13. luku


”No niin, nyt nää on paikalla. Soh, älä tuupi!” Salla puheli valmistaessaan Vollea lämmittelyyn. Hän oli suunnitellut Tapion vievän hevosen Mikaelille, muttei ollut kehdannut pyytää. Setä olisi kuitenkin ihmetellyt, sillä hän oli tähän saakka ollut liiankin innostunut istumaan rattailla. Sallan kädet tuntuivat voimattomilta, tihkusateinen ilma pani huulet vapisemaan kylmästä. Päivä tuntui kevään ankeimmalta, eivätkä edellisen illan tapahtumat olleet piristäneet, pikemminkin päinvastoin.
Salla toivoi turhaan, että toiset olisivat jo ehtineet radalle, että vain Mikael olisi paikalla, mutta näki jo kaukaa Tompan, Sakun, Petterin ja monta muuta tuntemattomampaa ohjastajaa. Volle oli pakko viedä radalle, eikä Salla voinut kuin ajaa suurta ympyrää muiden valjakkojen tahdissa, kunnes Mikael juoksi heidän rinnalleen ja hän pääsi hyppäämään kärryiltä.
”Paleleksä?” kysyi Mikael kavutessaan Vollen taakse. Salla vastasi myöntävästi kiiruhtaessaan hevosen vierellä valmiina tarjoamaan miehelle ohjat. Hänellä oli muutenkin kurja olo, päätä särki, koska edellinen yö oli jäänyt lyhyeksi hänen pohtiessaan Kaitsua, Mikaelia ja kaikkea mahdollista miehiin ja hankaliin suhteisiin liittyvää.
”Mene tonne tallikahvioon lämmitteleen, mä ajan tän sitte tallille, tule sillon sinne. Mullei oo seuraavassa lähdössä hevosta.” Salla nyökkäsi, vilkaisi lähteissään hätäisesti ympärilleen. Vaikutti siltä, ettei kukaan ollut kiinnittänyt huomiota heidän keskusteluunsa. Tosin Mikael puhui niin hiljaa, ettei sanoista olisi voinut saada selvää yhtään kauempaa.
Salla oli hyvillään siitä, ettei Tapio ollut tallilla vaan katselemassa, miten verryttely sujuisi. Volle oli hyvässä kunnossa, se oli merkattu useiden V5-vihjeiden varmaksi. Jos se ei voittaisi, moni kuponki päätyisi roskakoriin. Tapio pysäytti Mikaelin tämän palatessa radalta ja kysyi viime hetken tuntuman, sitten hän ihmetteli ääneen, miksei Salla ollut paikalla.
”Mä käskin likan mennä sisälle kun se paleli, mä ajan itte Vollen talliin. Sä voit jäädä rauhassa pelaileen. Monesko ovi se on täältä katsottuna?” kysyi Mikael, komensi samalla ravurin liikkeelle ja ohjasi sen kohti vierastalleja.
”Tuuhan laittaan tälle loimi”, pyysi Mikael nähdessään Sallan saapuvan. Salla pujahti hämärään katokseen, löysi loimen ja yritti heilauttaa sen Vollen selkään. Mikael sulki ovet ja pyörähti auttamaan. Hän tarkkaili naista, joka vaikutti viluiselta ja jollakin tavalla onnettomalta.
”Onko kaikki hyvin?” hän uteli hiljaa. Salla pudisti päätään ja kertoi nukkuneensa huonosti.
”Mä en jostakin syystä saanu unta, ja ny särkee päätä. Ja mä mietin, ehdiksä enää koskaan... Anteeks, mun ei pitäny sanoo tota”, hän harmitteli. Hän ei missään nimessä halunnut painostaa eikä vaikuttaa miehen tekemisiin. Hän halusi tämän toimivan omasta tahdostaan, sillä Mikaelilla oli enemmän menetettävää. Hän itse oli periaatteessa vapaa tekemään, mitä halusi. Mikael veti hanskat käsistään, pyyhkäisi kuraisia kasvojaan.
”Mullon tänä iltana pitkästä aikaa vapaata. On ollu liian kiirettä. Mä haluun nähdä sut muualla kun raveissa. Jaksaksä vai nähdäänkö toiste?” Mikael jätti sanomatta, minkä molemmat tiesivät: raveissa ei voinut olla avoimesti yhdessä. Salla nojautui mitään puhumatta Mikaelin kuraista ajopukua vasten, tunsi miehen kädet ympärillään. Hän alkoi vähitellen lämmetä, mutta paha olo ei kaikonnut. Kaitsun kanssa käyty keskustelu painoi hänen mieltään. Miksi hän repi itseään, toimi vastoin olematonta moraaliaan ja pahimmassa tapauksessa auttoi rikkomaan Mikaelin avioliiton, vaikka hänellä olisi ollut mahdollisuus mukavaan, helppoon ja hyväksyttävään suhteeseen? Hänen täytyi olla järjiltään. Silti hän seisoi tässä, nojasi poskeaan vasten Mikaelin kuraista rintaa ja raskaista mietteistään huolimatta nautti tämän lujasta syleilystä.
Kun Salla viimein nosti päänsä ja katsoi miestä silmiin, hän ymmärsi, mikä sai hänet jatkamaan. Hankalaa oli, että tunne ei kantanut tapaamisten välillä, se oli olemassa vain kun he olivat yhdessä.
”Mun on mentävä, seuraavan lähdön verryttely alkaa. Mä oon jo vähän myöhässä. Sovitaan paikasta kun Volle on juossu, tai soita mulle autoon.”
Mikael oli mennyt, ennen kuin Salla ehti vastata. Hänellä ei tuntunut koskaan olevan aikaa. Jos heidän suhteensa etenisi, olisiko aikaa sittenkään enempää?
Lähdöt soljuivat eteenpäin pysähtymätöntä tahtiaan. Salla saattoi Vollen lähtöön, jonka hevonen voitti helposti, kapusi kärryille ja matkusti Mikaelin kyljessä voittajaesittelyyn, lausui muutaman sanan television urheilutoimittajalle Vollen valmennuksesta.
Sitten kunniakierros jälleen niin häkellyttävän lähellä miestä, jonka Salla olisi ottanut omakseen, jos olisi saanut, nälkäinen silmäys, jonka Mikael häneen loi, kun hän asentoaan korjatessaan joutui tarttumaan toista vyötäisiltä. Eikä Mikael pyytänyt häntä irrottautumaan, vaikka hänen käsivartensa viipyi tämän ympärillä vielä senkin jälkeen, kun hän oli päässyt hyvin istumaan. Mikael ajoi hevosen talliin asti, kysyi, jaksaisiko Salla hoitaa pesemiset ja jatkoi:
”Missä nähdään illalla? Mistä mä voin hakee sut? Vai ajaksä suoraan Pohjolankadulle ja sit lähetään sieltä eteenpäin?

Seitsemän aikaan illalla Salla suihkautti päähänsä vielä annoksen hiuslakkaa, vetäisi kevättakin ylleen, asetteli puuvillaisen bandanahuivin kohdalleen ja lähti. Ilma oli yhä harmaa ja kostea, ei tuntunut lainkaan keväiseltä. Isän autokin, jota sai kuulemma jälleen lainata, kunhan se olisi sunnuntaina puolilta päivin pihassa käyttövalmiina, tuntui kostealta ja käynnistyi nihkeästi.
Salla oli viimein saanut sitkeän otsassa tuntuneen jomotuksen katoamaan, mutta epämiellyttävät ajatukset vaivasivat yhä hänen mieltään. Hän oli nähnyt Kaitsun vain vilaukselta Vollen kärryillä istuessaan. Mies oli katsonut kohti vakavan näköisenä, eikä ollut yrittänyt hakeutua jutteluetäisyydelle. Salla oli sitä paitsi lähtenyt raveista Tapion kanssa heti saatuaan Vollen lähtövalmiiksi, hyvissä ajoin ennen viimeisiä lähtöjä. Sallan sisäinen maailma oli sekaisin, hän ei tiennyt, mitä olisi halunnut ajatella. Kaitsun kanssa käyty keskustelu häiritsi.
Mikael oli ehtinyt asunnolleen ennen Sallaa, ja ensimmäistä kertaa nainen astui rappuun yksin. Noustessaan portaita hänet valtasi omituinen olo, eikä hän jostain syystä halunnut soittaa ovikelloa. Hän seisoi hetken oven takana miettien, minne voisi paeta, kun hänen korviinsa kantautui kahden miehen keskustelua. Joku, joka oli käymässä Mikaelin luona oli juuri lähdössä! Salla ryntäsi suin päin kolmanteen kerrokseen ja jäi kauhuissaan odottamaan, että vieras ehtisi poistua. Lukko rapsahti, ovi avattiin raolleen. Hyvä tavaton, hänhän tunsi tuon äänen! Mikä onni, ettei hän ollut ehtinyt koskea ovikelloon.
Salla odotti jonkin aikaa, ennen kuin uskaltautui uudestaan ovelle. Hän kuunteli, olisiko Mikaelin luona kenties muitakin. Käytävän hiljaisuus ei särkynyt, joten Salla kilautti kelloa. Ovi aukeni välittömästi, Mikael oli osannut odottaa häntä. Sallan sydän hakkasi, häntä hirvitti yhä ajatus paljastumisesta, ja ensi sanoikseen hän tokaisi:
”Mitä se Kaitsu täällä?”
”Näiksä sen?” Mikael valahti kalpeaksi.
Salla kertoi, mitä oli tapahtunut ja sai miehen huokaisemaan helpotuksesta. Häntä askarrutti kovasti, miksi Mikael oli päästänyt Kaitsun tänne, eikö asunto enää ollutkaan salaisuus? Salla päätti olla utelematta asiasta, se ei lopulta kuitenkaan kuulunut hänelle. Ehkä mies kertoisi itse.
”Mulla oli täällä tavaraa, ne piti viedä Teivon tallille, ja Kaitsu lupas hoitaa asian. Se oli mun kyydissä matkat”, tilitti Mikael kumma ilme kasvoillaan. Salla hermostui entisestään ja koetti keksiä, mitä vastaisi, mutta Mikael ennätti edelle:
”Kaitsu puhu eilisestä, se oli ihan maissa.”
Salla ei voinut katsoa miestä silmiin. Pahin oli tapahtunut, Kaitsu oli kertonut Mikaelille, mitä kioskilla oli sattunut. Toivottavasti Kaitsu ei aavistanut mitään, ja toivottavasti Mikael ei ollut ymmärtänyt väärin.
”Niin”, sai Salla soperretuksi, ”me juteltiin eilen vakavia.” Hän ei edelleenkään uskaltanut katsoa, miltä Mikael näytti, eikä kumpikaan sanonut hetkeen mitään. Hiljaisuus tuntui kestävän ikuisuuden. Salla ei tiennyt, mitä sanoisi, hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä Mikael asiasta ajatteli. Oliko tämä kenties pettynyt, vihainen tai helpottunut, vai oliko hän päättänyt luopua arveluttavasta suhteesta, jotta Kaitsu saisi mahdollisuuden?
Mikael yritti tulkita Sallan ajatuksia. Nainen oli vaikuttanut omituiselta jo raveissa, ja tarina, jonka hän oli juuri saanut kuulla, saattoi hyvinkin olla kaiken syynä. Jos hän olisi halunnut olla järkevä, nyt olisi ollut oiva hetki lopettaa suhde ja antaa nuorten temmeltää keskenään, mutta syystä tai toisesta Mikael ei voinut luopua Sallasta.
Niinä muutamana viikkona, jolloin he olivat tavanneet vain työasioissa joko raveissa tai Tapion luona, Mikael oli tullut miettineeksi heidän yhteistä salaisuuttaan. Hänen tunteensa Sallaa kohtaan olivat syventyneet. Hän kuvitteli tuntevansa naisen paremmin ja oli löytänyt tästä ominaisuuksia, jotka viehättivät häntä. Salla ei esimerkiksi yleensä takertunut pikkuasioihin, mutta hoiti työnsä tarkasti, ja mikä hienointa, hän osasi käsitellä hevosia luontevasti herkän vaistonsa avulla. Volle oli tästä paras mahdollinen esimerkki. Kukaan muu ei saanut oria pysymään yhtä rauhallisena, ei edes Mikael itse.
Kaitsun vuodatus oli yllättänyt Mikaelin täysin. Olisi ollut hyvä saada selvittää päänsä ennen Sallan tapaamista, mutta miten hän olisi voinut aavistaa tapahtumat etukäteen? Mikaelin mieleen hiipi äkkiä epäilys Kaitsun motiivista kertoa hänelle ongelmastaan. Mitä, jos mies tiesi heidän suhteestaan? Puheita syntyi vähemmästäkin, eikä hän voinut olla varma, mitä Salla oli sanonut. Epätietoisuus häiritsi Mikaelia, hänen oli saatava tietää totuus. Hän tarttui Sallaa käsivarsista ja kysyi kärsimättömänä:
”Mitä sä sanoit Kaitsulle?”
Sallan täytyi vilkaista miestä, ennen kuin uskalsi vastata. Tämä oli vakava, kiusaantunutkin, muttei missään nimessä vihainen.
”No, mä kerroin ekaks, mitä mulla kouluaikana oli, sit mä sanoin, että mä tapasin syksyllä miehen, joka sai mun pään pilviin, ja et mä rakastuin siihen. Mä sanoin, etten tiä mitä siitä tulee, kun siinä on paljon vaikeita juttuja, mut mä en voi lopettaa sitä, ennen kun mä nään, mitä lopulta tapahtuu. Siinä se”, tiivisti Salla.
”Tohon tyyliin Kaitsukin kerto. Tietääkse meistä?” lipsautti Mikael.
Miehen huoli kirkastui Sallalle hetkessä.
”En tiä, ja sitä mäkin pelkään. Tää juttu leviää käsiin jos se saa vihiä. Mä pelkäsin kuollakseni tätä päivää ja raveja, sitä, mitä Kaitsu ja muut näkee kun mä tuon Vollen sulle, tai kun mä kiipeen kärryille, ja jos joku olis kuullu mitä sä mulle juttelit! Mä en aina jaksa tätä.”
Mikael kuunteli Sallaa kulmat kurtussa. Hänestä tuntui ajoittain samalta. Hän ei tiennyt, miten halusi edetä, hän ei ollut halunnut ajatella, mitä käytännössä pitäisi tehdä. Alitajuisesti hän toivoi, että Mari kuulisi jotain kautta heidän suhteestaan, jottei hänen olisi itse tarvinnut tehdä ratkaisua. Hän halusi Sallan kokonaan, muttei ollut vielä valmis paljastamaan sitä edes tälle itselleen.
Tässä pelissä hän ei osannut ennakoida seuraavaa siirtoa, ja se tuntui kiusalliselta miehestä, joka toki luotti vaistoihinsa, mutta oli myös tottunut taktikoimaan voittaakseen. Voittaminen oli merkittävä osa hänen työtään, mutta jos epäonnistui jossain lähdössä, aina tuli uusia. Mikael ei kuitenkaan osannut siirtää taktikointia ihmissuhteisiinsa, niissä hän toimi yksinomaan vaistojensa varassa.
”Salla hei”, sai Mikael sanottua, ”mitä sä haluut tehdä? Mä ymmärrän jos sä haluut mennä Kaitsun matkaan.”
”Sitä mä en haluu, mä en voi, vaikka tää on ihan sairas juttu, me tehdään väärin ja mä soimaan itteeni siitä, niin emmä vois unohtaa sua kenenkään toisen takia. Mikael, mä oon ihan hukassa!”
Sallan ääni murtui, hänen epätoivoinen olonsa purkautui lohduttomaksi itkuksi. Mikael antoi Sallan nojata itseensä, otti hänet tiukkaan syleilyyn, silitti tummia hiuksia ja painoi kasvonsa niihin. Kevyt hiuslakan tuoksu toi hänen mieleensä ensimmäisen yhteisen yön tapahtumat, huuman, jollaista hän ei muistanut kokeneensa moneen vuoteen, ehkei ikinä.
Mikael maisteli Sallan sanoja ja häkeltyi. Hänen oli aivan pakko varmistaa, oliko ymmärtänyt oikein. Salla katsoi Mikaelia silmät kyynelissä, sanoi ääni vavahtaen:
”Tarkotin. Ja mä yritän jaksaa oottaa, vaikka se onki yhtä helvettiä. Mä ootan, vaikkei se johtas mihinkään. Ehkä sä joskus kerrot, missä mennään, niin et mäkin tiän.”
Mikael nyökkäsi. Hän ymmärsi toki, ettei näin voinut jatkaa kovin pitkään, mutta ensimmäistä kertaa hänestä tuntui, että asioiden selvittämistä ei voinut enää lykätä.
”Jos sä jaksat, niin hyvä niin, mä en tiedä, mitä mä teen. Mä oon vaan tehny töitä, joskus ihan liikaa, eikä sillon ehdi tämmösiä aatella. Hyvä jos nukkuun kerkee. Mä en osaa sanoo, millon mä pystyn tekeen lopullisia ratkasuja ja mitä ne on.” Mikael vaikeni, hän oli jo sanonut enemmän kuin olisi halunnut. Hän ei ollut valmis, ja siihen täytyi Sallankin tyytyä.
He seisoivat yhä eteisessä, Salla ei ollut edes saanut takkia yltään. Mikaelin ujosti lausuma kysymys viritti kasvavan liekin Sallan sisuksiin:
”Haluuksä vielä jäädä mun luo?”
Salla ei vastannut, riisui vain takkinsa ja käväisi kylpyhuoneessa siistiytymässä. Hän päätti unohtaa epävarman tulevaisuuden ja nauttia ajasta, jonka sai viettää Mikaelin kanssa. Heidän tunteitaan ei voinut järjellä sammuttaa.

Ei kommentteja: