41. luku

Salla oli ajanut pakettiauton ja hevoskuljetuskärryn yhdistelmää muutaman kerran vuosia sitten. Ajokortti oikeutti yhdistelmän ajamiseen, mutta oudokseltaan tuntui aika karulta liukua hitaasti pihasta maantielle ja edelleen pitkin pikkuteitä kohti Teivoa. Kaiken lisäksi Hellua oli ollut melkein mahdoton saada kärryyn. Vasenta olkaa särki edelleen, toivottavasti mitään ei ollut varsinaisesti mennyt rikki. Raviradalle päästyään Salla huokasi helpotuksesta. Mikael oli luvannut auttaa häntä tästä eteenpäin.

Hevosten kanssa oli yleensä rentouttavaa puuhailla, ajatukset eivät tavallisesti jääneet kiertämään kehää. Nyt Salla ei kuitenkaan päässyt eroon viikonlopun tapahtumista. Joonas oli lähtenyt heti lauantaiaamuna ja ajanut ilmeisesti suoraan Raumalle rauhoittumaan. Pahimman suuttumuksen kaikottua hän oli soittanut Sallalle. He olivat jutelleet pitkään ja vakavasti. Joonas oli todennut pystyvänsä kaiketi ajan myötä sopeutumaan siihen, että Salla ei kaikilta osin vastannut hänen toiveitaan.

”Ei kai semmosta naista olekaan, joka olis täydellinen. Sussa on niin paljon semmosta, mistä tykkään. Semmosta tuttua ja mukavaa.”

”Tuttua ja mukavaa... tuttua ja mukavaa...” Sanat jäivät kaikumaan Sallan korvissa kuin ne olisivat todellisuudessa soineet tyhjässä huoneessa. Kalvava tyhjyyden tunne oli yhtäkkiä paisumassa ahdistukseksi. Sallan mieleen pulpahtivat Merjan sanat: ”Sun elämästä puuttuu syke, kipinä, yllätyksellisyys. Sä tiedät tasan tarkkaan, mitä tapahtuu huomenna, ens viikolla, ens kesänä, ens vuonna. Pitemmän päälle se käy tylsäksi.”

Salla piilotti kasvonsa käsiinsä tajutessaan, että Merja oli ollut oikeassa. Puolen vuoden aikana hänen ja Joonaksen suhde oli vähitellen muuttunut mukavuushakuiseksi ja helpoksi — ja tylsäksi. Itse asiassa se oli tainnut olla sitä ensimmäisten kolmen kuukauden jälkeen, mutta nyt sen oli vasta tajunnut.

Salla huokasi raskaasti. Hän piti Joonaksesta. Mies oli luotettava, tunnollinen, huomaavainen. Tämä huolehti tavarat pois näkösältä, siivosi ja järjesti oma-aloitteisesti, laittoi ruokaa, kävi kaupassa. Joonas ei riehunut, ei mennyt liiallisuuksiin. Joonas hillitsi itsensä tilanteessa kuin tilanteessa, hermostui vasta kun joutui umpikujaan. Senkin jälkeen hän tajusi loukanneensa, pyyteli anteeksi ja paransi tapansa. Joonas oli esimerkillinen, kaikkien anoppien unelmavävy, tasainen, kunnollinen mies. Liian kunnollinen.

Salla oli kuvitellut olevansa tyytyväinen, kunnes jokin oli herättänyt hänet. Ensin hän oli huomannut ärtyvänsä pienistä yksityiskohdista, sitten Merja oli varoittanut urautumisesta ja Salla oli erehtynyt pitämään juhlien järjestämistä riittävänä lääkkeenä. Meren rannalla hänet oli kuitenkin vallannut yllättävä tyhjyyden tunne. Omissa kihlajaisissaan!

”Hei, mitä sä mietit?” kuului äkkiä Sallan korvan juuresta. Mikael oli hiitannut Vollen, nyt olisi Hellun vuoro, eikä Salla ollut valmistanut tammaa. Anteeksi pyydellen hän alkoi touhuta Hellua valjaisiin. Mikael katseli hänen hermostunutta puuhailuaan. Hihnat eivät solahtaneet solkiin ensi yrittämällä, pintelit sotkeutuivat keriksi.

”Sulla taitaa olla aika rankkaa, annas mun tehä tää nyt”, kuului myötätunnontäyteinen lausahdus. Mikael työnsi naisen hellästi sivuun ja hoiti työn itse. Salla värähti. Mikaelin kosketus poltti, niin että hänen oli keskityttävä pitämään hengitys tasaisena.

”No nyt on valmista, mennään, Hellu.”

Mikaelin ääni oli oudon käheä. Kärryille noustessaan hän yhytti Sallan silmät katseellaan, joka sai kytevän hiilloksen syttymään henkeäsalpaavaksi roihuksi.

Hellu oli paremmassa kunnossa kuin koskaan, Mikael oli kellottanut sille 500 metriä aikaan 24,7.

”Kuningatarainesta”, tokaisi mies riisuessaan tammaa valjaista. ”Mitäs tän suunnitelmiin kuuluukaan?”

Salla ei osannut vastata. Hän ei voinut katsoa Mikaelia silmiin, hän ei halunnut miehen huomaavan, miten suunnattomasti hän kaipasi. Hän ei tahtonut aiheuttaa enää enempää hämmennystä, ei itselleen, ei Joonakselle, ei Mikaelille. Silti hän halusi Mikaelia, janosi tämän kosketusta, oli pakahtua pelkästä hätäisestä katseesta.

Mikael ei onneksi tullut enää aivan lähelle. Hän vaistosi tilanteen räjähdysalttiuden ja tiesi, että heidän välillään oleva magneettinen vetovoima oli pidettävä kurissa. Hiljaisuuden vallitessa hän auttoi Sallaa laittamaan hevoset kuljetuskuntoon, ja vasta naisen kiivettyä autoon hän sanoi, että tulisi tiistaina kuten Tapion vihkossa luki. Salla nyökkäsi, heilautti kättään ja ajoi pois. Rinnassa poltteli vielä pitkään sen jälkeen.

”Hyvä että oot saanu renkipojan mulle. Viikon päästäkö se...”

Tapion oli tasattava hengitystään. Hän oli yhä melko heikossa kunnossa, ja sairaalassaoloaika oli venynyt jo kahteen viikkoon. Kävelemään pystyi, mutta jo vessakäynti vaati puolen tunnin levon. Salla nyökkäsi.

”Se kävi jo perjantaina, katottiin paikat. Mä kävin Hämeenlinnassa viikonloppuna ja sieltä oon tulossa. Meen kattomaan hevosia kunhan tästä lähden. Piti välillä käydä Joonasta kattomassa.”

Sallan teki mieli kertoa, mitä hänelle oikeasti kuului, mutta hän aavisti, ettei setä olisi jaksanut kuunnella.

”Olekkos sää sitä... Laineen poikaa tavannu?”

Salla nyökkäsi jälleen. Pakkohan sitä, kun tämä kävi tekemässä heille töitä ja vieläpä korvausta vastaan.

”Sillä ei ole ollu helppoo. Sää oot Salla hyvä ihmine, pirä hualta siitä miähestä. Meehän ny, mää alan levätä. Tulekko huamenisa?”

Salla nyökkäsi, halasi setää, veti takin ylleen ja lähti Salmiin sedän autolla, jolla ajeli jo tottuneesti.

Tilalla kaikki oli kunnossa. Sallan hämmästykseksi apumies, Tervolan Pete oli paikalla. Mies tervehti, kyseli Tapion vointia ja kertoi sen jälkeen Sallalle, mitä oli viikonlopun aikana tehnyt.

”Sä taidatkin olla löytö”, virnisti Salla saaden Peten punastumaan.

”Mä teen mitä on pyydetty, ja tää on niin hyvä diili ja rautanen paikka, hyvin pidetty, et tätä tekee mielellään”, mies vastasi. ”Tuunksmä siis seuraavan kerran ens maanantaina?”

Salla myönsi, kertasi vielä viikko-ohjelman ja kysyi kuin ohimennen, että olihan Petellä varmasti kokemusta hevoskuljetuksista. Petellä oli rekkakortti, joten asia oli sillä kuitattu. Hyvän miehen oli naapuri löytänyt, sitä ei käynyt kieltäminen. Salla vilkutti hyvästiksi, vei laukun sisään ja ryhtyi töihin.

Kierros radalla, sitten toinen. Niiden myötä Salla uppoutui viikonlopun tapahtumiin. Hän oli viettänyt vajaat pari vuorokautta Hämeenlinnassa Joonaksen kanssa. Heillä molemmilla oli ollut haikea olo, ja yllättäen siitä oli puhuttu. Joonas oli aloittanut kertomalla, että hänelle oli soitettu Raumalta samaisesta paperitehtaasta, jossa oli aikaisemmin työskennellyt ja tarjottu hyvää työpaikkaa. Hän oli vastannut myöntävästi ja aloittaisi työt heti vuodenvaihteessa. Opetustyön hän oli saanut järjestettyä siten, että itse oppitunnit loppuisivat jo marraskuun puolivälissä ja että niiden loppu sujuisi etäopetuksena. Silloin hän muuttaisi Raumalle. Salla oli kuunnellut vaitonaisena, kysynyt viimein vain, saisiko hän tulla viikon kuluttua takaisin opintojaan jatkamaan, että olisiko hän tiellä.

Joonas oli häkeltynyt sanattomaksi. Lopulta hän oli miltei kuiskannut, että hänestä tuntui tyhjältä. Hän ei tiennyt, mistä tunne oli ilmestynyt, eikä tiennyt, miksi se kiusasi aina hänen ajatellessaan Sallaa ja heidän suhdettaan.

Salla oli kertonut tuntevansa samoin, ja sen sanottuaan hän oli yhtäkkiä tajunnut, mistä se johtui.

”Tää on ihan banaalia, Joonas. Meistä tuntuu tyhjältä, koska me halutaan eri asioita. Sä toivot tasaista, ennakoitavissa olevaa, hillittyä ja hallittua seesteistä suhdetta. Mä toivon ja kaipaan yllätyksellisyyttä, intohimoa, suuria tunteita.”

Joonas oli huokaissut syvään ja jatkanut:

”Ja mä ahdistun, jos tulee liikaa yllätyksiä, väsyn, jos kiihkeet tunteet jatkuu pitkään. Ja sä riudut, jos tunteet muuttuu mukavaksi yhdessäoloksi ilman häkellyttävää himoa.”

Salla oli katsonut Joonaksen vettyviä silmiä, purrut alahuulensa miltei rikki yrittäessään pysyä tyynenä ja todennut:

”Tää ei tarkota että me oltais finito, meidän pitää vaan miettiä tarkkaan, mitä me halutaan ja mistä sen voi saada.”

Siihen Salla halusi uskoa.