Aamulehti
5.6.1993:
”Menestyvä
ravivalmentaja loukkaantui eilen hirvikolarissa Porintiellä. Sää oli hyvä,
liikenne vähäistä. Kyydissä ollut nainen sai lieviä vammoja, autoa kuljettanut
ravivalmentaja on sairaalahoidossa. Hänen tilansa on vakaa.”
Ilta-Sanomat
5.6.1993:
”Raju
hirvikolari Porintiellä, ravimies Ella alias Mikael Laine oli useita tunteja
tajuttomana. Kyydissä ollut tuntematon nuori nainen pääsi ruhjeiden paikkauksen
jälkeen kotiin.”
Hevosurheilu
9.6.1993:
”Mikael Laine
ajoi yhteen hirven kanssa rauhallisella Porintiellä viime perjantaina.
Pahannäköisestä jäljestä huolimatta Ella toipunee lääkäreiden mukaan työkuntoon
kolmessa kuukaudessa. Aivotärähdyksestä johtunut muutaman tunnin tajuttomuus ei
aiheuttanut vaurioita, mutta oikea käsi murtui paristakin kohdasta.”
Salla tuijotti
lehdistä leikkaamiaan pikku-uutisia niitä näkemättä. Hän oli itkenyt kuutena
päivänä yhteensä enemmän kuin kai koko ikänään. Merja istui hänen pöytänsä
ääressä ja mietti. Vasta juuri äsken Salla oli pystynyt kertomaan hänelle, mitä
kaikkea tuona perjantaina oli tapahtunut. Mikael oli luvannut Sallalle sen,
mitä tämä oli eniten toivonut. Onnea oli kestänyt vajaan neljännesvuorokauden.
”Mä en voi
mennä sinne sairaalaankaan kun se Mari on koko ajan siellä. Tietenki on.
Sunnuntaina kävin, kyttäsin että se oli menny, istuin siinä Mikaelin sängyn
vieressä ja itkettiin molemmat. Sillä oli kauheet kipulääkkeet, sen päätä särki
ihan tajuttomasti. Se oli ihan sekava, se hoki vaan mulle, ettei se haluu mennä
kotiin, että mä en saa lähtee... Se soitti mulle eilen, se pääsee huomenna
kotiin. Ne päänsäryt on vähentyny, mutta ei ne vielä o kokonaan kadonnu. Kipsin
saa kuuden viikon päästä pois, kolmen kuukauden päästä saa ajaa jos kaikki
menee hyvin, eli ruumis paranee, mut mieli ei kai koskaan. Se haluais mennä
Tammelaan, mutta Mari, se saatanan ämmä on tehny täyskäännöksen, keskeyttäny
eropaperien käsittelyn ja haluu muka yrittää. Pitäis kai uskoa, että se tajus
vasta nyt että se olis voinu oikeesti menettää Mikaelin. Oikeesti mä oon varma
että se tekee tän piruuttaan. Se näki mut siä sairaalassa kun mä olin
perjantaina lähdössä kotiin, ja se katto tosi murhaavasti. Se ei varmana haluu
erota ettei vaan meidän suhde pääse kehittyyn. Mikael sano puhelimessa Marin
sanoneen, että se vasta ny tajus miten paljon se välittää! Paskat se mitään
välittää muusta ku Mikaelin statuksesta ja sen rahoista. Mä en tajuu mitä mä
voin nyt tehdä. En voi enää mennä raveihin, ne kaikki kattoo ja tietää kun siä
Porissa ne näki kaiken. Mut on mitätöity. Mä en vaan voi mennä sinne enää
koskaan.”
Salla itki
taas.
”Ihan
käsittämätöntä että siihen tuli tommonen käänne. Ihme soutamista ja
huopaamista! Tosi kusipää muija jos se pelkästään ilkeyttään tän tekis”,
puuskahti Merja. ”Mut toisaalta, kai se on niin, että tommonen onnettomuus tuo
esiin semmosiaki tunteita joitten on luullu jo kuolleen. Mari varmaan huomas,
että se välittää Mikaelista sittenki enemmän ku se kuvitteli, ja sit sillä on
joku moraalinen velvollisuus huolehtia toisen asioista. Ellahan ei ny pääse ees
ajamaan autoo hetkeen, vaikka käden takia se kai vois ku sillä on automaatti.
Niinhän sä sanoit.”
Salla
nyökkäsi. Aivotärähdys oli aiheuttanut jatkuvan säryn lisäksi rajuja
migreenikohtauksia, jotka ainakin vielä olivat niin voimakkaita ja yllättäviä,
että Mikaelin ei olisi turvallista ajaa, ennen kuin ne lievenisivät.
Lääkäreiden mukaan lopputulosta ei pystynyt ennustamaan, jotkut vain paranivat
joko osittain tai kokonaan ja joillekin vaiva jäi loppuiäksi.
”Mutta ihan
varmana vaan mua kiusatakseen se haluaa miehensä takas. Se pitää kii kynsin ja
hampain nyt kun se sai todisteita siitä että meidän välillä on jotain. Mulla ei
ole siinä paljon sanomista, se pystyy pitään Mikaelin jos se haluaa. Onhan ne
lapsetkin ja se kotitalli. Musta tuntuu että mä en jaksa elää yhtään enää.”
Merja istahti
Sallan viereen. Ystävä oli niin hauras ja epätoivoinen, että ainoa, mikä
saattoi edes hiukan auttaa, oli lämmin halaus. Muuta Merja ei osannut tehdä.
Mari tuntui
olevan koko ajan läsnä. Vaimon tyyli oli täysin muuttunut, tämä jutteli
Mikaelille asioistaan, huolehti, että miehellä oli hyvä olla, muisti kysyä
vointia, hoiti kipsattua kättä, toi särkylääkkeitä ja varmisti tavan takaa,
ettei vain ollut unohtanut mitään. Mari oli hereillä, kun Mikael lähes joka yö
havahtui painajaisistaan hiestä märkänä. Unet olivat erilaisia, mutta ne
päättyivät aina samaan kuvaan Sallan hiuksista, jotka hulmusivat miehen
kasvoilla ja muuttuivat yhtäkkiä verisiksi.
Mari ei
koskaan paljastanut heräävänsä Mikaelin huutoon. Hän yritti olla välittämättä
sanoista, jotka kaikuivat heidän talossaan yö yön jälkeen: ”Salla, Sallaaa, älä
jätä, tule takaisin...” Mari oli järkyttynyt kolarista sen verran, että oli
päättänyt yrittää paikata heidän liitossaan sen minkä vielä pystyi. Sen lisäksi
hän halusi varmistaa, että Mikael ja Salla eivät enää kohtaisi. Hän ei halunnut
menettää miestään ainakaan Sallalle, se oli takuuvarmaa. Jos he joskus eroaisivat,
syynä olisi se, että hän haluaisi lähteä, ei Mikael. Aluksi Mari oli joutunut
pakottamaan itsensä ystävälliseksi, mutta hänen omaksi yllätyksekseen lempeän
olemuksen loihtiminen tuntui koko ajan helpommalta. Tilannetta ei ainakaan
huonontanut se, että Mikaelkin tuntui pitävän hänen uudesta tyylistään, ja
kaiken kukkuraksi lapset olivat vähitellen lakanneet kiukuttelemasta
pikkuasioista.
”Ehkä tämä
vielä kannattaa”, huokasi Mari ääneen.
”Mikä niin?”
uteli Mikael, joka oli ilmestynyt Marin taakse tämän huomaamatta.
”Ei mikään”,
pelästyi Mari. ”Tai siis tää meidän liitto. Se, että me yritetään vielä.”
Viisi viikkoa
onnettomuuden jälkeen Mikael ei enää joka hetki miettinyt Sallaa. Hän oli
alkanut sopeutua ajatukseen asua Pirkkalan kodissa yhdessä perheensä kanssa.
Jotenkin se tuntui helpottavalta. Ero, kaikki sen mukanaan tuomat ongelmat
lasten tapaamisista ja omaisuuden jakamisesta lähtien olisivat aiheuttaneet
ylen paljon vaivaa ja järjestelyitä. Tunteet vain tekivät kiusaa. Ajoittain ne
repivät häntä niin että hänen oli lähdettävä metsään rauhoittumaan. Sitä, miten
Salla kesti tilanteen, hän ei voinut vielä edes ajatella. He olivat jutelleet
muutaman kerran puhelimessa, mutta tapaamaan he eivät olleet päässeet. Ehkä
niin oli parempikin, mietti Mikael, sillä heidän kohtaamisensa olivat aina niin
täynnä kiihkoa, että ainakin hän itse tiesi olevansa aseeton sen edessä.
Mikael olisi
kuitenkin halunnut kertoa Sallalle, miksi hänen oli aikomuksistaan huolimatta
yritettävä rakentaa vanha liittonsa kuntoon vielä tämän kerran. Hän ei vain
tiennyt, miten pystyisi tekemään sen. Hän ei liioin ollut varma, haluaisiko
Salla kuulla selityksiä. Sen vuoksi hän lykkäsi asiaa tulevaisuuteen, siihen,
kun pystyisi taas itse ajamaan, siihen, kun he voisivat helposti tavata jossakin,
ehkä siihen, kun sairausloma loppuisi.
”...ollut ihan
kunnossa aamulla, ihmeen huono olo, siks mä en sitte lähteny.”
Mikael tajusi
istuvansa omassa keittiössään. Mari puhui jonkun kanssa puhelimessa.
”Kai se jotain
stressiä, ei ihme tässä tilanteessa. Joo, huomenna sitte. Moidå.”
Mari istahti
Mikaelia vastapäätä, katsoi tätä uteliaana, kuin miettien, mitä tämän päässä
liikkui. Mikael silmäili Marin kasvoja, vaaleansinistä pikkuruutuista
paitapuseroa, jonka pari ylintä nappia oli auki. Vaimo näytti onnelliselta.
Itse asiassa nainen säteili. Mikael suoristi ryhtinsä huomaamattaan. Tämmöiseen
Mariin hän oli aikanaan ihastunut. Iloiseen, säteilevään, kauniisti hymyilevään
naiseen, jonka aurinkoisuus oli vähitellen hukkunut arkeen ja jonka ajatukset
olivat jääneet hänelle vieraiksi. Mikael ajatteli tehneensä oikean ratkaisun
alistuessaan Marin vaatimukseen yrittää vielä kerran, siitäkin huolimatta, että
tiesi kaipaavansa Sallaa aina. Hyvinä aikoina kaipuu olisi hallittavissa, mutta
huonoina hetkinä sietämätöntä, raastavaa.
”Näytät
kauniilta. Minne sä huomenna meet?”
”Ilonan kanssa
kävelylle. Otakko kohta kahvia?”
Mari pyörähti
touhuamaan, ja tovin kuluttua pöydässä oli kaksi höyryävää kuppia ja muutama
keksi.
”Mulla olis
kerrottavaa sulle, Mikael. Oli hyvä että päätit jäädä tänne.”
Mikael
kohautti kysyvästi kulmakarvojaan. Mari kuulosti arvoitukselliselta. Hunajainen
hymy säesti lyhyttä, kaiken muuttavaa lausetta:
”Mä ootan
lasta.”
Salla sulki
puhelimen. Mari oli todella päättänyt varmistaa, että Mikael pysyisi hänen
luonaan. Hetkeen Salla ei osannut tehdä mitään. Sitten hän näppäili Merjan
numeron, sanoi Mikaelin yllättäen soittaneen ja yrittäneen selittää, miksi oli
päättänyt jäädä Pirkkalaan. Sen jälkeen mies oli kertonut uutisia vaimostaan.
”Se oottaa
lasta”, tokaisi Salla.
Merjan silmät
revähtivät lautasiksi.
”Ellalle vai?
En ikinä usko. En, vaikka kauloja katkaistaisiin.”
”Älä sitte,
mutta mua et saa vakuuttuneeks. Et sä siitä sen enempää voi tietää. Mä en enää
haluu tämmöstä paskaa naamalle. Keksin jotain. Mikael ei ole mua varten.”
Salla löi
kuulokkeen paikalleen niin että kilisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti