Tapio katseli
Sallan menoa Vollen ohjissa. Oli harmillista, että veljentyttö joutui
muuttamaan. Toki hän jaksoi itsekin valmentaa rakkaita hevosiaan, mutta toisen
ihmisen ja nimenomaan Sallan tarjoama apu teki niillekin hyvää. Sitä paitsi
tytöstä oli seuraa, tämä autteli väliin sisälläkin nyt, kun ei ollut muualla
töissä. Heillä oli ollut monta riemukasta juttuhetkeä, he olivat muistelleet
parinkymmenen vuoden takaisia kesiä, keskustelleet ravien senhetkisestä
tilanteesta, joka oli heikentynyt edellisiin vuosiin verrattuna selvästi.
Tapio
heilautti kättään merkiksi, että Salla oli ajanut tarpeeksi. Salla ajoi Vollen
tallin eteen, ja Tapio tuli auttamaan valjaiden riisumisessa.
”Kuules likka,
ny kun sää lähret maailmalle, ni onkos sulla mulle kertoo jotai mukavaa
apulaista tänne? Mun tulee niin yksinäistä täälä ilman tommosta nuarta ku sää
oot.”
Sedän puhe sai
kyyneleet Sallan silmiin. Mies katseli häntä tuumivaisen näköisenä, aivan kuin
olisi jo pitempään odottanut tilaisuutta saada selvittää mieltään askarruttanut
seikka.
”Mikä sun ny
tuli, tyttö hyvä? Sää et taira tahtoo lähtee. Kukas se miäs o, jota sää jäät
kaipaan?”
Salla
häkeltyi, niin että pystyi hillitsemään kyyneltulvan. Hän alkoi avata Vollelta
solkia liioitellun tarmokkaasti, puhisi itsekseen ja vastasi lopulta:
”Kellekään mä
en oo sitä sanonu, enkä mä tiedä, voinko mä sullekaan kertoo. Se ei oikeen oo
hyväksyttävä juttu. Jos meiän kotiväki sais tietää, mä saisin kuulla kunniani,
enkä varmaan pääsis enää yksin ulos.”
”Ai sulla siis
on joku miäs. No sillä lailla. Mää oonki varronnu, koska sun joku nappaa. Älä
kuule mua pelkää, mää en ikänä sun isälles menis sun juttuja puhuun.”
Tapio yskähti,
sylkäisi maahan ja jatkoi: ”Jos sää likka tiätäsit, mitä mää oon nuarena
kaikkee tehny. Mää en usko että sää saat mua hämmästyyn. Saankos mää ihan itte
arvata?”
Salla ei
voinut muuta kuin nyökätä. Sedästähän löytyi aivan uusia piirteitä.
Tarkkanäköisyys oli selvästi havaittavissa, mutta jos tämä ymmärtäisi ja hyväksyisi
hänen arveluttavan suhteensa, hän piirtäisi ristin seinään. Toivasilla oli
tunnetusti tiukka moraali, eivätkä hänen vanhempansa hyväksyisi naimisissa
olevan miehen tapailemista missään olosuhteissa. Voisiko isän isoveli olla eri
maata?
”Sano, jos menee
väärin, mutta mää oon ihan saletti, että se miäs on toi Laineen poika. Onko
teillä jotain muutaki kun sitä vaan, et silmät vilkuttaa sinne, missä toinen
menee? Ja ihme on, jossei olis. Se on toi Laine puhunu mulle, tuli vaan
luvattua, etten kerro kellekään, mitä. Ei se sua nimeltä maininnu, mutta
arvashan sen. Soon likka niin, että on vaan piänestä kii, ettei jompi kumpi
lähre lätkiin.”
Valjaat
putosivat Sallan käsistä, Tapio poimi ne ylös. Saattoiko setä puhua totta?
Miksi sitten mitään ei tapahtunut? Miksei Mikael vain päättänyt lähteä? Mikä
ihme miestä viivytti? Saman tien Salla tajusi: ero oli saatava vireille
jokseenkin sovussa, ettei tarvitsisi lähteä oikeuteen. Mikaelin vaimo ei
välttämättä halunnut luopua asemastaan noin vain. Mikael ansaitsi riittävästi,
heillä oli hieno talo, hevosia, kaksi autoa, maata vaikka muille jakaa. Ei
kukaan semmoisesta luopuisi, vaikkei liitto niin hyvässä kunnossa olisikaan. Ja
mies oli aina poissa kotoa. Siinä se, keksi Salla, kukapa Mikaelin vaimon
menemisiä vahtisi. Mari lähtisi varmasti vasta, jos löytäisi kaikin tavoin
paremman miehen. Niitä ei takuulla ollut monta.
”Sää voit olla
ihan hualeti, mää en pukahra. En eres Ellalle, sille ny viimetteeks. Sehän ei
luattas muhun enään, kun mää oon sanonu sulle pual sanaa, vaikka puhe oli etten
yhtään sanois. Ja sitte viä: se Terpyhän ravataan syyskuun kolmastoista,
lährethän sää sinne, kun se on viikonloppu? Ja sinne Uueeteehen sää tuut
varmaan. Ei tää elo tähän lopu, Salla, ja kyllä sää takasi Tampereelle pääset”,
lohdutteli Tapio.
”No joo, tuun
mä. Ja huomenna Teivoon?” Salla varmisti.
”Joo.
Kakkoslähtö auton takaa. Sitte saat käyrä vaikka vaatteet vaihtamasa, nii oot
erukses. Jäät paremmin sen Laineen miäleen.”
Salla hymähti.
Mikaelin takia hänen ei tarvinnut laittautua. Yhtäkkiä hän tunsi olonsa paljon
varmemmaksi. Oli tuo Tapio aika velikulta.
Sinä tiistaina
Volle ravasi kuudennen voittonsa Mikael ohjaksissaan. Merja katseli
valmistautumisalueella, kun Salla kapusi Mikaelin kylkeen kärryille. Pari
teivolaista tallityttöä jutteli keskenään hänen vieressään. He seurasivat
tarkasti voittajaesittelyyn kiiruhtavaa kolmikkoa: Mikaelia, Sallaa ja tietysti
Vollea, ja Merja terästi vaistomaisesti kuuloaan. Toinen tytöistä sanoi
puoliääneen:
”Näiksää ny,
miten ne kattoo toisiaan? Siinä täytyy olla jotain.”
Merja ei
kuullut, mitä toinen tytöistä vastasi, mutta sitten molemmat vilkaisivat häntä
säikähtäneen näköisinä. Hän teeskenteli seuraavansa verryttelyyn meneviä
hevosia, ja tytöt katsahtivat toisiinsa helpottuneen oloisina. Ehkäpä Merja ei
ollut kuullut heidän keskusteluaan. Myöhemmin Merja kertoi Sallalle, mitä oli
tallialueella kuullut.
”Ei ihme”,
valisti Salla, ”se toinen oli se Maarit ja toinen semmonen Helena. Mikael on
puhunu Maaritista sen verran, et se epäilee jotain, se on kai kysynykki
Mikaelilta suoraan meistä. Ja ootsä huomannu, et Mikael ei enää niin paljo
välitä, kuka näkee ja mitä. Vituttaa koko Raumalle muutto, suoraan sanottuna.”
”Ootas, Salla,
musta tuntuu että just se, että sä lähet muualle on pannu asiat liikkeelle.
Mieti: ennen kun sä kerroit Ellalle lähdöstäs, se oli tosi varovainen. Nyt se
suunnittelee jotain, mä oon taas pelottavan varma siitä.”
Salla kohautti
harteitaan. Merja saattoi hyvinkin olla oikeassa, mutta se ei saanut ajatusta
muutosta yhtään houkuttelevammaksi. Hän ikävöi jo etukäteen tiistairaveja,
Tapion hevosia, ystäviä ja luonnollisesti Mikaelia. Onneksi hän oli sentään
saanut vuokrattua asunnon vanhasta kaupungista, ja lankapuhelin oli jo
kytketty. Samassa hän tuli ajatelleeksi, että Mikael ei vielä tiennyt hänen
puhelimestaan.
”Nyt muuten
mennään Teivonlinnan viereen sinne alas lähtöjä katteleen”, Salla töksäytti.
Merja kiiruhti
ystävänsä perässä tallinmäelle. He asettautuivat valmistautumisalueen laitaan,
aivan leveän portin viereen, jotta näkisivät radalle ajavat ohjastajat
kunnolla. Salla tiesi, että Mikael joutuisi lähtemään kiireellä johonkin
tärkeään tapaamiseen, eikä tulevien ravien juttelumahdollisuuksista tiennyt
etukäteen. Muuttoa edeltävänä keskiviikkona he toki tapaisivat Vermossa,
nelivuotisten lämminveristen Derbyn karsinnoissa, mutta siellä voisi olla
vaikea vetäytyä puhumaan salaisuuksia, eikä Salla halunnut jättää
varmistamatta, milloin voisi soittaa miehelle ja kertoa uuden numeronsa, joka
olisi vain hänen käytössään.
Mikael käänsi
lämmittämänsä hevosen pois radalta. Hän oli nähnyt Sallan ja Merjan jo
edellisellä kierroksella, ja ihmetteli, miksi naiset olivat tulleet. Hän
aavisti, että Sallalla olisi tärkeää asiaa ja suuntasi askeleensa portinpieltä
kohti. Salla lähti miestä vastaan, selitti asiansa, jäi tämän eteen odottamaan
vastausta. Sivusilmällä hän oli näkevinään saman naisen, jonka oli nähnyt
Koskikeskuksessa ennen Mikkelin raveja. Hetki oli kuitenkin niin tiivis, ettei
hän ajatellut asiaa sen pidemmälle.
Merja seurasi
aidan vierestä keskustelun etenemistä miettien itsekseen, että sen, joka ei
nähnyt Mikaelin tunteita tämän katseesta, täytyi olla joko sokea tai puusta
veistetty. Valmistautumisalueella oli paljon ihmisiä, tuokin nainen tuossa
näytti seuraavan tarkoin Sallan ja Mikaelin keskustelua, josta kyllä näki,
ettei kyse ollut hevosista. Ja — kauhistuksen kanahäkki — portaisiin
ilmestyivät Anne ja Sari, jotka tiesivät, että Salla ja Mikael tunsivat
toisensa Vollen takia. Eikä Salla osannut varoa. Hän ei takuulla olisi
huomannut mitään, vaikkei olisikaan seissyt selin portaisiin.
Mikael sanoi
jotakin, veti ajohanskan kädestään, kosketti Sallan poskea hellästi. Hipaisu
oli vaistomainen ele, Mikael ei suunnitellut tekevänsä niin. Hän säpsähti
itsekin tajutessaan, että verryttelystä saapuvat tai lähtöä odottavat
ohjastajat ja muut alueella oleskelevat ihmiset olisivat voineet nähdä. Hän
paloi halusta syleillä naista, tämä oli ehdottomasti väärä paikka hyvästellä.
Miksi elämä riepotteli heitä näin? Miksi hänellä oli juuri nyt niin kiire,
ettei hän pystynyt järjestämään edes lyhyttä tapaamista?
Ratkaisu
selvisi hänelle juuri ennen kuin oli pakko mennä radalle. Hän yritti puhua
niin, ettei kukaan kuulisi, ja viimeisen sanan mukana hän nielaisi kurkkuun
nousseen ikävän:
”Salla hei,
soita mulle huomenna aamupäivällä tossa kymmenen aikaan. Kai sä ehdit tavata
jonain aamuna, ennen kun lähdet...pois?”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti