Joonas olisi
tahtonut järjestää kihlajaisjuhlat jo ennen kesää. Kesäkuun alku sopi kuitenkin
sekä Sallan opiskelun että hänen työnsä puolesta paremmin, ja sääkin saattaisi
olla ulkoilmajuhlimista ajatellen sopivampi. Joonas olisi halunnut ostaa
sormukset saman tien ja pujottaa ne paikalleen, mutta toisaalta olisi hienoa
yllättää ystävät paljastamalla juhlan aihe vasta paikan päällä.
Lopulta
yllätysidea vei voiton, ja niin kihlasormuksiin kaiverrettiin 7.6.1997, joka
sattui olemaan lauantai. Joonaksen äiti suostui mielihyvin antamaan kotinsa
käyttöön nuorten kesänaloitusjuhlia varten, kuten Merja niitä kutsui, tarjoutui
jopa auttamaan järjestelyissä, mikäli hänen apunsa kelpaisi. Kuullessaan, että
Merjan vanhemmatkin kutsuttaisiin juhlien alkupuolelle kahville muiden lähisukulaisten
kanssa, hän suorastaan innostui. Hän oli tavannut Merjan vanhemmat pari kertaa
ja viihtynyt erinomaisesti heidän seurassaan.
Kahvihetki
tulisi olemaan kello viisitoista, säästä riippuen joko puutarhassa pitkän
kumipuisen pöydän ääressä tai sisällä valoisassa ruokasalissa. Sen jälkeen
olisi vapaata oleskelua ja vimmattua järjestelemistä, kunnes illaksi
kutsuttavat vieraat saapuisivat noin kello 19. Kun Anttoni kuuli juhlista, hän
pyysi saada kutsua Camembertin pojat mukaan, ja he saivat luvan jopa soittaa.
Vieraita ei
kutsuttu paljon, vaikka tilaa olisi ollut. Salla ja Joonas olivat molemmat sitä
mieltä, että raja kannatti vetää siihen joukkoon, joiden juhlimistavat olivat
jotakuinkin tiedossa, siten varmistettaisiin kaikkien viihtyminen. Se etu
juhlien järjestämisestä isossa talossa oli, että kaikki saattoivat halutessaan
yöpyä, jos eivät päärakennuksessa, niin ainakin vanhassa luhtiaitassa, joka oli
entistetty alkuperäiseen 1780-luvun asuunsa. Sinne mahtui helposti kymmenen
ihmistä nukkumaan.
Kesken järjestelyjen
Sallaa alkoi epäilyttää, mahtoivatko he olla puuhaamassa liian suureellisia
kutsuja pelkkien kihlojen vuoksi, mutta Joonas vakuutti, että ihmiset tulivat
juhlimaan kesän alkamista, ja että olihan heillä ennenkin ollut tapana
järjestää vastaavanlaisia bileitä, vaikkei aivan näin suuressa mittakaavassa.
Niihin oli kuitenkin totuttu.
Kesäkuun alun
tietämissä Sallaa alkoi ahdistaa. Hän ei ensin käsittänyt, miksi oli niin
kiukkuinen, tiuski ja hätäili, tuskastui pikkuasioista ja oli varma, että juhlat
menisivät piloille. Joonas kesti Sallan kiukuttelun, lohdutti, että syy oli
varmasti sama kuin hänen äidillään. Tuntui pelottavalta olla itse juhlien
keskipisteenä. Järjestäminen vielä meni, mutta olla samaan aikaan juhlinnan
kohde saattoi tuntua ahdistavalta. Salla tyytyi Joonaksen selitykseen ja sieti
sen jälkeen kummaa oloa jonkin verran paremmin. Kokonaan se ei silti kadonnut.
Juhlapäivä
koitti. Satoi vettä kuin aisaa. Puolille päivin näytti siltä, että kaiken piti
pakon sanelemana tapahtua sisällä. Se ei sinänsä haitannut, mutta tuntui
harmilliselta joutua jättämään kaunis puutarha käyttämättä. Viisi yli
kaksitoista pilvipeite äkkiä repesi, ja koko loppupäivän aurinko paistoi
harvinaisen lämpimästi liki pilvettömältä taivaalta. Sallaa jännitti ja hermostutti,
hän hiihteli talossa edestakaisin, siirteli esineitä, pyörähti auttamaan
tulleiden Merjan pikkusiskojen Jaanan ja Riinan luona keittiössä tavan takaa
katsomassa, että kaikki sujui.
Kahville oli
kutsuttu Sallan vanhemmat, Joni ja Mia sekä pikku Väinö ja tietenkin Anttoni ja
Merja. Pöytä oli katettu tuoksuvien, vaaleanviolettien sireenipensaiden
keskelle, joiden lomasta väikkyi meri. Jaana ja Riina sipsuttelivat pöydän
ympärillä kuin pitopalvelutarjoilijat ikään, kaatoivat kahvia, teetä ja mehua ja
huolehtivat, että kaikkea oli riittävästi.
Jo ensimmäisen
kupillisen aikana Joonas kilisytti kahvikuppiaan ja nousi seisomaan. Tämä olisi
juhlan virallinen osuus, josta Salla ei olisi niin kovin perustanut. Joonas
osasi tarvittaessa olla ärsyttävän virallinen.
”Tervetuloa
kesän aloittajaisjuhlaan tänne meidän lapsuudenkotiimme. Saimme upean sään,
merikin kimmeltää kutsuvana. Mukava nähdä teitä täällä kerrankin kaikkia yhtä
aikaa. Minulla on ilo saada kiittää rakasta äitiäni...”
Onneksi kaikki
tunsivat Joonaksen, silti hänen ei olisi tarvinnut pitää noin livertelevää
puhetta. Sallaa jännitti vietävästi, ja jotenkin hänen olonsa oli epämukava.
Juhlimisen kohde... Niin Joonas oli selittänyt. Jos hän joskus aikoi naimisiin,
tämä piti kestää. Vaikka hammasta purren.
”...mutta
jotta juhla olisi täydellinen, siinä pitää olla jokin yllätys. Tällä kertaa
yllätys piilee tässä rasiassa”, virnisti Joonas kaivaen samalla sormusrasian
taskustaan, ”me Sallan kanssa päätimme mennä tänään kihloihin tässä kesken
kahvihetken. Salla, ojennapa kätesi.”
Salla nousi
seisomaan. Hän ei uskaltanut katsoa äitiään, hän tiesi tämän itkevän silmiä
päästään jo nyt. Kauheaa, mitä ihmettä häissä tulisikaan tapahtumaan? Sormukset
solahtivat nimettömiin, oli suukon aika. Kahvipöydässä istuvat onnittelivat,
hämmästelivät ja ihastelivat, ja Sallan isä tokaisi, että oli aika ovela veto
kutsua väki kylään muuten vaan, eipä tullut rumia vaaseja lahjaksi. Silloin
Salla rentoutui hieman. Isä osasi aina lohkaista jotakin hänen huumorintajuunsa
sopivaa.
Merja katseli
tietäväisen näköisenä tuoretta kihlaparia. Hän oli arvannut juhlan aiheen heti,
kun tilaisuudesta oli alettu puhua. Hän pyysikin puheenvuoroa ja nousi
seisomaan.
”En puhu
pitkään, mutta sitäkin tehokkaammin. Salla ja Joonas, minua ette huijanneet.
Sen vuoksi, täysin omavaltaisesti, hankin teille lahjan. Vastoin tahtoanne,
otaksun. Siihen ovat osallistuneet kaikki tämän pöydän ääressä istuvat. Tässä,
olkaa hyvät. Tämän esineen käytön jakaminen panee teidän suhteenne testiin.”
Merja veti
pöydän alta esiin uusimman nokialaisen GSM-puhelimen.
”Te kun
reissaatte Tampereen, Rauman ja Hämeenlinnan väliä, on ihan kiva saada toisensa
kiinni. Tällä Nokian kolmeykskympillä voi soittaa heti, täällä pitäis olla
kenttääkin. Kokeillaanpa. Anttoni.”
Anttoni kaivoi
taskustaan samanlaisen kojeen ja soitti lahjapuhelimeen. Puhelu yhdistyi, ja
Merja työnsi luurin Sallan ja Joonaksen eteen. Salla nappasi sen ja vastasi:
”Onpa tää
pieni ja kevyt! Kiitos, Merja, sua en ole ennenkään pystynyt huijaamaan. Kiitos
teille kaikille. Ja nyt jos saan pyytää, jatketaan kahvia.”
Salla istahti
huoahtaen. Pahin oli ohi, nyt alkoi jo vähän helpottaa.
”Ai niin, yks
pyyntö vielä”, toimitti Joonas, ”älkää kertoko muille. Annetaan niitten ite
huomata.”
Kaverit olivat
iloisesti yllättyneitä huomatessaan Sallan ja Joonaksen sormukset. Sari sanoi
odottaneensa jotakin vastaavaa jo pitkään, Anne taas hämmästeli, miten ei heti
alkuun tullut huomanneeksi mitään, kun yleensä hän aina katsoi heti kaikkien
nimettömät.
”Ton oon
ennenki kuullu”, kiusasi Anttoni. ”Sä et huomaa mitään kun on kyse meistä
Tiensuun pojista, meitä sä katot aina vaan syvälle silmiin ja huumaannut.”
Jaana ja
Riinakin pääsivät keittiöpuuhista, ja he heiluivat rentoina muiden mukana.
Bändin pojat päättivät pystyttää soittovehkeet salin nurkkaan, ja jonkin ajan
kuluttua Anttoni kuulutti mikrofoniin, että ilta alkaisi perinteisillä
humppatansseilla. Kuulutus aiheutti hämmästyneen kohahduksen vieraiden
joukossa, minkä johdosta Anttoni jatkoi:
”Kaikki joutuu
joskus soittaan tanssilavoilla, vähintään tuuraan kaverin kaveria jossain Arja
Korisevan tai muun vastaavan bändissä. Me osataan mitä vaan, sen tuutte tänä
iltana kuulemaan. Ja volyymi pidetään sisätiloihin sopivana.”
Niin Camembert
soitti valsseja, humppaa ja jenkkaa, iskelmiä, ikivihreitä ja Suomi-popin
suosikkeja Mambasta Eppuihin, Elviksen ja Smokien kappaleita, Bryan Adamsin ja
Bruce Springsteenin sävellyksiä. Ja tietenkin Marillionia, Rushia ja tanakan
setin omia kappaleitaan. Ja ihmiset tanssivat niin että vettä kului enemmän
kuin boolia.
Ilta oli
ihmeen tyyni, ja meren rannalla oli ajoittain jopa ruuhkaa. Salla kulki
rannassa monen vieraan kanssa, esitteli sormustaan, joka herätti ansaittua
ihastusta, kertoi kesäsuunnitelmistaan, jotka eivät poikenneet edellisten
kesien ohjelmasta juurikaan. Hyvin myöhään, yksin merta katsellessaan hän
mietiskeli elämäänsä, sitä, mitä lähivuosina tulisi tapahtumaan. Hänen koulunsa
kestäisi vielä pari vuotta, sen jälkeen alkaisi vimmattu työnhaku. Siinä olivat
hänen elämänsä päälinjat, tulevaisuus oli selvä. Jossain vaiheessa avioon, ehkä
jopa lapsia, ja jos Joonaksen saisi suostumaan, ehkä hevonen tai pari.
Salla huokasi
huomaamattaan. Tämä oli hänen osansa. Tasainen, sovinnainen, mukava. Ei huolia,
ei ongelmia. Toki niitä kertyisi matkan varrella, mutta lähtökohta oli hyvä.
Sen hevosen hän kuitenkin halusi. Se täyttäisi tyhjän kohdan hänen sisällään,
sen, josta hän oli kevään aikana vähitellen tullut tietoiseksi. Se oli
olemassa, se ilmoitteli itsestään aina välillä. Nyt se tuntui taas, kun hän oli
yksin meren kanssa. Tällä kertaa se melkein teki kipeää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti