44. luku


Sinä vuonna jouluaatto oli keskiviikkona. Sallan loma alkoi edellisenä lauantaina. Maanantaina hän päätti käydä jouluostoksilla. Rahaa hänellä ei juurikaan ollut, mutta jotakin pientä piti keksiä. Tapion tilillä olisi tietysti ollut ylimääräistä, sillä vaikka Volle oli kilpailutauolla, setä oli sijoittanut sen juoksemat voittorahat, ja niistä tuli sen verran osinkoja, että tilan juoksevat kulut hoituivat. Setä oli ollut loistava taloudenpitäjä. Osaisi vain jatkaa samaan tyyliin, niin kaikki sujuisi, Salla mietti.
Tampereen keskustan tavaratalot kimalsivat ja soivat joulua. Valokuvioita oli taas tullut lisää, ne valaisivat valkeat kadut miltei liian kirkkaiksi. Salla kiersi Sokoksen kerrokset, tutki joulukoristeita, sovitti hattuja. Hän kävi Anttilassa, Kuninkaankadun ja Hämeenkadun varren pienemmissä liikkeissä, katsasti torikojut.
Koskikeskuksen pysäköintitalo oli täynnä, mutta kymmenen minuutin jonottamisen jälkeen sinne pääsi ajamaan. Kun kääntyi heti puomin jälkeen oikealle, löysi takuuvarmasti vapaan paikan. Sille puolelle eivät kaikki osanneet ajaa. Salla yritti muistella, kuinka kauan sitten hän oli viimeksi käynyt Koskikeskuksessa. Ehkäpä edellisenä kesänä, ei hän ollut varma.
Salla päätti poiketa hampurilaisella. Hän tilasi kala-aterian ja istahti syömään. Hän ehti haukata kerran ja polttaa kielensä, niin kävi aina, kun Hanna purjehti kolmen sievästi puetun lapsensa kanssa hänen luokseen.
”Salla, moi, pitkästä aikaa! Mitä sulle kuuluu? Ootas, mä otan ton Joelin kii, älä poika sinne vielä, eka syödään. Pöytään, me istutaan tänne. Otetaan toi syöttis, pääset Jolle siihen ja Lisa tohon ja Eino tänne. Kai me voidaan tähän tulla?”
Salla nyökkäsi. Oli mukava saada jutella Hannan kanssa ja kuulla vähän uutisia ravimaailmasta.
Hanna oli pyöristynyt ja näytti tehokkaalta perheenäidiltä. Kaunis kelsiturkki kieli talouden olevan hyvällä mallilla, vilkkaiden lasten moitteeton käytös kertoi henkisestä hyvinvoinnista. Hanna säteili. Hän näytti löytäneen paikkansa. Tosin niinhän Sallakin oli, osittain ainakin. Vain yhtä puuttui, eikä sille vielä olisi oikein ollut hänen mielessään tilaakaan. Siitä Hanna kysyi ensimmäisenä.
”Ai sä et o kuullu? Mä ja Joonas purettiin kihlaus Tapion hautajaisissa. Nii, se kuoli tossa lokakuussa. Sydänkohtaus.”
”Voi kamalaa, miten ne sen hevosetkin siellä, eihän sillä ollu vaimookaan enää eikä lapsiakaan.”
Sallaa pyrki hymyilyttämään. Kerrankin hänellä oli mielenkiintoista kerrottavaa.
”No se tila hoituu silleen että viikolla siä käy apupoika hoitamassa Vollen ja Hellun ajot ja muut, naapuri kengittää, ja sitte viikonloput mä asun siä. Tapio testamenttas sen tilan mulle. Perunkirjotus on helmikuussa, sillon siitä tulee virallisesti mun. Muuta ongelmaa ei o kun perintövero.”
Hanna oli saada fantaa henkeensä. Olipa Sallalla käynyt tuuri, olkoonkin, että syy oli ikävä. Tästä pitäisi heti kertoa kotona. Samuli ällistyisi. Totta vie, melkoinen pommi. Jostain omituisesta syystä Hanna oli vähän kateellinen Sallalle. Sen peittääkseen ja ehkä myös kademieltään lievittääkseen Hanna päätti kertoa, mitä tiesi Mikaelista.
”Se Maarit, muistakko? Se asuu Mikaelin kaksiossa siä Tammelassa. Joo-o, se vuokras sen sillon sen hirvikolarin jälkeen.”
Hanna painotti sanaa ’hirvikolari’ ja tarkkaili Sallan ilmettä. Omituista, siitä ei huomannut mitään. Hanna päätti lisätä löylyä.
Hän kertoi, että ennen kolaria Mari oli tapaillut erästä lääkäriä, mutta palannut takaisin sekä kolarin takia että siksi, että lääkäri oli päättänyt vielä yrittää pelastaa oman avioliittonsa. Sen jälkeen Mari ja Mikael olivat eläneet väkisin yhdessä pari kolme vuotta, kunnes Mari oli tavannut samaisen lääkärin uudestaan. Mies oli kertonut erostaan, ja melkein siltä seisomalta Mari oli pakannut lapset, tavarat ja toisen koiran autoonsa ja lähtenyt. Lapsi oli kuulemma sen lääkärin eikä Mikaelin, ihan eri näköinenkin se oli kuin Santeri ja Emmilotta.
Salla ei pystynyt syömään enempää. Mikael oli siis eronnut jo ainakin pari vuotta sitten. Miksei mies ollut puhunut mitään? Miksei hän itse ollut kysynyt? Mitä Mikaelille nyt oikein mahtoi kuulua? Mistä ihmeestä Hanna tiesi tuon kaiken? Salla oli seota kysymystulvaan, jota ei kuitenkaan ehtinyt päästää ilmoille Hannan jo jatkaessa:
”Maaritilta mä näitä oon kuullu. Mä voin kertoo viä lisää, haluukko kuulla? No, Maaritilla oli joku mies, mutta se juttu kariutu. Ja sitte jossain vaiheessa Mikael alko käydä sen luona Tammelassa, kai se jotain lohtua siitä sai.”
Salla tyrmistyi. Perkele, sen tyylittömän naikkosen luona? Mikael oli vajonnut todella alas. Tai ehkä mies kaipasi lohtua. Tai vain naista. Voi, olisipa hän ollut silloin vapaa! Nyt oli takuulla myöhäistä. Maarit asui varmasti Pirkkalassa, hoiti Mikaelin kanssa hevosia ja kulki tämän mukana raveissa. Ilmankos mies ei ollut antanut viettiensä kuljettaa, vaikka tilaisuuksia olisi ollut. Sallaa kiukutti, mutta hän ei halunnut näyttää sitä Hannalle.
”Mitäs niille nyt sitte kuuluu?”
”No Maarit on pitkään puhunu muuttamisesta Pirkkalaan, se on suunnitellu koko jutun valmiiks. Mikael vaan on niin kiireinen, ne ei o saanu järjestettyä muuttoo vielä. Nyt en tiiä, mä en oo nähny Maaritia oikeestaan koko syksynä, kesällä viimeks juteltiin enemmän. Moikattu ollaan kun on nähty raveissa.”
Salla oli kuullut tarpeeksi. Hän kehitti kasvoilleen iloisen ilmeen, sanoi, että nyt oli pakko jatkaa matkaa. Hän vei tarjottimen pois, kiiruhti autolle ja ajoi suoraan Merjan ja Anttonin kotiin.
”Siis mitä mä sanoin”, puuskahti Merja. Muistakko, kun mä kerroin nähneeni sen Marin siä kahvilassa sillon vuonna viis? Ja kun se odotti lasta, mähän laskin, että jos Ella oli sillon asunu Tammelassa sen kevään ja sitte ollu sairaalassa ja toipilaana, ni ei se kauheen mielellään varmaan o lapsia alulle laittanu.”
”Niin kai. Mut sä tiedät, että mä en halunnu uskoo. Sillon kaikki oli menny niin perseelleen kun voi, enkä mä pystyny kuunteleen tommosia. Niistä olis vaan tullu tuskanen olo, kun ei olis kuitenkaan voinu asialle mitään. Ja... En mä tiedä. Mä oon nyt ihan sekasin. Mitä mun pitäis tehdä?”
Merja hymähti, kysyi, muistiko Salla, mitä hän oli Hämeenlinnassa käydessään ehdottanut. Kyllä, Salla muisti. Hän ei kuitenkaan aikonut soittaa, sillä Mikael oli tulossa Salmiin heti seuraavana aamuna ajamaan hevosilla.
”Aika kiero se Hanna kuitenkin. Ihan tahallaan se noi kerto. Yritti nähdä, miten mä reagoin. Toivon mukaan pokka piti täydellisesti. Mutta kyllä ottaa päähän se akka. Ihan samanlainen ku Samuli. Sopivat toisilleen.”
Kotimatkalla Salla poikkesi Nokialla ruokakaupassa ja Alkossa. Hän osti pullon kirkasta viinaa ja puolimakeaa kuohuviiniä. Autossa hän ihmetteli, miksi oli tullut ostaneeksi kuohuviinipullon, eihän hänellä ollut minkäänlaista aihetta juhlaan. Kotona hän työnsi pullon jääkaappiin ja unohti sinne. Sen sijaan vodkaa hän otti ja kaatoi kolaa päälle. Vielä pari jääpalaa, karkit kippoon ja televisio auki. Salla oli päättänyt yrittää rentoutua ennen kuin menisi nukkumaan.
Vielä kolmelta Salla katsoi kelloa. Hannan kertomat asiat kiersivät kehää hänen päässään, ja illan aikana nautittu alkoholi lisäsi pyörimistä. Pitkästä aikaa Sallalla oli huono olo juomisen takia. Nyt hän muistaisi taas, miksei kovin usein viitsinyt ottaa neljää paukkua enempää. Sallaa hirvitti nähdä Mikael. Miten hän ikinä uskaltaisi ottaa asiaa puheeksi?

Ei kommentteja: