23. luku

Avain ei ollut laukun sivutaskussa. Salla tutki takin ja housujen taskut, mutta metallista Eiffel-tornin muotoista avaimenperää ei löytynyt. Salla huokasi syvään ja ryhtyi muistelemaan, missä oli viimeksi pitänyt avainta kädessään. Kaupassa hän oli tarvinnut rahapussiaan, mutta se ei olisi edes mahtunut avaintaskuun. Rahapussi oli tallella. Töissä Salla ei ollut avannut laukkuaan kertaakaan. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi, että avain oli jäänyt sisään.

Sallaa kiukutti suunnattomasti. Lukkoseppä maksaisi paljon, eikä semmoista edes saisi ilman puhelinta. Äkkiä Salla huomasi paperilapun, joka pilkisti postiluukusta. Kummastuneena hän veti sen esiin. Ensimmäisessä kerroksessa asuva utelias mutta hyväntahtoinen mummeli oli koukeroisella käsialalla kirjoittanut löytäneensä pikkuruisen Eiffel-tornin talon pihasta ja vieneensä sen kotiinsa turvaan.

Salla hiipi alas portaita ja mietti mielessään joutuvansa todennäköisesti tarjoamaan kahvit naiselle, joka ei olisi koskaan lopettanut jutteluaan. Aivan viime tingassa hän muisti ostaneensa ihan tavallisen pullapitkon ja päätti työntää sen tälle kiitokseksi. Huojentuneena hän soitti ovikelloa.

”Juu, Salla hyvä, täällähän se. Ajatteles, jos joku muu olis sen korjannu tuosta pihamaalta ja vaikka menny sisään sun asuntoos... Onneks osuin paikalle. Heti sen sateen jälkeen ihan aamusta minä sen huomasin. Oliki kylmä ilma, tuleekohan talvi jo ennen marraskuuta? Koetahan tyttö olla huolellisempi”, nainen opasti ojentaessaan kallisarvoista esinettä Sallalle. Salla kiitti, kaivoi pullapaketin laukustaan ja onnistui lähtemään liukkaasti sillä verukkeella, että odotti tärkeää puhelua.

Latoessaan ruokia jääkaappiin Salla tuli ajatelleeksi U.E.T. Grand Prix’tä. Kilpailu juostaisiin vajaan kahden viikon kuluttua, sinne piti ehdottomasti päästä. Ja Mikael... mies ei ollut soittanut aikoihin. Salla ei olisi tahtonut häiritä kiireistä valmentajaa, hän mieluummin odotti, että puhelin viimein soisi. He eivät olleet tavanneet Derbyviikonlopun jälkeen, ja Mikael oli ehtinyt soittaa vain yhden hätäisen puhelun muutamia päiviä myöhemmin. Hiljaisuus hermostutti Sallaa, vaikka hän oli päättänyt olla vaivaamatta päätään asialla, jolle ei mitään voinut.

Mikael odotti näkevänsä hänet U.E.T. -viikonloppuna, sen hän tiesi ja siihen hän edelleen uskoi. Mutta Mikaelin vakuuttelut siitä, että mies pikapuoliin tietäisi, miten tulevaisuutensa järjestäisi, tuntuivat lähinnä naurettavilta. Tilanne ei ollut muuttunut vuodessa yhtään, ja Salla alkoi hiljalleen olla varma, ettei mitään järisyttävää ikinä tapahtuisikaan. Hän tulisi ikuisesti olemaan toinen nainen, ihana, hekumallinen salaisuus, muttei yhtään enempää.

Salla oli hämmästyksekseen vähitellen alkanut viihtyä Raumalla. Työ oli entistä leppoisampaa nyt, kun Riitta oli muuttanut Espooseen miehensä työn perässä. Riitta oli vaivihkaa pyrkinyt vahtimaan uuden työntekijän toimia, mikä oli vähitellen alkanut harmittaa Sallaa. Pirkko oli naisista rauhallisempi eikä hötkyillyt turhia orastavan katastrofinkaan edessä, ja lisäksi hän luotti Sallan taitoihin. Pienet inhimilliset unohdukset saattoi nyt korjata kenenkään hermostumatta. Edellisen viikon torstaina Salla oli jopa käynyt Pirkon luona kylässä ja viipynyt puoliyöhön asti.

Salla säikähti perin pohjin, kun puhelin yllättäen soi. Pettymys kuulsi aavistuksen verran hänen äänessään, kun soittaja olikin äiti, joka tahtoi tietää Sallan aikatauluista.

”Kahen viikon päästä on se ravijuttu, sinne mä ainaski tuun, joo, jo perjantaina aattelin tällätä itteni bussiin. Sitä ennen en taida lähtee mihinkään.”

Huokaisten Salla painoi kuulokkeen paikalleen. Mikael ei soittaisi hänelle enää. Hänet oli unohdettu, haihdutettu, jätetty. Ajatus oli niin todentuntuinen, että Salla joutui pyyhkäisemään silmäkulmiin kihonneet kyyneleet nopeasti pois, etteivät ne pääsisi täysin valloilleen. Miehen takia hän ei aikonut itkeä. Ne ajat olivat ohitse.

Ties monettako kertaa Sallan korvissa kaikuivat ystävällisen miesäänen sanat:

”Tavoittelemaanne numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä.”

Huokaisten hän luovutti. Yli 39 asteen kuume oli noussut perjantain vastaisena yönä, kurkussa oli santapaperia ja voimat kadoksissa. Lääkäri oli todennut ärhäkän angiinan ja suositellut vakavasti kotiin jäämistä.

Sallan silmiä kirveli, eivätkä pitkin kasvoja tulvivat kiukun kyyneleet helpottaneet asiaa. Tänä päivänä hänen olisi pitänyt olla Teivossa Tampereella jännittämässä U.E.T. Grand Prix’ssä juoksevaa Vollea. Koko syksyn hän oli ollut terveempi kuin koskaan, ei pienintäkään nuhaa tai edes väsymystä, ja nyt, kun tärkeimmistä tärkein, nelivuotisten ravurien Euroopanmestaruuskilpailu oli käsillä, hän sai ankaran taudin.

Salla kirosi ääneen. Vähät siitä jos alakerran mummeli sattui kuuntelemaan porraskäytävässä ja paheksumaan nuorison kielenkäyttöä. Mikael ei ollut soittanut hänelle aikoihin. Heidän olisi pitänyt tavata ravien jälkeen Tammelassa, asia oli sovittu kauan sitten. Sallaa epäilytti, halusiko mies edes nähdä häntä enää, edellinenkin puhelu viikkoja sitten oli ollut lyhyt ja jollakin tavalla outo. Mikael oli vaikuttanut kiireiseltä ja kireältä. Derbyn jälkeinen hotelliyökin tuntui eteeriseltä unelta.

Ja nyt Salla ei saanut yhteyttä mieheen kertoakseen, ettei olisi paikalla. Tämä olisi varmasti viimeinen niitti, tuskin Mikael enää palaisi. Ei, haihattelusta olisi tultava loppu. Ei hän voinut koko ikäänsä juosta naimisissa olevan miehen perässä, jonka kiinnostus tuntui hiljaisuuden perusteella laimenneen olemattomiin. Hän päätti olla välittämättä sivu suun menevistä raveista, hän päätti unohtaa Mikaelin, hän päätti jäädä Raumalle asumaan ja vannoi löytävänsä sieltä elämänkumppanin.

”Sen teenkin ja takuuvarmasti”, hän puuskahti ääneen. Kurkkuun sattui ja kuume kynsi otsaa kipulääkkeistä huolimatta. Salla käänsi kylkeä ja sulki silmänsä. Uupumus suisti hänet hauraaseen uneen, jossa Mikael yritti vakuuttaa hänelle haluavansa yhä tavata, mutta ääni hukkui kovaäänisten mölyyn, laukka, Volle laukkaa, voi ei, surulliset silmät katsoivat häneen sumun seasta ja äkkiä niistä vuoti verta kuin kyyneliä, kädet ojentuivat niitä kohti mutta silmät loittonivat ja satoi, satoi rankasti, sade huuhteli kuvat mennessään.

Salla heräsi hiestä märkänä. Kurkkua kuivasi, ei tullut ääntä, yskitti ja yskiminen sattui. Juuri silloin puhelin soi. Salla joi vettä yöpöydällä seisseestä lasista ja raahautui vastaamaan.

”Miten sä siellä oot?” kuului Mikaelin hämmennyksen ja kiukun sekainen ääni ennen kuin Salla ehti nimeään sanoa.

”Angiinassa makaan, en voinu...” Salla ratkesi itkuun, josta ei ollut tulla loppua. Mikael soitti hänelle. Mikael soitti, ja hän pystyi tuskin puhumaan!

”Saatana”, kuului painokkaasti. ”Yritikkö soittaa? Mun puhelin hajos, siihen ei saa yhteyttä.”

Salla vajosi lattialle istumaan. Hän ei jaksanut seistä pitempään.

”Koko aamun yritin, varmaan sata kertaa yritin. Merja lupas yrittää saada sulle sanaa.” Ääni petti, ulos tuli vain kähinää.

”Olisit perkele soittanu vaikka toimistoon!”

”Älä...huuda...kukaan kipeenä vapaaehtosesti... Etkä sä ittekkään oo soittanu.”

”En nii, on ollu vähän juttuja. Me ei sitte nähdä illalla. Mä ajan joka ilta, en oo ehtiny sinne. Enkä varmaan ehdi ennen joulukuuta. Nyt olis voinu. Pitää mennä, työt odottaa.”

Salla tuijotti tyhjyyteen. Mikael oli kuulostanut loukkaantuneelta. Miehestä ei saanut selvää millään. Ensin tuo ei soittanut viikkoihin, ei edes sopiakseen tapaamisesta tarkemmin, ja sitten kiroili puhelimeen ja oli loukkaantunut, kun Salla ei ollut ottanut yhteyttä. Miksi hänen olisi pitänyt soittaa, miksei mies soittanut itse? Eikö Mikael tajunnut, ettei hän voinut tietää, milloin miehelle sopi soittaa? Hän oli vapaa, hänelle saattoi soittaa milloin vain. Mikaelin laita oli toinen. Typerä otus, mietti Salla ja raahautui takaisin sänkyyn. Katkerat ajatukset jahtasivat häntä pitkään.

Volle laukkasi lähdössä ja jäi kärjestä ratkaisevasti. Se jäi huimasta loppukiristä huolimatta neljänneksi. Tapio ei ollut kovinkaan harmissaan, pahoillaan vain, mutta Mikael kiehui. Ensin Salla ei ilmesty, sitten vielä Volle pettää. Mikä sen kaakin tuli? Oliko hän itse liian kiihtynyt ja eläin vaistosi sen? Mikael poistui raviradalta liukkaasti ja ajoi suoraan Tammelaan, missä oli asunut tilioteriidasta saakka. Hän avasi oven. Lehtipino kaatui kynnykselle. Hän potki lehtiä oven välistä ja vilkaisi keittiön tiskivuorta. Hän mietti, ettei kukaan voi ehtiä tiskata siinä tahdissa kuin käyttää astioita.

Kotona Pirkkalassa sentään oli aina jotakuinkin siistiä. