15. luku

Kesäkuu kului työntäyteisenä. Salla istui toimistossa tiskin takana, hoiti vapaa-aikoinaan Vollea ja Hellua. Merja kulki mukana raveissa aina kun ehti, he kävivät Forssassa, Kouvolassa, Lahdessa, Helsingissä, Porissa ja Turussa, Seinäjoella Suviyön suurraveissa. Mikaelin hän ehti tavata kunnolla vain kerran, silloinkin hätäisesti Tammelassa, eivätkä he ehtineet jutella juuri lainkaan.

Mies vaikutti etäiseltä, jopa välinpitämättömältä, eikä Salla ymmärtänyt, mistä se voisi johtua. Merja päätteli, että Mikaelin sisäinen maailma oli kaaoksessa, eikä mies ehtinyt syventyä itseensä pystyäkseen käsittelemään tunteitaan ja järjestämään elämäänsä mallilleen. Sitä Salla ei uskonut.

Salla harhautui vilkuttamaan silmiään Tommille, joka onneksi otti flirtin leikkinä. Seinäjoen juhannusraveissa mies tosin kävi taputtelemassa Sallaa ja tämän kavereita harteille, ja tietenkin Mikael sattui juuri silloin ajamaan radalla ohitse. Ele oli mitätön, mutta se sai Mikaelin sisällä aikaan melkoisen myllerryksen. Salla oli hänen, eikä kukaan muu saanut koskea naiseen! Kului useita päiviä, ennen kuin hän sai järjen äänen kuuluviin ja pystyi taas juttelemaan Tommin kanssa normaaliin tapaan.

Salla ei yrityksistään huolimatta ollut saanut työtä Tampereelta, ja hän oli alkanut soitella Etelä-Suomen matkatoimistoja läpi. Haminaan hänet olisi otettu heti, ja Raumalle olisi päässyt syyskuun alusta. Salla oli luvannut miettiä Rauman työpaikkaa ja ilmoittaa heinäkuun puoleen väliin mennessä, ottaisiko sen vastaan. Hänestä tuntui, että olisi terveellistä jättää kotikaupunki ja ravit joksikin aikaa. Hän oli vähitellen alkanut uskoa, ettei koskaan saisi Mikaelia kokonaan omakseen. Järkevästi ajatellen hänellä ei ollut oikeutta hajottaa kenenkään perhettä. Mikaelin vaimo jäisi yksin, lapset näkisivät isäänsä entistä harvemmin. Hänen oli saatava elämänsä järjestykseen omin voimin.

Ennen heinäkuun puolen välin tienoilla Mikkelin raviradalla ajettavaa suurkilpailua Mikael törmäsi sattumalta Sallaan kaupungilla. Hän ihmetteli, miksei nainen ollut töissä, ja Salla kertoi, että hänen oli pidettävä kertyneet lomapäivät ennen kuin vaihtaisi työpaikkaa. Hiljaisina he kiipesivät Koskikeskuksen kolmanteen kerrokseen, Mikael osti kahvikupilliset ja munkit. Keskustelu oli kovin kankeaa, kunnes Salla mainitsi, että oli varannut Merjan kanssa Mikkelin Sokos Hotel Alexandrasta kahden hengen huoneen St. Michel-viikonloppuna.

”Tuuttekste iltajuhlaan? Ootteko ostanu illalliskortit?” tahtoi Mikael tietää. ”Mä oon varannu sieltä yksin kahen hengen huoneen, Salla, sä voit tulla sinne, joo joo, kyl sen saa järjestetyks silleen, että sä vilahdat, eikä kukaan saa tietää. Mä kerron sulle huoneen numeron, tai ei, mä annan sulle toisen avaimen, kai niitä saa kaks kun huoneki on kahelle. Tuleksä?”

Mikael tarttui Sallaa käsistä ja vaati tätä vastaamaan. Salla nyökytti päätään, hän oli sanaton. Mikael oli ollut omituisen poissaoleva, vihaisen oloinen, ja nyt, kun he viimein tapasivat, asiat tuntuivat sujuvan kuin itsestään. Mitään tällaista hän ei ollut uskaltanut edes ajatella hotellia varatessaan.

”Anteeks, Salla”, jatkoi Mikael, ”mullon ollu tosi hankalaa viime aikoina. Ei siis kenenkään kanssa, mut mun ajatukset on ollu solmussa. Ja ne on vieläki. Koeta jaksaa, Salla pieni.”

Mikael siirsi karanneen hiussuortuvan Sallan korvan taakse. Salla säpsähti. Oliko mies unohtanut, missä he olivat? Kuka tahansa olisi voinut kulkea ohitse, vaikkapa tuo KoskiSportin näyteikkunaa tutkiva nainen, ja nähdä heidät pitämässä toisiaan käsistä, pöydän ylle kumartuneina, juttelemassa tiiviisti kuin muuta maailmaa ei olisi olemassakaan. Tästä puuttui enää suudelma, ehti Salla ajatella, ennen kuin mies kumartui vielä lähemmäs ja hipaisi kevyesti hänen huuliaan omillaan. Sen jälkeen Mikael lähti, hänen oli ajettava Vermoon.

Salla tuijotti pitkään hänen jälkeensä. Urheiluliikkeen editse kävellyt nainen palasi käytävää takaisin, vilkaisi Sallaa. Nainen näytti tutulta, mutta Salla ei saanut päähänsä, missä oli hänet nähnyt. Asiakkaana matkatoimistossa kaiketi. Salla istui pitkään hievahtamatta ja mietti. Jälleen kerran Mikael oli pienin elein saanut hänet hehkumaan, romuttanut hänen päätöksensä pysyä etäämmällä moraalisesti arveluttavasta suhteesta. Saattoiko Merja olla oikeassa päätellessään, että Mikael välitti ja tahtoi hänet omakseen, muttei tiennyt, miten sen tekisi? Salla huokasi syvään. Vain aika näyttäisi, mitä tulisi tapahtumaan. Hän ei uskonut ennen kuin näki.

Musta Audi nieli mutkaista maantietä, hieman hitaammin ajavia autoja ei ollut helppo ohittaa. Mikkeliin matkaavat naiset puhelivat edessä olevista raveista.

”Mikkelin rata on tosi nopee”, Salla muistutti.

”Joo, mut onkse joku päähänpinttymä, et pitää juosta ennätys?” ihmetteli Merja.

”Ei kai, mut rataennätyksestä on luvattu lisäbonus. Mä en ny muista, minkä suurunen se on, mut monta tonnia kuiteski. Mä juttelin muuten tiistaina Mikaelin kans tästä viikonlopusta. Se oli menossa iltajuhlaan, ja sen hotellin pikku yökerhossa se aatteli poiketa. Me sovittiin et se antaa mulle merkin kun se on menossa huoneeseen, ja mä lähen sit vaivihkaa perään. Pärjäätsä sitte itekses loppuillan?”

Merja naurahti, vaihtoi samalla kolmoselle ja kaasutti asuntovaunun ohitse. Toki hän saisi aikansa kulumaan, ei hän muutenkaan ollut aikonut valvoa koko yötä. Ties vaikka osuisi mukavaan seuraan illan aikana.

Päivä oli lämmin ja ilma hiostava, tummat pilvet roikkuivat matalalla. Sade lankesi maahan vasta viimeisen lähdön saavuttua maaliin. Hotelliin ei ollut pitkä matka, mutta sen aikana tuuli ehti yltyä navakaksi, ja komea ukkosmyrsky pimensi taivaan. Merja ajoi suoraan hotellin pysäköintitaloon, josta pääsi sisäkautta vastaanottotiskille. He kuittasivat avaimet ja matkustivat hissillä viidenteen kerrokseen.

”Se oli viisnollakolme”, huomautti Merja. Avaimissa ei lukenut huoneen numeroa, se oli muistettava tai käytävä vastaanotossa varmistamassa.

Merja kaatui suoraan mukavalle vuoteelle. Ulkoilma ja pitkä ajomatka väsyttivät, ja hän oli päättänyt levätä ennen yökerhoon siirtymistä. Heillä oli aikaa, kello ei ollut vielä kuuttakaan. Salla sulkeutui kylpyhuoneeseen, seisoi pitkään suihkussa, pesi tuulen pöllyttämät hiuksensa. Alullaan oleva ilta jännitti häntä, vaikka hän tiesi, mitä oli odotettavissa. Ensin tilailtaisiin juomia, tanssittaisiin diskomusiikin rytkeessä, juteltaisiin tyhjänpäiväisiä puolituttujen kanssa, vahdattaisiin, milloin Mikael saapuisi paikalle. Merkistä hän lähtisi Mikaelin huoneeseen, ja loppuyö kuluisi arvatenkin siellä. Jossain vaiheessa pitäisi myös ehtiä nukkua, mutta sitä hän päätti murehtia myöhemmin.

Yökerho Klaffiin piti mennä ulkokautta. Onneksi hotellin edessä oli laaja katos, jonka alle tuulikaan ei sanottavammin osunut. Raskas bassovoittoinen jumputus kantautui pääovelle asti. Hotellin avaimilla olisi päässyt jonon ohitse iltayhteentoista saakka, mutta koska kello näytti vasta puolta kymmentä, mitään jonoa ei vielä ollut ehtinyt muodostua. Tanssilattialla hyppeli pari innokasta tyttöä, baaritiskillä oli tilaa. Muutamia tutunnäköisiä ihmisiä näkyi pöydissä, mutta iltajuhlaan osallistuneita ei vielä ollut paikalla. Salla ehdotti, että he tilaisivat jotain ja menisivät vapaaseen pöytään, kun niitä vielä oli. Ainakin he voisivat jutella hetken rauhassa, laatia sotasuunnitelmia.

Alavillamon Sakulla oli suurin kiire Klaffiin. Hän kartoitti tilanteen heti ovelta, kävi tilaamassa oluen ja istahti Sallan viereen reippaan näköisenä.

”No, onko tytöillä hauskaa?” hän kysyi.

”Ihan hyvin meillä menee, ja ny kun sä tulit, alkaa varmaan olla hauskaakin”, lohkaisi Merja.

”Onpa hyvä sitte, etten tuonu vaimoo mukana”, mies veisteli takaisin.

Tommi purjehti heidän pöytänsä ohitse ilkikurisesti virnuillen. Hänen sievä vaimonsa seurasi vähän taaempana, ja kumpikin tervehti Sakua sekä Sallaa ja Merjaa siinä sivussa. Yökerho oli yhtäkkiä täynnä, eikä Salla nähnyt Mikaelin saapuvan, ennen kuin mies, ehkä toisin kuin oli suunnitellut, tupsahti heidän pöytäänsä. Salla seurasi Sakun ja Mikaelin ilmeitä heidän yrittäessään jutella voimistuneen musiikin yli. Hän kurtisti kulmiaan hämmentyneenä. Aivan kuin Saku olisi puhunut hänestä, ainakin tämä vilkaisi häntä merkitsevästi jutellessaan Mikaelille. Hän kääntyi hakemaan vahvistusta Merjasta, mutta ystävä olikin puheissa jonkun tutunoloisen miehen kanssa. Merja nousi pöydästä, yritti saada äänensä kuuluviin:

”Mä meen tanssiin ton Hanneksen kans. Pärjäätsä noitten seurassa?”

”Kyl me sun kaveris perään kattotaan”, vitsaili Saku.

Salla vilkaisi Mikaelia. Tämä ei näyttänyt vähääkään kiusaantuneelta. Mitä Saku oikein tiesi, ja miksi hän oli niin tuttavallinen? Salla halusi ihmetellä tilannetta rauhassa, joten hän päätti käväistä vessassa. Kun hän palasi, Mikael oli mennyt. Saku istui pöydässä tietäväisen näköisenä, viittoi Sallan luokseen niin lähelle, että saattoi sanoa naisen korvaan muiden kuulematta Mikaelin viestin:

”Huone viisnollaseittemän. Kellekään en puhu.”

Salla kiitti, kävi tanssilattian kautta kertomassa Merjalle, missä yönsä viettäisi. Sattumalta heidän huoneidensa välissä oli vain yksi ovi, Sallan olisi helppo vaikka siirtää laukkunsa Mikaelin luokse.

Viidennen kerroksen käytävä oli tyhjä, mutta siitä huolimatta sydän hakkasi Sallan rinnassa. Tuskin kukaan edes tietäisi, kenen huoneeseen hän oli menossa, olisihan se voinut olla hänen omansakin. Arkaillen hän kolkutti oveen. Muutama sekunti tuntui harvoin niin pitkältä kuin nyt, kun piti kaiken aikaa pelätä jonkun tulevan. Salla ehti tuskastua odottamiseen. Missä Mikael viipyi, eikö hän ollutkaan huoneessaan? Sallaa alkoi värisyttää.

Viimein lukko rapsahti ja Mikael avasi oven. Vasta nyt Salla huomasi miehen vaatteet: vihertävän pikkutakin, tummat, suorat housut, luonnonvalkoisen kauluspaidan ja siistin solmion. Asu teki häneen vaikutuksen siitä huolimatta, että farkut ja rento kauluspaita sopivat hänen mielestään Mikaelille paremmin. Salla havahtui tuijottamasta miehen juhlavaa olemusta kuullessaan tämän kysyvän:

”Otakko juotavaa?”

Mikael oli tilannut huoneeseen pullon kuohuviiniä, ja vaikka Salla ei erityisemmin välittänyt poreilevan juhlajuoman mausta, hän halusi mieluusti kohottaa maljan.

”Mitä me juhlitaan?”

”Tätä iltaa, sitä, että meillä on koko yö aikaa”, vastasi Mikael äänellä, joka oli viedä Sallalta jalat alta. Jos mies ei olisi alkanut avata pulloa, Salla olisi työntänyt hänet sängylle, riistänyt pikkutakin, paidan, kaiken, kuorinut esiin lihaksikkaan vartalon, purkanut suurimman kiihkonsa, ennen kuin toinen olisi ehtinyt tajuta tapahtunutta. Hän ahmi miestä silmillään, säpsähti painekorkin poksahdusta, otti lasin käteensä ja kilisti, maistoi kuplivaa juomaa. Saman tien Mikael vei lasin hänen kädestään ja asetti sen matalalle pöydälle. Hän vastasi Sallan nälkäiseen katseeseen valmiina toteuttamaan naisen toiveet.

Salla seurasi tiiviisti Mikaelin käsiä tämän riisuutuessa. Niissä oli voimaa, mutta sormien liikkeistä näki, että ne olivat tarkat ja herkät kädet. Salla tarkkaili paljasta selkää, lapaluita, hartioita, paksujen hiusten rajaamaa niskaa, sitten kapeaa lantiota, jonka pienet kuopat kutsuivat tunnustelemaan ristiselän muotoja. Mies nosti juhlavaatteet tuolin selkänojalle ja tönäisi varpaillaan pienet vaatekappaleet tuolin alle. Hän oikaisi itsensä, vilkaisi ulos ikkunasta ja veti pimennysverhot kiinni.

Salla ei olisi malttanut odottaa, hän janosi noiden käsien kosketusta, miehen ihoa omaansa vasten, sitä huimaavaa tunnetta, joka vavisutti heidän alastomia vartaloitaan rakastelun jälkeen. Mikaelin sormet polttivat hänen ihoaan, hotellihuone hävisi kiihkeisiin suudelmiin, kaukaisen ukkosen jyminä hukkui korvissa tuntuvaan huminaan ja villeihin ääniin, joita ei voinut vaientaa, ja aamuun oli vielä monta tuntia aikaa.