle. Jos sais sieltä töitä, vois aatella palaavansa. Mä soitan heti huomenna pari puhelua. Ja ny mä soitan talkkarille, se saa hoitaa avaimet pois siltä mummulta.”
Kopolan Pirkko piti tapausta täysin uskomattomana. Hän ei käsittänyt, miten kukaan voisi tehdä moista. Avaimet tai ei, silkkaa murtautumistahan tuommoinen oli.
”Mitä sä meinaat tehdä, Salla?”
”Uutta asuntoo kattelen heti. Onneks se talonmies tajus asian ja kävi heti hakemassa mummelilta avaimen. Se on aika äijä, esitti asiansa niin fiksusti, että mummu ei edes tajunnu. Se halus muka tarkistaa, kävikö sen avaimet vintin oveen, kun sen lukko oli jotenki outo eikä kaikkien avaimet muka aina avannu sitä. Samalla se testas, oliko nipussa mun oveen sopivaa avainta ja olihan siinä, semmonen uudenkarhee, kiiltävä avain. Se oli palannu alakertaan mummelin luo ja sanonu sille, että nipusta löyty kaks erilaista avainta, joista molemmat sopi vintin lukkoon. Eikä kellään pitäis olla ku yhenlainen avain. Mummo oli änkyttäny jotain, ettei tajunnu, mistä semmonen avain oli sen nippuun joutunu. Talkkari oli ottanu avaimen ja sanonu, ettei tällasta saa enää tapahtua ja toimitti avaimen mulle.”
Pirkko näytti mietteliäältä. Hän ei uskonut, että Salla voisi löytää uutta asuntoa kovinkaan nopeasti, ei ainakaan aivan keskustasta eikä niin edullista kuin nykyinen.
”Tiedäkkö, Pirkko, tää oli kyllä sen verran ilkee juttu, että mä saatan lähtee takasi Tampereelle, jos vaan löydän töitä.”
Pirkko nyökytteli. Salla oli mukava ja luonteva työkaveri, josta hän ei olisi halunnut luopua, mutta ymmärsihän hän toki. Ei hän itsekään olisi halunnut asua talossa, jossa avaimen löytäjä teettäisi itselleen kopion ja kävisi vakoilemassa toisten poissa ollessa. Puistatti moinen tapaus.
”Mun pitäis kysyä yhtä juttua. Haittaakohan jos mä soitan yksityispuhelun?” kysyi Salla.
Pirkon mielestä sen ei tarvinnut haitata ketään. Salla valitsi vanhan työpaikkansa numeron ja sai Kristinan puhelimeen. Hän kertoi tälle työstään, josta piti, valotti vähän muitakin asiaintiloja. Avaimesta kehkeytyneen selkkauksen hän kertoi juurta jaksaen ja jatkoi:
”Sä varmaan arvaat, mihin tää johtaa. Mä en osaa aatella asuvani siinä paikassa, olipa se miten ihana hyvänsä. Ei sulla sattuis oleen mulle töitä edes kesäksi? Pääsisin takasi Tampereelle. Saisin taas hoitaa Volleeki. Ja pääsis eroon tosta paikasta.”
Puhelun jälkeen Salla loisti. Kristina oli luvannut hänelle töitä toukokuun puolesta välistä elokuun loppuun saakka. Nyt piti enää sanoa itsensä irti. Vajaan kahden kuukauden kuluttua Salla saisi pakata tavaransa ja kärrätä muuttokuorman takaisin kotiseudulle. Sen ajan hän todennäköisesti kestäisi asua vakoilevan mummelin kanssa.


