11. luku

Sunnuntaisin Toivasten perheellä oli tapana syödä yhdessä. Jonikin, joka oli hiljattain muuttanut omilleen, saapui vähän ennen kahta vanhaan kotiinsa. Tällä kertaa isä oli paistanut porsaankyljyksiä, valmistanut herkullisen rosépippurikastikkeen keitettyjen perunoiden kyytipojaksi. Vanhemmat kyselivät kuulumisia, utelivat Sallalta tämän työstä. Jotenkin puhe kääntyi raveihin. Sallan oli vaikea istua tyynenä, Mikael täytti hänen ajatuksensa heti hänen miettiessään Teivoa. Hän selitti kautta rantain jatkavansa harrastustaan Merjan vuoksi, ystävä kun oli alkanut tutkia sponsoreiden merkitystä ja markkinoinnin visuaalista teoriaa ohjastajien ajopuvut esimerkkinään.

”Me tunnetaan monet niistä ajajista ihan jo Merjan gradun takia, se on jututtanu sponsoreitakin. Me käydään varmaan tyttöjen kanssa kesällä muissakin raveissa kun Teivossa, siitä on ruvennu nauttiin.”

Selitys upposi kuin puukko lämpimään voihin, eivätkä vanhemmat jatkaneet aiheesta enempää. Salla kertoili kuluneen viikon työpäivistä muutaman hauskan sattumuksen. Hän viihtyi hyvin, toimiston henkilökunta oli hilpeää joukkoa. Pian olisi uusittava työsopimus, se oli tehty aluksi viideksi kuukaudeksi. Salla oli suunnitellut vuokraavansa pienen asunnon Hämeenpuistosta tai sen lähistöltä, mutta sopivaa ei tahtonut löytyä. Toisaalta hänellä ei ollut kiire, vanhemmat eivät vahtineet hänen menemisiään, ja jos hän halusi viettää yön muualla, siitä oli vain muistettava ilmoittaa. Harvoin häneltä edes kysyttiin, kenen luona hän kulloinkin aikoi yöpyä.

Isällä oli uutinen kerrottavanaan. ”Tapio on ostanu ajolle opetetun suomenhevosvarsan ja sitte kuulemma varsin hyvän nelivuotisen lämpösen oriin, semmosen kun Watch My Back, joka oli myytävänä omistajien rahatilanteen takia”, hän totesi.

Sallan aivoissa kävi kuhina, kun hän muisteli, kenen valmennuksessa kyseinen hevonen oli ollut. Aivan, Kuuralan Tommilla. Kukahan lupaavaa hevosta pääsisi ajamaan nyt, kun setä oli ostanut sen? Aika paukun tämä oli järjestänyt. Sallan ilme kirkastui. Hänhän voisi alkaa vapaa-aikanaan hoitaa sitä, silloin hän pääsisi helposti minne vain seuraavan kesän suurraveissa, joissa kuulemma oli rajoituksia tallialueelle pääsyssä. Kavereiden oli saatava kuulla tästä, mutta ensin täytyi soittaa sedälle. Salla nousi pöydästä, kiitti ja juoksi puhelimeen. Setä oli kotona, ja he juttelivat hetken raveista. Hän oli selvästi mielissään Sallan tarjoamasta avusta, pyysi tätä vielä samana päivänä katsomaan ”Vollea”, kuten hän hevosta kutsui. Isä lupasi auliisti lainata vanhaa autoaan työajoneuvoksi, mikäli se kelpaisi Sallalle.

Myöhemmin iltapäivällä Salla poimi Merjan hyvin pidettyyn hopeanhohtoiseen Opel Asconaan ja he ajelivat Nokian läpi Salmiin kahdestaan. Anne ei ollut vastannut ja Sarilla oli iltapäivälle muuta ohjelmaa. Tapio-setä odotteli jo pihassa tyytyväisenä myhäillen. Sallan innostus lämmitti hänen yksinäistä sydäntään. Hänen Raila-vaimonsa oli kuollut syöpään jo vuosia sitten, eikä heillä ollut lapsia. Salla oli pienenä ollut hänelle kuin oma tytär, ja useina kesinä Salla oli viettänyt viikkoja Tapion maatilalla ilman vanhempiaan. Monet muistot tulvahtivat naisen mieleen, kun hän ajoi auton päärakennuksen eteen sedän pakettiauton viereen. Hän juoksi sedän luokse, he halasivat lämpimästi. Ylpeänä setä johdatti naiset talliin katsomaan hoidokkejaan. Nuori suomenhevonen oli vekkulin vaalea, sen harja ja häntä vielä vaaleammat.

”Tää neiti on mun Hellu, vaikka kirjoisa lukee Sirun-Helinä”, setä esitteli. Varsa ei säikkynyt, ei tempoillut, vaan antoi Sallan taputella turpaansa ja yritti hamuta tämän hiuksia. Salla kaivoi taskustaan sokeripalan ja tarjosi sen Hellulle. Silloin viereisen karsinan kiiltävä, komea ori hirnahti. Sille piti myös tarjoilla herkkuja.

”Ai, sä oot mustasukkanen. Ookkos myös kuuma ja tulinen, kun pääset radalle?” Salla jutteli. Volle näytti kuuntelevan, työnsi turpansa taskulle, jossa sokeripalat olivat ja tökki Sallaa.

”Katos vaan”, virkkoi Tapio, ”sää tairat olla eka ihmine, jota Volle ei yritä ajaa pois. Susta taitaaki tulla paras mahrolline hoitaja tälle kaverille. Pitäs varmaan maksaa vähän palkkaaki?”

”Puhutaan semmosista myöhemmin, ensin mä haluisin vaan olla hevosten kanssa pitkästä aikaa. Se riittää palkaks. Katotaan sitte, jos työ alkaa tuottaa tuloksia, sitte mä voin pyytää osan palkintorahoista, jos niistä kulujen jälkeen jää jotain yli. En mä tätä rahasta haluu tehdä.”

Merja aivasti neljästi, pyyteli anteeksi ja katosi ulos. Hänestä ei olisi moiseen hommaan, onneksi hänellä oli kylliksi muutakin tekemistä. Hetken kuluttua Salla ja Tapiokin saapuivat ihastelemaan kevätaurinkoa. Tapio kutsui ystävykset pullakahville, hän oli leiponut korvapuusteja leivinuunissa.

Talo näytti samalta kuin aina ennenkin, raitaiset matot olivat ojennuksessa tuvan lattialla, iso kaappikello kumahteli puolen tunnin välein. Kukkia oli vähemmän kuin Railan vielä eläessä, kamarin televisio oli suurempi. Kohta kahvin tuoksu levisi taloon ja Tapio pyysi Sallan ja Merjan pöytään. Salla päätti selvittää itseään askarruttavan asian heti:

”Kuule, Tapio, ookko sä aatellu, kuka tota Vollee ajaa tästä eteenpäin? Sen Tommin kans kun voi olla vaikee tehdä yhteistyötä, kun se asuu siä Forssan lähellä.”

”No, Eeverttiähä ajo sillon Samuli Markkanen, muistakkos?”

Salla sai pullaa väärään kurkkuun ja nyökkäsi yskänpuuskan keskeltä. Hän totta vieköön muisti Samulin liiankin hyvin. Hetken kuluttua Tapio jatkoi verkkaiseen tyyliinsä:

”Mää soittelin Samulille sillon, kun olin päättäny ostaa nää elikot ja juttelin sen kans ajamisesta. Mää tunnen Samulin ajotyylin, se on aika reipas, piiska rapsaa miähekkäästi. Jotenki tuntuu, ettei toi oikeen sovi Vollen nahkalle. Noita muita ajomiähiä mää en oikeen tunne, kun ne on tommosia märkäkorvia loppeja, eihän ne sillon Eevertin aikaan viälä oikeen mitään ajanu, ja joku Alavillamon Sakuki muutti Vermoo, sen mää tunsin ja hyväks havaitsin. Mikäs se Laineen poika on miähiään, sitä ku kehutaan aina lehrisä?”

Salla kiemurteli paikallaan, yritti käyttäytyä normaalisti. Onneksi setä oli niin tohkeissaan hevosistaan ja ohjastajamietteistä, ettei näyttänyt huomaavan mitään. Merjan ällistykseksi Salla tokaisi:

”Mä tunnen sen Mikaelin, me ajoittain jutellaan raveissa. Se on tosi helläkätinen ohjastaja, vaikuttaa taitavalta. Ei se viimeks ajajaliigaa voittanu, mutta sen lokakuu oliki huono. Se oli varmaan kipee tai jotain”, maalaili Salla. Merjaa nauratti hillittömästi, hän ei uskaltanut katsoa Sallaa. Helläkätinen ohjastaja, justiinsa joo. Oli Mikael varmasti hellä, mutta radalla mies kyllä käskytti hevosia muiden malliin.

”Mikaelilla on semmosta herkkyyttä, sen ei tartte kun nähdä hevonen, niin se tietää, mitä sille pitää tehdä, se näkee niitten voinnin jotenki kummalla tavalla.”

”Sä tairat tuntee sen Laineen aika hyvin”, tuumasi Tapio. Salla nauroi vastaukseksi peittäen siten hämmennyksensä. Jopa tuli pidettyä varsinainen palopuhe.

”Josko sää likka sitte soittasit sille Laineelle, jos sää sen tunnet, puhusit vähä niinku mun pualesta? Kai sulta sen numeroki jostaki löytyy.” Tietämättään Tapio pyysi Sallalta lähes mahdotonta palvelusta, mutta koska oli avannut suunsa ja väittänyt tuntevansa miehen ei Salla voinut kieltäytyä. Hän kaivoi kalenterin laukustaan, joka oli aina mukana, kipitti Tapion perässä tämän työhuoneeseen ja väänsi numerot. Tuntui hassulta käyttää numerolevyä, kun oli tottunut näppäinpuhelimeen.

”Yhreksän-neljä-yhreksän — onks tää vallan autopuhelin? Kaikenlaisia kotkotuksia sitä nykyään onki, mutta hyvähän toi reisumiähelle on”, mietiskeli setä ääneen. Sallaa hirvitti, sydän hakkasi, kädet hikosivat. Voi, kunpa Mikael ei voisi vastata, kunpa tämän puhelin olisi kiinni!

”Laine”, kuului Sallalle niin tuttu ääni.

”Toivasen Salla tässä terve, soitanko pahaan aikaan?”

”Et, mullei oo ketään kyydissä, mä oon ajamassa raveista kotiin. Ootas, täytyy ohittaa yks auto, noin, kylläpäs yllätit mut. Onko jotain tapahtunu?” Mikaelin ilahtuneeseen ääneen hiipi huolestunut sävy.

”No, ei mitään ihmettä, älä huolestu. Mä oon Salmissa setäni luona kattomassa sen ostamia ravureita. Mä kysyin, ketä se on aatellu ajaan sitä sen nelivuotista lämminveristä oria, joka on kai hyväkin, ja setä sano, että sen nahka ei kuulemma kestäis Markkasen Samulin käsittelyä. Mä kerroin että mä joskus oon jutellu sun kans raveissa...”

”Aika hyvin sanottu”, keskeytti Mikael, ”joskus juteltu raveissa. Mites tää muhun liittyy?”

”No, kun Tapio aatteli, että sä ryhtysit ajamaan tota Vollea. Se on se Watch My Back, jota Kuuralan Tommi on ajellu tähän saakka.”

”Voihan helvetti, se tykki!” pääsi Mikaelilta. ”Siinä on kuule Salla niin hyvä hevonen, että se tulee pärjään syksyllä U.E.T. Grand Prix'ssä tosi hyvin, se voi vaikka voittaa. Mistä sun setäs semmosen oriin on siepannu? Se voittaa vielä Derbyn, se on maksettu kaikkiin ikäkausikisoihin. Tommi oli tosi pahoillaan, kun joutu luopuun siitä, mut se taisikin olla mun onneni. Salla, kultanen nainen, tää oli mulle hirvee päivä ja sä sait mut taas iloseks! Olisitpa täällä niin mä suutelisin sut pyörryksiin.”

Sallan täytyi istahtaa, häntä huimasi. Mikael sai hänet puhelimen kauttakin pyörryksiin, ei siihen suudelmia tarvittu. Eikä hän ollut ensinkään tajunnut, miten hyvän hevosen setä oli hankkinut. Mistä tämä oli saanut rahat? Semmoinen hevonen ei voinut olla tarjouksessa. Vastausta odottamatta Mikael jatkoi:

”Mä oon ihan kohta Tampereella, oisko siinä järkee että mä tulisin käymään ny heti? Mua haluttais nähdä se Volle, että missä kunnossa se on ja ajaa vaikka, niin sais jonki käsityksen, mitä sen kanssa vois tehdä. Se taitaa olla hyväkin valmentaja se sun setäs, Samu kehu sen maasta taivaaseen. Et kysyis, voinks mä poiketa?”

Salla päätti pyytää Tapion puhelimeen, jotta saisi hengähtää. Mikael kaahaisi puolen tunnin kuluessa pihaan, ja setä saattaisi vaikka huomata jotakin. Nyt oli ryhdistäydyttävä ja koottava kaikki näyttelemistaito.

Epämääräisessä mielentilassa Salla palasi Merjan luokse, joka istui yhä tuvassa pitkän pöydän ääressä ja vilkaisi Sallaa kysyvästi, tahtoi tietää, miten puhelu oli sujunut. Salla sai sanottua vain, että Volle oli Mikaelin mukaan huippuravuri ja että mies tulisi kohta katsomaan sitä.

”Pystykkö sä oleen täällä, kun se tulee?” ihmetteli Merja.

”Onko muuta vaihtoehtoo? Onneks noi toiset ei lähteny mukaan, sitte ne ainaki huomais. Kattelee ne jo raveissaki aina välillä hiukka oudosti, Anne varsinki. Kai me saadaan täällä näyteltyä tavallisia tuttavia, mut mua huolestuttaa, miten sitte käy, kun Volle voittaa ja mä sen hoitajana kai sitte hyppään kärryille mukaan voittajaesittelyyn, ainaki Derbyssä ja U.E.T:ssä. Voiksä kuvitella, mä Mikaelissa kiinni siinä, eikä kukaan muka saa huomata?” Salla pudisti päätään osin kauhuissaan, osin riemuissaan.

”Aattele hei, jos sun täytyis kiivetä samoille rattaille Markkasen kanssa. Eiköhän toi Ella oo sata kertaa parempi vaihtoehto”, Merja muistutti. Salla vei käden suunsa eteen kauhistuneena. Olipa sittenkin onni, että setä oli päätynyt Mikaeliin. Samulihan olisi päässyt likistämään häntä ihan työn puolesta, ja ajatuskin puistatti.

Mikaelin tuloa odotellessa Salla tutkaili Merjan kanssa sedän arkistoja. Alkusyksystä Sallan kaipaama perhelehtikin löytyi, ja molemmat lukivat artikkelia innokkaasti. Mikaelin vaimo oli varsin kaunis nainen, ja Sallaa alkoi mietityttää, mikä Mikaelia saattoi hänessä itsessään viehättää. Lehtijuttu häiritsi hänen muutoin iloista mielentilaansa, mutta kuullessaan auton hurahtavan pihaan ikävät tuntemukset katosivat hykerryttävän jännityksen tieltä.

Tapio kutsui naiset ulos tervehtimään tulijaa. Mikael sai pidettyä ilmeensä melko normaalina heidän jutellessaan pihassa, setä ei ainakaan näyttänyt innostukseltaan huomaavan mitään erikoista. Hän kertoili entisen omistajan rahavaikeudet, Vollen valmennusohjelman ja muutokset, joita oli siihen suunnitellut, esitteli tallin ja hevoset, kolmet kärryt ja runsaat varusteet, lörpötteli Eevertistä, kyseli Mikaelin ajotavoista ja valmennettavista.

”Ja toi Salla on luvannu autella mua Vollen ja Hellun hoirosa, se saa ajaaki niitä jos tahtoo. Mullon tosa kilometrin harjotusrata pellosa, se on Eevertin ajoilta, mää kunnostelin sitä syyshommien aikaan kun aattelin hommata elikoita. Salla saa sitte tulla hakeen sun kyyrisä ne pokaalit, joita sää Vollen kans napsit”, myhäili Tapio.

Mikael katsoi Sallaa oudosti. Naisen jalat olivat vetelät, tuntui, etteivät ne kantaneet. Setä oli aivan mahdoton velmuilija! Olikohan tämä sittenkin huomannut jotakin?

”Jaa niin Salla, kai sää suostut semmoseen, ehän mää vanhana ukkona enää jaksa tosa kärryn reunasa käkkiä? Ohan toi Laineen poika ihan komee miäski”, jatkoi setä kiusoitteluaan.

”Anna olla jo, enköhän mä voi sun puolesta palkinnot noutaa. Pitää vaan harjotella sitä kärryn reunalle hyppäämistä vaikka täällä sun radallas, etten sitte putoo tositilanteessa”, Salla lohkaisi tuijottaen merkitsevästi Mikaelia. Miehen epäluuloinen ilme suli hymyksi hänen ymmärtäessään, ettei Salla ollut itse ehdottanut moista. Kiusallista se ehkä tulisi olemaan, kun pitäisi istua Sallan vieressä, eikä kuitenkaan saisi koskea. Se vaatisi luonnetta.

Tapio uteli, ehtisikö Mikael vielä sisään sopimusta sorvaamaan, neuvottelemaan ajajalle kuuluvista palkkioista ja muista yksityiskohdista. Mikael ei tuntunut kiireiseltä, hän jopa toivoi saavansa koeajaa Vollen vielä ennen pimeän tuloa, ja koska ilta oli jo hämärtymässä, Tapiolle tuli kiire. Hän riensi talliin valjastamaan aarteensa harjoituskärryjen eteen, heilautti ovella kättään Sallalle ja Merjalle, jotka olivat vähitellen lähdössä. Salla tunki auton avaimet Merjan käteen ja pyysi tätä ajamaan, sillä oli itse aivan liian sekaisin.

Merja käveli auton luokse hitaasti, aikaili avatessaan ovea, istahti kuljettajan paikalle. Vasta sieltä hän kurkisti pihaan, jonka keskellä Mikael sanoi jotakin pidellen Sallaa käsistä, kumartui äkisti suutelemaan, eikä olisi millään päästänyt naista luotaan. Merja oli näkevinään sähkön, joka heidän välillään väreili ja huokasi miettiessään, tokko hänen eteensä koskaan kävelisi miestä, joka saisi hänessä aikaan samanlaisen tunteiden pyörremyrskyn. Ei, hän ei varmasti pystyisi hullaantumaan niin kuin nuo kaksi. Liian järkevä, hän mietti ja huokaisi huomaamattaan.