24. luku


Merja istui Sokoksen kahviossa onnistuneen ostoskierroksen jälkeen. Hän oli löytänyt hyvän talvitakin ja kauniin kellon. Valokuvat olivat onnistuneet hyvin, kerrankin valotus oli ollut kohdallaan. Syksyisen värikkäitä luontokuvia oli ilo katsella.
Kahviossa oli rauhallista, vain jotkut harvat nauttivat iltapäiväkahveja. Ilmeisesti muut liikkeellä olevat ihmiset etsivät jo kuumeisesti joululahjoja. Joululaulujen kutoman äänimaton rikkoivat vain satunnaiset naurahdukset ja ohi kulkevien ihmisten keskustelut. Merja ei kiinnittänyt niihin huomiota, ennen kuin kuuli tutunoloisen naurunkiherryksen. Aivan varmasti Hanna ja Marita.
Ällistys oli suuri, kun Merja katseensa nostettuaan tajusi, mitä näki. Hanna seisoi valitsemassa kakkupalaa hihittäen hurmaantuneena, keikisteli, kiehnäsi välillä seuralaisensa kyljessä. Seuralainen vilkaisi ympärilleen, katse juuttui Merjaan.
”Terve”, kuului lipevä ääni. ”Sähän olet tän Hannan ja sen Sallan kaveri?”
Samuli Markkanen. Hannan kanssa. Voi murskatut munat ja makkarat. Kaikista naisista Hanna oli Samuli Markkasen seurassa ja käyttäytyi kuin olisi tämän tyttöystävä. Merjalle tuli kiire lähteä. Hän ei halunnut joutua samaan pöytään noiden kahden kanssa. Hän pakkasi valokuvat laukkuunsa, jätti tarjottimen pöytään ja oli lähtevinään kaikessa rauhassa. Kassan kohdalla hän pysähtyi hetkeksi tervehtimään pariskuntaa, sitten hän valitteli aikatauluaan ja katosi liukuportaisiin. Nyt piti soittaa Sallalle välittömästi.
”Pokannu Markkasen? Älä valehtele. Vajoisko se niin alas?”
Sallan oli lopulta uskottava. Hanna oli kertonut hunajaisen hymyn kera heidän seurustelleen U.E.T.-päivästä saakka.
”Muistakko, mehän esiteltiin ne toisilleen sillon keväällä. Ei olis uskonu — tai olis sittenki. Hannasta voi uskoo tämänki ihan olematta ilkee”, puuskahti Salla.
Pitkän puhelun aikana naiset ehtivät kerrata loka- ja marraskuun tunnelmia. Mikael oli lopulta soittanut Sallalle ja kuulostanut anteeksipyytävältä, puolustellut töykeyttään selittämällä, että oli odottanut iltaa liian paljon. Hän oli luvannut käydä Raumalla ja vannottanut, että Sallan pitäisi tulla jonnekin raveihin, että he voisivat nähdä edes vilaukselta. Perheestään hän ei ollut taaskaan kertonut mitään, eikä Salla ollut tohtinut kysyä. Mikael oli myös lunastanut lupauksensa ja vieraillut Sallan luona Porin raveista tullessaan.
”Se oli jotenki poissaoleva niinku mä jo kerroin, omituinen. Emmä tiedä, kai mä vaan kuvittelen. Ei se varmaan mitään tosissaan kuitenkaan halua. En mä jaksa enää uskoo siihen juttuun. Käyköön ny jos tahtoo, mut ei siitä mitään tule. Mut yhtä juttua mä en muistanu. Se sano et sitä ei kukaan oota kotona kuitenkaan ja se lähti tosi myöhään. Mitähän se sillä oikeen tarkotti?”

Sen yön jälkeen Mikael oli soittanut Marille. He olivat puhuneet pitkään, vakavasti, selvittäneet lasten ajatuksia ja Tammelan asuntoa, huutaneet toisilleen, raivostuneet pienestäkin ja taas puhuneet. Mikael oli kieltänyt suhteensa Sallaan kerta toisensa jälkeen, tuskastunut ja lopulta myöntänyt asian, mutta väittänyt, että koko juttu oli ohitse. Mari oli yllättäen ollut tyytyväisen kuuloinen ja alkanut seuraavaksi vaatia anteeksipyyntöä. Sitä nainen ei ollut saanut. Niin nöyräksi hän ei heittäytyisi.
Mari oli ehdottanut, että he tapaisivat jossakin neutraalissa paikassa ja Mikael oli lopulta suostunut. Tapaaminen oli ollut katastrofi. Mari oli lähtenyt kahvilasta itkien, Mikael oli puristanut käsiään nyrkkiin ja toivottanut mielessään vaimonsa alimpaan helvettiin. Ei hän halunnut palata moisen noita-akan luokse, ei kuuna päivänä!
Mari oli syyttänyt häntä perheen rikkomisesta, lasten joutumisesta heitteille, solvannut Sallaa. Sitä Mikael ei ollut kestänyt. Hän oli syytänyt vaimonsa päälle kaiken sen, mihin oli vuosien aikana kyllästynyt ja mitä ei ollut naisessa sietänyt. Kyttäämisen ja ivallisuuden, ainaisen huomauttelun turhista asioista kuten sohvalle jääneistä vaatteista, sen, ettei vaimo ollut koskaan ollut kiinnostunut hänen työstään, vaikka se oli hänen elämänsä, hänen omien asioidensa urkkimisen ja juorujen kuuntelemisen. Mari oli tuhahdellut ja sanonut, että kaikki tekevät vastaavia asioita, vain Mikael saa niistä aiheen lähteä vieraisiin. Mikael oli huutanut, ettei tuntenut ketään, joka kestäisi semmoista ämmää kuin Mari.
Seuraavan kerran he puhuivat toisilleen vasta vähän ennen joulua. Kumpikin oli miettinyt asioita tahoillaan ja päätynyt samaan ajatukseen: lasten takia piti olla ainakin joulu saman katon alla. Mikaelin inhoama joulusiivouskin voitaisiin hoitaa kuten edellisenä vuonna. Kaisa oli lupautunut taas tulemaan avuksi. Myönnytys oli Marin puolelta osoitus siitä, että heidän kodissaan olisi kuitenkin vielä tilaa Mikaelille. Sen sijaan Marin vaatimusta myydä Tammelan asunto Mikael ei hyväksynyt. Hänellä piti olla paikka, jonne mennä. Takaportti. Puolihuolimattomasti hän tuli luvanneeksi, että asunnon voisi ehkä vuokrata.
Viikkoa ennen joulua Mikael pakkasi osan vaatteistaan isoon varustekassiin ja ajoi Pirkkalaan. Jo kotiin vievällä tiellä hän tunsi edelleen kuuluvansa sinne. Ongelmista huolimatta. Hän oli työnsä takia niin paljon pois kotoa, että arveli jaksavansa. Lasten takia, ellei muuten.

Ei kommentteja: