18. luku


Vaaleanpunertava puutalo oli viehättävä moniruutuisine ikkunoineen ja vehreine puutarhoineen. Jos tilanne olisi ollut toinen, Salla olisi nauttinut ajatuksesta päästä asumaan tämmöiseen idylliin. Rauman vanha kaupunki oli kaunis, ja meri oli lähellä. Satama houkutteli Sallaa, hän olisi vaeltanut sinne heti, jos purkamattomia muuttolaatikoita ei olisi lojunut pitkin kahta kauniisti remontoitua huonetta. Toisaalta aikaa oli runsaasti, sillä hän oli saanut muuttaa työnantajan omistamaan asuntoon jo elokuun viimeisenä viikonloppuna, ja siinä saisi asua niin kauan, kuin työsuhde kesti. Sallan sopimuksessa luki maaginen sana ”toistaiseksi”. Tämä oli hänen ensimmäinen vakituinen paikkansa.
Astiat piti asetella luunvalkoisiin kaappeihin, pieni Tapiolta peritty pöytä sai kelvata liinalla verhoiltuna keittiöön. Salla oli aluksi hankkinut vain välttämättömimmän, huonekalut eivät olleet halpoja, eikä hän tiennyt, kuinka kauan aikoi asua Raumalla. Hän oli antanut itselleen luvan toivoa, että jonakin päivänä Kristina soittaisi hänelle ja pyytäisi takaisin töihin, tai että Mikael tulisi ritarin tavoin hakemaan hänet lopullisesti luokseen. Tietenkään hän ei oikeasti uskonut kumpaankaan ajatukseen, mutta ne auttoivat häntä jaksamaan synkimpinä hetkinä.
Tapio oli toiminut muuttomiehenä. Hänen isoon pakettiautoonsa mahtuivat kaikki Sallan tavarat. Setä oli kiikkunut katonrajassa ja kiinnittänyt olohuoneeseen lasikupuisen valaisimen, joka oli ennen roikkunut Sallan huoneessa. Olohuoneen kalustus oli vaatimaton: suuri, joskin mukava nojatuoli, matala taso ikkunan edessä, sen päällä televisio. Ei kasveja, ei sohvaa, ei vielä edes verhoja, jotka saisi ripustaa talon tyyliin sopiviin valkoisiksi maalattuihin isoäidin verhotankoihin.
Salla hymyili muistaessaan ensimmäisen vierailunsa Mikaelin asunnossa. Siihen verrattuna hänen kotinsa oli lähes valmiiksi sisustettu. He olivat tavanneet toisensa useimmiten juuri Tammelassa, myös viimeisen kerran ennen Sallan muuttoa. Se aamupäivä oli ollut kuluneelle kesälle tavanomaisen kaunis ja lämmin, avonaisesta parvekkeen ovesta oli kuulunut autojen äänten lisäksi pihapuissa majailevien lintujen raikas viserrys.
Mikael oli keittänyt kahvit, tarjonnut jopa pikkuleipiä. Tuntui tavallaan huvittavalta, että he olivat viettäneet haikeat jäähyväiset, sillä eivät he olleet tähänkään mennessä tavanneet joka viikko, mutta totta oli, että eri kaupungeissa asuminen vaikeutti tapaamisten järjestämistä. Onneksi Porissa ravattiin lähes viikottain. Mikael oli tosin varoittanut, ettei ehkä kuitenkaan voisi joka kerralla ajaa Rauman kautta kotiin, ettei perhe alkaisi ihmetellä.
Salla tuhahti harmissaan. Jos Mikael todella halusi hänet omakseen, tämä saisi luvan antaa kotonaankin vihjeitä siitä, ettei ollut tilanteeseen tyytyväinen. Mikä kumma miehen sai toimimaan niin varovasti, kuin olisi purkamassa pommia?
Sallan mielessä väikkyivät kaikki ne kerrat, jolloin hän oli saanut olla Mikaelin kanssa kahden. Heidän välillään oli ihmeen vahva tunnelataus, säkenöivä, kipinöivä, mitä hyvänsä. He eivät kyenneet vastustamaan toistensa kutsua koskettamaan, suutelemaan, rakastelemaan. Salla oli monet kerrat yrittänyt ajatella järkevästi, takoa mieleensä kylmiä tosiasioita, jotta palaisi todellisuuteen ja pystyisi unohtamaan miehen, jonka halusi, mutta jota ei ilmeisesti voinut kokonaan saada. Kunpa hän olisi edes kuullut selväsanaisen selityksen, miksei mies saanut päätettyä, kumman naisen luona halusi elää.
Salla ravisti päätään häätääkseen mieltään kiusaavat ajatukset. Yksin hän ei koskaan saisi niihin selvyyttä. Jospa hän uskaltaisi kysyä suoraan seuraavalla kerralla, kun he tapaisivat. Hän huokasi syvään tietäen, että se olisi mahdotonta. Saattoi olla, että juuri samasta syystä Mikaelkaan ei koskaan ottanut aihetta puheeksi, sillä kun he olivat yhdessä, muuta maailmaa ei ollut olemassa. Ne harvat hetket, jotka he saivat varastetuksi, he elivät toisistaan, eikä muulla ollut merkitystä.
Salla tiesi olevansa nuori ja kokematon, mutta hän oli varma, ettei tulisi koskaan kokemaan väkevämpiä tunteita kuin Mikael hänessä herätti. Hän sai ajettua itsensä hillittömän kiihkon valtaan vain muistellessaan, miten mies häntä joskus radalla ohi ajaessaan katsoi. Sinisten silmien tiivis tuijotus, ovela välähdys, jota ei saattanut mitenkään kuvailla, ja miehen sormet, miten niiden vaativa kosketus poltteli ja värisytti...
Puhelimen ääni säikäytti Sallan puolikuoliaaksi. Hän oli niin uppoutunut hekumallisiin kuvitelmiinsa, ettei heti käsittänyt, miten olisi pitänyt toimia. Soittaja oli isä, joka kyseli kuulumisia ja halusi tietää, joko Salla oli käynyt esittäytymässä työpaikallaan. Isä puhui lyhyesti, kuten aina, ja muisti iänikuiseen tapaansa lopettaa puhelun sanoihin, joiden Salla juuri sillä hetkellä tajusi viittaavan Tapion nuoruudenaikaisiin touhuihin:
”Elähän niin, että voit kaiken kertoo kotona.”
Salla sulki puhelimen osin huvittuneena, osin hermostuneena. Jos isä tietäisi! Samassa puhelin soi uudemman kerran. Salla oletti isän unohtaneen jonkin tärkeän neuvon, aivan kuin tämä olisi kuullut tyttärensä ajatukset, ja häkeltyi sanattomaksi kuullessaan Mikaelin äänen. Soittipa mies sopivaan aikaan, heti isän varoiteltua siveettömyyksistä.
”Mä halusin kokeilla, toimiiko sun numeros ja joko sä oot siellä kaukana”, totesi mies aluksi.
”Soitit hyvään aikaan, isä just lopetti puhelun ja mä oisin kohta lähteny käymään työpaikalla vähän kattomassa, kun huomenna pitäs alottaa hommat.”
”Millon tuut takasin? Meneekö yli tunti?” Mikaelin ääni kuulosti kiihtyneeltä. Mitähän tällä oli mielessä? Oliko tapahtunut jotain kauheaa? Salla mietti, mitä oli uudelle työnantajalleen luvannut ja mietti hätäisesti vaihtoehtoja.
”Ookko sä tulossa tänne? Mä voin mennä sinne iltapäivällä yhtä hyvin, viimestään neljäks kun ehdin, se riittää”, hän selosti.
”Kun mä lähdin vähän aikasemmin ajeleen, tänään on Turussa ravit. Mun olis pakko tulla käymään, mä oon jo aika lähellä.”

Kymmenen minuuttia myöhemmin Mikael seisoi eteisessä. Tunnelma oli omituinen. Mies ei syöksynytkään Sallan kimppuun, hän oli selvästi varuillaan ja näytti nurkkaan ajetulta pikkupojalta. Mitä oli tapahtunut? Salla tahtoi tietää viipymättä, mikä miehen oli saanut suunniltaan. Hän kysyi hämmentävän käytöksen syytä, johon toinen vastasi huokaisten, hartioitaan kohauttaen:
”Ookko nähnyt Hevosurheilun jutun niistä Derbyn karsinnoista? Sen kuvan Vollesta voittajaringissä, ja me siinä sen turvan molemmin puolin? Siitä sytty sota meillä kotona. Vaimo epäilee jotain, kun meidän ilmeet kuulemma paljasti kaiken. Mä oon pelänny tätä, nyt se aikoo taistella viimeseen asti. Se vahtii kaikki menot, se oottaa öisin niin kauan, että mä tuun kotiin ja kiristää lapsilla, rahalla ja kaikella, millä vaan voi. Sen on täytyny kuulla jostain muualtaki, ei se yhen kuvan takia niin hiiltys. Mä en kohta enää jaksa. Kun vois olla välittämättä, mutta en mä voi. Jos mä tähän soppaan myöntäsin, että jutussa on perää, mä hajoisin totaalisesti.”
Puhuessaan Mikael vaelsi pitkin parkettilattioita, lysähti viimein nojatuoliin voimattoman näköisenä. Salla hiipi hänen jäljessään osaamatta tehdä mitään. Se nainen siellä Koskikeskuksessa... Nyt hän tajusi, miksi tämä oli tutun näköinen. Nainen omisti useita hevosia, joita yleensä ohjasti Tuomelan Petteri. Naisen näki usein Teivossa. Hän oli varmasti nähnyt heidät. Ehkä sen suudelmankin. Ei voinut olla totta! Ja Mikael jatkoi epätoivoisena, eikä välittänyt, kuunteliko Salla häntä:
”Mun piti hitaasti antaa sen uskoo, että ketään toista ei ole, että mä en vaan enää jaksa sitä onnetonta liittoo, joka on enää pelkkä väljähtyny lupaus ja nimet paperilla. Mun piti puhella sille oman asunnon ostamisesta, mä Salla yritin, mä aioin tehdä sen. Sun ja mun takia. Meidän vuoks, Salla!
Mä halusin sen uskovan, että mä muuttasin yksin pois, jättäsin niille hevoset ja talon ja kaikki, mutta kun me ei koskaan puhuta mitään, enkä mä osannu enää alottaa. Ja nyt sitte kaikki on alkanu väärästä päästä. Mä tiesin, et jos se alkaa epäillä, kaikki on mennyttä. Musta ei oo tähän, mä en jaksa tämmösiä juttuja. Miks mun piti lähtee tälle tielle, mikä piru mut veti tähän leikkiin? Mä perkele potkasen kaikki naiset mun elämästä johonki niin pitkälle, ettei ikinä tartte enää jumalauta kattella ketään!”
Mikael oli noussut jälleen seisomaan, hän tuijotti ulos ikkunasta. Salla kohautti kulmakarvojaan, tuhahti itsekseen, kysyi pelottavan tyynesti, miksi mies sitten oli edes viitsinyt vaivautua ajamaan hänen luokseen, solvaamaanko? Hänen äänensävynsä yhdistettynä tylyyn kysymykseen sai Mikaelin suuttumaan entisestään. Hän kääntyi katsomaan Sallaa, sinkosi vihantäyteisen kysymyksen:
”Ekkö säkään enää usko mun tekemisiin? Suhun mä luotin, mä luulin, että sä ymmärrät mua. Jos ei helvetti täältä tän parempaa vastaanottoo saa, niin ei tartte mua enää kattella. Eikä sun tartte soitella perään, mä pärjään ihan hyvin yksin!”
Salla ei ehtinyt edes suutaan avata, kun mies oli poissa. Typertyneenä nainen istahti keittiön tuolille, nojasi päänsä käsiinsä ja yritti miettiä, mitä toinen oli sanonut. Sallaa suututti miehen raju purkaus. Hän ei aikonut olla kenenkään tunteiden kaatopaikka, ei edes Mikaelin. Hän istui paikallaan pitkään, kunnes kiukku hiljalleen laantui ja tilalle hiipi kauhistunut ajatus: oliko Mikael lähtenyt ajamaan Turkuun, vaikka oli raivoissaan? Silloin tämä varmasti kaahaisi ainakin kortin kuivumaan, jollei suistuisi tieltä.
Salla pohti kuumeisesti, mitä voisi tehdä. Mies oli kieltänyt soittamasta, mutta mitä muutakaan hän osaisi? Hyvä tavaton, Mikael oli uskonut hänelle mieltään kalvavan ongelman, jota ei kuunaan kertoisi kenellekään muulle. Asia oli tapahtunut niin äskettäin, ettei mies ollut ehtinyt käsitellä tunteitaan, ja oli sen vuoksi ollut täynnä pyhää vihaa. Ja Salla oli puolustautunut vaistomaisesti. Hän nousi tuolilta, päätti kaikesta huolimatta yrittää tavoittaa miestä.
Puhelin oli makuuhuoneessa ikkunan vieressä. Salla nosti kuulokkeen, vilkaisi samalla ulos. Pihassa oli tummansininen Omega. Sen täytyi olla Mikaelin auto! Salla pudotti luurin kädestään ja sujautti kengät jalkaansa. Hän avasi oven samalla hetkellä, kun Mikael oli soittamaisillaan ovikelloa. Hän ei ollut koskaan nähnyt miestä niin nolona. Mikael astui eteiseen, ovi käytävään jäi auki. Salla veti sen kiinni, kääntyi ja joutui suoraan miehen syliin.
”Anteeks”, kuului hyvin matala ääni Sallan korvanjuuressa. Salla tunsi miehen pudistavan päätään, kuuli raskaan huokauksen.
He seisoivat pitkään vaiti, toisiinsa katsomatta. Mikael tiesi, että Salla ymmärsi häntä, ja Salla tiesi hänen tietävän. Tapahtunut mutkisti heidän kuvioitaan ja hämmensi Sallan mieltä. Itseään suojellakseen hän ei aikaisemmin ollut halunnut uskoa, että Mikael olisi vakavissaan. Nyt hänen oli pakko uskoa, sillä kukaan ei riehuisi merkityksettömän asian takia tuolla tavalla.
Ironista kyllä, heidän suhteensa tuntui etenevän syvemmäksi ja vakavammaksi vain jonkinlaisen kriisin kautta. Ehkä he olivat liian varovaisia heittäytyäkseen suoraan tapahtumien pyörteisiin. Olisi ollut helpompaa kohdata heti kaikki karikot, luovia niiden yli ja korjata vahingot kuin odottaa, pelätä ja yrittää kiertää vaikeudet, kun ne kuitenkin olivat vääjäämättä edessä.
Mikael huokasi toistamiseen. Hän oli kuvitellut pystyvänsä vähitellen kertomaan Marille, että tyytymättömyys heidän tilanteeseensa oli jo kasvanut niin suureksi, että hän halusi lähteä. Heidän keskustelunsa olivat kuitenkin jääneet arkisten asioiden tasolle, eikä Mikael ollut löytänyt oikeita sanoja. Tuntui ylivoimaisen vaikealta puhua vakavia, he eivät olleet oikeastaan koskaan osanneet keskustella. Miten he olivat edes alun perin päätyneet yhteen? He olivat olleet kovin nuoria tavatessaan toisensa. Ei parikymppisenä tämmöisiä tullut ajatelleeksi, vasta eletty elämä oli opettanut karvaita tosiasioita. Olisipa kaikki jo selvitetty, Mikael mietti voimattomana. Hän olisi mieluiten jäänyt Sallan luokse saman tien.
Sallan hiljainen ääni keskeytti miehen synkät ajatukset. Hän murahti vastaukseksi, hellitti tiukan otteensa ja antoi naisen saattaa itsensä kädestä pitäen istumaan sievään keittiöön. Salla tarjosi lasin vettä, etsi kahvimittaa, löysikin sen muutoin tyhjän muuttolaatikon pohjalta. Kahvin tuoksu levisi asuntoon, ja kun kupit viimein löytyivät, juoma oli jo valmista.
”Mä en oo ehtiny vielä purkaa just mitään, eilinen meni laatikoita kantaessa”, Salla touhusi. Mikael ei katsonut silmiin, ei puhunut. Salla kaatoi kupit täyteen, mutta sen sijaan, että olisi istunut pöytään hän tassutti miehen taakse, painautui tämän selkää vasten, sormeili vahvoja käsivarsia, silitti hiuksia.
Se oli Mikaelille melkein liikaa. Kuluneet kuukaudet olivat saattaneet hänen mielensä sekaisin, ei hän aiemmin ollut tiennyt olevansa näin herkkä. Häntä inhotti ajatus, että joku huomaisi, miten helppo hänet oli saada liikuttumaan.
Samassa Mikael ymmärsi: tähän mennessä kaikki hänelle tärkeät asiat olivat sujuneet helposti, ja jos takaiskuja olikin ollut, ne eivät olleet järkyttäneet hänen elämänsä perustaa. Hän oli kuvitellut elävänsä täyttä elämää, työ hevosten parissa oli antanut riittävästi sisältöä päiviin. Hän ei ollut oppinut pitämään ihmissuhteita tärkeinä, ne olivat pikemminkin välttämätön sivujuonne. Vasta Sallan kanssa koettu tiivis huuma oli havahduttanut Mikaelin huomaamaan, miten väkevästi ihminen pystyi tuntemaan.
Salla istahti tuolilleen juomaan sopivasti jäähtyneen kahvin. Hän odotti, kunnes mies oli saanut kuppinsa tyhjäksi, vaati tätä katsomaan itseään. Mikael olisi halunnut kertoa naiselle kaiken, selittää raivoamisensa, mutta hän ei löytänyt oikeita sanoja. Sen vuoksi Sallan sanat saivat hänet miltei sortumaan:
”Sun ei tartte selittää, mä luulen, että mä tiän, miltä susta tuntuu. Mä vaan niinku puolustauduin, kun en heti tajunnu, ettet sä raivoo mun takia. Mä sit vasta jälkeenpäin ymmärsin, mitä oli tapahtunu. Kerkesiksä ajaan kauas?”
Mikael nielaisi, sai vaivoin äänensä vakaaksi vastatessaan:
”En mä ajanu minnekään, mä istuin vaan autossa ja yritin rauhottua. Ei se sun vikas ollu, että mä menin. Mä en voinu jäädä, mun piti vaan mennä johonki pois. Mä oon ihan hajalla sisältä.”
Mies oli hetken hiljaa, katsoi edessään istuvaa, hänelle tärkeäksi tullutta ihmistä, ja tunsi vähitellen lämpenevänsä.
”Tuu, mennään”, kuiskasi Mikael hipaisten Sallan kättä kuin vahingossa. Hento kosketus sai aikaan humahduksen, joka tuntui päästä varpaisiin, sytytti vatsanpohjassa kytevän tunteen liekkeihin.
”Tää on ihan hullua, sä oot uskomaton”, henkäisi Salla.
Makuuhuoneessa Mikael veti hänet syliinsä, kaatoi sängylle, vaiensi vaativalla suudelmalla. Heillä olisi aikaa puhua myöhemmin.

Ei kommentteja: