14. luku

Salla antoi työpaikan oven painua kiinni omalla voimallaan. Tänään oli selvinnyt, että työ jatkuisi heinäkuun loppuun, sen jälkeen henkilöstöä vähennettäisiin sen verran, että määräaikaiset joutuisivat lähtemään. Tieto lamautti Sallan toimintakyvyn olemattomiin. Hän ei osannut kuvitella, miten järjestäisi asiansa elokuusta lähtien. Nyt ei voisi vuokrata asuntoa, lehti-ilmoitusten tarkkaileminen olisi turhaa. Hänellä olisi vähän kolmatta kuukautta aikaa etsiä uusi työpaikka, mutta löytyisikö Tampereelta mitään, kun tämäkin toimisto joutui vähentämään väkeä? Siivoamaan hän ei lähtisi, mutta hevosten kanssa voisi ehkä työskennellä, jos jostain tarjoutuisi mahdollisuus.

Ruuhkainen iltapäiväbussi saapui muutaman minuutin myöhässä. Salla kiipesi kyytiin, vilautti kuvallista kausikorttia ja laahusti täyden auton takaosaan seisomaan. Bussin ikkunoista näkyi pala keväistä kaupunkia: hiekkapölystä harjattuja jalkakäytäviä, päällysvaatteista kuoriutuneita, talviunesta heränneitä ihmisiä parveilemassa aurinkoisilla terasseilla, vaaleanvihertäviä lehmuksia. Ilma oli kesäisen lämmin, toukokuuta oli enää pari viikkoa jäljellä. Vielä eilen Salla oli nauttinut kesän tulosta Salmissa Vollen kärryillä, hän oli katsellut Hellun kirmailua haassa, kuunnellut lintujen riemukasta viserrystä ja haaveillut tapaamisista Mikaelin kanssa, toivonut salaa, että mies saisi asiansa järjestykseen ja olisi viimein kokonaan hänen.

Kotiin saavuttuaan Salla soitti Merjalle, pyysi ystävää lähtemään pyöräajelulle. Merja lupasi polkaista heti matkaan. Hän oli juuri saanut näpyteltyä jonkin harjoitustyön viimeiset sanat, eikä siitä kuulemma puuttunut enää muuta kuin kansilehti ja tulostus, ja ne hän aikoi hoitaa illalla.

Tämän maanantain retki suuntautui Vaakkolammen rantaan ohi Tohloppijärven. Pientenkin järvien jäät olivat lähteneet, koivut vihersivät hennosti. Jonkin matkaa ajettuaan Merjaa alkoi häiritä Sallan vaitonaisuus.

”Mikä sua painaa?” hän uteli.

Salla kertoi huolensa lyhyesti, sanoi Kristinan olleen todella pahoillaan, että juuri hänen täytyi lähteä.

”Meinaaksä hakee heti töitä?”

”Kai mun täytyy. Munhan piti hommata kämppä ja kaikki, että tää Mikaelin ja mun juttu vois kehittyä helpommin. Se ei voi soittaa mulle, ei sittekään, vaikka meillon yhteinen homma, Volle siis. Se soittaa aina Tapiolle ja hoitaa jutut sitä kautta, ja me nähään vaan raveissa paitsi joskus ja jouluna, kun se ehtii järjestää. Ei me tavata ees joka viikko, kai sä sen tiät.”

”Joo”, myönsi Merja, ”onhan me siitä muutama kerta puhuttu. Kuuluuks mitään uutta?”

Salla pudisti päätään. Juttu oli samanlainen kuin ennenkin, he tapasivat satunnaisesti, muutaman viikon välein, ja lisäksi vaihtoivat raveissa sanan silloin, toisen tällöin. Ani harvoin he sattuivat yhtä aikaa Salmiin, missä ei kuitenkaan voinut puhua sen vapaammin. Tapio kun ehti joka paikkaan ja piiritti Mikaelia, kyseli tarkennuksia valmennusohjelmaan ja suunnitteli kesän startteja.

”On Mikael kumminki aina muistanu luvata et se yrittää järjestää asiat kuntoon, mut missä välissä se sen ehtis tekeen, ja sitä paitsi en mä jaksa uskoo et se oikeesti haluis erota. Se olis niin vaikee juttu, se joutus hoitaan kaikenlaisii juttuja enemmän kun se ehtis. Miks se mun takia viittis ryhtyä moiseen?”

Merja huokasi eikä vastannut. Tästä samaisesta asiasta oli keskusteltu useasti, eikä hänen mielipiteensä muuttanut todellisuutta mihinkään suuntaan.

”Mä pääsen huomenna ajoissa raveihin”, hän muutti puheenaihetta.

”Ai niin, nekin on taas eessä. Tuleekohan Hanna ja Marita tällä kerralla vaahtoomaan Samulista?” piristyi Salla. ”Jäädään hetkeks tohon istuun”, hän ehdotti osoittaen Vaakkolammen rannassa nököttävää penkkiä.

Edellisenä tiistaina vanhat koulukaverit ja ammoisten aikojen hepparinkiläiset Hanna ja Marita olivat tupsahtaneet raveissa heidän luokseen. He puhuivat toistensa suuhun kuten aina ennenkin, kikattivat ja ihmettelivät, miksi kaikki radalla ajelevat miehet tuijottivat ja hymyilivät. Aika pian heille oli alkanut valjeta, että Salla ja Merja tunsivat monta ohjastajaa, ja he kyselivät, miten hyviä tuttuja he olivat Kuuralan Tommin, Ellan tai Markkasen Samulin kanssa. Salla oli antanut Merjan kertoa, miten he olivat kehenkin tutustuneet. Hän tiesi, ettei toinen paljastaisi mitään tulenarkoja yksityiskohtia.

Hanna oli tarkkaillut ohjastajia ennenkin ja piti Tommia lutuisena söpöliininä, Ellaa komeana naistenmiehenä ja Samulia uskomattoman haluttavana ja karismaattisena ihmisenä. Salla ei ollut voinut pysyä vaiti, hän oli kertonut, mitä kaikkea mies oli hänelle ehdottanut.

”Vau, mikä tyyppi, viä mä sen vamppaan, katotaan vaan”, oli Hanna päättänyt.

”Uskomatonta, et Hanna on tullu tommoseks, ei se sillon kouluaikana olis silmäänsä vilauttanu moisen miehen suuntaan. Samulihan on meitä ainaki kakskyt vuotta vanhempi, ja se viä tietää, millanen irstailija se on!” huudahti Salla naurunpyrskähdysten lomassa.

”Joo, ja näitsä, miten Marita kuolas Mattilan perään! Ihan ku ne olis eläny luostarissa ja päässy äskettäin ulos. Mä en välttämättä haluu nähä niitä huomenna, mut luvattiinks me viedä ne tallialueelle, ne kun ei uskaltanu muuten  mennä?” Merja säikähti. Salla katsahti häneen kauhistuneena. Mitä Mikaelkin ajattelisi, kun he pölähtäisivät tallialueelle ja tuo parivaljakko pääsisi metsästämään nimikirjoituksia? Hänen olisi pakko varoittaa miestä etukäteen.

”Muistuta mua, et mä soitan tänä iltana Mikaelille, kun se tulee raveista — tai jaksatsä lähtee illalla ajeleen, mentäs sattumalta Ylä-grillille niin et se huomais meiät tai sit tallille, jos se ei pysähdy?”

Merja oli aina valmis ilta-ajeluihin. He olivat elävöittäneet muutamia tylsiä iltoja ajelemalla pitkin kaupunkia ja yrittämällä bongata tuttuja autoja, ja vaikka moinen ajanviete tuntui tyhjänpäiväiseltä hullutukselta, se oli yllättävän hauskaa.

Yhdentoista aikaan Merja nouti Sallan isänsä Audilla. He ajoivat suoraan sovittuun paikkaan ja jäivät vahtimaan Ylöjärventietä. Odotellessaan Merja kertoili opiskelukaveristaan Juusosta, joka oli alkanut liehitellä häntä milloin milläkin tavalla. Juuso oli asiallisesti pukeutuva ekonomiopiskelija siisteine kampauksineen ja attaseasalkkuineen. Merja oli nähnyt hänet useasti luennoilla ja Attilan, yliopistoon kuuluvan rakennuksen opiskelijaravintolassa. He olivat tutustuneet opiskelijajärjestön bileissä, joista Merjan tie oli kulkenut Juuson asunnolle. Oluen ja siiderin vauhdittamana he olivat ajautuneet sänkyyn saakka.

Merjaa harmitti sekoilunsa, varsinkin, kun Juuso oli saanut päähänsä, että he seurustelivat. Hän oli yrittänyt selittää, ettei halunnut sen enempää ja että yhteinen yö oli ollut valitettava vahinko, mutta Juuso ei ollut edes loukkaantunut.

”Jotkut ei tunnu tajuuvan, ettei se merkkaa avioliittolupausta, jos näkee toisen alastomana tai eksyy peittoihin”, tuhahti Merja. ”Millä mä selviin siitä? Onneks meillei oo enää luentoja, ja syksyllä mullon vaan pari kurssia, joilla sen ei pitäs olla. Sit mä oon valmis, se gradukin tuntuu tässä valmistuvan, kun mä oon kirjotellu useemman harjotustyön samasta aiheesta. Niitä ei tartte kun vähän sovittaa yhteen. Onneks se asuu Joensuussa, sieltä se sai kesätyönki. Voi ei! Kato, Salla!”

Samulin Audi kaarsi Ylä-grillin pihaan. Miksi ihmeessä mies oli aina siellä, missä häntä ei kaivattu? Ja samaan aikaan Mikael ajoi ohitse. Merja käynnisti auton ja lipui huomiota herättämättä tämän perään.

”Se oli yksin, ainakaan mä en nähny muita kyydissä”, selosti Salla. ”Me voidaan ajaa sen perässä tallille, ja sitte pitää vaan toivoo, ettei Samuli tu Ellan tallille asti. Sen talli on onneks alempana, ehkei se keksi tulla pitemmälle.”

Tummansininen Omega sujahti maantielle. Mikael oli poikennut tankkaamassa ja siemaissut samalla kupillisen seisonutta kahvia. Häntä ei haluttanut ajaa kotiin, Mari ei kuitenkaan olisi nukkumassa. Vaimon kohtaaminen tuntui vaikealta. Tällä hetkellä heidän elämänsä oli suhteellisen tasaista, he pystyivät sopimaan arkisista asioista, jopa keskustelemaan pienistä korjauksista, joita taloon piti tehdä. Mikael oli antanut Marille vapaat kädet suunnitella aikataulut ja tilata remonttimiehet, sillä hänen järjestelykykynsä oli juuri nyt rajallinen.

Silti Mikael oli mieluummin niin paljon pois kotoa kuin mahdollista. Jatkuva salailu ahdisti häntä, ja Tammelan kaksiosta oli tullut niin luonnollinen osa hänen elämäänsä, että hän pelkäsi paljastavansa sen olemassaolon. Hän ei ollut vieläkään keksinyt, mistä päästä tilannetta olisi voinut alkaa purkaa. Hän ei halunnut kokea myrskyä, joka syntyisi, kun hän ilmoittaisi haluavansa muuttaa erilleen, mutta vielä pahempaa olisi tiedossa, jos Mari saisi tietää Sallasta, ennen kuin hän oli kertonut aikeestaan. Mikael ei aina edes ollut varma, pystyisikö hän jatkamaan salaista suhdettaan. Kun Salla oli hänen luonaan, hän uskoi jaksavansa raivata risukot heidän yhteisen tulevaisuutensa tieltä, mutta he näkivät toisensa liian harvoin, ja tapaamisten välillä usko tahtoi päästä loppumaan.

Ainoa paikka, jossa he tapasivat Tammelan kaksion lisäksi oli ravirata, eikä siellä voinut päästää tunteita valloilleen. Maarit oli alkanut jo epäillä jotakin, hänen mielestään Mikael vältteli häntä eikä enää jutellut mukavia, niin kuin ennen. Hän oli vihjannut huomanneensa, ketä Mikael radalta katseli, hän väitti näkevänsä miehestä, milloin tämä oli rakastunut. Mikael oli viitannut kintaalla Maaritin huomioille ja kieltänyt kaiken. Hän ei katsonut olevansa tilivelvollinen työntekijöilleen.

Mikael käänsi radion kovemmalle häätääkseen ikävät ajatukset. Hän etsi sopivan taajuuden, joka suolsi musiikkia tauotta, kuunteli jonkin aikaa suomalaisten iskelmien rakkaudenkaipuuta, vaihtoi kanavalle, jolta kuuli lähinnä englanninkielisiä kappaleita. Niiden sanoja ei tullut kuunnelluksi niin tarkkaan, musiikin saattoi vain antaa täyttää pään.

Mies yritti kerrata illan lähtöjä, paria ajamaansa voittoa ja niitä ajovirheitä, jotka olivat johtaneet huonompaan sijoitukseen kuin hevosen kunnosta olisi voinut päätellä, mutta harhautui yhtenään haaveilemaan Sallan hiusten tuoksusta, naisen suloisista olkapäistä, suudelmista, joista ei koskaan saanut kyllikseen. Hän olisi halunnut sulkea Sallan syliinsä, viedä kauas pois, etäälle ongelmista ja uteliaista ihmisistä. Miksi omien tunteiden mukaan elämisen piti olla väärin? Miksi vääriksi osoittautuneiden valintojen korjaamisen piti aiheuttaa omantunnontuskia ja sotkea niin monen ihmisen elämää?

Teivon tallialueelle kääntyessään Mikael havaitsi, että joku seurasi häntä. Hän päätteli valojen muodon perusteella auton olevan Markkasen Samulin Audi. Samulilla taisi olla jotain asiaa, koska ei pysähtynyt oman tallinsa eteen, vaan ajoi hänen perässään ylemmäs. Tapansa mukaan Mikael pysäköi toimiston oven eteen, nousi autosta ja heilautti kättään tervehdykseksi. Samassa hän tunnisti auton. Veri humahti hänen ohimoilleen, tuntui, kuin jalat eivät olisi kantaneet. Matkustajan ovi avautui ja Salla juoksi hänen luokseen. Hän astui pari askelta, kaappasi naisen syliinsä, hukutti kiihkeisiin suudelmiin eikä saanut tasattua hengitystään. Hän halusi Sallaa niin paljon, että olisi voinut viedä tämän toimistoon, kaataa karulle penkille, ellei häivähdys järkeä olisi kolkuttanut takaraivossa.

”Miten sä voit olla täällä?” halusi Mikael tietää.

”Mullon asiaa. Vietsä mut kotiin, jos mä lähetän ton Merjan, voiksä jutella?”

Merja oli jo käynnistänyt Audin, avasi ikkunaa ja huuteli, voisiko mennä, toivotti mukavaa iltaa ja huomautti, että alatallille saapui juuri Samulin punainen ajopeli. Häntä huvitti kiire, jonka huomautus sai aikaan. Mikael suunnilleen työnsi Sallan autoonsa, jätti hätäisesti jotakin toimistoonsa ja ajoi pois vaaravyöhykkeeltä. Samulin ei tarvinnut nähdä, kuka oli tullut tervehtimään.

Mitään kysymättä Mikael päätti, ettei vie Sallaa Niemessä sijaitsevaan omakotitaloon. Hän halusi unohtaa ongelmat, joita oli pyöritellyt palatessaan yksin raveista, työntää syrjään kaiken muun paitsi sen, mitä tunsi vieressään istuvaa naista kohtaan.

Matkan aikana Salla ehti kertoa työsuhteensa päättymisestä, varoittaa seuraavan päivän raveissa mahdollisesti odottavasta piirityksestä ja kysellä taakse jääneen ravi-illan menestyksestä. Mikael ei välittänyt Sallan tunkeilevista ystävistä, toivoi vain, etteivät nämä tunkisi suuhun saakka, mutta työpaikasta hän tuntui huolehtivan.

”Et kai sä joudu muuttaan pois täältä? Jos tommonen nainen ei saa töitä, niin asiat on Tampereella tosi huonosti. Tuu sitte vaikka mulle töihin, jos et muuta keksi”, hän puuskahti.

”Sä tiedät, etten mä voi”, naurahti Salla. ”Mitä ne sun tallityttöski sanois, eihän meille varmaan riittäis töitäkään.”

Mikael jätti auton kadun varteen. He kävelivät keväisessä yössä kerrostalon pihaan pysäköityjen autojen ohitse. Ulkona ei näkynyt ketään, rappukäytävistä ei kajastanut valoa. Mikael pysäytti Sallan keskellä pihaa, huokasi nauttivansa joka hetkestä, jonka sai olla tämän seurassa. He seisoivat hyvän tovin aivan kiinni toisissaan, kaupungin ääniä kuunnellen.

Mikael ei voinut mennä suoraan sisään, hän oli antanut tunnekuohulle liiaksi valtaa ja yritti koota itsensä, ettei romahtaisi Sallan edessä. Oli tuskaista yrittää jaksaa yksin, vaimosta ei ollut tueksi, kavereille ei tohtinut avautua eikä Salla tuntunut tarpeeksi vahvalta, ei tässä tilanteessa.

He eivät viipyneet pitkään kaksion hiljaisessa rauhassa, sillä Sallan oli oltava aamuyhdeksältä työpaikalla, eikä hän voinut mennä asiakaspalveluun laittautumatta, eikä Mikael halunnut sekoittaa elämäänsä enempää jäämällä kaupunkiin yöksi. Siitä huolimatta kello läheni kahta, ennen kuin Mikael jätti Sallan kotiportille ja jatkoi matkaansa kohti Teivoa.

Mikael nautti öisen raviradan hiljaisuudesta. Joskus palattuaan muualta iltaraveista hän odotti, kunnes talleilla ei ollut enää ketään muita, kävi kaikessa rauhassa juttelemassa valmennettavilleen. Tänä yönä hän oli liikkeellä vielä tavanomaista myöhemmin. Hän asteli talliin ääneti, jätti oven raolleen, jotta ulkovalon heikko kajo näyttäisi hänelle tietä. Mikael hiipi pitkin käytävää ja pysähtyi, kun juuri kohdalla oleva hevonen hörähti tunnistaessaan hänet. Hän meni Marjuskan karsinaan, taputteli ystävällisen hevosen turpaa, tarjosi sokeripalan. Hän nojautui eläimen kaulaa vasten, puheli sille:

”Kukaan ei tiedä miten mua repii tää kaikki, Marjuska, mun elämä on riekaleina ja mä oon rikki. Päällisin puolin näyttää, et asiat ois hyvin, mutta mä en haluu sitä mitä mulla on, ja se, mitä mä haluun — sitä mä en tiedä. Mä luulen että mä tahdon Sallan, mutta sitä mä en vielä tunne, enkä tiedä, mitä se lopulta haluu. Enkä mä uskalla kysyä, enkä mä tiedä, jaksaakse odottaa mua, mä en tiedä mitään enää.”

Marjuska hörähti vastaukseksi, tuuppi Mikaelin taskua toisen sokeripalan toivossa. Miehestä tuntui, että ainoana otuksena maailmassa se vaistosi hänen epätoivonsa. Hän tarjosi sille toisen palan, taputteli ja kävi kohti autoaan, mutta lähti ajamaan vasta, kun rinnassa tuntuva ahdistus alkoi hellittää.