30. luku

”Kohta niitten pitäis tulla”, huikkasi Merja keittiöstä.
”Ehdikkö Jaana tänne vielä hetkeks, kun mun kädet loppuu kesken?”
Pikkusisko pujahti Merjan avuksi rivitalokaksion keittiöön järjestämään tarjottavia. Patongit piti leikata, salaatti nostaa jääkaapista pöytään, oliivit kumota kippoon ja kertakäyttölautaset ja muovihaarukat panna paikalleen. Vielä punaviinipullo ilmottumaan ja valkoviini jäähdyttimeen, lautasliinat ja lasit — ja tietenkin perunalastut sohvapöydälle.
”Kiitti Jaana, oot enkeli! En olis selvinny ilman sua. Onko sun pakko lähtee, täällä olis sulleki varmasti seuraa?”
Jaana oli kuitenkin ehtinyt luvata lähteä omien kavereittensa kuskiksi, eikä ollut halunnut perua sitä. Hän totesi, että oli aina mukavaa olla avuksi, vastavuoroisuusperiaatteella tietenkin, vetäisi takin ylleen ja etsi laukkunsa. Hänen tarttuessaan ovenkahvaan ovikello soi. Merja vilkaisi kelloa. Tasan kuusi. Kuka oli noin täsmällinen?
”Onnea uuteen kotiin”, toivottivat Joni ja Mia.
”Joko sä Jaana lähet, onks täällä mitään bileitä edes? Me ootettiin tossa pihassa, kun tuli vähän huonosti noi bussit tänne landelle”, Joni veisteli.
Merja tuhahti. Ei Kangasala mitään landea ollut, Tampereen rajakin oli niin lähellä, että kaupungin busseja saattoi käyttää kulkemiseen.
”Kivalla paikalla tää on, piha on varmaan hieno sitte ku sinne kasvaa jotain. Eteläänhän toi piha on? Ai kato, krookukset pilkistää jo tosta seinän vierestä!”
Ovikello keskeytti Mian ihastelutulvan. Reilun 50 neliön kaksioon saapui lisää ihmisiä. Hanna ja Marita, Sari, Anne ja tämän uusi ystävä Tero, Miika, ja lopulta myös Salla, joka oli lähtenyt Raumalta vasta viiden jälkeen. Merja oli halunnut kutsua myös Hennan, Joonaksen ja Anttonin, ja Salla toi heidät mukanaan. Asunto oli äkkiä täynnä iloista juttelua, naurua, musiikkia, jonka Miika halusi soimaan taustalle. Merjan kattavasta levyvalikoimasta löytyi monen tyylistä musiikkia klassisesta Popedaan ja ZZ-Topiin saakka. Jokainen valitsi vuorollaan mieleisensä levyn, kun edellinen oli loppunut.
”Ottakaa ruokaa, tosson viinejä kans. Itsepalvelu”, huikkasi Merja musiikin yli. Kun kaikilla oli ruokaa ja juomaa edessään, Merja hiljensi musiikkia sen verran, ettei hänen tarvinnut huutaa. Hän toivotti vieraat tervetulleeksi uuteen kotiinsa, ja kertoi samaan hengenvetoon päässeensä työn alkuun melko hyvin. Hän oli päättänyt ryhtyä free lance –suunnittelijaksi ja saanut myytyä itsensä muutamalle mainostoimistolle. Hän suunnitteli pääasiassa kuvallisia logoja yrityksille, mutta oli laatinut myös pari festivaalijulistetta ja yhteen tapahtumaan kaiken oheismateriaalinkin lippalakkeihin painettavia kuvia myöten.
”Sen takia sanoin, kun teistä niin moni on multa kysellyt, ja mä en vielä talvella halunnu kertoo kaikkia näitä, jos ne ei oliskaan kantanu. Nyt mulla on tilauksia koko kesäks, viimenen deadline on syyskuun loppuun ja enempää mä en ota vastaan ihan heti ellei tu jotain tosi upeeta eteen. Ja nyt musa isolle, bileet jatkukoot! Naapureita on varotettu.”
Kymmenen aikaan illalla meno alkoi olla jo varsin vilkasta. Hanna hihitti sohvalla, ettei jaksaisi enää nousta ison mahansa kanssa syötyään aivan liikaa, Miika tanssi Sarin, Mian ja Hennan kanssa villiä diskotanssia, Anne keräili kertakäyttöastioita pöydiltä. Joonas seurasi Sallaa minne tämä menikin, eikä Salla pannut sitä lainkaan pahakseen. Muutama siideri oli saanut hänet unohtamaan oman tulevan muuttonsa aiheuttaman stressin, ja kun U2:n ”You’re so Cruel” –kappaleen alkaessa Joonas kiskoi hänet sohvalta tanssimaan, hän unohti Mikaelin ja Merjan vieraat ja antoi Joonaksen tanssittaa hänet makuuhuoneeseen.
”Puhelin soi, Merja, missä sä oot?” kuului Annen ääni musiikin yli.
”Tua se on ulkona Anttonin kans vetämässä sauhuja, vastaa sä vaan”, toimitti Mia.
Puhelu olikin Hannalle. Samuli oli tulossa raveista ja halusi poimia avokkinsa kyytiin. Hanna veti takin ylleen ja kiitti Merjaa kivoista kutsuista kulkiessaan tämän ohitse pihassa. Hetken kuluttua tutunnäköinen punainen Audi kaarsi pysäköintipaikalle. Hanna heilautti kättään ja löi oven kiinni.
”Tommonen äijä?” ihmetteli Anttoni Merjalle. ”Kyllä nuori uros parempi on”, hän jatkoi hiljaisella äänellä. He tuijottivat toisiaan tovin, ja ikkunasta heitä tarkkaileva Sari oli aivan varma, että kohta he suutelisivat. Anttonia alkoi kuitenkin ujostuttaa sen verran, että hän ehdotti seuraavan oluen avaamista, ettei jano pääsisi yllättämään. Merjaa nauratti ja jostain syystä myös ihan vähän harmitti.
”Merja, siinä sä oot, olisko sulla mulle paitaa lainata, kun toi Anne onnistu laskeen vettä lusikalle keittiössä ja kaikki roisku mun päälle?” huikkasi Mia heti Merjan nähdessään. Merja pyysi hänet mukaansa valitsemaan. Makuuhuoneen ovella he pysähtyivät. Salla ja Joonas kierivät pitkin Merjan sänkyä nauraen ja suudellen.
”Jahas, vai niin”, totesi Merja vinkeästi, ”älkää antako meidän häiritä. Haetaan vaan Mialle kuiva paita...”
Kun paita varsin nopeasti oli löytynyt, Salla ja Joonas istuivat sängyn reunalla vaatteitaan oikoen.
”Vähän riehuttiin”, selitti Joonas lähtiessään hakemaan lisää juotavaa. Salla hymyili villisti ja pyysi hiusharjaa lainaksi, ennen kuin seurasi Joonasta.
Merja jäi makuuhuoneeseen järjestämään peittoja. Koristetyynyt vielä paikalleen, matto suoraan. Olipa kiva nähdä Salla pitkästä aikaa noin iloisena, mietti Merja. Ella oli riuduttanut naista niin kauan. Karua, että kumpikin paloi halusta päästä toisen syliin, eikä hanketta kuitenkaan voinut toteuttaa. Joonas oli tervetullutta vaihtelua Sallan ankeaan arkeen. Olipa hyvä, että Joonaskin tuli kutsuttua mukaan. Ja Anttoni...
Merjan ajatus katkesi, kun joku asetti takaapäin kätensä hänen vyötäisilleen. Kenties...
”Mitäs mun varasisko haaveilee?” kuului Jonin ääni.
”Huh kun pelästyin, mä luulin et se oli... Mietin tota Sallaa ja sen juttuja ja sitä, että oli hyvä kun kutsuin Joonaksen mukaan.”
”Ja Anttonin”, virnisti Joni. Merja vilkaisi häntä kiukkuisena. Mitä tuokin muka tiesi?
”Kai sen ny ottallaanki näkee, älä katto noin murhaavasti! Tiensuun pojat tuntuu olevan ihan hyviä jätkiä.”
Merja repäisi itsensä irti ja suoristi peittoja vielä vähän. Hän tuhahti, mutta sitten häntä alkoi jo naurattaa. Joni taisi huomata paljon enemmän kuin ainakaan Salla suostui uskomaan. Merja kysyi kurillaan, sattuiko Joni tietämään missä Anttoni oli, ja tiesihän tämä. Nuorukainen istui polvillaan olohuoneessa ja tutki levyhyllyjä. Nähdessään Merjan hän viittoi tämän viereensä ja tahtoi tietää, mikä oli Merjan mielilevy. Merja mietti, selitti, että niitä on monta, veti hyllystä muutaman esimerkin, kurkotti Anttonin editse vielä kauemmas hyllyyn ja oli horjahtaa tämän syliin. Anttoni ehti ottaa hänestä kiinni, eikä sitten enää irrottanut otettaan, vaihtoi vain asentoa sen verran, että pystyi nojaamaan seinään, veti hänet paremmin syliinsä ja hipaisi ujosti huulillaan hänen kaulaansa. Muutamaan minuuttiin he eivät olisi huomanneet huoneessa olevia ihmisiä, vaikka toiset olisivat alkaneet soittaa trumpettia.
He havahtuivat muiden alkaessa puuhata lähtemistä viimeisellä bussilla kaupunkiin jatkoille. Anttoni kuiskasi Merjan korvaan jotakin, ja Merja nousi ottamaan vastaan kiitokset mukavista tupaantuliaisista. Salla hämmästyi. Aikoiko Merja jäädä kotiin? Merja, joka lähti aina jatkoille ja viipyi valomerkkiin saakka? Joonas nyhti Sallaa hihasta kohautellen kulmakarvojaan merkitsevästi. Pikkuveli kävi kuumana, heidän olisi parasta mennä, etteivät jäisi bussista ja joutuisi palaamaan. Salla naurahti ja lähti muiden mukaan. Hän pääsisi kuitenkin majoittamaan sekä Hennan että Joonaksen tyhjään kotitaloonsa, vanhemmat kun olivat lähteneet kylpylään ensimmäistä kertaa elämässään. Olivat kai tulossa vanhoiksi.
”Ne meni”, totesi Merja. Anttoni nousi hitaasti nurkasta. Hän näytti olevan hiukan hämillään.
”Täytyyks meidän siivota eka?” hän tiedusteli ja jatkoi epäröiden: ”Mun pitää käydä tua...”
Merja ei heti näyttänyt tajuavan, joten Anttoni katsoi parhaaksi selittää.
”Mä sanoin tua ulkona että nuori uros on parempi. On siitä joskus haittaaki. No siis mä... tota...”
Yhtäkkiä Merjalle valkeni.
”Taisin tajuta”, hän henkäisi. Anttoni vilkaisi häntä posket punaisina.
”Vähä oli herkässä”, poika mutisi.
Merjan korvissa humisi. Anttoni oli hauska, nuori, suloisesti ujo ja niin ihanan kiihkeä.
”Ei herkkyydestä mun mielestä mitään haittaa ole”, huokasi Merja saaden Anttonin posket punoittamaan entistä helakammin. Anttoni hiljensi parhaillaan soivan levyn äänenvoimakkuutta, nousi ja päätti olla käymättä pesulla. Hän lähti hitaasti kohti eteistä, josta pääsi sekä kylpyhuoneeseen että makuuhuoneeseen. Eteisessä hän kääntyi vain huomatakseen Merjan seuraavan hänen liikkeitään tiiviisti, odottava palo silmissään. Anttoni rohkaisi mielensä.
”Tule...”, hän kuiskasi Merjalle, ”tule...”
Makuuhuoneen ovi jäi raolleen.

Anttonin velipoika Joonas soitti Sallalle joka ilta juhlia seuranneella viikolla. Ensin Sallaa huvitti, mutta vähitellen häntä alkoi harmittaa. Hän oli muuttamassa takaisin Tampereelle kuun vaihteessa, hän pääsisi takaisin sinne, missä tunsi kotinsa olevan. Hän saisi taas hoitaa Vollea, hän pääsisi käymään raveissa. Ja näkisi Mikaelin. Se jollakin tavalla pelotti. Välttämänsä hirvikolarin jälkeen Mikael oli soittanut vain kerran, oli kuulemma juonut muutaman oluen ja ikävöinyt Sallaa.
Vaikka Joonas oli mukava ja hänen kanssaan oli hauskaa, Salla ei tuntenut häntä kohtaan erityistä vetoa. Salla piti Joonasta hyvänä kaverina, ja ehkä heidän välillään oli pieni kipinä, mutta intohimoa suhteessa ei ollut. Ei ainakaan hänen puoleltaan. Salla ei ollut aivan varma, oliko intohimon puute syy siihen, ettei hän halunnut edetä pitemmälle vai johtuiko kenties Mikaelista, ettei hän halunnut päästää tunteitaan valloilleen.
Tarpeeksi asiaa vatvottuaan Salla kutsui Joonaksen luokseen juttelemaan. Vakavasti, niin hän sanoi. Joonas tuli sovittuna aikana. Salla istutti hänet kahvipöytään ja he puhuivat pitkään. Salla kertoi alakerran mummelin tempauksesta, työpaikasta, kavereistaan Tampereella, Vollesta. Hän totesi varoen, ettei ollut riittävän varma heidän mahdollisen suhteensa kestävyydestä. Joonas nyökytteli, punehtui, hymyili, ja sanoi lopulta, ettei itsekään oikein tiennyt, halusiko vakavaa suhdetta vai jotain muuta.
Salla huokasi helpottuneena mutta samalla vähän surullisena. Joonas oli mutkaton ja lämmin ihminen. Tuntui pahalta joutua lähtemään nyt, kun olisi voinut katsella rauhassa, kehittyisikö tästä mitään syvempää. Muutto sotkisi kuviot, sen hän tiesi. Ei ollut järkeä yrittää rakentaa mitään vakavaa.
Hiljaisina he nousivat pöydästä. Joonas tahtoi halata Sallaa. Hän yritti näyttää reippaalta sanoessaan:
”Tule käymään täällä kuitenki. Mäkin käyn joskus Tampereella, ainaki jos toi Anttonin ja Merjan juttu jatkuu. Mutta kyllä mun tulee sua helvetisti ikävä!”


31. luku

Äiti koputti Sallan huoneen oveen jo kolmannen kerran tunnin kuluessa. Salla sulki hätäisesti päiväkirjansa ja työnsi sen tyynynsä alle. Oli hankalaa tottua taas siihen, että asui samassa talossa vanhempiensa kanssa. Onneksi tämä oli väliaikaista, hän muuttaisi heti, kun saisi kunnollisen asunnon keskustasta.
”Mitä nyt taas?” Salla huudahti.
”Sua kysytään puhelimessa. Joku mies, Laine tai mikä se nyt oli”, toimitti äiti.
Salla valahti hervottomaksi. Mikael. Sen täytyi olla Mikael. Mitä niin tärkeää oli sattunut, että mies uskalsi soittaa hänen vanhempiensa numeroon? Ja miksi mies yleensä edes soitti? He eivät olleet edes raveissa jutelleet paria sanaa lukuun ottamatta. Sydän pamppaillen Salla hiipi eteiseen. Voi, miksei heillä ollut useampia puhelimia? Miksei hän ollut ostanut omaa NMT-puhelinta? Eihän hän kaikkien kuullen voinut puhua Mikaelin kanssa. Salla nosti kuulokkeen kuin peläten sen räjähtävän. Hän yllättyi, miten rauhallisella äänellä sai sanotuksi nimensä.
”Mikael tässä, terve. Anteeks kun mä soitin sun kotiin näin, mä selitän sitten miks.
Mikael kyseli ensin kuulumisia ja jutteli niitä näitä. Hän pelkäsi kertoa asiaansa, häntä hermostutti. Lopulta Salla joutui kysymään, oliko miehellä oikeasti jotain asiaa, sillä isän olisi päästävä soittamaan. Mikael kokosi ensin puhelimen johdon kouraansa. Sitten hän kokosi itsensä ja esitti kysymyksen, joka sai Sallan posket hehkumaan ja kädet vapisemaan.
Typertyneenä Salla sulki puhelimen. Mitä ihmettä hän kertoisi kotiväelle? Salla syöksyi huoneeseensa valitsemaan sopivia vaatteita. Onneksi peilissä näkyivät aamulla hyvin pystytetty kampaus ja valmiiksi meikatut kasvot, joten niihin ei tuhraantuisi aikaa. Vaatteet ylle, käsilaukku esiin, oliko hänellä rahaa? Salla päätti käyttää pakenemistaktiikkaa. Juuri ennen kuin astui ulos ovesta hän huikkasi vanhemmilleen lähtevänsä nyt Mikael Laineen kanssa tämän autolla Poriin raveihin ja tulevansa takaisin joskus yöllä. Ihmetelkööt sitä, hän mietti. Mikaelin auto odotti kadulla portin ulkopuolella.
Joni, joka oli sattumalta Mian kanssa käymässä, avasi ikkunan kysyäkseen, oliko kuullut oikein, mutta ehti nähdä vain Sallan sulkevan syvän tummansinisen Opel Omegan oven perässään. Auto todellakin oli Ellan, Joni tunnisti. Hänen mieleensä pulpahti hämärä mielikuva siitä, että Kaitsu olisi edellisenä syksynä maininnut Sallan rakastuneen päättömästi. Joni pudisti päätään. Kuinkahan kauan tätä oli jatkunut? Sallan ravi-innostus alkoi hiljalleen valjeta hänelle. Eipä ihme, että Joonasta ei ollut Merjan juhlien jälkeen näkynyt Tampereella.
Muutaman kilometrin ajettuaan Mikael sammutti radion. Siihen mennessä kumpikaan ei ollut pystynyt hermostukseltaan puhumaan mitään. Mikael ei tiennyt, oliko Salla lähtenyt mukaan vain, koska halusi raveihin, eikä Salla käsittänyt, miksi Mikael yhtäkkiä rohkeni soittaa heille, pyytää hänet kyytiin ja viedä Poriin, jonka pienellä tallialueella ei voinut pysäköidä nurkan taakse, suojaan muiden silmiltä.
”Salla”, henkäisi mies ja vilkaisi naista vieressään. Kasvojen kumma ilme pyöräytti Sallan vatsan jännityksestä sekaisin. Mikaelin katseessa oli jotakin maagista, lähes pelottavaa.
”Muistakko kun kävin maaliskuussa sun luona? Sä sanoit sillon, että tiedät että mä meen takasin. Mä en menny. Mä oon asunu Tammelassa siitä lähtien ja yrittäny tulla ehjäks”, aloitti Mikael. Hän nielaisi kuuluvasti, ennen kuin jatkoi:
”Mä olen tehnyt päätöksen. Anna mun ensin kertoo kaikki. Sitten saat vastata, otatko vai jätätkö.”
Salla nyökkäsi typertyneenä. Mies aikoi selvästi työntää ison vaihteen päälle.
”Sä tiedät mitä mun ja Marin suhteelle kuulu maaliskuussa. Se on vaan pahentunu, ja mä en oikeesti tahdo jaksaa enää mitään. Jos otan etäisyyttä, mä pystyn tekeen työni. Siinä se. Mä en pystyis enää asuun kotona. Samaa paskaa tulee koko ajan.”
Mikael naurahti vaivautuneesti ja vilkaisi jälleen Sallaa. Tämä kuunteli posket punoittaen, puri huultaan ja tuijotti Mikaelia sekavin tuntein. Seuraavaksi mies pudotti pommin:
”Me aiotaan oikeesti erota. Homma on jo vireillä. Asumusero tulee virallisesti voimaan kunhan päästään allekirjottaan paperit. Aika paljon sälää pitää ottaa huomioon, ja mä joudun maksaan isot rahat. Mä muutan kirjat pysyvästi Tampereelle. Mari jää lasten ja eläinten kanssa Pirkkalaan.”
Mikael piti tauon miettiäkseen, miten ilmoittaisi asian, joka varmasti hätkähdyttäisi Sallaa.
”Salla, mä oon kohta vapaa mies. Jos tämmönen ukko vielä kiinnostaa, niin... Salla, mä haluun, että sä muutat mun ahtaaseen asuntoon mun kanssa, etkä lähde ikinä pois.”
Sallaa huimasi. Hän katsoi hätäisesti ylöspäin, hautasi sitten kasvonsa käsiinsä ja itki. Mikael pysäytti Omegan pientareelle ja kääntyi häkeltyneenä halaamaan naista.
”Mikä sun tuli? Salla hei, mitä ny?”
Mikael pelkäsi, hän pelkäsi kuollakseen, ettei Salla halunnut enää tulla. Häntä pelotti myös, miten suhtautuisi kieltävään vastaukseen. Mikael hukutti kasvonsa Sallan hiuksiin ja koetti kuvitella, miten pystyisi hillitsemään pettymyksen aiheuttaman raivon, joka taas estäisi kiukun kyyneleet. Ikään kuin sillä olisi ollut merkitystä, olihan Salla nähnyt hänet pahemmassakin jamassa. Äkkiä Salla pyristeli irti, katsoi miestä vakavana, silmät punaisina, ripsivärit poskilla mustina juovina. Mikael puri hampaansa yhteen. Häntä alkoi jo kaduttaa, että oli ottanut riskin ja kertonut aikeistaan varmistumatta etukäteen Sallan tunteista. Salla näki, miten toinen pelkäsi. Hän kuiskasi hyvin hiljaa:
”Mä tulen.”
Miehen kasvoille suli helpottunut hymy. He takertuivat toisiinsa uudelleen, suutelivat kiihkeämmin kuin koskaan, kädet etsivät paljasta ihoa vaatteiden alta. Salla itki yhä, eikä huomannut, että Mikaelinkin silmät kiilsivät.
Mikael niisti, ennen kuin käynnisti auton ja hurautti takaisin suoralle Porintielle. Salla ei kiinnittänyt siihen huomiota, vaan korjaili epätoivoisesti meikkiään. Hän kiitti mielessään jäljellä olevaa kolmen vartin ajomatkaa.
”Olis pitänyt ottaa puuteri mukaan ja vähän muutakin”, hän naurahti.
Mikael naputteli ohjauspyörää radiosta soivan kappaleen tahdissa. Hänellä oli levoton olo. Niin paljon oli vielä tehtävä, ennen kuin he saisivat toisensa oikeasti. Saattaisi mennä joulukuulle asti, ennen kuin ero olisi selvä. Mikael ei olisi halunnut odottaa niin pitkään. Olivathan he odottaneet jo lähes kaksi vuotta!
”Salla, anteeks, jos mä vaikutan oudolta”, sanoi mies äkkiä. ”Me on odotettu niin kauan, ja nyt kun kaikki näyttää sujuvan, mua pelottaa, että jotain tapahtuu. Että sä sittenkin lähdet jonkun muun matkaan, tai että meillä kotiväki keksii jotain...”
Salla pudisti päätään. Hän ei ainakaan lähtisi, se oli varmaa. Mikaelin vaimoa hän ei tuntenut, mutta hän yritti rauhoittaa miestä.
”Älä mieti etukäteen, nautitaan tästä. Onhan se niin, ettei huomisesta tiedä, mutta jos aina pelkää pahinta, ei ikinä saa mitään.”
Sallaa hymyilytti. Tässä hän, ikuinen pessimisti rohkaisi toista elämään tavalla, joka oli itselle vieras. Mitähän heidän suhteestaan tulisi?

Porin ravirata kylpi ilta-auringossa. Salla yritti nousta Mikaelin autosta kuin se olisi jokapäiväistä. Hämmästyneitä ilmeitä näkyi tallialueella parveilevien hevosenhoitajien ja ohjastajien kasvoilla. Mikael viittasi Sallan luokseen ja kysyi, saisiko tämä aikansa kulumaan hänen työurakkansa ajan. Salla nauroi vastaukseksi, mutta hiljeni samassa, kun Mikael kaappasi hänet syliinsä ja suuteli kaikkien nähden.
”Siinä niille miettimisen aihetta”, mies sanoi niin hiljaa, että sen kuuli vain Salla, joka jäi seisomaan auton viereen yhtä häkeltyneenä kuin tapauksen nähneet ihmiset. Salla seurasi Mikaelin menoa ja ehti nähdä Alavillamon Sakun riemukkaan ilmeen ja kuulla tämän sanat:
”Asiaa, Ella! Nyt sullon pullat hyvin uunissa.”
Yhtaikaa onnellisena ja hämmentyneenä Salla heilautti miehille kättään, kääntyi ja käveli pois tallialueelta etusuoran tuntumaan. Hän istahti penkille aurinkoiseen paikkaan ja seurasi miltei koko ravit liikkumatta minnekään.
Viimeisten lähtöjen tietämissä ilma alkoi hiljalleen viiletä. Aurinko ei ollut vielä laskenut, olihan kesäkuun alku. Salla nousi penkiltä, siirtyi verkkaan tallialuetta kohti. Tallikahvion nurkalla hän kuuli tutun äänen:
”Ai, että Ellan matkaan lähdit, mutta mä en kelvannu. Ukkomiehiäkös sitä vaan kalastellaan?”
Siinä Samuli Markkanen taas oli, tyhjästä ilmestyneenä, irstas ilme kasvoillaan. Tietäisipä Hanna, mitä hänen tulevan lapsensa isä päästeli suustaan! Salla tuhahti, eikä vaivautunut vastaamaan. Hän poikkesi tallikahvion WC:ssä rauhoittumassa, kuunteli käytävän ääniä ja lähti ulos vasta kun kuuli Mikaelin äänen. Samuli tulisi vielä hämmästymään, hän ajatteli itsekseen.

”Nyt ajetaan suoraan kotiin”, ilmoitti Mikael heidän kaartaessaan tallialueelta maantielle. Salla oli edelleen pökerryksissä tapahtumien saamasta käänteestä. Hän seurasi Mikaelin käsiä, jotka näyttivät hyväilevän ohjauspyörää kuin naista. Peltomaisemat ja metsätaipaleet vilistivät ohitse valoisassa kesäkuun illassa. Ei oikeastaan ollut vielä edes hämärää. Mikael vilkaisi Sallaa. Hän tunsi olonsa levollisemmaksi kuin vuosiin. Salla katsahti Mikaeliin ja kohtasi miehen kiinteän katseen. Hän ei tahtonut vielä uskoa iltapäivällä puhuttua todeksi.
”Mullei ole mitään yöpymisvehkeitä”, hän huomasi. Mikaelia nauratti.
”Ajetaan jonkin huoltiksen tai kioskin kautta, niiltä saa hammasharjoja. Et kai sä yheks yöks mitään tarvi. Sitte voit vähitellen muuttaa tavaroitas mun luo.”
Salla nyökkäsi. Kaipa hän yhtenä iltana voisi pestä meikit vedellä ja saippualla. Epäuskoinen ilon tunne kupli hänen sisällään ja pyrki onnelliseksi hymyksi huulille. Mikael painoi radion soimaan ja vilkaisi jälleen viereensä. Uskomatonta, että Salla istui siinä, että haaveista saattaisi sittenkin tulla totta. Mikael laski kätensä Sallan farkkujen verhoamalle jalalle. Salla säteili, hän tunsi pakahtuvansa onnesta. Hän seurasi Mikaelin ajamista, silmien liikkeitä, harvoja ohituksia rauhallisella, suoralla tiellä.
Mikael havaitsi heidän saavuttavan hevoskuljetusautoa. Hänen ei tarvinnut kiihdyttää vauhtia, Porintie oli niin suora, että hitaammasta liikenteestä pääsi ohitse miltei missä vain. Mikähän hevonen siinä meni, hän aprikoi, olisiko jokin tuttu, vaikka oma ajokki samalta illalta? Sivusilmällä hän näki jotain tummaa vilahtavan tien pientareella.
Paniikkijarrutus, tukahtunut huuto, väistöliike, tumma ruho lähestyy kuin hidastetussa filmissä, se on suoraan edessä, se tulee suoraan päälle, tömähdys puskuriin, korvia repivä rysähdys ja luonnoton hiljaisuus.

Vähitellen Salla tajuaa olevansa hengissä. Kädet eivät tottele, jalkoja ei tunnu. Aavistus kivistyksestä kasvaa säryksi. Toinen jalka on jumissa, noin, irtoaa se sentään. Tuulilasista ei näe läpi, hirven ruho lepää puoliksi sillä, puoliksi konepellillä. Käsissä on verta, nyt ne toimivat. Salla nousee Mikaelin päältä, hiukset ovat liimautuneet miehen käsivarteen, raskaina, veren tahrimina, mikä paikka rikki? Avain pois virtalukosta, akun latausvalo jää palamaan. Heikottaa, pelottaa. Ambulanssi, poliisi, paloauto, Mikael ei liiku, herrajumala, onko mies kuollut? Vapiseva käsi etsiytyy kaulalle, pulssia ei löydy, löytyypä, ei hän tiedä... Sallaa huimaa, silmissä mustenee. Ääniä kuuluu, outoa puhetta, sanat sotkeutuvat.
”Hirvi”, putoaa Sallan huulilta. Enempää hän ei muista.


32. luku

Aamulehti 5.6.1993:
”Menestyvä ravivalmentaja loukkaantui eilen hirvikolarissa Porintiellä. Sää oli hyvä, liikenne vähäistä. Kyydissä ollut nainen sai lieviä vammoja, autoa kuljettanut ravivalmentaja on sairaalahoidossa. Hänen tilansa on vakaa.”

Ilta-Sanomat 5.6.1993:
”Raju hirvikolari Porintiellä, ravimies Ella alias Mikael Laine oli useita tunteja tajuttomana. Kyydissä ollut tuntematon nuori nainen pääsi ruhjeiden paikkauksen jälkeen kotiin.”

Hevosurheilu 9.6.1993:
”Mikael Laine ajoi yhteen hirven kanssa rauhallisella Porintiellä viime perjantaina. Pahannäköisestä jäljestä huolimatta Ella toipunee lääkäreiden mukaan työkuntoon kolmessa kuukaudessa. Aivotärähdyksestä johtunut muutaman tunnin tajuttomuus ei aiheuttanut vaurioita, mutta oikea käsi murtui paristakin kohdasta.”

Salla tuijotti lehdistä leikkaamiaan pikku-uutisia niitä näkemättä. Hän oli itkenyt kuutena päivänä yhteensä enemmän kuin kai koko ikänään. Merja istui hänen pöytänsä ääressä ja mietti. Vasta juuri äsken Salla oli pystynyt kertomaan hänelle, mitä kaikkea tuona perjantaina oli tapahtunut. Mikael oli luvannut Sallalle sen, mitä tämä oli eniten toivonut. Onnea oli kestänyt vajaan neljännesvuorokauden.
”Mä en voi mennä sinne sairaalaankaan kun se Mari on koko ajan siellä. Tietenki on. Sunnuntaina kävin, kyttäsin että se oli menny, istuin siinä Mikaelin sängyn vieressä ja itkettiin molemmat. Sillä oli kauheet kipulääkkeet, sen päätä särki ihan tajuttomasti. Se oli ihan sekava, se hoki vaan mulle, ettei se haluu mennä kotiin, että mä en saa lähtee... Se soitti mulle eilen, se pääsee huomenna kotiin. Ne päänsäryt on vähentyny, mutta ei ne vielä o kokonaan kadonnu. Kipsin saa kuuden viikon päästä pois, kolmen kuukauden päästä saa ajaa jos kaikki menee hyvin, eli ruumis paranee, mut mieli ei kai koskaan. Se haluais mennä Tammelaan, mutta Mari, se saatanan ämmä on tehny täyskäännöksen, keskeyttäny eropaperien käsittelyn ja haluu muka yrittää. Pitäis kai uskoa, että se tajus vasta nyt että se olis voinu oikeesti menettää Mikaelin. Oikeesti mä oon varma että se tekee tän piruuttaan. Se näki mut siä sairaalassa kun mä olin perjantaina lähdössä kotiin, ja se katto tosi murhaavasti. Se ei varmana haluu erota ettei vaan meidän suhde pääse kehittyyn. Mikael sano puhelimessa Marin sanoneen, että se vasta ny tajus miten paljon se välittää! Paskat se mitään välittää muusta ku Mikaelin statuksesta ja sen rahoista. Mä en tajuu mitä mä voin nyt tehdä. En voi enää mennä raveihin, ne kaikki kattoo ja tietää kun siä Porissa ne näki kaiken. Mut on mitätöity. Mä en vaan voi mennä sinne enää koskaan.”
Salla itki taas.
”Ihan käsittämätöntä että siihen tuli tommonen käänne. Ihme soutamista ja huopaamista! Tosi kusipää muija jos se pelkästään ilkeyttään tän tekis”, puuskahti Merja. ”Mut toisaalta, kai se on niin, että tommonen onnettomuus tuo esiin semmosiaki tunteita joitten on luullu jo kuolleen. Mari varmaan huomas, että se välittää Mikaelista sittenki enemmän ku se kuvitteli, ja sit sillä on joku moraalinen velvollisuus huolehtia toisen asioista. Ellahan ei ny pääse ees ajamaan autoo hetkeen, vaikka käden takia se kai vois ku sillä on automaatti. Niinhän sä sanoit.”
Salla nyökkäsi. Aivotärähdys oli aiheuttanut jatkuvan säryn lisäksi rajuja migreenikohtauksia, jotka ainakin vielä olivat niin voimakkaita ja yllättäviä, että Mikaelin ei olisi turvallista ajaa, ennen kuin ne lievenisivät. Lääkäreiden mukaan lopputulosta ei pystynyt ennustamaan, jotkut vain paranivat joko osittain tai kokonaan ja joillekin vaiva jäi loppuiäksi.
”Mutta ihan varmana vaan mua kiusatakseen se haluaa miehensä takas. Se pitää kii kynsin ja hampain nyt kun se sai todisteita siitä että meidän välillä on jotain. Mulla ei ole siinä paljon sanomista, se pystyy pitään Mikaelin jos se haluaa. Onhan ne lapsetkin ja se kotitalli. Musta tuntuu että mä en jaksa elää yhtään enää.”
Merja istahti Sallan viereen. Ystävä oli niin hauras ja epätoivoinen, että ainoa, mikä saattoi edes hiukan auttaa, oli lämmin halaus. Muuta Merja ei osannut tehdä.

Mari tuntui olevan koko ajan läsnä. Vaimon tyyli oli täysin muuttunut, tämä jutteli Mikaelille asioistaan, huolehti, että miehellä oli hyvä olla, muisti kysyä vointia, hoiti kipsattua kättä, toi särkylääkkeitä ja varmisti tavan takaa, ettei vain ollut unohtanut mitään. Mari oli hereillä, kun Mikael lähes joka yö havahtui painajaisistaan hiestä märkänä. Unet olivat erilaisia, mutta ne päättyivät aina samaan kuvaan Sallan hiuksista, jotka hulmusivat miehen kasvoilla ja muuttuivat yhtäkkiä verisiksi.
Mari ei koskaan paljastanut heräävänsä Mikaelin huutoon. Hän yritti olla välittämättä sanoista, jotka kaikuivat heidän talossaan yö yön jälkeen: ”Salla, Sallaaa, älä jätä, tule takaisin...” Mari oli järkyttynyt kolarista sen verran, että oli päättänyt yrittää paikata heidän liitossaan sen minkä vielä pystyi. Sen lisäksi hän halusi varmistaa, että Mikael ja Salla eivät enää kohtaisi. Hän ei halunnut menettää miestään ainakaan Sallalle, se oli takuuvarmaa. Jos he joskus eroaisivat, syynä olisi se, että hän haluaisi lähteä, ei Mikael. Aluksi Mari oli joutunut pakottamaan itsensä ystävälliseksi, mutta hänen omaksi yllätyksekseen lempeän olemuksen loihtiminen tuntui koko ajan helpommalta. Tilannetta ei ainakaan huonontanut se, että Mikaelkin tuntui pitävän hänen uudesta tyylistään, ja kaiken kukkuraksi lapset olivat vähitellen lakanneet kiukuttelemasta pikkuasioista.
”Ehkä tämä vielä kannattaa”, huokasi Mari ääneen.
”Mikä niin?” uteli Mikael, joka oli ilmestynyt Marin taakse tämän huomaamatta.
”Ei mikään”, pelästyi Mari. ”Tai siis tää meidän liitto. Se, että me yritetään vielä.”

Viisi viikkoa onnettomuuden jälkeen Mikael ei enää joka hetki miettinyt Sallaa. Hän oli alkanut sopeutua ajatukseen asua Pirkkalan kodissa yhdessä perheensä kanssa. Jotenkin se tuntui helpottavalta. Ero, kaikki sen mukanaan tuomat ongelmat lasten tapaamisista ja omaisuuden jakamisesta lähtien olisivat aiheuttaneet ylen paljon vaivaa ja järjestelyitä. Tunteet vain tekivät kiusaa. Ajoittain ne repivät häntä niin että hänen oli lähdettävä metsään rauhoittumaan. Sitä, miten Salla kesti tilanteen, hän ei voinut vielä edes ajatella. He olivat jutelleet muutaman kerran puhelimessa, mutta tapaamaan he eivät olleet päässeet. Ehkä niin oli parempikin, mietti Mikael, sillä heidän kohtaamisensa olivat aina niin täynnä kiihkoa, että ainakin hän itse tiesi olevansa aseeton sen edessä.
Mikael olisi kuitenkin halunnut kertoa Sallalle, miksi hänen oli aikomuksistaan huolimatta yritettävä rakentaa vanha liittonsa kuntoon vielä tämän kerran. Hän ei vain tiennyt, miten pystyisi tekemään sen. Hän ei liioin ollut varma, haluaisiko Salla kuulla selityksiä. Sen vuoksi hän lykkäsi asiaa tulevaisuuteen, siihen, kun pystyisi taas itse ajamaan, siihen, kun he voisivat helposti tavata jossakin, ehkä siihen, kun sairausloma loppuisi.
”...ollut ihan kunnossa aamulla, ihmeen huono olo, siks mä en sitte lähteny.”
Mikael tajusi istuvansa omassa keittiössään. Mari puhui jonkun kanssa puhelimessa.
”Kai se jotain stressiä, ei ihme tässä tilanteessa. Joo, huomenna sitte. Moidå.”
Mari istahti Mikaelia vastapäätä, katsoi tätä uteliaana, kuin miettien, mitä tämän päässä liikkui. Mikael silmäili Marin kasvoja, vaaleansinistä pikkuruutuista paitapuseroa, jonka pari ylintä nappia oli auki. Vaimo näytti onnelliselta. Itse asiassa nainen säteili. Mikael suoristi ryhtinsä huomaamattaan. Tämmöiseen Mariin hän oli aikanaan ihastunut. Iloiseen, säteilevään, kauniisti hymyilevään naiseen, jonka aurinkoisuus oli vähitellen hukkunut arkeen ja jonka ajatukset olivat jääneet hänelle vieraiksi. Mikael ajatteli tehneensä oikean ratkaisun alistuessaan Marin vaatimukseen yrittää vielä kerran, siitäkin huolimatta, että tiesi kaipaavansa Sallaa aina. Hyvinä aikoina kaipuu olisi hallittavissa, mutta huonoina hetkinä sietämätöntä, raastavaa.
”Näytät kauniilta. Minne sä huomenna meet?”
”Ilonan kanssa kävelylle. Otakko kohta kahvia?”
Mari pyörähti touhuamaan, ja tovin kuluttua pöydässä oli kaksi höyryävää kuppia ja muutama keksi.
”Mulla olis kerrottavaa sulle, Mikael. Oli hyvä että päätit jäädä tänne.”
Mikael kohautti kysyvästi kulmakarvojaan. Mari kuulosti arvoitukselliselta. Hunajainen hymy säesti lyhyttä, kaiken muuttavaa lausetta:
”Mä ootan lasta.”

Salla sulki puhelimen. Mari oli todella päättänyt varmistaa, että Mikael pysyisi hänen luonaan. Hetkeen Salla ei osannut tehdä mitään. Sitten hän näppäili Merjan numeron, sanoi Mikaelin yllättäen soittaneen ja yrittäneen selittää, miksi oli päättänyt jäädä Pirkkalaan. Sen jälkeen mies oli kertonut uutisia vaimostaan.
”Se oottaa lasta”, tokaisi Salla.
Merjan silmät revähtivät lautasiksi.
”Ellalle vai? En ikinä usko. En, vaikka kauloja katkaistaisiin.”
”Älä sitte, mutta mua et saa vakuuttuneeks. Et sä siitä sen enempää voi tietää. Mä en enää haluu tämmöstä paskaa naamalle. Keksin jotain. Mikael ei ole mua varten.”
Salla löi kuulokkeen paikalleen niin että kilisi.