10. luku

Maanantai oli tavalliseen tapaan kiireinen päivä. Ovi kävi tiuhaan, ja useimmiten sisään työntyi lauma seuramatkailijan näköisiä, hyvinvoivia keski-ikäisiä, jotka olivat matkatoimiston paras asiakasryhmä. Heille kelpasi hotelli kuin hotelli, kohde mikä hyvänsä, kunhan oli lämmintä, hiekkarantoja ja paljon ravintoloita. Hyvässä seurassa he matkustivat, minne vain joku ehdotti.

Salla esitteli tarjouskohteita, suositteli paikallisia ruokaelämyksiä, etsi esitteistä ja hitaalta koneelta retkivaihtoehtoja, rohkaisi valitsemaan eksoottisia elämyksiä, ravitsi hurjia romanssihaaveita. Itsekseen hän ihmetteli, miksi unelmia piti lähteä hakemaan merten takaa, kun kotimaastakin saattoi löytää kuvittelukyvyn ylittäviä tarinoita. Hän myi matkan Kreetalle, toisen Kosille, joku matkasi Nizzaan, jopa Algeriaan. Thaimaa oli uusin villitys, tällä hetkellä sinne pääsi vain peruutuslähdöillä.

Salla oli yrittänyt järjestellä ajatuksiaan, asettaa Kaitsun tunnustuksen sopivaan lokeroon, jossa se ei häiritsisi. Vaikeaksi pyrkimyksen sai seikka, josta Salla ei hiukkaakaan pitänyt: hän ei voinut olla varma, saisiko Mikaelin lopullisesti omakseen. Tiellä oli niin monenlaista kiveä ja risukkoa. Jos suhteesta Mikaeliin ei lopulta syntyisikään mitään kestävää, Kaitsu olisi kiistämättä varsin hyvä vaihtoehto. Sallan oli pohjimmiltaan vaikea uskoa, että Mikael haluaisi jättää perheensä, hän ei voinut tietää, millainen myllerrys Laineiden kotona oli käynnissä.

Tuttu ääni herätti Sallan ajatuksistaan. Hän oli ajautunut kauas matkatoimistosta, unohtanut olevansa asiakaspalvelussa. Tiskin takana seisoi isoveli valmiina kertomaan uusimman älynväläyksensä. Salla kuunteli, katseli kattoon, kiemurteli. Lopulta hän sai suunsa auki:

”Joni hei, ihan ookoo, että te lähette hiihtolomaristeilylle kavereitten kanssa. Mut mikä saa sut luuleen, että mä tai Merja halutaan mukaan? Se vois olla kivaakin, mut mä en haluu just nyt mihinkään, missä eräs tietty Kai Mattila on mukana. Merja on kertonu ihan tarpeeks. Mä en nyt pysty käsitteleen tommosia juttuja, mun päässä pyörii liikaa ajatuksia. Mä en haluu alottaa seurustelua Kaitsun enkä kenenkään kanssa, eikä siihen oo sulla mitään mutisemista. Mullon vähän toisenlaiset asiat mielessä, mut niitä mä en viä voi paljastaa. Ne on sen verran tarkkaan mun omia bisneksiä, enkä mä oo valmis jakaan niitä kenenkään kanssa. Pyytäkää mieluummin vaikka Anne ja Sari.”

Joni hämmästyi sisarensa vuodatusta niin paljon, ettei kysynyt mitään. Hän pohti, lähtisivätkö he keskenään matkaan ja päätti lopulta varata risteilyn. Olisi laivalla tanssitettavia, he varmasti pärjäisivät pelkällä poikaporukalla riittävän hyvin.

Viiden aikaan iltapäivällä Sallan pää oli tulvillaan Kreikan saaristoa. Toimiston ulko-ovi lukittiin, päivän paketointi alkoi. Salla oli sulkenut kassansa jo hyvissä ajoin, tänään hän pääsi lähtemään heti. Hän heitti takin ylleen, veti myssyn syvään ja hupunkin vielä. Ulkona oli helmikuinen hyytävä tuuli, ja vaikka pakkasta näytti olevan vain pari astetta, kokemus osoitti, että pysäkille kävellessä ehtisi jäätyä.

Salla poistui takakautta, mietiskeli kulkiessaan kuluneita viikkoja. Raveista oli selvitty kunnialla, vaikka hänen sisuksissaan roihuava tuli näkyi Merjan mukaan aika kauas, vaikka Mikael oli hepulin partaalla, naureskeli itsekseen niin, että hänen oli välillä yritettävä piilottaa ilmeensä käsiensä taakse. Kun he kohtasivat tallialueella, kummankin täytyi pakottaa itsensä kävelemään ohitse ujosti tervehtien, vaikka he olisivat halunneet juosta toistensa syliin ja syödä toisensa, lähteä yhdessä pois. Salla oli onnistunut välttelemään Kaitsun kohtaamista, eikä tämä ollut päässyt puhe-etäisyydelle.

Sisäpihalta kadulle tullessaan Salla tunsi tuulen takertuvan takkiinsa ja vaikeuttavan kulkemista aika tehokkaasti. Hän puski päin puhuria, alijäähtyneet vesipisarat piiskasivat kasvoja. Linja-autopysäkille oli kuljettava toimiston etuoven ohitse. Joku myöhästynyt kulkija kokeili juuri ovea, ja havaittuaan sen lukituksi kohautti harteitaan ja kääntyi lähteäkseen.

”Mikael”, tunnisti Salla, ”mitä sä täällä?”

Mies säpsähti, oli kaatua jäisellä jalkakäytävällä. He lensivät toistensa syliin, ja tuulenpuuskat katosivat kuumaan suudelmaan. Mikael johdatti Sallan autonsa luokse, avasi tälle oven ja pujahti itsekin suojaan kaamealta säältä. Hän kääntyi katsomaan naista, joka riisui myssyään lämpimän Omegan etupenkillä, lausui vuorosanansa kuin peläten niiden rikkovan herkän tunnelman.

”Mä olen ajatellu sua koko tän ajan, ja mä tulin kattoon, olisitko sä töissä, kun täks illaks ilmotetuista vähistä hevosista kaksi karsiutu ja se kolmas ei oo kunnossa ja se peruttiin, ja mulle tuli vapaata. Mä haluisin tutustua suhun paremmin”, hymysi Mikael hyvin läheltä.

Salla ei vastannut heti, hän oli hämillään. Mikael onnistui yllättämään hänet jo toistamiseen, ensin kaappaamalla syliin kadulla, sitten paljastamalla, miltä hänestä tuntui. Sallan tuntemat miehet eivät käyttäytyneet sillä tavalla. Mikael oli jännittävän erilainen, tämä tuntui herkemmältä vaistoamaan asioita, huomaavaisemmalta kuin vaikka kukaan Jonin kavereista. Mikael ei myöskään pitänyt hänen ajatuksiaan itsestäänselvyyksinä, vaan kohteli häntä vertaisenaan.

”Olis kiva mennä johonkin sisätiloihin istuun, voitais jutella”, Salla miltei kuiskasi.

”Mä tiedän yhen kahvilan, semmosen pienen, sinne ei kovin moni eksy. Se on ihan tossa Hallituskadulla, ajetaan vaan tästä ympäri, me saadaan auto ihan viereen”, Mikael ehdotti. Sallalle kävi mikä vain, hän olisi lähtenyt miehen kanssa vaikka Svetogorskiin, jos tämä olisi pyytänyt.

Kahvila oli tyhjä, ja Mikaelin ostettua kupilliset kahvia myyjäkin katosi takahuoneeseen jatkamaan keskeytynyttä puhelua. He istuivat hiljaa, sekoittelivat tummaa juomaa, miettivät, mitä kehtaisivat sanoa. Mikael katsoi Sallaa ujosti kulmiensa alta, ojensi kätensä, kumartui lähemmäs. Salla tarttui hänen käteensä ja unohtui tarkastelemaan sitä. Tämä käsi oli tutkinut hänen vartaloaan, silitellyt, puristanut, hyväillyt. Salla ojensi toisen kätensä, samoin Mikael. Sanoille ei yllättäen löytynytkään väylää, joten he istuivat vaiti, sormet toisen käsiä tunnustellen, yrittivät hillitä itseään lausumattomien mielitekojen ääressä. Mikaelin täytyi kuiskata, hän puhui niin hiljaa, ettei Salla tahtonut ensin ymmärtää:

”Mä en pysty puhuun täällä, mä en saa sanottua niitä juttuja, joita mun piti...sulta kysyä. Lähetään, mennään Tammelaan, se on parempi...siellä me voidaan olla me.”

Kaksio ei ollut enää yhtä tyhjän näköinen. Mikael oli nähnyt vaivaa sisustaessaan piilopaikkaansa. Salla katseli kiinnostuneena ympärilleen. Olohuoneessa oli pieni tummanvioletti vuodesohva, siihen sopivat verhot, pikkuinen ruokapöytä, jonka ääreen sopi neljä tuolia. Pöydällä oli verhojen värinen pieni kaitaliina, keskellä lattiaa sävyihin sopiva villamatto.

”Mä ostin noi kaikki samasta paikasta, kun ei oo koskaan tullu harrastettua tota sisustamista, sieltä sai vähän apua. Vaikka noi mä olisin varmaan valinnu myyjästä huolimatta”, selitti Mikael. Salla istahti sohvalle.

”Jännät värit”, hän totesi mietteliään näköisenä. Vaikutti siltä, että Mikael olikin päättänyt pitää kaksion kokonaan itsellään, eikä vuokrata sitä muille. Mitä ihmettä tämän kaiken takana oli? Salla olisi halunnut Mikaelin kertovan kaiken pienintä yksityiskohtaa myöten, mutta hän ei uskonut tuntevansa miestä riittävän hyvin voidakseen ottaa sen riskin, että mies ei pitäisi hänen uteliaisuudestaan. Viimeisin, mitä hän halusi, oli menettää Mikael oman typeryyden vuoksi.

Mikael sen sijaan sai viimein suunsa auki. Hän pani Sallan kertomaan opiskelukavereistaan, työstään ja kodistaan, siitä, miksi nainen kävi raveissa. Hän sai myös udeltua, olivatko Sallan kaverit huomanneet mitään. Hän istui uuden pöydän ääressä kyetäkseen muistamaan, mitä kaikkea halusi Sallasta tietää. Hän ei voinut istahtaa naisen viereen, koska sillä hetkellä hänet olisi täyttänyt sammuttamaton jano, joka olisi saattanut heidät kyltymättömien halujen valtakuntaan, pois todellisuudesta.

”Sä oot tullu töistä, haluisitsä syödä jotain?” Mikael kysyi yllättäen, nousi mennäkseen keittiöön. Sallan ei ollut nälkä, vaikka kaiken järjen mukaan vatsan olisi pitänyt kurnia. Näiden kuukausien aikana, joina hän vuoroin rakastuneena, vuoroin epätoivoisena oli odottanut ja palvonut mielessään miestä, jonka hän Mikaelissa näki, hän oli laihtunut, vaikka oli aina ollut normaalipainoinen. Tuntui oudolta, että tunteidentäyteinen maailma ravitsi; hän ei tuntenut nälkää.

”Otaksä juotavaakaan?” hän kuuli miehen kysyvän. Jääkaappi oli käytännössä tyhjä, sinne ei kannattanut varastoida kuin jotakin pitkään säilyvää, vaikkapa virvoitusjuomia. Mikael kävi asunnossa harvoin, hän varjeli paljastamasta sen olemassaoloa kenellekään. Tärkeintä oli, ettei vaimo saisi vihiä, siitä olisi syntynyt melkoinen keitos.

Pieneen keittiöön mahtui juuri ja juuri kaksi ihmistä. Mikael otti kaapista kaksi lasia, täytti ne kolalla. Salla huomasi miehen hankkineen muitakin astioita ja unohtui toistamiseen pohtimaan, miksi tämä rakensi ikään kuin toista kotia. Vaikka olisi mielellään tiedustellut asiasta, hän ei voinut, koska hän ei halunnut udella liikaa. Mikaelin yksityiselämä perheineen kaikkineen ei kuulunut hänelle ainakaan vielä, sillä huolimatta kuukausia jyllänneistä väkevistä tunteista, joiden kanssa kumpikin tahollaan pyrki tulemaan toimeen, he olivat oikeasti tavanneet vain kerran. Salla ei osannut arvioida asemaansa Mikaelin elämässä. Se mietitytti häntä usein, joskus jopa haittasi.

”Mitä sä mietit?”

Mikaelin kysymys hajotti Sallan vakavat ajatukset.

”En oikeen mitään”, hän vastasi, maistoi juomaa, tokaisi sitten omaksi yllätyksekseen: ”Tai oikeestaan, kyllä mä jotain mietin. Sä oot keränny tänne kaikkee tarviketta. Meinaaksä muuttaa tänne joskus?”

Saman tien Salla katui, että oli avannut suunsa. Mikaelin kasvoilla käväisi säikähdys, sen jälkeen hän näytti jollakin tavalla onnettomalta. Hän ei Sallan helpotukseksi hermostunut tai suuttunut, ainoastaan huokasi syvään, vastasi lattiaa tuijottaen:

”En tiedä. Mä en tiä yhtään, mitä tapahtuu. Se ei oo mulle selvää, eikä muillekaan. Mä oon vähän eksyksissä, enkä mä haluais sekottaa sua tähän. Se, mitä meillä on, ei kai oo oikein, ei ainakaan sua kohtaan, mutta kun mä nään sut, mä en aattele mitään. Pystykkö sä odottaan, ehkä kauan, ehkä vaan vähän aikaa?”

Mikael vaikeni. Hän katsoi nyt Sallaa, joka oli jähmettynyt niille sijoilleen. Salla ei uskonut kuulemaansa, ei mies voinut tuommoisia puhua, ei hänelle, ja nyt tämä vielä jatkoi:

”Meillon kotona semmonen vaihe, että kukaan ei puhu kellekään mitään. Se ei oo uutta, mut sitä ei meinaa jaksaa. Mä en haluis puhua sulle tätä, mutta joskus sunkin täytyy se tietää... Tää on vaikee juttu. Toisaalta ei haluis jättää sitä, mitä on, toisaalta taas ei jaksais semmosta, mutta... Äh, emmä tiä. Mä oon vaan niin kyllästyny. Mä oon aika sekasin, enkä mä halua viä tehdä mitään päätöksiä. Jaksakko sä tämmöstä, Salla?”

Sallan päässä myllersi. Hän ei uskonut ymmärtäneensä oikein, vaikka tiesi kuulleensa juuri sen, minkä toinen vuodatti. Mikaelin avioliitto oli käymistilassa, tämän olisi selvitettävä, mitä todella halusi. Salla kiusasi, ettei tiennyt, oliko hän syy vai seuraus. Häntä alkoi äkkiä suututtaa, ja Mikael vaistosi sen.

”Salla, sä et oo mikään välikappale, sitä mä en ikinä olis suunnitellu! Meillä on ollu tämmöstä jo tosi kauan, mut mä en oo jaksanu välittää, kun mä oon aina töissä, mun ei oo tarvinnu. Nyt vaan tuntuu, ettei tätä enää jaksa, ehkä mä nään, että elämä vois olla toisenlaistaki. Mä en tiedä, mä oon hukassa. Anteeks, että mä sanoin, pilasin tän kaiken.” Mies nojasi keittiön seinään eikä katsonut kohti.

Pahus, ajatteli Salla, Mikael taisi olla tosissaan. Hänen kiukkunsa laantui hieman, mutta tiivis tunnelma oli kadonnut. Salla halusi jatkaa, mutta häntä pelotti. Lopputulos saattaisi olla mitä tahansa. Jaksaisiko hän odottaa? Entä, jos Mikael päättäisi jäädä perheensä luo? Se ei ollut lainkaan epätodennäköistä. Jatkaisivatko he silti suhdettaan? Silloin se muuttuisi puhtaaksi pettämiseksi, eikä se nytkään juuri muuta ollut. Mitä voimakkaille tunteille saattoi tehdä? Kuristaa ne, näivettää ne? Mitä, jos ne eivät kukistuisi?

Ääneti Salla vaati Mikaelin katsomaan itseään. Mies kääntyi, häivähdys tutusta välähdyksestä kävi hänen silmissään. Salla aukaisi suunsa ruokkien tietämättään uudelleen virinnyttä liekkiä:

”Mä en tiä, jaksanko mä odottaa, mutta mä lupaan yrittää. Mä en voi muutakaan.”

Sillä hetkellä Mikaelista tuntui, että maailmassa ei ikinä olisi ollutkaan muita kuin he kaksi. Hän sukelsi viettiensä vietäväksi, hukutti huolensa huokauksiin, suudelmiin, nälkäänsä, jonka vain Salla kykeni tyydyttämään. Hän ei tiennyt, miksi tunsi näin väkevästi, hän ei olisi ehkä ollut valmis heittäytymään halujensa kuljetettavaksi, mutta hämmentävä kiihko sai hänet toimimaan, eikä Salla vastustellut. Selittämättömällä tavalla he tuntuivat kuuluvan yhteen.