Merja kaarsi
Audilla päätielle. Oli sunnuntaiaamu, ja Suuri Suomalainen Derby, suurkilpailu
Suomessa syntyneille nelivuotiaille lämminverihevosille oli edessä. Salla istui
matkustajan paikalla ja jännitti vietävästi tulevaa päivää. Hän oli pakannut
yöpymistarvikkeet mukaansa, jotta voisi jäädä pääkaupunkiin, kun taas Merja
ajaisi suoraan Tampereelle. Tapio oli juonessa mukana. Hän oli luvannut kyyditä
Sallan Raumalle, jos Mikael ei saisi kierrosta järjestymään, mutta samalla hän
oli vannonut pysyvänsä vaiti, jottei edes Mikael huomaisi hänen tietävän.
Merja oli
ollut kaksi yötä Sallan luona, ja heillä oli ollut hauskempaa kuin aikoihin.
Merjan ompelukone oli ollut käytössä, ja Salla oli saanut verhot ikkunoihin.
Asunto näytti nyt kodilta, sievältä pieneltä pesältä, jonne oli mukava tulla.
Salla oli esitellyt Merjalle kaupunkia, vienyt tämän meren rannalle, näyttänyt,
missä oli töissä. He olivat tutustuneet Cumuluksen Catsiin jo perjantai-iltana,
mutta siellä ei voinut jutella. Merjan tuomat siiderit oli juotu ja kesän
tapahtumat asetettu järjestykseen.
Matka tuntui
Sallasta pitemmältä kuin olikaan. Hän olisi halunnut olla heti perillä, mutta
kahden ja puolensadan kilometrin ajo vei kahvitaukoineen lähes kolme ja puoli
tuntia. He olivat lähteneet matkaan hyvissä ajoin, ja suunnitelmien mukaisesti
he saapuivat Vermon talliportille kahdentoista tuntumassa. Tiukan näköinen mies
tutki Sallan tallikortin ja kertoi lyhyesti, minne auton saisi jättää.
Ilma oli
kauniimpi kuin Raumalla, jossa oli tihkunut vettä. Helsingissä kiusana oli vain
kova tuuli, joka riepotti hiukset sekaisin ja vaati pukemaan lämmintä ylle.
Ennen kuin Salla ehti nousta autosta, hän näki Mikaelin kurvaavan heidän
viereensä. Mies nousi autosta välittömästi, viittoi Sallaa avaamaan ikkunan.
”Onko sulla
tavaraa, joka tarttis siirtää mun autoon? Sen vois tehä tässä, ennen kun kukaan
sattuu paikalle.”
Salla osoitti
takapenkille, jolla nökötti hänen reppunsa, mutta huomasi saman tien:
”Ei sun muuten
tartte sitä ottaa. Merja lupas ajaa mut hotelliin, mut mun pitää tietää, mikä
se on.”
”Joo, me
sovittiin Tapion kanssa, että jos Volle voittaa, niin bileet on Tapiola
Gardenissa. Se on sopivan lähellä, ja sieltä mä varasin huoneen.”
Asia oli
selvä. Nyt piti vain enää jännittää, lunastaisiko Volle ennakkosuosikin paineet
ja kestäisivätkö Mikaelin hermot ohjastajan paikalla. Siinäkin oli kylliksi.
Salla halusi
käydä tervehtimässä Vollea ja Tapiota, jotka löytyivät vierastalleilta. Volle
näytti olevan riemuissaan. Se oli varmasti ihmetellyt, minne Salla oli
kadonnut. Tapio kysyi, halusiko Salla olla mukana voittajaesittelyssä, jos
sinne saakka päästäisiin, mutta tällä kertaa Salla piti parempana jäädä
katsomoon. Hänen mukanaolonsa olisi saattanut herättää liikaa huomiota, koska
hän ei enää hoitanut hevosta.
Ravien lähdöt
vilisivät Sallan silmissä, kovaäänisistä kaikuva selostus puuroutui hänen
korvissaan. Hän ajatteli vain Derbyn finaalia ja Vollea ja yötä, jonka saisi
viettää Mikaelin kanssa. Merja jutteli kaikenlaista ja hän myönteli, muttei
jälkeenpäin muistanut sanaakaan ystävän puheista.
Viimein koitti
suurkilpailulähdön esittely. Hevoset astelivat ylväinä pitkin etusuoraa yksi
kerrallaan, kuuluttaja esitteli jokaisen nimeltä, mainitsi omistajan, valmentajan
ja ohjastajan. Ihmiset kuuntelivat tarkasti, yrittivät seurata hevosten
liikkeitä ja ryhtiä osatakseen pelata oikein.
Volle oli
saanut arvonnassa numeron seitsemän. Se tiesi seitsemättä lähtörataa, joka oli
varsin hyvä paikka startata. Nopeana lähtijänä Volle saisi helposti keulat tai
paikan johtavan rinnalla ajavan valjakon takana, mutta Salla tiesi, että mistä
tahansa muualta paitsi johtavan takaa Volle pääsisi mukaan voittokamppailuun.
”Ja sitten
numerolla seitsemän Watch My Back, Suuren Suomalaisen Derbyn ennakkosuosikki.
Omistaa ja valmentaa Tapio Toivanen Mouhijärveltä, ohjastajana Mikael Laine.”
Volle kulki
ylväänä yleisön edessä, Salla pidätti hengitystään. Valtavan ihmismeren
keskeltäkin Mikael tavoitti hänen katseensa, hymyili rohkaisevasti. Volle
tuntui paremmalta kuin kertaakaan kuluneena kesänä. Mikael oli varma voitosta,
ja sen näki hänen asennostaan.
Kun kaikki
osallistujat oli esitelty, pelikansa riensi luukuille. Salla tuijotti radan
tapahtumia. Harjoituslähtö onnistui hienosti, Volle oli täynnä menohaluja. Pari
kertaa Mikael kävelytti hevosen aivan aidan vierestä, niin läheltä, että Salla
saattoi nähdä hänen silmänsä tummista ajolaseista huolimatta, ja toisella
kerralla mies ei enää hymyillyt. Hänen ilmeensä oli tuima, täynnä voitontahtoa,
ja hän haki vielä lisää itsevarmuutta Sallaa kohtaan tuntemastaan intohimosta.
Mikael oli
suorastaan vaarallisen nälkäinen, eikä Salla päässyt irti tämän maagisesta
katseesta. Miehen rintakehä kohoili kiivaasti, kun hän viimein liioitellun
hitaasti käänsi kasvonsa menosuuntaan, tiukensi otettaan ohjista ja ajoi hevosta kohti
lähtöautoa.
”Lähtöön yksi
minuutti, en minut till start”, kuului komento.
Hevoset
ryhmittäytyivät jonoihin lähtöauton edessä, kiersivät sen suljettujen
siivekkeiden ohitse ja kääntyivät lähtönumeroiden mukaiseen järjestykseen auton
taakse.
Kuulutus
jatkui suurkilpailujen tapaan kilpailun nimellä, sitten kerrattiin hevoset
numerojärjestyksessä, sitten kuulutettiin, että lähtölinjaan oli sata metriä
matkaa. Auto lipui eteenpäin kiihtyvällä vauhdilla, hevosten turvat kävivät
siivekkeissä, ja lähtölinjan kohdalla auto irtautui tasaisesta rivistöstä.
Yleisö kunnioitti kilpailua olemalla hiljaa, vain selostajan innostunut ääni
kaikui katsomon edessä.
Ensimmäiset
viisisataa metriä ravattiin aikaan 14,1, mikä tarkoitti, että kilometri samaa
vauhtia olisi kestänyt minuutin ja 14,1 sekuntia. Se oli aivan liikaa 2600
metrin matkalle! Salla oli kauhuissaan. Volle ei ollut saanut johtopaikkaa,
vaan Mikaelin oli ajettava sitä toisella radalla johtavan rinnalla. Paikkaa
kutsuttiin kuolemanpaikaksi, sitä juoksevalla oli johtavaa pitempi matka, eikä
valjakkoa tuulenhalkaisijana. Miten kisassa kävisi?
Kilometrin
kohdalla matkavauhti oli rauhoittunut ja Volle pääsi takasuoralla keulaan.
Kuuluttaja hehkutti Mikaelin ajokkia, selosti sujuvaan tyyliin takana tulevien
asemia. Viimeisellä kierroksella Kuuralan Tommin ajama Greedy Guy hyökkäsi
kiertämään kolmatta rataa saavuttaen kärkeä nopeasti. Mikael kuunteli
selostusta, vilkuili kaarteessa taakseen ja antoi Vollelle merkin lähteä
kiriin. Viimeiset viisisataa metriä Volle ravasi kuin tuulispää aikaan 13,7,
osoitti vahvan kilpailuviettinsä ja voitti muut huimalla erolla toiseksi
tulleeseen Greedy Guyhin.
Yleisö huusi,
Salla riemuitsi vesissä silmin, halasi Merjaa ja totesi, ettei tiennyt,
pysyisikö jaloillaan. Volle sai selkäänsä hienon loimen, Tapio loikkasi kuin
nuorukainen Mikaelin viereen kärryille. Voittajahaastattelu oli perusteellinen,
ja Tapio myhäili leveästi saadessaan valtavan, palkintosummalle kirjoitetun
sekin käsiinsä. Illalla juhlittaisiin kunnolla, se oli varmaa. Volle saisi
jäädä yöksi Vermoon, siellä oli sille vierastallipaikka varattuna.
Lähdön jälkeen
Salla ja Merja riensivät tallialueelle. Salla halusi käydä paijaamassa Vollea,
ja Merja seurasi perässä. Mikael seisoi yhä juttelemassa Tapion kanssa, ja
Sallan saapuessa hän unohti hetkeksi, missä oli, kaappasi naisen syliinsä,
onnitteli tätä hyvästä valmentamisesta. Samassa hän huomasi Tapion ilkikurisen
virnistyksen, tajusi tilanteen ja sihahti:
”Illalla
lisää.”
Hän päästi
häkeltyneen Sallan Vollen luokse ja jäi toviksi miettimään, miksi Tapio oli
näyttänyt niin ovelalta. Tuossa mies katseli häntä sama virne kasvoillaan,
viittasi tulemaan luokseen ja vei hieman kauemmas.
”Kuules Ella,
mun vanhoilla silmillä näkee enämpi ku nuaremmilla. Kyl mar se vaan niin o,
että sää tota Sallaa tapailet, vai valehteleeko mun vaistot? Sen mää tahron
sanoo, että älä liian pitkään vehtaa, se oli toi likka jo kesällä aika maasa.
Ei se sanonu, mikä sitä vaivas, mutta näkeehän tämmöne äijä jo kaukaa, koska
syränsuru painaa. Soon paree että päätät, ketä naista haluut tulevaisuuresa
kattella. Mää tykkään että toi teirän suhre on jotenki vaan oikeen.”
Mikael ei saanut sanaa
suustaan. Näkivätköhän muutkin heidän lävitseen? Jollekin toiselle hän olisi
voinut vaikka suutahtaa moisesta ohjeistuksesta, mutta Tapion suuhun sanat
tuntuivat sopivat. Mies tarkoitti hyvää, ei tuominnut eikä kiusannut, yritti
vain pitää veljentyttärensä puolta hankalassa tilanteessa. Mikaelista tuntui
erityisen hyvältä, että Tapio puhui suoraan, eikä vihjaillut. Tuntui kuin oma
isä olisi opastanut.
”Pidetään
mielessä”, sanoi Mikael hiljaa.
Tapio laski
käsivartensa hetkeksi hänen harteilleen sanoen:
”Sullon poika
vaikeet ajat eresä. Kerro jos tarvit tukee. Mullei omaa poikaa oo, ketäs mää
täsä muuta opettasin. Lähres ny saattaan tyäs loppuun, mää hoiran tän
voittokoneen ja noi naiset. Tavataan sitte hotellisa.”
Mikael
nyökkäsi ja kiiruhti seuraavan lähdön esittelyyn. Hän antoi tuulen kuivata
liikutuksen kostuttamat silmänsä ja kiitteli mielessään aurinkoista säätä ja
tummia ajolaseja. Tapion yllättävät sanat olivat koskettaneet Mikaelia. Hän ei
ollut osannut odottaa moista ystävällisyyttä ja ymmärrystä, varsinkin kun
kyseessä oli monella tavalla epäilyttävä asia.
Mikael
huokasi. Hän ei ollut keksinyt, miten voisi edetä järkevimmin. Hän ei pystynyt
sanomaan vaimolleen, että kaikki oli ohitse, ettei kannattaisi enää yrittää
pitää kulisseja pystyssä. Hän pelkäsi raivoa, joka hänen sanoistaan seuraisi, hän
tunsi itsensä voimattomaksi ajatellessaan kaikkia niitä käytännön
järjestelyitä, joihin ero johtaisi. Kuka jäisi Pirkkalan kotiin, kuinka sen
tallin hevoset hoidettaisiin, ehtisikö hän koskaan tavata lapsiaan,
vaikuttaisiko ero häneen voimakkaammin kuin hän luuli, miten paljon perheelle
pitäisi maksaa? Ja jaksaisiko Salla odottaa häntä, voisiko tälle kertoa
huoliaan, hyväksyisikö nainen hänet, epävarman, herkän, vaistojensa varassa
elävän, omia teitään kulkevan miehen, joka ulospäin vaikutti itsevarmalta ja
arvonsa tuntevalta? Hän oli houkutellut Sallan luokseen, hän oli oikeastaan
luvannut raivata esteet heidän suhteensa tieltä, muttei pystynyt lunastamaan
lupauksiaan.
Mikael puristi
huulensa tiukaksi viivaksi. Hänen oli pakko jaksaa, hänen täytyi olla mies.
Ongelma oli yksin hänen, eikä kukaan voinut ratkaista sitä hänen puolestaan.
Hänen oli vaikea keskittyä viimeisiin lähtöihin, hän odotti iltaa pelonsekaisin
tuntein. Hän tiesi Sallan odottavan hänen seuraavaa siirtoaan, eikä hän ollut
saanut mitään kunnollista aikaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti