Vaaleanpunertava
puutalo oli viehättävä moniruutuisine ikkunoineen ja vehreine puutarhoineen.
Jos tilanne olisi ollut toinen, Salla olisi nauttinut ajatuksesta päästä
asumaan tämmöiseen idylliin. Rauman vanha kaupunki oli kaunis, ja meri oli
lähellä. Satama houkutteli Sallaa, hän olisi vaeltanut sinne heti, jos
purkamattomia muuttolaatikoita ei olisi lojunut pitkin kahta kauniisti
remontoitua huonetta. Toisaalta aikaa oli runsaasti, sillä hän oli saanut
muuttaa työnantajan omistamaan asuntoon jo elokuun viimeisenä viikonloppuna, ja
siinä saisi asua niin kauan, kuin työsuhde kesti. Sallan sopimuksessa luki
maaginen sana ”toistaiseksi”. Tämä oli hänen ensimmäinen vakituinen paikkansa.
Astiat piti
asetella luunvalkoisiin kaappeihin, pieni Tapiolta peritty pöytä sai kelvata
liinalla verhoiltuna keittiöön. Salla oli aluksi hankkinut vain
välttämättömimmän, huonekalut eivät olleet halpoja, eikä hän tiennyt, kuinka
kauan aikoi asua Raumalla. Hän oli antanut itselleen luvan toivoa, että jonakin
päivänä Kristina soittaisi hänelle ja pyytäisi takaisin töihin, tai että Mikael
tulisi ritarin tavoin hakemaan hänet lopullisesti luokseen. Tietenkään hän ei
oikeasti uskonut kumpaankaan ajatukseen, mutta ne auttoivat häntä jaksamaan
synkimpinä hetkinä.
Tapio oli
toiminut muuttomiehenä. Hänen isoon pakettiautoonsa mahtuivat kaikki Sallan
tavarat. Setä oli kiikkunut katonrajassa ja kiinnittänyt olohuoneeseen
lasikupuisen valaisimen, joka oli ennen roikkunut Sallan huoneessa. Olohuoneen
kalustus oli vaatimaton: suuri, joskin mukava nojatuoli, matala taso ikkunan
edessä, sen päällä televisio. Ei kasveja, ei sohvaa, ei vielä edes verhoja,
jotka saisi ripustaa talon tyyliin sopiviin valkoisiksi maalattuihin isoäidin
verhotankoihin.
Salla hymyili
muistaessaan ensimmäisen vierailunsa Mikaelin asunnossa. Siihen verrattuna
hänen kotinsa oli lähes valmiiksi sisustettu. He olivat tavanneet toisensa
useimmiten juuri Tammelassa, myös viimeisen kerran ennen Sallan muuttoa. Se
aamupäivä oli ollut kuluneelle kesälle tavanomaisen kaunis ja lämmin,
avonaisesta parvekkeen ovesta oli kuulunut autojen äänten lisäksi pihapuissa
majailevien lintujen raikas viserrys.
Mikael oli
keittänyt kahvit, tarjonnut jopa pikkuleipiä. Tuntui tavallaan huvittavalta,
että he olivat viettäneet haikeat jäähyväiset, sillä eivät he olleet tähänkään
mennessä tavanneet joka viikko, mutta totta oli, että eri kaupungeissa asuminen
vaikeutti tapaamisten järjestämistä. Onneksi Porissa ravattiin lähes
viikottain. Mikael oli tosin varoittanut, ettei ehkä kuitenkaan voisi joka
kerralla ajaa Rauman kautta kotiin, ettei perhe alkaisi ihmetellä.
Salla tuhahti
harmissaan. Jos Mikael todella halusi hänet omakseen, tämä saisi luvan antaa
kotonaankin vihjeitä siitä, ettei ollut tilanteeseen tyytyväinen. Mikä kumma
miehen sai toimimaan niin varovasti, kuin olisi purkamassa pommia?
Sallan
mielessä väikkyivät kaikki ne kerrat, jolloin hän oli saanut olla Mikaelin
kanssa kahden. Heidän välillään oli ihmeen vahva tunnelataus, säkenöivä,
kipinöivä, mitä hyvänsä. He eivät kyenneet vastustamaan toistensa kutsua
koskettamaan, suutelemaan, rakastelemaan. Salla oli monet kerrat yrittänyt
ajatella järkevästi, takoa mieleensä kylmiä tosiasioita, jotta palaisi
todellisuuteen ja pystyisi unohtamaan miehen, jonka halusi, mutta jota ei
ilmeisesti voinut kokonaan saada. Kunpa hän olisi edes kuullut selväsanaisen
selityksen, miksei mies saanut päätettyä, kumman naisen luona halusi elää.
Salla ravisti
päätään häätääkseen mieltään kiusaavat ajatukset. Yksin hän ei koskaan saisi
niihin selvyyttä. Jospa hän uskaltaisi kysyä suoraan seuraavalla kerralla, kun
he tapaisivat. Hän huokasi syvään tietäen, että se olisi mahdotonta. Saattoi
olla, että juuri samasta syystä Mikaelkaan ei koskaan ottanut aihetta puheeksi,
sillä kun he olivat yhdessä, muuta maailmaa ei ollut olemassa. Ne harvat
hetket, jotka he saivat varastetuksi, he elivät toisistaan, eikä muulla ollut
merkitystä.
Salla tiesi olevansa
nuori ja kokematon, mutta hän oli varma, ettei tulisi koskaan kokemaan
väkevämpiä tunteita kuin Mikael hänessä herätti. Hän sai ajettua itsensä
hillittömän kiihkon valtaan vain muistellessaan, miten mies häntä joskus
radalla ohi ajaessaan katsoi. Sinisten silmien tiivis tuijotus, ovela välähdys,
jota ei saattanut mitenkään kuvailla, ja miehen sormet, miten niiden vaativa
kosketus poltteli ja värisytti...
Puhelimen ääni
säikäytti Sallan puolikuoliaaksi. Hän oli niin uppoutunut hekumallisiin
kuvitelmiinsa, ettei heti käsittänyt, miten olisi pitänyt toimia. Soittaja oli
isä, joka kyseli kuulumisia ja halusi tietää, joko Salla oli käynyt
esittäytymässä työpaikallaan. Isä puhui lyhyesti, kuten aina, ja muisti
iänikuiseen tapaansa lopettaa puhelun sanoihin, joiden Salla juuri sillä
hetkellä tajusi viittaavan Tapion nuoruudenaikaisiin touhuihin:
”Elähän niin,
että voit kaiken kertoo kotona.”
Salla sulki
puhelimen osin huvittuneena, osin hermostuneena. Jos isä tietäisi! Samassa
puhelin soi uudemman kerran. Salla oletti isän unohtaneen jonkin tärkeän
neuvon, aivan kuin tämä olisi kuullut tyttärensä ajatukset, ja häkeltyi
sanattomaksi kuullessaan Mikaelin äänen. Soittipa mies sopivaan aikaan, heti
isän varoiteltua siveettömyyksistä.
”Mä halusin
kokeilla, toimiiko sun numeros ja joko sä oot siellä kaukana”, totesi mies
aluksi.
”Soitit hyvään
aikaan, isä just lopetti puhelun ja mä oisin kohta lähteny käymään työpaikalla
vähän kattomassa, kun huomenna pitäs alottaa hommat.”
”Millon tuut
takasin? Meneekö yli tunti?” Mikaelin ääni kuulosti kiihtyneeltä. Mitähän tällä
oli mielessä? Oliko tapahtunut jotain kauheaa? Salla mietti, mitä oli uudelle
työnantajalleen luvannut ja mietti hätäisesti vaihtoehtoja.
”Ookko sä
tulossa tänne? Mä voin mennä sinne iltapäivällä yhtä hyvin, viimestään neljäks
kun ehdin, se riittää”, hän selosti.
”Kun mä lähdin
vähän aikasemmin ajeleen, tänään on Turussa ravit. Mun olis pakko tulla
käymään, mä oon jo aika lähellä.”
Kymmenen
minuuttia myöhemmin Mikael seisoi eteisessä. Tunnelma oli omituinen. Mies ei
syöksynytkään Sallan kimppuun, hän oli selvästi varuillaan ja näytti nurkkaan
ajetulta pikkupojalta. Mitä oli tapahtunut? Salla tahtoi tietää viipymättä,
mikä miehen oli saanut suunniltaan. Hän kysyi hämmentävän käytöksen syytä,
johon toinen vastasi huokaisten, hartioitaan kohauttaen:
”Ookko nähnyt
Hevosurheilun jutun niistä Derbyn karsinnoista? Sen kuvan Vollesta
voittajaringissä, ja me siinä sen turvan molemmin puolin? Siitä sytty sota
meillä kotona. Vaimo epäilee jotain, kun meidän ilmeet kuulemma paljasti
kaiken. Mä oon pelänny tätä, nyt se aikoo taistella viimeseen asti. Se vahtii
kaikki menot, se oottaa öisin niin kauan, että mä tuun kotiin ja kiristää
lapsilla, rahalla ja kaikella, millä vaan voi. Sen on täytyny kuulla jostain
muualtaki, ei se yhen kuvan takia niin hiiltys. Mä en kohta enää jaksa. Kun
vois olla välittämättä, mutta en mä voi. Jos mä tähän soppaan myöntäsin, että
jutussa on perää, mä hajoisin totaalisesti.”
Puhuessaan
Mikael vaelsi pitkin parkettilattioita, lysähti viimein nojatuoliin voimattoman
näköisenä. Salla hiipi hänen jäljessään osaamatta tehdä mitään. Se nainen
siellä Koskikeskuksessa... Nyt hän tajusi, miksi tämä oli tutun näköinen.
Nainen omisti useita hevosia, joita yleensä ohjasti Tuomelan Petteri. Naisen
näki usein Teivossa. Hän oli varmasti nähnyt heidät. Ehkä sen suudelmankin. Ei
voinut olla totta! Ja Mikael jatkoi epätoivoisena, eikä välittänyt, kuunteliko
Salla häntä:
”Mun piti
hitaasti antaa sen uskoo, että ketään toista ei ole, että mä en vaan enää jaksa
sitä onnetonta liittoo, joka on enää pelkkä väljähtyny lupaus ja nimet
paperilla. Mun piti puhella sille oman asunnon ostamisesta, mä Salla yritin, mä
aioin tehdä sen. Sun ja mun takia. Meidän vuoks, Salla!
Mä halusin sen
uskovan, että mä muuttasin yksin pois, jättäsin niille hevoset ja talon ja
kaikki, mutta kun me ei koskaan puhuta mitään, enkä mä osannu enää alottaa. Ja
nyt sitte kaikki on alkanu väärästä päästä. Mä tiesin, et jos se alkaa epäillä,
kaikki on mennyttä. Musta ei oo tähän, mä en jaksa tämmösiä juttuja. Miks mun
piti lähtee tälle tielle, mikä piru mut veti tähän leikkiin? Mä perkele
potkasen kaikki naiset mun elämästä johonki niin pitkälle, ettei ikinä tartte
enää jumalauta kattella ketään!”
Mikael oli
noussut jälleen seisomaan, hän tuijotti ulos ikkunasta. Salla kohautti
kulmakarvojaan, tuhahti itsekseen, kysyi pelottavan tyynesti, miksi mies sitten
oli edes viitsinyt vaivautua ajamaan hänen luokseen, solvaamaanko? Hänen
äänensävynsä yhdistettynä tylyyn kysymykseen sai Mikaelin suuttumaan entisestään.
Hän kääntyi katsomaan Sallaa, sinkosi vihantäyteisen kysymyksen:
”Ekkö säkään
enää usko mun tekemisiin? Suhun mä luotin, mä luulin, että sä ymmärrät mua. Jos
ei helvetti täältä tän parempaa vastaanottoo saa, niin ei tartte mua enää
kattella. Eikä sun tartte soitella perään, mä pärjään ihan hyvin yksin!”
Salla ei
ehtinyt edes suutaan avata, kun mies oli poissa. Typertyneenä nainen istahti
keittiön tuolille, nojasi päänsä käsiinsä ja yritti miettiä, mitä toinen oli
sanonut. Sallaa suututti miehen raju purkaus. Hän ei aikonut olla kenenkään
tunteiden kaatopaikka, ei edes Mikaelin. Hän istui paikallaan pitkään, kunnes
kiukku hiljalleen laantui ja tilalle hiipi kauhistunut ajatus: oliko Mikael
lähtenyt ajamaan Turkuun, vaikka oli raivoissaan? Silloin tämä varmasti
kaahaisi ainakin kortin kuivumaan, jollei suistuisi tieltä.
Salla pohti kuumeisesti,
mitä voisi tehdä. Mies oli kieltänyt soittamasta, mutta mitä muutakaan hän
osaisi? Hyvä tavaton, Mikael oli uskonut hänelle mieltään kalvavan ongelman,
jota ei kuunaan kertoisi kenellekään muulle. Asia oli tapahtunut niin
äskettäin, ettei mies ollut ehtinyt käsitellä tunteitaan, ja oli sen vuoksi
ollut täynnä pyhää vihaa. Ja Salla oli puolustautunut vaistomaisesti. Hän nousi
tuolilta, päätti kaikesta huolimatta yrittää tavoittaa miestä.
Puhelin oli
makuuhuoneessa ikkunan vieressä. Salla nosti kuulokkeen, vilkaisi samalla ulos.
Pihassa oli tummansininen Omega. Sen täytyi olla Mikaelin auto! Salla pudotti
luurin kädestään ja sujautti kengät jalkaansa. Hän avasi oven samalla hetkellä,
kun Mikael oli soittamaisillaan ovikelloa. Hän ei ollut koskaan nähnyt miestä
niin nolona. Mikael astui eteiseen, ovi käytävään jäi auki. Salla veti sen
kiinni, kääntyi ja joutui suoraan miehen syliin.
”Anteeks”,
kuului hyvin matala ääni Sallan korvanjuuressa. Salla tunsi miehen pudistavan
päätään, kuuli raskaan huokauksen.
He seisoivat
pitkään vaiti, toisiinsa katsomatta. Mikael tiesi, että Salla ymmärsi häntä, ja
Salla tiesi hänen tietävän. Tapahtunut mutkisti heidän kuvioitaan ja hämmensi
Sallan mieltä. Itseään suojellakseen hän ei aikaisemmin ollut halunnut uskoa,
että Mikael olisi vakavissaan. Nyt hänen oli pakko uskoa, sillä kukaan ei
riehuisi merkityksettömän asian takia tuolla tavalla.
Ironista
kyllä, heidän suhteensa tuntui etenevän syvemmäksi ja vakavammaksi vain
jonkinlaisen kriisin kautta. Ehkä he olivat liian varovaisia heittäytyäkseen
suoraan tapahtumien pyörteisiin. Olisi ollut helpompaa kohdata heti kaikki
karikot, luovia niiden yli ja korjata vahingot kuin odottaa, pelätä ja yrittää
kiertää vaikeudet, kun ne kuitenkin olivat vääjäämättä edessä.
Mikael huokasi
toistamiseen. Hän oli kuvitellut pystyvänsä vähitellen kertomaan Marille, että
tyytymättömyys heidän tilanteeseensa oli jo kasvanut niin suureksi, että hän
halusi lähteä. Heidän keskustelunsa olivat kuitenkin jääneet arkisten asioiden
tasolle, eikä Mikael ollut löytänyt oikeita sanoja. Tuntui ylivoimaisen
vaikealta puhua vakavia, he eivät olleet oikeastaan koskaan osanneet
keskustella. Miten he olivat edes alun perin päätyneet yhteen? He olivat olleet
kovin nuoria tavatessaan toisensa. Ei parikymppisenä tämmöisiä tullut
ajatelleeksi, vasta eletty elämä oli opettanut karvaita tosiasioita. Olisipa
kaikki jo selvitetty, Mikael mietti voimattomana. Hän olisi mieluiten jäänyt Sallan
luokse saman tien.
Sallan
hiljainen ääni keskeytti miehen synkät ajatukset. Hän murahti vastaukseksi,
hellitti tiukan otteensa ja antoi naisen saattaa itsensä kädestä pitäen
istumaan sievään keittiöön. Salla tarjosi lasin vettä, etsi kahvimittaa, löysikin
sen muutoin tyhjän muuttolaatikon pohjalta. Kahvin tuoksu levisi asuntoon, ja
kun kupit viimein löytyivät, juoma oli jo valmista.
”Mä en oo
ehtiny vielä purkaa just mitään, eilinen meni laatikoita kantaessa”, Salla
touhusi. Mikael ei katsonut silmiin, ei puhunut. Salla kaatoi kupit täyteen,
mutta sen sijaan, että olisi istunut pöytään hän tassutti miehen taakse,
painautui tämän selkää vasten, sormeili vahvoja käsivarsia, silitti hiuksia.
Se oli
Mikaelille melkein liikaa. Kuluneet kuukaudet olivat saattaneet hänen mielensä
sekaisin, ei hän aiemmin ollut tiennyt olevansa näin herkkä. Häntä inhotti
ajatus, että joku huomaisi, miten helppo hänet oli saada liikuttumaan.
Samassa Mikael
ymmärsi: tähän mennessä kaikki hänelle tärkeät asiat olivat sujuneet helposti,
ja jos takaiskuja olikin ollut, ne eivät olleet järkyttäneet hänen elämänsä
perustaa. Hän oli kuvitellut elävänsä täyttä elämää, työ hevosten parissa oli
antanut riittävästi sisältöä päiviin. Hän ei ollut oppinut pitämään
ihmissuhteita tärkeinä, ne olivat pikemminkin välttämätön sivujuonne. Vasta
Sallan kanssa koettu tiivis huuma oli havahduttanut Mikaelin huomaamaan, miten
väkevästi ihminen pystyi tuntemaan.
Salla istahti
tuolilleen juomaan sopivasti jäähtyneen kahvin. Hän odotti, kunnes mies oli saanut
kuppinsa tyhjäksi, vaati tätä katsomaan itseään. Mikael olisi halunnut kertoa
naiselle kaiken, selittää raivoamisensa, mutta hän ei löytänyt oikeita sanoja.
Sen vuoksi Sallan sanat saivat hänet miltei sortumaan:
”Sun ei tartte
selittää, mä luulen, että mä tiän, miltä susta tuntuu. Mä vaan niinku
puolustauduin, kun en heti tajunnu, ettet sä raivoo mun takia. Mä sit vasta
jälkeenpäin ymmärsin, mitä oli tapahtunu. Kerkesiksä ajaan kauas?”
Mikael
nielaisi, sai vaivoin äänensä vakaaksi vastatessaan:
”En mä ajanu
minnekään, mä istuin vaan autossa ja yritin rauhottua. Ei se sun vikas ollu,
että mä menin. Mä en voinu jäädä, mun piti vaan mennä johonki pois. Mä oon ihan
hajalla sisältä.”
Mies oli
hetken hiljaa, katsoi edessään istuvaa, hänelle tärkeäksi tullutta ihmistä, ja
tunsi vähitellen lämpenevänsä.
”Tuu,
mennään”, kuiskasi Mikael hipaisten Sallan kättä kuin vahingossa. Hento
kosketus sai aikaan humahduksen, joka tuntui päästä varpaisiin, sytytti
vatsanpohjassa kytevän tunteen liekkeihin.
”Tää on ihan
hullua, sä oot uskomaton”, henkäisi Salla.
Makuuhuoneessa
Mikael veti hänet syliinsä, kaatoi sängylle, vaiensi vaativalla suudelmalla.
Heillä olisi aikaa puhua myöhemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti