42. luku

Vielä muutama veto, sitten sukiminen saisi riittää. Sallan käsiä särki, vaikka hän oli harjannut Vollen ja Hellun vaikka kuinka monta kertaa. Olisi luullut lihasten jo tottuneen, mutta voima tuntui kadonneen käsistä. Ja tuolta näkyi saapuvan Mikael. Taas hän oli myöhässä, miten ihmeessä hän ei saanut pidettyä kiinni aikatauluista?

Mikael riensi talliin, kysyi kuulumisia. Sallalla oli iloista kerrottavaa. Tapio oli ollut ensimmäistä kertaa niin pirteä, että jaksoi kävellä hänen kanssaan pitkin käytäviä. Jokin lääke oli vaihdettu toiseksi, mikä oli poistanut liiallisen väsymyksen.

”Ohjeistiko se sua taukoomatta?” nauroi Mikael. Hän oli helpottunut. Tapiosta oli tullut hänelle läheinen, eikä vähiten sen takia, että mies oli tukenut häntä vaikeina aikoina.

Salla virnisti vastaukseksi. Tuntui hienolta saada auttaa Tapiota, varsinkin nyt, kun sedästä näki halun palata kotiin. Kaikki palaisi jotakuinkin kohdalleen. Paitsi ehkä hänen ja Joonaksen avoliitto. Salla pudisti ajatuksen muualle. Nyt oli keskityttävä valjastamiseen, pahnojen puhdistamiseen ja rehun sekoittamiseen. Voi, miten hän nautti saadessaan hoitaa Vollea ja Hellua! Kuin huomaamattaan hän hyräili jotakin Camembertin uusimman levyn kappaletta. Mikael tunnisti sen, kertoi kuulleensa kappaleen radiosta useasti.

”Joonaksen veli soittaa siinä kitaraa”, Salla mainitsi. Häivähdys ärtymystä käväisi Mikaelin kasvoilla. Salla arveli, että jokin kohta ohjissa oli vinossa ja unohti asian saman tien.

Sinä myöhäissyksyn tiistaina, joka sattui olemaan lokakuun 28. päivä, Mikaelilla oli aikaa jäädä auttamaan hevosten laittamisessa. Hänellä ei ollut ajokkeja ennen kuin viidennessä lähdössä, mikä oli varsin poikkeuksellista. Sallan toivomuksesta hän jopa jäi kahville. He juttelivat Sallan koulusta, jäljellä olevasta reilun puolentoista vuoden ohjelmasta. Siihen sisältyi pari harjoittelujaksoa, joista toinen oli lyhyt kenttäharjoittelu ja toinen pitkä päättöharjoittelu sekä muutama kurssi, joita Salla ei ollut ehtinyt vielä tehdä. Lopputyö piti myös laatia. Sitten Salla olisi valmis luokanopettaja.

”Ja mihin sä sitten meet töihin? Hämeenlinnaan, Tampereelle vai Raumalle?”

Mikael tapitti häntä tummine silmineen. Salla pudisti päätään. Hän ei tiennyt, mitä tekisi. Hän ei edes tiennyt, halusiko ylipäätään opettaa. Neljä vuotta sitten hän oli kuvitellut hakevansa unelma-ammattiinsa. Nyt hän ei ollut asiasta enää kovin varma.

”Entäs se...”

Puhelin keskeytti Mikaelin kysymyksen. Hän seurasi Sallaa katseellaan tämän nostaessa käsipuhelimen korvalleen. Salla vastasi, kuunteli hiljaa, myönteli, varmisti. Ilme muuttui kummalliseksi. Salla laski puhelimen takaisin keittiön ikkunalaudalle liioitellun rauhallisesti. Hän jäi katsomaan ikkunasta ulos. Keittiöön laskeutui hiiskumaton hiljaisuus. Mikael odotti sanaakaan sanomatta, hievahtamatta, Sallan selkää tuijottaen. Kun Salla vei käden kasvoilleen, hän tajusi, mitä oli tapahtunut.

Tapio oli kuollut.

”Maasta sinä olet tullut, ja maaksi sinun pitää jälleen tuleman...”

Salla ei kuullut papin sanoja. Hänen päässään pyöri kaikki se, mitä viimeisen puolentoista viikon aikana oli tapahtunut. Ensijärkytyksen jälkeen hän oli soittanut isälleen, joka oli luvannut hoitaa hautajaisjärjestelyt. Silloin isä oli kysynyt ohimennen, oliko Tapio puhunut testamentistaan. Isä siis tiesi.

”Tapio kysyi multa mitä mieltä olen, ja meille muille sopi hyvin tuo järjestely. Mutta jos sä et huoli tilaa, se myydään, ei me muut sitä jakseta pitää.”

Salla ei ollut epäröinyt hetkeäkään. Hän pitäisi tilan ja muuttaisi sinne heti kun opiskelultaan pääsisi. Seuraavaksi oli pitänyt soittaa Joonakselle töihin. Salla oli mennyt makuukamariin, sulkenut oven ja puhunut pitkään. Keittiöön palatessaan hän oli nähnyt Mikaelin istuvan kumarassa asennossa pöydän ääressä puoliksi juotu kupillinen kahvia edessään. Salla oli hiipinyt miehen viereen, koskettanut käsivartta. Mikael oli noussut pöydästä, siepannut Sallan syliinsä ja huokaissut:

”Tapio oli aina mun tukena. Nyt ei ole ketään enää.”

Miten niin ei ollut ketään? Salla ei silloin ollut ajatellut asiaa sen enempää, mutta nyt hän juuttui miehen sanoihin. Sitä paitsi Mikael oli itkenyt, nyyhkyttänyt kasvot kyynelistä märkänä.

Salla vilkaisi vieressään istuvaa Joonasta Siuron kirkon penkissä. Joonas oli sanonut, että jos Salla halusi pitää tilan, hän ei estelisi. Mutta hän ei halunnut muuttaa Salmiin. Jos Salla ryhtyisi hoitamaan taloa, maita ja hevosia, heidän tiensä eroaisivat. Salla oli jo päätöksensä tehnyt, eikä Joonaksen sanoilla ollut merkitystä. Ei tässä asiassa. Joonas taas halusi Raumalle. Sallan puolesta mies oli vapaa muuttamaan minne tahtoi, jos tämä ei ollut valmis seuraamaan häntä paikkaan, joka oli aina kuulunut hänen unelmiinsa.

Muistotilaisuudessa he päättivät hoitaa asian samoilla itkuilla. Muiden huomaamatta he ottivat sormukset sormistaan ja antoivat ne toisilleen Jonin lukiessa:

”Tapio Toivasen omaisille. Olen ikuisesti kiitollinen Tapiolle hänen minua kohtaan osoittamastaan lämmöstä ja isällisestä ystävällisyydestä. Hänen optimistinen elämänasenteensa tarttui ja kantoi monen harmin yli. En koskaan unohda hänen iloisia silmiään. Elän mukana suuressa surussanne. Mikael Laine.”

Silloin Salla ei enää pystynyt pidättämään itkua, hän nojautui Joonasta vasten ja antoi tulla. Joonas jäi siihen uskoon, että Salla suri heidän ratkaisuaan. Hän seurasi adressien lukemista vakavana, kädet lämpimästi Sallan ympärillä. Jostakin kumman syystä tyhjä kohta hänen sisällään alkoi hitaasti kutistua.