Merja istui
Sokoksen kahviossa onnistuneen ostoskierroksen jälkeen. Hän oli löytänyt hyvän
talvitakin ja kauniin kellon. Valokuvat olivat onnistuneet hyvin, kerrankin
valotus oli ollut kohdallaan. Syksyisen värikkäitä luontokuvia oli ilo
katsella.
Kahviossa oli
rauhallista, vain jotkut harvat nauttivat iltapäiväkahveja. Ilmeisesti muut
liikkeellä olevat ihmiset etsivät jo kuumeisesti joululahjoja. Joululaulujen
kutoman äänimaton rikkoivat vain satunnaiset naurahdukset ja ohi kulkevien
ihmisten keskustelut. Merja ei kiinnittänyt niihin huomiota, ennen kuin kuuli
tutunoloisen naurunkiherryksen. Aivan varmasti Hanna ja Marita.
Ällistys oli
suuri, kun Merja katseensa nostettuaan tajusi, mitä näki. Hanna seisoi
valitsemassa kakkupalaa hihittäen hurmaantuneena, keikisteli, kiehnäsi välillä
seuralaisensa kyljessä. Seuralainen vilkaisi ympärilleen, katse juuttui
Merjaan.
”Terve”,
kuului lipevä ääni. ”Sähän olet tän Hannan ja sen Sallan kaveri?”
Samuli
Markkanen. Hannan kanssa. Voi murskatut munat ja makkarat. Kaikista naisista
Hanna oli Samuli Markkasen seurassa ja käyttäytyi kuin olisi tämän tyttöystävä.
Merjalle tuli kiire lähteä. Hän ei halunnut joutua samaan pöytään noiden kahden
kanssa. Hän pakkasi valokuvat laukkuunsa, jätti tarjottimen pöytään ja oli
lähtevinään kaikessa rauhassa. Kassan kohdalla hän pysähtyi hetkeksi
tervehtimään pariskuntaa, sitten hän valitteli aikatauluaan ja katosi
liukuportaisiin. Nyt piti soittaa Sallalle välittömästi.
”Pokannu
Markkasen? Älä valehtele. Vajoisko se niin alas?”
Sallan oli
lopulta uskottava. Hanna oli kertonut hunajaisen hymyn kera heidän
seurustelleen U.E.T.-päivästä saakka.
”Muistakko,
mehän esiteltiin ne toisilleen sillon keväällä. Ei olis uskonu — tai olis
sittenki. Hannasta voi uskoo tämänki ihan olematta ilkee”, puuskahti Salla.
Pitkän puhelun
aikana naiset ehtivät kerrata loka- ja marraskuun tunnelmia. Mikael oli lopulta
soittanut Sallalle ja kuulostanut anteeksipyytävältä, puolustellut töykeyttään
selittämällä, että oli odottanut iltaa liian paljon. Hän oli luvannut käydä
Raumalla ja vannottanut, että Sallan pitäisi tulla jonnekin raveihin, että he
voisivat nähdä edes vilaukselta. Perheestään hän ei ollut taaskaan kertonut
mitään, eikä Salla ollut tohtinut kysyä. Mikael oli myös lunastanut lupauksensa
ja vieraillut Sallan luona Porin raveista tullessaan.
”Se oli
jotenki poissaoleva niinku mä jo kerroin, omituinen. Emmä tiedä, kai mä vaan
kuvittelen. Ei se varmaan mitään tosissaan kuitenkaan halua. En mä jaksa enää
uskoo siihen juttuun. Käyköön ny jos tahtoo, mut ei siitä mitään tule. Mut yhtä
juttua mä en muistanu. Se sano et sitä ei kukaan oota kotona kuitenkaan ja se
lähti tosi myöhään. Mitähän se sillä oikeen tarkotti?”
Sen yön
jälkeen Mikael oli soittanut Marille. He olivat puhuneet pitkään, vakavasti,
selvittäneet lasten ajatuksia ja Tammelan asuntoa, huutaneet toisilleen,
raivostuneet pienestäkin ja taas puhuneet. Mikael oli kieltänyt suhteensa
Sallaan kerta toisensa jälkeen, tuskastunut ja lopulta myöntänyt asian, mutta
väittänyt, että koko juttu oli ohitse. Mari oli yllättäen ollut tyytyväisen
kuuloinen ja alkanut seuraavaksi vaatia anteeksipyyntöä. Sitä nainen ei ollut
saanut. Niin nöyräksi hän ei heittäytyisi.
Mari oli
ehdottanut, että he tapaisivat jossakin neutraalissa paikassa ja Mikael oli
lopulta suostunut. Tapaaminen oli ollut katastrofi. Mari oli lähtenyt
kahvilasta itkien, Mikael oli puristanut käsiään nyrkkiin ja toivottanut mielessään
vaimonsa alimpaan helvettiin. Ei hän halunnut palata moisen noita-akan luokse,
ei kuuna päivänä!
Mari oli
syyttänyt häntä perheen rikkomisesta, lasten joutumisesta heitteille, solvannut
Sallaa. Sitä Mikael ei ollut kestänyt. Hän oli syytänyt vaimonsa päälle kaiken
sen, mihin oli vuosien aikana kyllästynyt ja mitä ei ollut naisessa sietänyt.
Kyttäämisen ja ivallisuuden, ainaisen huomauttelun turhista asioista kuten
sohvalle jääneistä vaatteista, sen, ettei vaimo ollut koskaan ollut
kiinnostunut hänen työstään, vaikka se oli hänen elämänsä, hänen omien
asioidensa urkkimisen ja juorujen kuuntelemisen. Mari oli tuhahdellut ja
sanonut, että kaikki tekevät vastaavia asioita, vain Mikael saa niistä aiheen
lähteä vieraisiin. Mikael oli huutanut, ettei tuntenut ketään, joka kestäisi
semmoista ämmää kuin Mari.
Seuraavan
kerran he puhuivat toisilleen vasta vähän ennen joulua. Kumpikin oli miettinyt
asioita tahoillaan ja päätynyt samaan ajatukseen: lasten takia piti olla
ainakin joulu saman katon alla. Mikaelin inhoama joulusiivouskin voitaisiin
hoitaa kuten edellisenä vuonna. Kaisa oli lupautunut taas tulemaan avuksi.
Myönnytys oli Marin puolelta osoitus siitä, että heidän kodissaan olisi
kuitenkin vielä tilaa Mikaelille. Sen sijaan Marin vaatimusta myydä Tammelan
asunto Mikael ei hyväksynyt. Hänellä piti olla paikka, jonne mennä. Takaportti.
Puolihuolimattomasti hän tuli luvanneeksi, että asunnon voisi ehkä vuokrata.
Viikkoa ennen
joulua Mikael pakkasi osan vaatteistaan isoon varustekassiin ja ajoi
Pirkkalaan. Jo kotiin vievällä tiellä hän tunsi edelleen kuuluvansa sinne.
Ongelmista huolimatta. Hän oli työnsä takia niin paljon pois kotoa, että arveli
jaksavansa. Lasten takia, ellei muuten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti