”No niin, nyt
nää on paikalla. Soh, älä tuupi!” Salla puheli valmistaessaan Vollea lämmittelyyn.
Hän oli suunnitellut Tapion vievän hevosen Mikaelille, muttei ollut kehdannut
pyytää. Setä olisi kuitenkin ihmetellyt, sillä hän oli tähän saakka ollut
liiankin innostunut istumaan rattailla. Sallan kädet tuntuivat voimattomilta,
tihkusateinen ilma pani huulet vapisemaan kylmästä. Päivä tuntui kevään
ankeimmalta, eivätkä edellisen illan tapahtumat olleet piristäneet, pikemminkin
päinvastoin.
Salla toivoi
turhaan, että toiset olisivat jo ehtineet radalle, että vain Mikael olisi
paikalla, mutta näki jo kaukaa Tompan, Sakun, Petterin ja monta muuta
tuntemattomampaa ohjastajaa. Volle oli pakko viedä radalle, eikä Salla voinut
kuin ajaa suurta ympyrää muiden valjakkojen tahdissa, kunnes Mikael juoksi
heidän rinnalleen ja hän pääsi hyppäämään kärryiltä.
”Paleleksä?”
kysyi Mikael kavutessaan Vollen taakse. Salla vastasi myöntävästi
kiiruhtaessaan hevosen vierellä valmiina tarjoamaan miehelle ohjat. Hänellä oli
muutenkin kurja olo, päätä särki, koska edellinen yö oli jäänyt lyhyeksi hänen
pohtiessaan Kaitsua, Mikaelia ja kaikkea mahdollista miehiin ja hankaliin
suhteisiin liittyvää.
”Mene tonne
tallikahvioon lämmitteleen, mä ajan tän sitte tallille, tule sillon sinne.
Mullei oo seuraavassa lähdössä hevosta.” Salla nyökkäsi, vilkaisi lähteissään
hätäisesti ympärilleen. Vaikutti siltä, ettei kukaan ollut kiinnittänyt
huomiota heidän keskusteluunsa. Tosin Mikael puhui niin hiljaa, ettei sanoista
olisi voinut saada selvää yhtään kauempaa.
Salla oli
hyvillään siitä, ettei Tapio ollut tallilla vaan katselemassa, miten verryttely
sujuisi. Volle oli hyvässä kunnossa, se oli merkattu useiden V5-vihjeiden
varmaksi. Jos se ei voittaisi, moni kuponki päätyisi roskakoriin. Tapio
pysäytti Mikaelin tämän palatessa radalta ja kysyi viime hetken tuntuman,
sitten hän ihmetteli ääneen, miksei Salla ollut paikalla.
”Mä käskin
likan mennä sisälle kun se paleli, mä ajan itte Vollen talliin. Sä voit jäädä
rauhassa pelaileen. Monesko ovi se on täältä katsottuna?” kysyi Mikael, komensi
samalla ravurin liikkeelle ja ohjasi sen kohti vierastalleja.
”Tuuhan
laittaan tälle loimi”, pyysi Mikael nähdessään Sallan saapuvan. Salla pujahti
hämärään katokseen, löysi loimen ja yritti heilauttaa sen Vollen selkään.
Mikael sulki ovet ja pyörähti auttamaan. Hän tarkkaili naista, joka vaikutti
viluiselta ja jollakin tavalla onnettomalta.
”Onko kaikki
hyvin?” hän uteli hiljaa. Salla pudisti päätään ja kertoi nukkuneensa huonosti.
”Mä en
jostakin syystä saanu unta, ja ny särkee päätä. Ja mä mietin, ehdiksä enää
koskaan... Anteeks, mun ei pitäny sanoo tota”, hän harmitteli. Hän ei missään
nimessä halunnut painostaa eikä vaikuttaa miehen tekemisiin. Hän halusi tämän
toimivan omasta tahdostaan, sillä Mikaelilla oli enemmän menetettävää. Hän itse
oli periaatteessa vapaa tekemään, mitä halusi. Mikael veti hanskat käsistään,
pyyhkäisi kuraisia kasvojaan.
”Mullon tänä
iltana pitkästä aikaa vapaata. On ollu liian kiirettä. Mä haluun nähdä sut
muualla kun raveissa. Jaksaksä vai nähdäänkö toiste?” Mikael jätti sanomatta,
minkä molemmat tiesivät: raveissa ei voinut olla avoimesti yhdessä. Salla
nojautui mitään puhumatta Mikaelin kuraista ajopukua vasten, tunsi miehen kädet
ympärillään. Hän alkoi vähitellen lämmetä, mutta paha olo ei kaikonnut. Kaitsun
kanssa käyty keskustelu painoi hänen mieltään. Miksi hän repi itseään, toimi
vastoin olematonta moraaliaan ja pahimmassa tapauksessa auttoi rikkomaan
Mikaelin avioliiton, vaikka hänellä olisi ollut mahdollisuus mukavaan, helppoon
ja hyväksyttävään suhteeseen? Hänen täytyi olla järjiltään. Silti hän seisoi
tässä, nojasi poskeaan vasten Mikaelin kuraista rintaa ja raskaista
mietteistään huolimatta nautti tämän lujasta syleilystä.
Kun Salla
viimein nosti päänsä ja katsoi miestä silmiin, hän ymmärsi, mikä sai hänet
jatkamaan. Hankalaa oli, että tunne ei kantanut tapaamisten välillä, se oli
olemassa vain kun he olivat yhdessä.
”Mun on
mentävä, seuraavan lähdön verryttely alkaa. Mä oon jo vähän myöhässä. Sovitaan
paikasta kun Volle on juossu, tai soita mulle autoon.”
Mikael oli
mennyt, ennen kuin Salla ehti vastata. Hänellä ei tuntunut koskaan olevan
aikaa. Jos heidän suhteensa etenisi, olisiko aikaa sittenkään enempää?
Lähdöt
soljuivat eteenpäin pysähtymätöntä tahtiaan. Salla saattoi Vollen lähtöön,
jonka hevonen voitti helposti, kapusi kärryille ja matkusti Mikaelin kyljessä
voittajaesittelyyn, lausui muutaman sanan television urheilutoimittajalle
Vollen valmennuksesta.
Sitten
kunniakierros jälleen niin häkellyttävän lähellä miestä, jonka Salla olisi
ottanut omakseen, jos olisi saanut, nälkäinen silmäys, jonka Mikael häneen loi,
kun hän asentoaan korjatessaan joutui tarttumaan toista vyötäisiltä. Eikä
Mikael pyytänyt häntä irrottautumaan, vaikka hänen käsivartensa viipyi tämän
ympärillä vielä senkin jälkeen, kun hän oli päässyt hyvin istumaan. Mikael ajoi
hevosen talliin asti, kysyi, jaksaisiko Salla hoitaa pesemiset ja jatkoi:
”Missä nähdään
illalla? Mistä mä voin hakee sut? Vai ajaksä suoraan Pohjolankadulle ja sit
lähetään sieltä eteenpäin?
Seitsemän
aikaan illalla Salla suihkautti päähänsä vielä annoksen hiuslakkaa, vetäisi
kevättakin ylleen, asetteli puuvillaisen bandanahuivin kohdalleen ja lähti.
Ilma oli yhä harmaa ja kostea, ei tuntunut lainkaan keväiseltä. Isän autokin,
jota sai kuulemma jälleen lainata, kunhan se olisi sunnuntaina puolilta päivin
pihassa käyttövalmiina, tuntui kostealta ja käynnistyi nihkeästi.
Salla oli
viimein saanut sitkeän otsassa tuntuneen jomotuksen katoamaan, mutta
epämiellyttävät ajatukset vaivasivat yhä hänen mieltään. Hän oli nähnyt Kaitsun
vain vilaukselta Vollen kärryillä istuessaan. Mies oli katsonut kohti vakavan
näköisenä, eikä ollut yrittänyt hakeutua jutteluetäisyydelle. Salla oli sitä
paitsi lähtenyt raveista Tapion kanssa heti saatuaan Vollen lähtövalmiiksi,
hyvissä ajoin ennen viimeisiä lähtöjä. Sallan sisäinen maailma oli sekaisin,
hän ei tiennyt, mitä olisi halunnut ajatella. Kaitsun kanssa käyty keskustelu
häiritsi.
Mikael oli
ehtinyt asunnolleen ennen Sallaa, ja ensimmäistä kertaa nainen astui rappuun
yksin. Noustessaan portaita hänet valtasi omituinen olo, eikä hän jostain syystä
halunnut soittaa ovikelloa. Hän seisoi hetken oven takana miettien, minne voisi
paeta, kun hänen korviinsa kantautui kahden miehen keskustelua. Joku, joka oli
käymässä Mikaelin luona oli juuri lähdössä! Salla ryntäsi suin päin kolmanteen
kerrokseen ja jäi kauhuissaan odottamaan, että vieras ehtisi poistua. Lukko
rapsahti, ovi avattiin raolleen. Hyvä tavaton, hänhän tunsi tuon äänen! Mikä
onni, ettei hän ollut ehtinyt koskea ovikelloon.
Salla odotti
jonkin aikaa, ennen kuin uskaltautui uudestaan ovelle. Hän kuunteli, olisiko
Mikaelin luona kenties muitakin. Käytävän hiljaisuus ei särkynyt, joten Salla
kilautti kelloa. Ovi aukeni välittömästi, Mikael oli osannut odottaa häntä.
Sallan sydän hakkasi, häntä hirvitti yhä ajatus paljastumisesta, ja ensi
sanoikseen hän tokaisi:
”Mitä se
Kaitsu täällä?”
”Näiksä sen?”
Mikael valahti kalpeaksi.
Salla kertoi,
mitä oli tapahtunut ja sai miehen huokaisemaan helpotuksesta. Häntä askarrutti
kovasti, miksi Mikael oli päästänyt Kaitsun tänne, eikö asunto enää ollutkaan
salaisuus? Salla päätti olla utelematta asiasta, se ei lopulta kuitenkaan
kuulunut hänelle. Ehkä mies kertoisi itse.
”Mulla oli
täällä tavaraa, ne piti viedä Teivon tallille, ja Kaitsu lupas hoitaa asian. Se
oli mun kyydissä matkat”, tilitti Mikael kumma ilme kasvoillaan. Salla
hermostui entisestään ja koetti keksiä, mitä vastaisi, mutta Mikael ennätti
edelle:
”Kaitsu puhu
eilisestä, se oli ihan maissa.”
Salla ei
voinut katsoa miestä silmiin. Pahin oli tapahtunut, Kaitsu oli kertonut
Mikaelille, mitä kioskilla oli sattunut. Toivottavasti Kaitsu ei aavistanut
mitään, ja toivottavasti Mikael ei ollut ymmärtänyt väärin.
”Niin”, sai
Salla soperretuksi, ”me juteltiin eilen vakavia.” Hän ei edelleenkään
uskaltanut katsoa, miltä Mikael näytti, eikä kumpikaan sanonut hetkeen mitään.
Hiljaisuus tuntui kestävän ikuisuuden. Salla ei tiennyt, mitä sanoisi, hänellä
ei ollut aavistustakaan, mitä Mikael asiasta ajatteli. Oliko tämä kenties
pettynyt, vihainen tai helpottunut, vai oliko hän päättänyt luopua
arveluttavasta suhteesta, jotta Kaitsu saisi mahdollisuuden?
Mikael yritti
tulkita Sallan ajatuksia. Nainen oli vaikuttanut omituiselta jo raveissa, ja
tarina, jonka hän oli juuri saanut kuulla, saattoi hyvinkin olla kaiken syynä.
Jos hän olisi halunnut olla järkevä, nyt olisi ollut oiva hetki lopettaa suhde
ja antaa nuorten temmeltää keskenään, mutta syystä tai toisesta Mikael ei
voinut luopua Sallasta.
Niinä
muutamana viikkona, jolloin he olivat tavanneet vain työasioissa joko raveissa
tai Tapion luona, Mikael oli tullut miettineeksi heidän yhteistä salaisuuttaan.
Hänen tunteensa Sallaa kohtaan olivat syventyneet. Hän kuvitteli tuntevansa
naisen paremmin ja oli löytänyt tästä ominaisuuksia, jotka viehättivät häntä.
Salla ei esimerkiksi yleensä takertunut pikkuasioihin, mutta hoiti työnsä
tarkasti, ja mikä hienointa, hän osasi käsitellä hevosia luontevasti herkän
vaistonsa avulla. Volle oli tästä paras mahdollinen esimerkki. Kukaan muu ei
saanut oria pysymään yhtä rauhallisena, ei edes Mikael itse.
Kaitsun
vuodatus oli yllättänyt Mikaelin täysin. Olisi ollut hyvä saada selvittää
päänsä ennen Sallan tapaamista, mutta miten hän olisi voinut aavistaa
tapahtumat etukäteen? Mikaelin mieleen hiipi äkkiä epäilys Kaitsun motiivista
kertoa hänelle ongelmastaan. Mitä, jos mies tiesi heidän suhteestaan? Puheita
syntyi vähemmästäkin, eikä hän voinut olla varma, mitä Salla oli sanonut.
Epätietoisuus häiritsi Mikaelia, hänen oli saatava tietää totuus. Hän tarttui
Sallaa käsivarsista ja kysyi kärsimättömänä:
”Mitä sä
sanoit Kaitsulle?”
Sallan täytyi
vilkaista miestä, ennen kuin uskalsi vastata. Tämä oli vakava, kiusaantunutkin,
muttei missään nimessä vihainen.
”No, mä
kerroin ekaks, mitä mulla kouluaikana oli, sit mä sanoin, että mä tapasin
syksyllä miehen, joka sai mun pään pilviin, ja et mä rakastuin siihen. Mä
sanoin, etten tiä mitä siitä tulee, kun siinä on paljon vaikeita juttuja, mut
mä en voi lopettaa sitä, ennen kun mä nään, mitä lopulta tapahtuu. Siinä se”,
tiivisti Salla.
”Tohon tyyliin
Kaitsukin kerto. Tietääkse meistä?” lipsautti Mikael.
Miehen huoli
kirkastui Sallalle hetkessä.
”En tiä, ja
sitä mäkin pelkään. Tää juttu leviää käsiin jos se saa vihiä. Mä pelkäsin
kuollakseni tätä päivää ja raveja, sitä, mitä Kaitsu ja muut näkee kun mä tuon
Vollen sulle, tai kun mä kiipeen kärryille, ja jos joku olis kuullu mitä sä
mulle juttelit! Mä en aina jaksa tätä.”
Mikael
kuunteli Sallaa kulmat kurtussa. Hänestä tuntui ajoittain samalta. Hän ei
tiennyt, miten halusi edetä, hän ei ollut halunnut ajatella, mitä käytännössä
pitäisi tehdä. Alitajuisesti hän toivoi, että Mari kuulisi jotain kautta heidän
suhteestaan, jottei hänen olisi itse tarvinnut tehdä ratkaisua. Hän halusi
Sallan kokonaan, muttei ollut vielä valmis paljastamaan sitä edes tälle
itselleen.
Tässä pelissä
hän ei osannut ennakoida seuraavaa siirtoa, ja se tuntui kiusalliselta
miehestä, joka toki luotti vaistoihinsa, mutta oli myös tottunut taktikoimaan
voittaakseen. Voittaminen oli merkittävä osa hänen työtään, mutta jos
epäonnistui jossain lähdössä, aina tuli uusia. Mikael ei kuitenkaan osannut
siirtää taktikointia ihmissuhteisiinsa, niissä hän toimi yksinomaan vaistojensa
varassa.
”Salla hei”,
sai Mikael sanottua, ”mitä sä haluut tehdä? Mä ymmärrän jos sä haluut mennä
Kaitsun matkaan.”
”Sitä mä en
haluu, mä en voi, vaikka tää on ihan sairas juttu, me tehdään väärin ja mä
soimaan itteeni siitä, niin emmä vois unohtaa sua kenenkään toisen takia.
Mikael, mä oon ihan hukassa!”
Sallan ääni
murtui, hänen epätoivoinen olonsa purkautui lohduttomaksi itkuksi. Mikael antoi
Sallan nojata itseensä, otti hänet tiukkaan syleilyyn, silitti tummia hiuksia
ja painoi kasvonsa niihin. Kevyt hiuslakan tuoksu toi hänen mieleensä
ensimmäisen yhteisen yön tapahtumat, huuman, jollaista hän ei muistanut
kokeneensa moneen vuoteen, ehkei ikinä.
Mikael
maisteli Sallan sanoja ja häkeltyi. Hänen oli aivan pakko varmistaa, oliko
ymmärtänyt oikein. Salla katsoi Mikaelia silmät kyynelissä, sanoi ääni
vavahtaen:
”Tarkotin. Ja
mä yritän jaksaa oottaa, vaikka se onki yhtä helvettiä. Mä ootan, vaikkei se
johtas mihinkään. Ehkä sä joskus kerrot, missä mennään, niin et mäkin tiän.”
Mikael
nyökkäsi. Hän ymmärsi toki, ettei näin voinut jatkaa kovin pitkään, mutta
ensimmäistä kertaa hänestä tuntui, että asioiden selvittämistä ei voinut enää
lykätä.
”Jos sä
jaksat, niin hyvä niin, mä en tiedä, mitä mä teen. Mä oon vaan tehny töitä,
joskus ihan liikaa, eikä sillon ehdi tämmösiä aatella. Hyvä jos nukkuun kerkee.
Mä en osaa sanoo, millon mä pystyn tekeen lopullisia ratkasuja ja mitä ne on.”
Mikael vaikeni, hän oli jo sanonut enemmän kuin olisi halunnut. Hän ei ollut
valmis, ja siihen täytyi Sallankin tyytyä.
He seisoivat
yhä eteisessä, Salla ei ollut edes saanut takkia yltään. Mikaelin ujosti
lausuma kysymys viritti kasvavan liekin Sallan sisuksiin:
”Haluuksä
vielä jäädä mun luo?”
Salla ei
vastannut, riisui vain takkinsa ja käväisi kylpyhuoneessa siistiytymässä. Hän
päätti unohtaa epävarman tulevaisuuden ja nauttia ajasta, jonka sai viettää
Mikaelin kanssa. Heidän tunteitaan ei voinut järjellä sammuttaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti