38. luku


Merjan ja Anttonin lokakuun yhdentenätoista pidettävien häiden ajankohtaa ei saanut kertoa kenellekään. Varmuuden vuoksi. Silti joku Iltalehden toimittaja oli saanut urkituksi, että suuren suosion saavuttaneen Camembertin kitaristi vihittäisiin joskus lokakuussa jossakin Tampereen seudulla. Toimittaja oli onneksi pitänyt suunsa supussa sensaation toivossa. Tämänkin varalle oli kehitetty suunnitelma. Kirkon ja juhlapaikan varaukset tehtiin Jaanan poikaystävän nimiin. Hääpäivän aamuna Jaana ajoi Merjan ja Anttonin auton Pirkanmaan musiikkiopiston eteen. Ja tietenkin oli tehty viime hetken valevaraus Viinikan kirkkoon. Siihen täkyyn toimittaja lienee mennyt, sillä sunnuntain Iltalehdessä oli kyllä oikeat paikat, Kangasalan kirkko ja Tampellan juhlatalo ja jopa maininta siitä, että vieraat kuljetettiin bussilla Rosendahlin pihasta kirkkoon, juhlapaikkaan ja takaisin Rosendahliin, mutta kuvia oli vain jatkoilta, jotka oli pidetty Rosendahlin yökerhossa. Camembert oli soittanut siellä yllätyskeikan, kitaristina tuore aviomies.
Salla lueskeli Iltalehteä vanhempiensa kotitalossa ja vilkuili samalla kelloa. Joonas oli järjestelemässä juhlapaikkaa luovutuskuntoon ja oli luvannut tulla seitsemän maissa takaisin. Puolen tunnin kuluttua siis. Sen jälkeen piti pakata tavarat autoon ja lähteä Hämeenlinnaan. Edessä oli työntäyteinen viikko, Sallan piti mennä kolmeksi viikoksi harjoittelemaan pieneen kyläkouluun ja Joonaksella oli ylimääräisiä tunteja jonkin projektin takia.
Sallan ajatukset palasivat edelliseen iltaan. Hääjuhla oli ollut tavallaan perinteinen, mutta maustettu villisti uudella tavalla, ja ohjelmanumerot varsin hauskoja. Camembertin pojat toimivat orkesterina, kuinkas muuten, ja hääparin toivomuksesta häävalssi, vuodenajan mukainen ”Metsäkukkia”, soitettiin raskain heavytaustoin. Anttonin nahkainen puku ja Merjan sieltä täältä nyöritetty, miehustasta tummanvihreä ja muuten luonnonvalkoinen metsänneitopuku täydensivät performanssia. Kauhukseen Merjakin pantiin bändin solistiksi laulamaan rockversiota Leif Wagerin ”Romanssista”. Jännitys oli kuitenkin lauennut heti ensimmäisten sointujen jälkeen, kun Rane, kitaristi hänkin, oli ottanut wah-wah-pedaalin käyttöön. Esitys oli sujunut mallikkaasti, ja yleisöllä oli hauskaa.
Merjalla oli villisti sidottu lähinnä vihreäsävyinen hääkimppu, jossa oli koristeena lyhtykoison palavanoransseja kukkia. Hiuksissa hänellä oli kaisloista kiedottu koriste. Hänen hääkimppuunsa oli liitetty pieni, sievä heittokimppu, joka heti sukkanauhan viskaamisen jälkeen irrotettiin. Sukkanauhan sai joku Sallalle tuntematon Anttonin kaveri, mutta heittokimppu tupsahti suoraan Sallan syliin. Luonnollisesti, oli Merja sanonut. Sallan ja Joonaksen häitä odotettiin seuraavaksi, vaikka niistä ei ollut vielä puhuttu sanaakaan.
Merjan ja Anttonin hääjuhla oli ollut niin hauska kokemus, että sen puolesta Salla olisi voinut alkaa järjestää omia häitään vaikka heti. Mutta taustalla häiritsi ajatus kesäisten kihlajaisten paniikinomaisesta ahdistuksesta ja erityisesti käsittämättömästä tyhjyyden tunteesta, joka hänet oli yöllä vallannut. Siitä lähtien samainen tyhjä olo oli hiipinyt hänen rintaansa aina silloin tällöin. Hän oli ollut huomaavinaan, että se tuli erityisen pahana aina hänen ajatellessaan tulevaisuuttaan. Hän ei edelleenkään tiennyt, oliko syynä epävarmuus tulevasta asuinpaikasta vaiko se, että kaikki tuntui ehkä olevan liiankin selvää. Ammatti, työpaikka, lapsia. Isompi asunto, uusi auto, vene. Ehkä se hevonen. Tai useampi. Jos Joonas suostuisi.
Puhelimen vaativa ääni katkaisi Sallan mietteet. Koska talo oli tyhjä, Salla kiiruhti vastaamaan. Puhelimesta kuului hengästyneen oloinen miehen ääni, joka sai Sallaan vauhtia:
”Mua ottaa niin syrämmestä Salla, mää en pääse tästä, ampulanssin mää jo tilasin, Nokialle vievät...”
Joonas tuli ovissa vastaan.
”Tapio on saanu infarktin ja se viedään Nokian terveyskeskukseen ja mä meen sinne kattoon. Voi olla etten lähe tänään kotiin, se kuulosti pahalta.”
”Kai sun pitää, tuunko mukaan?”
Joonas lähti kuljettamaan Sallaa Nokialle. Moottoritien alussa heidän GSM-puhelimensa hälytti. Tapio oli saanut kerrottua Sallan numeron ambulanssin kuljettajalle, joka ilmoitti, että setä vietäisiin suoraan Tampereelle.
”Vittu”, sihahti Salla Joonakselle, ”se onki vakavampi juttu. Tees uparit tossa Tesoman liittymässä, ny mennäänki Tayssiin. Apua, miks sille noin... Joonas, mitä jos se ei selviä tosta? Miten jumaliste ne hevoset pärjää?”
”Älä ny niistä saatanan elikoista huolehdi, sun setäs tässä tärkeempi on.”
 ”Ja sä et tajuu mitään, ne hevoset taas on tärkeintä mitä Tapiolla on! Eihän sillä ole muuta. Jos se selviää, sen suurin huoli on satavarmana et kuka hoitaa sen hevoset. Jos se ei selviä, ei niitä sittekään voi sinne yksin jättää. Sulla ei o mitään tajua siitä, mitä hevosihminen aattelee!”
Joonas hermostui. Kyllä sentään oman sedän olisi pitänyt olla tärkeä. Sallan arvomaailma oli selvästi päälaellaan. Joonaksen raivo kasvoi kilometri kilometriltä, kunnes ensiavun ovien edessä Sallan noustessa autosta hän tiuskaisi:
”Jää sitte tänne niitä elikoitas hoitaan perkele, mä en haluu kattella kun sä kuitenki vaahtoisit niistä koko ens viikon.”
”Niin jäänki”, huusi Salla vastaan. ”Enkä tiiä koska tuun takasi. Tapio on sentään mun setä ja mä oon ainoo joka pystyy meistä sitä auttaan. Lähe sä vaan, mä pärjään kyllä!”

Salla uteli Tapion tilaa tämän saavuttua ensiapuun. Välitöntä hengenvaaraa ei ollut, mutta tehohoitoa mies tarvitsi. Hänet kärrättiin suoraan teholle. Salla ryhtyi selvittämään setänsä taustatietoja niitä kysyneelle sairaanhoitajalle, joka näpytteli tiedot koneelle.
Tapio oli leskimies, ei lapsia, lähin omainen Sallan isä. Ei aikaisempia infarkteja, tehnyt maatilan töitä ja valmentanut kahta hyvää hevosta.
”Kiitos, näillä me pärjätäänkin. Voitte soitella väliaikatietoja tästä numerosta. Tehohoitojakson jälkeen setänne siirretään oman kunnan terveyskeskuksen vuodeosastolle ja aikanaan kotiin. Mutta taitaa tuo tarvita tästä lähtien apua jos meinaa maatilaa pitää.”
Silloin Salla tajusi tilanteen. Tapion piti joko myydä tila tai palkata sinne työntekijä. Rahaa olisi, mutta kaiken järjestäminen veisi aikaa. Ja Volle ja Hellu tarvitsivat hoitoa viimeistään seuraavana aamuna. Sallan oli oikeasti itse pakko mennä Salmiin, ei sinne näin äkkiä ketään saisi. Onneksi hän oli tullut asuneeksi Tapion luona silloin aikanaan, hän tiesi aika tarkkaan, mitä hevosten kanssa piti tehdä. Eikä Tapio ollut hänen tietääkseen muuttanut hyväksi havaitsemaansa valmennusohjelmaa. Kouluviikko saisi jäädä väliin. Harjoittelukouluun oli muistettava soittaa, nyt oli pakkotilanne.
Joonasta Salla ei huomannut edes ajatella, ennen kuin oli lähdössä sairaalasta pois. Hänellä ei ollut autoa, ei rahaa, ei edes kolikoita taskussa. Takki sentään oli. Puhelinkin oli jäänyt autoon. Salla painui takaisin ensiapuun kysymään, saisiko soittaa itselleen kyydin. Tilanteen selitettyään hän sai luvan. Äiti oli onneksi jo palannut kyläreissulta.
”Jäikö sun laukku, tossa on eteisessä tommonen sininen...”
”Ei, äiti, annas mä kerron. Tapio soitti, se on nyt sairaalassa, Joonas toi mut tänne ja lähti ite kotiin. Mun on pakko jäädä setviin sedän asioita, siellon ne hevoset ja kaikki. Tarttisin kyydin kotiin, mulla ei o rahaa mukana, kun en kiireessä muistanu ottaa.”
Salla keskeytti äidin ”mikä-sillä-tapiolla-ja-miks-se-joonas-sillä-tavalla-meni” -päivittelyn sanomalla, että hän kertoisi sitten ja että äidin olisi parasta lähteä heti matkaan.

Ei kommentteja: