8. luku

Mikael seisoi Pohjolankadulla sijaitsevan ison kerrostalon rappukäytävässä pitkästä aikaa tyytyväisenä. Asunnon numero seitsemän kohdalla luki hänen sukunimensä. Hän kiipesi toiseen kerrokseen, avasi ruskean oven, poimi mainosläjän kynnykseltä. Avara kaksio oli tyhjä lukuun ottamatta makuuhuonetta, jossa oli tukeva parivuoteen levyinen runkopatja, sillä muutama tyyny, kaksi peittoa ja läjä Marin hylkäämiä tummia lakanoita, jotka hän oli kaivanut Pirkkalan kodin vaatehuoneesta perimmäiseltä hyllyltä. Keittiöstä löytyi kahvinkeitin, paistinpannu, pari kuppia ja kertakäyttöastioita, kylpyhuoneesta muutama pyyhe. Mikael ei vielä tiennyt, mitä uudella sijoituksellaan tekisi, mutta hänen mieltään huojensi, että se oli olemassa. Asunto oli pakopaikka, henkinen tukikohta, josta kukaan ei löytäisi häntä. Sisustamisella ei olisi pienintäkään kiirettä, vain verhot pitäisi hankkia. Toisen kerroksen asuntoihin näki kadulta liian hyvin.

Tammikuu läheni loppuaan, päivät olivat pidentyneet selvästi. Mikael ajoi entiseen tahtiin, ehkä jopa enemmän kuin edellisenä talvena. Hän oli sijoittunut kolmanneksi vuoden 1991 valtakunnallisessa ajajaliigassa, tuskaisen lähelle toiseksi yltänyttä Samulia ja miltei yhtä lähelle Kuuralan Tomppaa, joka oli ensimmäinen. Hän oli ajanut huonosti lokakuussa, silloin voittojahti oli levinnyt käsiin, mutta Mikael ei jaksanut välittää. Tulot riittivät uuden lainan maksuun, etenkin, kun vaimo tienasi vaaterahat tekemillään sijaisuuksilla.

Mikael istahti vuoteelle, muuta istuinta kaksiossa ei ollut. Hän mietti alkuvuoden raveja, ja automaattisesti silmien eteen piirtyi nuoren naisen kuva. Mikael oli turhautunut. Hän ei ollut edelleenkään saanut sanottua edes ujosti ”moi”, vaikka ajatteli naista päivin ja öin. Hän haaveili tästä halatessaan vaimoaan, hän näki tästä unia. Sallan näkeminen oli edelleen päällimmäisenä ajatuksena ennen Teivon raveja, joissa nainen lähes aina kävi. Kun tämä ei joskus saapunutkaan paikalle, Mikael oli ärtynyt ja pettynyt. Mies ei jostain syystä pystynyt sanomaan Sallalle mitään, ei nyökkäämään, ei tervehtimään. Hän vain hymyili, tuijotti tiiviisti, huokaili itsekseen. Hän katseli kademielin, kun Salla ystävineen pilaili hänen kollegojensa kanssa mutkattoman näköisesti ja toivon mukaan ilman taka-ajatuksia.

Tänä perjantaina Mikael ei ollut lähtenyt Turkuun Metsämäen raveihin. Hän halusi viettää päivän yksin selvittääkseen, mitä elämältä halusi. Hän ei muistanut aikaisemmin pohtineensa niin syvällisiä, sillä hänen elämässään riitti väriä ja vauhtia. Ei ollut tullut tarvetta miettiä, olosuhteet olivat olleet aina vähintään tyydyttävät. Kokonaisia vapaapäiviä hän ei ollut viettänyt pariin vuoteen, niitä ei ollut ehtinyt kaivata. Nyt tilanne kotona oli erityisen hankala, vaimo kiukutteli töitään, Mikaelin poissaoloa, lasten kuljetuksia, kuihtunutta suhdetta, seksin puutetta, televisio-ohjelmia, kuraa lattialla, mitä hyvänsä. He eivät olleet avanneet viinipulloa kuukausiin tai hoitaneet yhdessä kotitallin hevosia. Mikael ei varsinaisesti ikävöinyt yhteisiä hetkiä, ainoastaan totesi niiden loppuneen. Hän ei kaivannut muuta kuin kiireettömiä ratsastusretkiä Marin kanssa omilla mailla autereisina kesäaamuina, kasteisen niityn keskellä. Parantumaton romantikko.

Mikael makasi vuoteella selällään ajatuksiinsa vaipuneena. Hän leijaili usvaisessa kesäaamussa, oli kuulevinaan lintujen aamulaulua, hevosten kavioiden ääniä. Niihin sekoittui vaimea, monotoninen kuulutus, joka vahvistui, ja hän huomasi siirtyneensä raviradalle, Teivoon, ja kovaäänisistä kaikui: ”Lähtö uusitaan jälleen. Uusinnan aiheuttaja oli toistamiseen Marjuska, rattailla Mikael Laine, syynä väärä lähtörata häiriten...” Sallan tummat hiukset hulmusivat hänen kasvoillaan, estivät häntä näkemästä tilannetta radalla, eikä hän ollut pysynyt oikealla paikalla. Sallan kasvot vääristyivät, niiden takaa kuului naisen ääni, joka sanoi: ”...mä haluan että sä tulet mun luo...”

Mikael säpsähti hereille. Kuva särkyi, mutta uni pysyi tiukasti mielessä. Miksi lähtöä uusittiin jälleen, miksi hevonen oli Marjuska, tarkoittiko se Maria? Ja miksi Sallan hiukset peittivät hänen kasvonsa kuin estäen häntä näkemästä selvästi? Mikael oli pyörällä päästään. Hän katsoi kelloa, se näytti puolta yhdeksää. Hän tarttui romuluiseen puhelinlaatikkoon, jonka oli aiemmin raahannut autosta sisään, soitti vaimolle, joka ei vastannut. Hän jätti puhelinvastaajaan viestin, sanoi lähtevänsä tuttavien kanssa syömään, eikä tiennyt, koska tulisi kotiin.

Salla kuivasi hiuksiaan Merjan kotona. Heidän oli määrä lähteä kaupungille pitkästä aikaa. Merjan vanhempi pikkusisko Jaana oli juuri saanut ajokortin, ja he uskaltautuivat tämän kyytiin. Jaana veisi heidät ja noutaisi tarvittaessa, jos he tulisivat ennen kahta. Meikkaustuokion aikana heillä oli aikaa puida tammikuun tapahtumia. Merjaa huvitti yhä Sallan uudenvuodenyönä roiskaisema tina. Se oli selvä hevosenpää, ja ylösalaisin käännettynä L-kirjain, ja viittasi varmasti Ellaan. Siideriä maistelleet naiset olivat nauraneet vatsansa kipeiksi. Merjan tinaa oli ollut vaikeampi tulkita, mutta se oli täynnä raharyhelmää.

”Sen Lahden keikan jälkeen Ella on muistanu kiitettävästi kattella, nykyään sen silmissäkin on taas ajoittain se ovela välähdys, joka saa mut hulluks”, naurahti Salla, ”mut ei se tunnu saavan mitään aikaseks. Mieti, ne muut on tullu jutteleen, mut Ella, joka mut ekana huomas, ei ole tehny mitään muuta kun tuijottanu, suuttunu olemattomista ja taas tuijottanu.”

Merja hymähti. Hän jätti kertomatta epäilynsä siitä, miksi Ella ei toiminut. Hänen mielestään mies oli liian tosissaan uskaltaakseen lähestyä. Tänä iltana Salla aikoi unohtaa ravit ja Ellan, tanssia itsensä pyörryksiin Ilveksen yökerhossa ja nauttia elämästä, eikä Merja halunnut rasittaa ystävänsä aivoja tuoreimmalla oivalluksellaan.

”Laitetaan sulle peti valmiiks, mä oon varma ettei me pystytä mihinkään kun me tullaan takasin”, hän ehdotti.

”Meillon vielä aikaa, kello on vasta puoli kaheksan.”

Tuntia myöhemmin kaverukset istuivat Amarillossa aloitussiiderit edessään, Sallalla makea, Merjalla kuiva. Ravintola alkoi täyttyä, ja pian vapaita paikkoja oli enää muutama. Heidän pöytäänsä olisi mahtunut vielä kolme ihmistä, mutta jostain syystä kukaan ei tullut edes kysymään, saisiko siihen tulla.

”Me ollaan niin upeita naisia, ettei kukaan uskalla”, heitti Merja piloillaan. Saman tien Joni istahti pöytään parin kaverinsa kanssa.

”Mitäs likat?” hän tokaisi ja esitteli seurueensa. Onneksi Mattilan Kaitsu ei ollut mukana, ajatteli Salla. Tämä oli alkanut katsella häntä raveissa jotenkin omituisesti. Joni oli usein viihteellä, ja kertomansa mukaan Kaitsulla oli tapana lähteä hänen kanssaan. Jonin ystävät puhuivat hulvattomia, ja aika kului niin sukkelaan, etteivät naiset huomanneet hakea ajoissa yökerhon paluulippuja. Jonoa oli jo alkanut muodostua, kun Salla viimein havahtui. Hän päätti piipahtaa hotellin aulan vessassa ja käydä jonoon, ennen kuin se olisi liian pitkä.

Aula oli väljä, ihmisiä näkyi vain kourallinen. Salla käväisi naistenhuoneessa. Pienen käsilaukun uumenista löytyi helmiäishuulipuna, sitä oli sipaistava huuliin. Hiukset olivat hyvin, kapea hame ojennuksessa. Salla kiiruhti ulos ovesta ja törmäsi suoraa päätä nurkan takaa ilmestyvän miehen syliin.

”Oi, anteeks”, hän tokaisi, ”tais olla vähä...Ella!”

Sallan sydän jätti lyönnin väliin.

”Kiire, vai?” täydensi mies, joka oli välittömästi tunnistanut naisen. Tässä oli hänen tilaisuutensa, se oli hoidettava taiten. Salla haukkoi henkeään. Kaikista Tampereen miehistä hän juoksi päin Ellaa iltana, jolloin oli vakaasti päättänyt unohtaa miehen ja ravit.

”Kuule hei”, aloitti mies varoen, ”onko sulla aikaa jutella nyt kun mä...näin sut täällä?”

Mikael oli sanomaisillaan, että kun hän vihdoin sai suunsa auki, muttei kehdannut. Mitä Salla olisi tuuminut moisesta? Salla nyökkäsi, sanat takertuivat kurkkuun.

”Mä käyn tossa respassa ja sit tua.” Mikael viittoi tulosuuntaansa, jossa miesten wc:t olivat.

Mikael oli hermostunut, ja jopa Salla, jonka olo ei ollut toista kummempi, huomasi sen. Hän jäi hämmentyneenä seisomaan, suori hamettaan jotain tehdäkseen. Hän seurasi Mikaelia tämän asioidessa hotellin vastaanottovirkailijan kanssa. Mies soitti lyhyen puhelun, jonka aikana hän ehti vilkaista Sallaa useaan kertaan. Sitten hän katosi nurkan taakse.

Salla istahti siniselle sohvanpätkälle. Hänen odottaessaan Merja riensi vuorostaan käymään naistenhuoneessa. Hän ihmetteli ääneen, miksi Salla oli jäänyt istumaan, harmittiko tätä ehkä jokin?

”Mä sananmukasesti törmäsin Ellaan, se otti vaistomaisesti kiinni, etten mä kaatuis. Se on tuolla miesten vessassa nyt ja se haluu jutella, mä en usko tätä! Mä tuun sinne yökerhoon sitte kun tästä pääsee”, henkäisi Salla. Merja oli heti juonessa mukana. Hän toivotti Sallalle onnea ja lisäsi, että jos Salla ei tulisi, hän keksisi tekosyyn, joka uppoaisi Joniin.

”Älä viitti, ei tässä mitään tapahdu”, Salla puuskahti, ”mutta jos mä lähtisin sen mukaan, mä hakisin takkini pöydästä, sanoisin, että mä meen teille, kun mullon huono olo.”

Merjan mentyä Sallaa alkoi itseäänkin arveluttaa. Hän ei tuntenut Ellaa eikä tiennyt, mihin tämä pyrki. Häntä hermostutti entistä enemmän.

Mikael uskaltautui takaisin aulaan. Hän oli miettinyt vuorosanansa valmiiksi, hän halusi kysyä Sallalta yhtä ja toista. Hän hymyili sohvalla istuvalle naiselle, Teivon ladylle ja ohjasi tämän ravintola Louisianaan, jossa oli hetki sitten nauttinut maukkaan illallisen parin ystävän seurassa. Ystävät olivat lähteneet, ja hän oli tavoistaan poiketen jäänyt maistelemaan konjakkia. Ensimmäistä kertaa miesmuistiin hänen ei tarvinnut lähteä ravintolasta omalla autolla. Hän istutti Sallan itseään vastapäätä ja kysyi, mitä voisi tälle tarjota, ja tilasi siiderin.

Mikael oli pitkään hiljaa. Sallan mielestä hän näytti epävarmalta, ikään kuin ei olisi tiennyt, mistä aloittaisi.

”Mä oon odottanu tätä hetkee”, sanoi mies viimein. ”Kun mä näin sut ekan kerran radan varressa, mun elämä meni sekasin. Mä ajattelen vaan sua, Salla, mä kysyin Samulta sun nimeskin sillon kerran Ylä-grillillä, kun te hävisitte liukkaasti sillä Audilla.”

”Arvaa, oonko mä miettiny, miks sä katsot”, sanoi Salla miltei kuiskaten.

”Musta on vaan tuntunu, että mun on pakko tutustua suhun, en mä tiedä, mitä varten.”

Salla mietti hetken, ennen kuin vastasi. Hän olisi halunnut kysyä, miksei mies ollut tullut aikaisemmin juttelemaan. Hän olisi halunnut tietää, miten hän oli voinut jäädä Mikaelin mieleen. Hän olisi halunnut sanoa vaikka mitä, mutta sanat takertuivat jonnekin, kauas ennen huulia. Mikaelin katse oli syvempi kuin Salla pystyi käsittämään. Hän tuijotti miestä lumoutuneena ja sai vihdoin henkäistyksi:

”Mä olen odottanu tätä, Ell...Mikael.”

Mikael ummisti silmänsä. Kaikki ennalta mietityt kysymykset katosivat hänen mielestään, hän ei kyennyt ajattelemaan järkevästi, hänen päässään humisi. Hän ojensi kätensä pöydän yli, ja Salla tarttui siihen arasti. Hän veti naisen pöydän ympäri viereensä pehmeälle penkille, hipaisi tumman hiussuortuvan korvan taakse, hivuttautui lähemmäs.  Luoja, miten hän halusi tätä naista! Hän yritti turhaan rauhoittaa hengitystään, hänen käsivartensa etsiytyivät kuin itsestään Sallan ympärille. Hemmetti soikoon, hän ei pystynyt hillitsemään itseään, hän, jota ravipiireissä luonnehdittiin kylmän laskelmoivaksi ohjastajaksi, joka ei koskaan hermoillut. Mutta tämä ei ollut työasia, Mikael tajusi. Kukaan ei nähnyt hänen sisimpäänsä. Salla kostutti huuliaan, Mikael tulkitsi sen kutsuksi ja veti naisen vielä lähemmäs. He suutelivat kiihkeästi, pitkään, Salla tunnusteli Mikaelin hiuksia ja niskaa, takertui tämän vaatteisiin.

Mikaelin ajatuksissa siinsi Tammelan kaksio, mutta ehkä näin ensimmäisellä kerralla oli liian aikaista. Eiväthän he tunteneet toisiaan lainkaan, hän ei ollut ennättänyt kysyä ainuttakaan suunnittelemaansa kysymystä. Pohjolankadun sijaan hän ehdotti varovasti Ilveksen yökerhoa.

”Ei me voida, mun veli on siellä ja sen kaverit, ja Mattilan Kaitsukin saattaa tulla!” huudahti Salla kauhuissaan. ”Eikö olis mitään muuta paikkaa?”

Mikael haravoi mielessään kaupungin muutaman yökerhon läpi ja totesi, ettei niihin enää mahtuisi, muihin ravintoloihin ei pian enää pääsisi sisään, eikä mikään kahvila ollut öisin auki.

”On mulla yks paikka”, hän sanoi hiljaa. ”Mun ei oikeestaan pitäny vielä viedä sua sinne. Mutta mennään vaan, käydään Ärrän kautta, siellä ei oo yhtään syötävää.”

He kävelivät talvisia katuja kohti Tammelaa. Matkalla Mikael selitti ostaneensa kaksion lähinnä sijoitusmielessä, mutta oli päättänytkin pitää sen ensin vain itsellään.

”Mulla on ollu viime aikoina niin paljon ajateltavaa, että mä olen tarvinnu omaa rauhaa, niinku semmosta neutraalia tilaa, josta ei synny mielikuvia.”

Hän vaikeni, tässä kohdassa oli raja. Hän ei halunnut paljastaa elämästään liikaa, ennen kuin tuntisi Sallan paremmin.

”Tässä A-rapussa se on, kato, tossa lukee Laine, seiska-asunto. Se on tokassa kerroksessa, mennään rappuja”, selitti Mikael. Häntä jännitti yhtäkkiä vietävästi. Avainnippu putosi hänen kädestään, sen metallinen ääni kaikui hiljaisessa porraskäytävässä. Ovea avatessaan hän kuiskasi:

”Täällä ei ole oikeestaan muuta kun sänky ja kahvinkeitin, ei edes verhoja, ja lamppuja puuttuu. Mä ostin kioskilta pari kynttilää, kun siä sattu oleen, mut tikkuja en huomannu hankkia.”

Salla tunnusteli käsilaukkunsa taskuja, löysi etsimänsä. Hän ojensi varusteisiinsa kuuluvaa tupakansytytintä Mikaelia kohti selvittäen, ettei silti polttanut. Hänen katseensa seurasi kuin liimattuna, kun mies ripusti tummanruskean nahkatakin aution eteisen naulakkoon, kääntyi ottamaan hänenkin takkinsa, nosti ostokset lattialta ja katosi keittiöön. Salla kulki hänen perässään, katseli ympärilleen tyhjyyttään kaikuvassa kaksiossa. Tännehän voisi vaikka muuttaa asumaan, hän huomasi ajattelevansa, mutta torjui mietteet saman tien. Mikael oli juuri päässyt sanomasta, että tarvitsi omaa rauhaa.

”Onko sulla nälkä?” Mikael kysyi.

”Ei, mutta vettä voisin ottaa, elämä janottaa.”

Mies naurahti, eikä tuntenut itseään enää yhtä hermostuneeksi kuin vielä hetkeä aiemmin. Hän ojensi pahvimukillisen vettä, pyyteli anteeksi, ettei ollut hankkinut laseja. Hän halusi hipaista Sallan poskipäätä, sormeilla tämän hiuksia, tarttua käteen ja vetää syliinsä, eikä kuitenkaan tehnyt sitä. Hän ei ollut aikonut edetä näin nopeasti, hän olisi halunnut tutustua paremmin, ennen kuin toisi naisen luokseen. Hän ei tiennyt, mitä Salla häneltä odotti, hän ei voinut olla varma tämän motiiveista. Tässä pelissä oli suuret panokset, ja jos Mikael pelaisi väärin, hän saattaisi menettää Marin lisäksi myös Sallan, eikä hän halunnut jäädä yksin.

Mikael pyyhkäisi hiukset silmiltään. Mitä hyvänsä hän oli suunnitellutkin, Salla oli nyt hänen luonaan. Hän karisti epävarmuuden tiehensä niin hyvin kuin taisi. Jotain tehdäkseen hän asetti kynttilät paistinpannulle, sytytti ne ja kantoi muutoin pimeän makuuhuoneen lattialle. Salla tassutteli perässä, mietti, mitä sanoisi ja rohkaisi vihdoin mielensä:

”Sä oot siis aikonu olla yön täällä. Tota — mä just tajusin, että viimeset bussit on menny, niin että mä...kai...” Salla ei saanut kysymystään itseään miellyttävään muotoon.

”Voisitko sä jäädä tänne?” uteli Mikael varovasti. Kysymys sai veren kohoamaan Sallan poskille. Hän vilkaisi miestä huulillaan hymyntapainen, jota ei voinut tulkita väärin. Mikael astui lähemmäs, katsoi niin suoraan, että Sallaa värisytti, laski kätensä tämän hartioille saaden aikaan poltteen, joka tuntui varpaista sormenpäihin saakka. Salla kiersi käsivartensa Mikaelin ympärille ja painautui tätä vasten. Hän ei sanonut sanaakaan, se olisi ollut turhaa, sillä mies tiesi eikä enää epäröinyt.

Aamuyöllä Mikael heräsi yllättäen. Hän oli nähnyt samaa outoa unta kuin edellisenä päivänä ja tuntenut Sallan tummat hiukset kasvoillaan. Hän ei tiennyt, oliko oikeasti valveilla, sillä tunne hiuksista ei kadonnut. Tuntui kuin kasvoja olisi oikeasti kutittanut. Hänen oli pakko pyyhkäistä hiuksia pois, ja samassa hän muisti myöhäisen illan tapahtumat, naisen, jonka oli epäröiden kutsunut asuntoonsa, vaikka tiesikin sen vievän pitemmälle kuin oli uskaltanut ajatellakaan. Mikään ei olisi voinut estää heitä sen jälkeen, kun hän oli sulkenut kaksion oven jäljessään.

Mikael vilkaisi viereensä ja näki Sallan alastoman selän ja tummat hiukset. Hän oli pakahtua tunteeseen, jonka näky hänessä herätti. Aivan kuin veri olisi kuohunut koskena hänen sisällään. Salla liikahti, käänsi kylkeä, hakeutui kiinni mieheen kuin turvaa etsien. Mikael ei voinut olla silittämättä naisen hiuksia, hänen oli pakko kohottautua tutkimaan huulillaan tämän suloista olkapäätä, siirtyä kaulan kautta hyväilemään kiinteitä, pyöreitä rintoja. Salla ei nukkunut, hän oli havahtunut kosketukseen, ja hän vastasi miehen kutsuun toivoen, ettei yö loppuisi koskaan.