Merjan ja
Anttonin lokakuun yhdentenätoista pidettävien häiden ajankohtaa ei saanut
kertoa kenellekään. Varmuuden vuoksi. Silti joku Iltalehden toimittaja oli
saanut urkituksi, että suuren suosion saavuttaneen Camembertin kitaristi
vihittäisiin joskus lokakuussa jossakin Tampereen seudulla. Toimittaja oli
onneksi pitänyt suunsa supussa sensaation toivossa. Tämänkin varalle oli
kehitetty suunnitelma. Kirkon ja juhlapaikan varaukset tehtiin Jaanan
poikaystävän nimiin. Hääpäivän aamuna Jaana ajoi Merjan ja Anttonin auton
Pirkanmaan musiikkiopiston eteen. Ja tietenkin oli tehty viime hetken
valevaraus Viinikan kirkkoon. Siihen täkyyn toimittaja lienee mennyt, sillä
sunnuntain Iltalehdessä oli kyllä oikeat paikat, Kangasalan kirkko ja Tampellan
juhlatalo ja jopa maininta siitä, että vieraat kuljetettiin bussilla
Rosendahlin pihasta kirkkoon, juhlapaikkaan ja takaisin Rosendahliin, mutta
kuvia oli vain jatkoilta, jotka oli pidetty Rosendahlin yökerhossa. Camembert
oli soittanut siellä yllätyskeikan, kitaristina tuore aviomies.
Salla lueskeli
Iltalehteä vanhempiensa kotitalossa ja vilkuili samalla kelloa. Joonas oli
järjestelemässä juhlapaikkaa luovutuskuntoon ja oli luvannut tulla seitsemän
maissa takaisin. Puolen tunnin kuluttua siis. Sen jälkeen piti pakata tavarat
autoon ja lähteä Hämeenlinnaan. Edessä oli työntäyteinen viikko, Sallan piti
mennä kolmeksi viikoksi harjoittelemaan pieneen kyläkouluun ja Joonaksella oli
ylimääräisiä tunteja jonkin projektin takia.
Sallan
ajatukset palasivat edelliseen iltaan. Hääjuhla oli ollut tavallaan
perinteinen, mutta maustettu villisti uudella tavalla, ja ohjelmanumerot varsin
hauskoja. Camembertin pojat toimivat orkesterina, kuinkas muuten, ja hääparin
toivomuksesta häävalssi, vuodenajan mukainen ”Metsäkukkia”, soitettiin raskain
heavytaustoin. Anttonin nahkainen puku ja Merjan sieltä täältä nyöritetty,
miehustasta tummanvihreä ja muuten luonnonvalkoinen metsänneitopuku täydensivät
performanssia. Kauhukseen Merjakin pantiin bändin solistiksi laulamaan
rockversiota Leif Wagerin ”Romanssista”. Jännitys oli kuitenkin lauennut heti
ensimmäisten sointujen jälkeen, kun Rane, kitaristi hänkin, oli ottanut
wah-wah-pedaalin käyttöön. Esitys oli sujunut mallikkaasti, ja yleisöllä oli
hauskaa.
Merjalla oli
villisti sidottu lähinnä vihreäsävyinen hääkimppu, jossa oli koristeena
lyhtykoison palavanoransseja kukkia. Hiuksissa hänellä oli kaisloista kiedottu
koriste. Hänen hääkimppuunsa oli liitetty pieni, sievä heittokimppu, joka heti
sukkanauhan viskaamisen jälkeen irrotettiin. Sukkanauhan sai joku Sallalle
tuntematon Anttonin kaveri, mutta heittokimppu tupsahti suoraan Sallan syliin.
Luonnollisesti, oli Merja sanonut. Sallan ja Joonaksen häitä odotettiin
seuraavaksi, vaikka niistä ei ollut vielä puhuttu sanaakaan.
Merjan ja
Anttonin hääjuhla oli ollut niin hauska kokemus, että sen puolesta Salla olisi
voinut alkaa järjestää omia häitään vaikka heti. Mutta taustalla häiritsi
ajatus kesäisten kihlajaisten paniikinomaisesta ahdistuksesta ja erityisesti
käsittämättömästä tyhjyyden tunteesta, joka hänet oli yöllä vallannut. Siitä
lähtien samainen tyhjä olo oli hiipinyt hänen rintaansa aina silloin tällöin.
Hän oli ollut huomaavinaan, että se tuli erityisen pahana aina hänen
ajatellessaan tulevaisuuttaan. Hän ei edelleenkään tiennyt, oliko syynä
epävarmuus tulevasta asuinpaikasta vaiko se, että kaikki tuntui ehkä olevan
liiankin selvää. Ammatti, työpaikka, lapsia. Isompi asunto, uusi auto, vene.
Ehkä se hevonen. Tai useampi. Jos Joonas suostuisi.
Puhelimen
vaativa ääni katkaisi Sallan mietteet. Koska talo oli tyhjä, Salla kiiruhti
vastaamaan. Puhelimesta kuului hengästyneen oloinen miehen ääni, joka sai
Sallaan vauhtia:
”Mua ottaa
niin syrämmestä Salla, mää en pääse tästä, ampulanssin mää jo tilasin, Nokialle
vievät...”
Joonas tuli
ovissa vastaan.
”Tapio on
saanu infarktin ja se viedään Nokian terveyskeskukseen ja mä meen sinne
kattoon. Voi olla etten lähe tänään kotiin, se kuulosti pahalta.”
”Kai sun
pitää, tuunko mukaan?”
Joonas lähti
kuljettamaan Sallaa Nokialle. Moottoritien alussa heidän GSM-puhelimensa
hälytti. Tapio oli saanut kerrottua Sallan numeron ambulanssin kuljettajalle,
joka ilmoitti, että setä vietäisiin suoraan Tampereelle.
”Vittu”,
sihahti Salla Joonakselle, ”se onki vakavampi juttu. Tees uparit tossa Tesoman
liittymässä, ny mennäänki Tayssiin. Apua, miks sille noin... Joonas, mitä jos
se ei selviä tosta? Miten jumaliste ne hevoset pärjää?”
”Älä ny niistä
saatanan elikoista huolehdi, sun setäs tässä tärkeempi on.”
”Ja sä et tajuu mitään, ne hevoset taas
on tärkeintä mitä Tapiolla on! Eihän sillä ole muuta. Jos se selviää, sen
suurin huoli on satavarmana et kuka hoitaa sen hevoset. Jos se ei selviä, ei
niitä sittekään voi sinne yksin jättää. Sulla ei o mitään tajua siitä, mitä
hevosihminen aattelee!”
Joonas
hermostui. Kyllä sentään oman sedän olisi pitänyt olla tärkeä. Sallan
arvomaailma oli selvästi päälaellaan. Joonaksen raivo kasvoi kilometri
kilometriltä, kunnes ensiavun ovien edessä Sallan noustessa autosta hän
tiuskaisi:
”Jää sitte
tänne niitä elikoitas hoitaan perkele, mä en haluu kattella kun sä kuitenki
vaahtoisit niistä koko ens viikon.”
”Niin jäänki”,
huusi Salla vastaan. ”Enkä tiiä koska tuun takasi. Tapio on sentään mun setä ja
mä oon ainoo joka pystyy meistä sitä auttaan. Lähe sä vaan, mä pärjään kyllä!”
Salla uteli
Tapion tilaa tämän saavuttua ensiapuun. Välitöntä hengenvaaraa ei ollut, mutta
tehohoitoa mies tarvitsi. Hänet kärrättiin suoraan teholle. Salla ryhtyi
selvittämään setänsä taustatietoja niitä kysyneelle sairaanhoitajalle, joka
näpytteli tiedot koneelle.
Tapio oli
leskimies, ei lapsia, lähin omainen Sallan isä. Ei aikaisempia infarkteja,
tehnyt maatilan töitä ja valmentanut kahta hyvää hevosta.
”Kiitos,
näillä me pärjätäänkin. Voitte soitella väliaikatietoja tästä numerosta.
Tehohoitojakson jälkeen setänne siirretään oman kunnan terveyskeskuksen
vuodeosastolle ja aikanaan kotiin. Mutta taitaa tuo tarvita tästä lähtien apua
jos meinaa maatilaa pitää.”
Silloin Salla
tajusi tilanteen. Tapion piti joko myydä tila tai palkata sinne työntekijä.
Rahaa olisi, mutta kaiken järjestäminen veisi aikaa. Ja Volle ja Hellu
tarvitsivat hoitoa viimeistään seuraavana aamuna. Sallan oli oikeasti itse
pakko mennä Salmiin, ei sinne näin äkkiä ketään saisi. Onneksi hän oli tullut
asuneeksi Tapion luona silloin aikanaan, hän tiesi aika tarkkaan, mitä hevosten
kanssa piti tehdä. Eikä Tapio ollut hänen tietääkseen muuttanut hyväksi
havaitsemaansa valmennusohjelmaa. Kouluviikko saisi jäädä väliin.
Harjoittelukouluun oli muistettava soittaa, nyt oli pakkotilanne.
Joonasta Salla
ei huomannut edes ajatella, ennen kuin oli lähdössä sairaalasta pois. Hänellä
ei ollut autoa, ei rahaa, ei edes kolikoita taskussa. Takki sentään oli.
Puhelinkin oli jäänyt autoon. Salla painui takaisin ensiapuun kysymään, saisiko
soittaa itselleen kyydin. Tilanteen selitettyään hän sai luvan. Äiti oli
onneksi jo palannut kyläreissulta.
”Jäikö sun
laukku, tossa on eteisessä tommonen sininen...”
”Ei, äiti,
annas mä kerron. Tapio soitti, se on nyt sairaalassa, Joonas toi mut tänne ja
lähti ite kotiin. Mun on pakko jäädä setviin sedän asioita, siellon ne hevoset
ja kaikki. Tarttisin kyydin kotiin, mulla ei o rahaa mukana, kun en kiireessä
muistanu ottaa.”
Salla
keskeytti äidin ”mikä-sillä-tapiolla-ja-miks-se-joonas-sillä-tavalla-meni”
-päivittelyn sanomalla, että hän kertoisi sitten ja että äidin olisi parasta
lähteä heti matkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti