4. luku

Mikael havahtyi herätyskellon ääneen. Onneksi oli lauantai, V5-ravipäivä, sai nukkua pitempään kuin puoli kuuteen. Kotitallissa olevat seitsemän hevosta ja poni tarvitsivat toki aamuhuoltonsa, mutta naapurin innokkaat hevostytöt olivat jo muutaman kuukauden ajan huolehtineet siitä kiitettävästi. He syöttivät, juottivat ja sukivat hevoset ja päästivät ne tarhaan, ja vastapalvelukseksi he saivat ratsastaa kahdella Laineiden omistamalla hevosella niin paljon kuin jaksoivat ja muiden omistamilla valmennettavilla silloin, kun ohjelmassa oli ratsastusta.

Kaisa, vanhin tytöistä, tulevan kevään abiturientti jopa valjasti hevosia joskus kärryjen eteen ja ajeli niillä rauhallisia lenkkejä pitkin Laineiden kotitilan pelloille rakennettua rataa. Kaisa vaikutti muutenkin omistautuvan viikonlopputyölleen, ja Mikael harkitsi vakavasti tytön pestaamista vakituiseksi apulaisekseen, kunhan tämän koulutyö päättyisi.

Mari-vaimo oli kyllästynyt olemaan kotona ja ryhtynyt tekemään sijaisuuksia päiväkodeissa, eikä töiltään ehtinyt hoitaa hevosia niin paljon kuin aiemmin, ja omat lapset, kahdeksanvuotias Santeri ja seitsemän ikäinen Emmilotta olivat vielä aivan liian nuoria vastuullisiin tehtäviin. Sitä paitsi Santeri halusi vain pelata jääkiekkoa. Emmilotta ratsasti mielellään pienellä shetlanninponillaan, mutta tarvitsi vielä pitkään apua valjastamisessa ja hevosen hoitamisessa.

Mikael nousi vuoteesta. Hän vilkaisi syvällä peitossaan nukkuvaa Maria ja muisti samassa naisen, jonka oli sattumalta huomannut raveissa aiemmin syksyllä ja nimennyt mielessään Teivon ladyksi. Nainen oli sekoittanut hänen päänsä täysin. Hänen ajatuksensa eksyivät iltaan, jolloin oli huomannut tämän ensimmäisen kerran. Hän näki mielessään etusuoran kirkkaat valot, jotka taittuivat sumuisesta tihkusateesta saaden tienoon näyttämään epätodelliselta, naisen tummanruskeat hiukset sateenvarjoa vasten, tummat silmät, jotka seurasivat Mikaelia, ikään kuin nainen ei olisi kyennyt irrottamaan katsettaan, vaikka olisi halunnut. Ovela väristys humahti läpi hänen kehonsa päästä varpaisiin yhtä vahvana kuin tuona tiistaina Teivossa.

Illan lähdöt olivat jääneet Mikaelin osalta usvan peittoon. Hän oli hoitanut ajot vuosien kokemuksen tuomalla rutiinilla, jopa voittanut pari lähtöä, mutta tehnyt välillä omituisia ratkaisuja, jotka olivat huonontaneet ajokin sijoitusta, syyllistynyt ajovirheisiin, joita ei yleensä tehnyt. Hänen vakaa ja turvallinen maailmansa oli hetkessä pyyhkäisty jäljettömiin, eikä hän ollut pystynyt unohtamaan kokemaansa.

Mikael oli miettinyt tapahtumia useasti jälkeenpäin. Hän oli kuvitellut voivansa hallita tunteensa järjellään, mutta jokin tuossa naisessa veti häntä magneetin tavoin puoleensa. Hän harhautui yhtenään miettimään mahdollisia tilanteita, joissa he pääsisivät luontevasti tutustumaan, mutta samalla hän oli tuskaisen epävarma toisen tunteista. Hän kuvitteli huomanneensa, että nainen ilahtui hänen näkemisestään, mutta yhtä hyvin hän saattoi tulkita katseet väärin. Ärsyttävää, kun ei tiennyt.

Mari liikahti, muttei herännyt. Paksun untuvatäkin alta näkyi alaston olkapää ja keveästi kohoileva rintakehä. Ohikiitävän hetken ajan Mikael kuvitteli katsovansa Teivon ladyä Marin sijasta. Hänen lävitseen hulvahti lämmin aalto, hänet valtasi väkevä halu herättää vaimonsa vaativalla syleilyllä, rakastella tulisesti. Tunne oli huikeampi kuin aikoihin, ja Mikael ymmärsi syttyneensä mielikuvista. Niiden voimalla hän olisi helposti ilahduttanut Maria.

Vaimo rakasti villejä aamuhetkiä, mutta niitä syntyi yhä harvemmin. Joko aamut olivat liian kiireisiä, lapset häiritsivät tai kumpikin oli tavallisen kyllästynyt toisen tapaan olla ja elää. Heidän elämänsä oli jo jonkin aikaa vaikuttanut liian tasaiselta, eikä yhteistä aikaa saati tekemistä juurikaan löytynyt. Mikael ajatteli, että tuo tuntematon tumma nainen, johon hän kiihkeästi halusi tutustua, saattaisi tietämättään jopa pelastaa hänen ja Marin avioliiton.

Mikael ei tohtinut herättää Maria. Hän katsoi hetken ikkunasta ulkona valkenevaa aamua. Lunta ei vielä ollut, ja tummat, talveksi kynnetyt pellot aukenivat synkkinä harvenneiden hopeapajujen takana. Mikael ei itse ollut koskaan viljellyt mitään. Pellot oli vuokrattu läheisen kartanon omistajalle, joka viljeli milloin mitäkin, pääasiassa rypsiä ja kauraa.

Mikael lähti huoneesta hyvin hiljaa. Oli aika keittää aamukahvit ja haukata muutama voileipä, päivän lehti piti hakea ja koira päästää ulos. Perhe heräisi sopivasti jatkamaan aamupalaa ja siivoaisi paikat hänen puolestaan.

Sinä aamuna toiset nukkuivat tavallista pitempään, ja Mikael sai nauttia suloisesta yksityisyydestä oman kotinsa avarassa keittiössä. Pitkän, lämpimän aamusuihkun jälkeen mies päätti viimein lähteä hoitamaan päivän töitä. Hänellä ei käytännössä ollut vapaapäiviä, mutta viikonloppujen päiväravit antoivat tilaisuuden viettää aamut kotona Pirkkalassa. Taitava henkilökunta huolehti Teivon ratatallin aamutoimista, viimeisteli kilpailuvuoroiset hevoset lähtökuntoon ja hoiti tarvittavat kuljetukset. Mikael kävi useimmiten katsastamassa tilanteen pikaisesti ennen kuin lähti ajelemaan kohti kulloistakin ravirataa usein pari tallityttöä kyydissään. Matkat taittuivat mukavammin, kun oli seuraa.

Salla heräsi tavalliseen lauantaiaamuun pirteänä. Pitkästä aikaa aurinko oli näkyvissä. Aamiaisen jälkeen Sallan oli uppouduttava asiakasanalyysiin tosissaan, sillä työ oli palautettava seuraavalla viikolla. Kirjoitustyö sujui ihmeen helposti, ja Sallan sulkiessa tietokoneen vähän ennen viittä teksti oli muutamaa piirtoa vaille valmis.

 Hetken kuluttua Merja olisi tulossa hänen luokseen ja he ruotisivat jälleen ravien tapahtumia. He olivat käyneet monissa Teivon raveissa, seuraavana tiistaina olisi jo Sallan kahdeksas ja Merjan viides kerta. Edellisellä viikolla Salla oli rohkaissut mielensä ja mennyt jututtamaan Markkasen Samulia. Tämä oli ollut kovin yllättyneen näköinen kuullessaan Sallan yhteyden Eeverttiin, eikä kuulemma olisi mitenkään voinut yhdistää naista siihen alle kouluikäiseen nassikkaan, jollaisena hän Sallan muisti.

”Noin kaunis nuori nainen, hienoo, että tulit jutulle”, oli Samuli tokaissut. Merjan mielestä miehen katse oli ollut avoimen hävytön.

”Terve”, tokaisi Merja. Hän seisoi yllättäen Sallan huoneen ovella takki päällä. Ennen kuin hän oli ehtinyt soittaa ovikelloa, Joni oli rynnännyt vastaan ja huikannut myöhästyvänsä bussista.

”Mä lupasin, että me heitetään se kaupungille. Mä tulin autolla, en sillä vanhalla rumalla laatikkofiestalla, jossa ei kuule ees kasettia ajomelun takia, vaan isä tarjos mulle avaimet. Nyt päästään liikenteeseen samanlaisella Audilla kun moni ravimies! Eihän siinä mitään ylisuurta konetta ole, pelkkä kakslitranen, mutta kyllä se tommosta kasikymppistä koria kiitettävästi liikuttaa. Lähetään, Joni haluu mennä.”

Sallaa huvitti ystävän innostus, ja oli hänestä itsestäänkin mukava päästä istumaan noin vuoden ikäiseen mustaan menopeliin, joka sentään oli kunnon auto. Suihkaistuaan hiuslakkapilven päähänsä ja sipaistuaan vähän lisää luomiväriä Salla oli valmis. He voisivat itsekin poiketa jossain ravintolassa, Ilveksen Amarillossa esimerkiksi. Siellä kävi illan mittaan paljon ihmisiä, ja joskus siellä törmäsi vanhoihin luokkakavereihin.

Merjalla oli mukana muutama kasetti, jotka hän oli äänittänyt täyteen mielikappaleitaan. Tässä autossa musiikki soi hienosti, kaiuttimia oli neljä eri puolilla autoa. Joni ihasteli Audin räväkkyyttä liikennevaloista lähdettäessä ja muisti huomauttaa, että Merja ajoi melkein kuin pojat. Naiset etupenkillä vilkaisivat toisiaan merkitsevästi. Joni oli edelleen melkoisen kapeakatseinen, ei uskonut, että nainen pystyisi ajamaan yhtä rennosti kuin hän itse, varsinkaan, jos tämä samalla jutteli muista asioista.

Joni jäi kyydistä Kuninkaankadulla Sokoksen takana. Merja ehdotti, että he kävisivät ensin kahvilla City-Kesoililla, poikkeaisivat sitten huvikseen raviradalla ja miettisivät jatkoa Ylä-grillillä Lamminpäässä. Kierroksella ei näkynyt ketään tuttuja, ja raviratakin oli pimeä paria katuvaloa lukuunottamatta.

”Salla hei, muistaksä sen Markkasen ilmeen, kun se sano sulle sen jutun?” kysyi Merja.

”Joo”, puuskahti Salla. ”Törkee tyyppi. Tai ehkä me vaan kuvitellaan, mut oli siinä kyllä jotain. Se taitaa olla poikamies, ei kukaan nainen sitä varmaan kestäiskään.”

”Kello on kohta seittemän. Jos me ollaan menossa Amarilloon, meillä on vielä jotain tunti aikaa, ennen kun se alkaa täyttyä, niin ettei saa pöytää”, Merja huomasi pysäköidessään auton Ylä-grillin pihaan nokka tietä kohti.

Oli marraskuun loppupuoli, ilta oli siihen nähden harvinaisen leuto ja kaunis. Naiset seisoivat jonkin aikaa auton ulkopuolella katselemassa tähtiä ja kuuta, joka loisti juuri puidenlatvojen yläpuolella. Grillillä oli tavanomainen jono, mutta kioskin luukulla seisoi vain pari koulupoikaa. Salla oli juuri valitsemassa irtokarkkeja, kun Merja tönäisi häntä kylkeen:

”Toi on kyllä Markkasen auto.”

Salla tuhahti. Tietenkin tuo hävytön mies pysähtyi tähän juuri nyt, heillähän näytti olevan taipumus tavata toisensa kioskilla. Mies nousi tulipunaisesta Audistaan ja tunnisti heidät välittömästi, suunnisti kioskin luukulle Sallan luokse tervehtien puistattavan tuttavallisesti.

”Mä voin maksaa ne”, hän tokaisi.

”Luulet vaan”, sai Salla sanottua, ”en mä anna sun hakkailla mua.”

”Oho, kylläpäs tyttö puhut suoraan. Itse asiassa mulla vois kyllä olla sulle jotain annettavaa muutakin kun nää makeiset.”

Samuli Markkasen härski katse riisui Sallan alastomaksi. Nainen kiemurteli epämiellyttäväksi osoittautuneen tuttavuuden edessä yrittäen keksiä, miten pääsisi miehestä eroon tätä loukkaamatta, kun grillin eteen pelmahti jälleen auto, iso, tumma Omega. Kuljettajan ovi avautui, ja autosta nousi tutunnäköinen mies.

”Ella!” pääsi Sallalta. Hän maksoi ostoksensa ja luikahti paikalta niin nopeasti kuin taisi. Merja seurasi häntä rauhallisemmin, ja renkaat ulvaisten he kaarsivat kohti keskustaa. Kaksi ravivalmentajaa jäi tuijottamaan kummastuneena reippaasti lähteneen Audin perään. Hetkeen kumpikaan ei sanonut mitään. Mikael mietti kuumeisesti, mitä tekemistä Samulilla saattoi olla näiden naisten kanssa. Tämä oli seissyt liian lähellä Teivon ladyä, ja Mikael huomasi yllätyksekseen olevansa mustasukkainen. Tuntemattoman naisen takiako? Mikael naurahti ääneen tajutessaan, että niin asiat taisivat olla.

”Morjensta taas, Samu, tunneksä noi tytöt? Onks ne joskus käyny raveissa, kun ne näyttää niin tutuilta?” Mikael tunsi onnistuneensa tunteidensa peittämisessä. Hänen oli käytettävä yllättäen tarjoutunut tilaisuus hyväkseen saadakseen tietää, kuka tuo nainen oli, sillä Samuli näytti tuntevan tämän. Toivottavasti asiassa ei olisi muita mutkia, tunsihan Mikael Samulin. Ehta pukki, aina yrittämässä uutta naista. Saattoihan Teivon lady olla Samulin uusin, mistä sen tietäisi.

Samuli vastasi tavalliseen likaiseen tyyliinsä, joka oli Mikaelille hyvin tuttu. Ensimmäisen kerran kollegan tapa puhua naisista inhotti häntä.

”Juu, tunnen mä sen toisen, sen tummemman. Sen nimi on Salla Toivanen, uhkee pimu noin nuoreks naiseks. Tekis mieli vähän, you know, mutten mä ihan oikeesti kehtaa”, valehteli Samuli kirkkain silmin. Salla oli herättänyt hänen pohjattoman himonsa, eikä siihen paljon tarvittu.

”Muistakko sen Eevertti-vanhuksen, jota mä ajoin? No, ton Sallan — öh, tota — setä se kai on, se oli sen hevonen. Se asuu Salmissa kai vieläkin, ja se just soitti ja kyseli, kun se on aatellu ostaa pari varsaa pitkästä aikaa. Nyt kun se on eläkkeellä, sillä olis kuulemma taas aikaa valmentaa varsoja. Se on hyvä siinä, hoiti Eevertinkin aina niin upeeseen kuntoon.”

”Missä se asuu?” uskalsi Mikael kysyä. Hän oli helpottunut saadessaan kuulla, ettei Sallalla ollut minkäänlaista vispilänkauppaa Samulin kanssa.

”Johan mä sanoin et Salmissa, Otamussillan kupeessa.”

Samulin tokaisu palautti Mikaelin todellisuuteen. Hän ei voinut enää oikaista tarkoittaneensa Salla Toivasta eikä tämän setää, se olisi herättänyt toisen uteliaisuuden. Mikael vaihtoi sujuvasti puheenaihetta, ja he pohtivat jonkin aikaa Lahden V5-raveja, ennen kuin lähtivät kumpikin tallinsa kautta kotiin.

”Kaikki on pilalla! Nyt se ei ainakaan halua tutustua muhun. Miks ton Markkasen ääliön piti tulla sinne ja miks vielä Ellankin samaan sotkuun?”

Sallan huokaus täytti auton. Merja oli vaiti, mietti jonkin aikaa. Jos Ella olisi järkevä, hän ei ajattelisi mitään. Jos Ella olisi todella fiksu, hän käyttäisi tilaisuuden hyväkseen ja selvittäisi, kuka Salla oli. Sallaa harmitti tapahtuma niin paljon, että pyysi ystäväänsä viemään hänet suoraan kotiin. Illasta oli hohto tiessään.

Merjan lähdettyä Salla jäi ulos. Hän seisoi kotipihassa toista tuntia kuutamoa katsellen ja yritti rakentaa mielessään järkevää kuvaa itsestään ja Ellasta. Ella täytyi unohtaa, se oli selvää. Samulia hän ei olisi halunnut nähdäkään, mutta mies asui jossain lähistöllä, joten satunnaisia kohtaamisia oli hankala välttää. Salla kelasi ajatustensa nauhalta kaikki haaveet ja kuvitelmat, joita hänen vilkas mielikuvituksensa oli ehtinyt luoda ja päätti yrittää luopua jok'ikisestä huumaavasta tulevaisuudenkuvasta, joihin liittyi Mikael Laine. Hän oli kasvattanut varovaisia odotuksia reheviksi rakkaustarinoiksi, joilla ei ollut todellisuuden kanssa mitään tekemistä. Kun Ella hänen mielestään oli ruokkinut hänen haaveitaan näyttämällä kiinnostuneelta, hän oli alkanut pitää kuvitelmiaan jonkinlaisena totuutena. Nyt unelmat oli huiskaistu pois. Salla oli tömähtänyt maan pinnalle korkealta, niin ylös hän ei ollut aikonut haaveittensa mukana kohota.