Sinä vuonna
jouluaatto oli keskiviikkona. Sallan loma alkoi edellisenä lauantaina.
Maanantaina hän päätti käydä jouluostoksilla. Rahaa hänellä ei juurikaan ollut,
mutta jotakin pientä piti keksiä. Tapion tilillä olisi tietysti ollut
ylimääräistä, sillä vaikka Volle oli kilpailutauolla, setä oli sijoittanut sen
juoksemat voittorahat, ja niistä tuli sen verran osinkoja, että tilan juoksevat
kulut hoituivat. Setä oli ollut loistava taloudenpitäjä. Osaisi vain jatkaa samaan
tyyliin, niin kaikki sujuisi, Salla mietti.
Tampereen
keskustan tavaratalot kimalsivat ja soivat joulua. Valokuvioita oli taas tullut
lisää, ne valaisivat valkeat kadut miltei liian kirkkaiksi. Salla kiersi
Sokoksen kerrokset, tutki joulukoristeita, sovitti hattuja. Hän kävi
Anttilassa, Kuninkaankadun ja Hämeenkadun varren pienemmissä liikkeissä,
katsasti torikojut.
Koskikeskuksen
pysäköintitalo oli täynnä, mutta kymmenen minuutin jonottamisen jälkeen sinne
pääsi ajamaan. Kun kääntyi heti puomin jälkeen oikealle, löysi takuuvarmasti
vapaan paikan. Sille puolelle eivät kaikki osanneet ajaa. Salla yritti
muistella, kuinka kauan sitten hän oli viimeksi käynyt Koskikeskuksessa. Ehkäpä
edellisenä kesänä, ei hän ollut varma.
Salla päätti
poiketa hampurilaisella. Hän tilasi kala-aterian ja istahti syömään. Hän ehti
haukata kerran ja polttaa kielensä, niin kävi aina, kun Hanna purjehti kolmen
sievästi puetun lapsensa kanssa hänen luokseen.
”Salla, moi,
pitkästä aikaa! Mitä sulle kuuluu? Ootas, mä otan ton Joelin kii, älä poika
sinne vielä, eka syödään. Pöytään, me istutaan tänne. Otetaan toi syöttis,
pääset Jolle siihen ja Lisa tohon ja Eino tänne. Kai me voidaan tähän tulla?”
Salla
nyökkäsi. Oli mukava saada jutella Hannan kanssa ja kuulla vähän uutisia ravimaailmasta.
Hanna oli
pyöristynyt ja näytti tehokkaalta perheenäidiltä. Kaunis kelsiturkki kieli
talouden olevan hyvällä mallilla, vilkkaiden lasten moitteeton käytös kertoi
henkisestä hyvinvoinnista. Hanna säteili. Hän näytti löytäneen paikkansa. Tosin
niinhän Sallakin oli, osittain ainakin. Vain yhtä puuttui, eikä sille vielä
olisi oikein ollut hänen mielessään tilaakaan. Siitä Hanna kysyi ensimmäisenä.
”Ai sä et o
kuullu? Mä ja Joonas purettiin kihlaus Tapion hautajaisissa. Nii, se kuoli
tossa lokakuussa. Sydänkohtaus.”
”Voi kamalaa,
miten ne sen hevosetkin siellä, eihän sillä ollu vaimookaan enää eikä
lapsiakaan.”
Sallaa pyrki
hymyilyttämään. Kerrankin hänellä oli mielenkiintoista kerrottavaa.
”No se tila
hoituu silleen että viikolla siä käy apupoika hoitamassa Vollen ja Hellun ajot
ja muut, naapuri kengittää, ja sitte viikonloput mä asun siä. Tapio
testamenttas sen tilan mulle. Perunkirjotus on helmikuussa, sillon siitä tulee
virallisesti mun. Muuta ongelmaa ei o kun perintövero.”
Hanna oli
saada fantaa henkeensä. Olipa Sallalla käynyt tuuri, olkoonkin, että syy oli
ikävä. Tästä pitäisi heti kertoa kotona. Samuli ällistyisi. Totta vie,
melkoinen pommi. Jostain omituisesta syystä Hanna oli vähän kateellinen
Sallalle. Sen peittääkseen ja ehkä myös kademieltään lievittääkseen Hanna
päätti kertoa, mitä tiesi Mikaelista.
”Se Maarit,
muistakko? Se asuu Mikaelin kaksiossa siä Tammelassa. Joo-o, se vuokras sen
sillon sen hirvikolarin jälkeen.”
Hanna painotti
sanaa ’hirvikolari’ ja tarkkaili Sallan ilmettä. Omituista, siitä ei huomannut
mitään. Hanna päätti lisätä löylyä.
Hän kertoi,
että ennen kolaria Mari oli tapaillut erästä lääkäriä, mutta palannut takaisin
sekä kolarin takia että siksi, että lääkäri oli päättänyt vielä yrittää
pelastaa oman avioliittonsa. Sen jälkeen Mari ja Mikael olivat eläneet väkisin
yhdessä pari kolme vuotta, kunnes Mari oli tavannut samaisen lääkärin
uudestaan. Mies oli kertonut erostaan, ja melkein siltä seisomalta Mari oli
pakannut lapset, tavarat ja toisen koiran autoonsa ja lähtenyt. Lapsi oli
kuulemma sen lääkärin eikä Mikaelin, ihan eri näköinenkin se oli kuin Santeri
ja Emmilotta.
Salla ei
pystynyt syömään enempää. Mikael oli siis eronnut jo ainakin pari vuotta
sitten. Miksei mies ollut puhunut mitään? Miksei hän itse ollut kysynyt? Mitä
Mikaelille nyt oikein mahtoi kuulua? Mistä ihmeestä Hanna tiesi tuon kaiken?
Salla oli seota kysymystulvaan, jota ei kuitenkaan ehtinyt päästää ilmoille
Hannan jo jatkaessa:
”Maaritilta mä
näitä oon kuullu. Mä voin kertoo viä lisää, haluukko kuulla? No, Maaritilla oli
joku mies, mutta se juttu kariutu. Ja sitte jossain vaiheessa Mikael alko käydä
sen luona Tammelassa, kai se jotain lohtua siitä sai.”
Salla
tyrmistyi. Perkele, sen tyylittömän naikkosen luona? Mikael oli vajonnut
todella alas. Tai ehkä mies kaipasi lohtua. Tai vain naista. Voi, olisipa hän
ollut silloin vapaa! Nyt oli takuulla myöhäistä. Maarit asui varmasti
Pirkkalassa, hoiti Mikaelin kanssa hevosia ja kulki tämän mukana raveissa.
Ilmankos mies ei ollut antanut viettiensä kuljettaa, vaikka tilaisuuksia olisi
ollut. Sallaa kiukutti, mutta hän ei halunnut näyttää sitä Hannalle.
”Mitäs niille
nyt sitte kuuluu?”
”No Maarit on
pitkään puhunu muuttamisesta Pirkkalaan, se on suunnitellu koko jutun valmiiks.
Mikael vaan on niin kiireinen, ne ei o saanu järjestettyä muuttoo vielä. Nyt en
tiiä, mä en oo nähny Maaritia oikeestaan koko syksynä, kesällä viimeks
juteltiin enemmän. Moikattu ollaan kun on nähty raveissa.”
Salla oli
kuullut tarpeeksi. Hän kehitti kasvoilleen iloisen ilmeen, sanoi, että nyt oli
pakko jatkaa matkaa. Hän vei tarjottimen pois, kiiruhti autolle ja ajoi suoraan
Merjan ja Anttonin kotiin.
”Siis mitä mä
sanoin”, puuskahti Merja. Muistakko, kun mä kerroin nähneeni sen Marin siä
kahvilassa sillon vuonna viis? Ja kun se odotti lasta, mähän laskin, että jos
Ella oli sillon asunu Tammelassa sen kevään ja sitte ollu sairaalassa ja
toipilaana, ni ei se kauheen mielellään varmaan o lapsia alulle laittanu.”
”Niin kai. Mut
sä tiedät, että mä en halunnu uskoo. Sillon kaikki oli menny niin perseelleen
kun voi, enkä mä pystyny kuunteleen tommosia. Niistä olis vaan tullu tuskanen
olo, kun ei olis kuitenkaan voinu asialle mitään. Ja... En mä tiedä. Mä oon nyt
ihan sekasin. Mitä mun pitäis tehdä?”
Merja hymähti,
kysyi, muistiko Salla, mitä hän oli Hämeenlinnassa käydessään ehdottanut.
Kyllä, Salla muisti. Hän ei kuitenkaan aikonut soittaa, sillä Mikael oli
tulossa Salmiin heti seuraavana aamuna ajamaan hevosilla.
”Aika kiero se
Hanna kuitenkin. Ihan tahallaan se noi kerto. Yritti nähdä, miten mä reagoin.
Toivon mukaan pokka piti täydellisesti. Mutta kyllä ottaa päähän se akka. Ihan
samanlainen ku Samuli. Sopivat toisilleen.”
Kotimatkalla
Salla poikkesi Nokialla ruokakaupassa ja Alkossa. Hän osti pullon kirkasta
viinaa ja puolimakeaa kuohuviiniä. Autossa hän ihmetteli, miksi oli tullut
ostaneeksi kuohuviinipullon, eihän hänellä ollut minkäänlaista aihetta juhlaan.
Kotona hän työnsi pullon jääkaappiin ja unohti sinne. Sen sijaan vodkaa hän
otti ja kaatoi kolaa päälle. Vielä pari jääpalaa, karkit kippoon ja televisio
auki. Salla oli päättänyt yrittää rentoutua ennen kuin menisi nukkumaan.
Vielä kolmelta
Salla katsoi kelloa. Hannan kertomat asiat kiersivät kehää hänen päässään, ja
illan aikana nautittu alkoholi lisäsi pyörimistä. Pitkästä aikaa Sallalla oli huono
olo juomisen takia. Nyt hän muistaisi taas, miksei kovin usein viitsinyt ottaa
neljää paukkua enempää. Sallaa hirvitti nähdä Mikael. Miten hän ikinä
uskaltaisi ottaa asiaa puheeksi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti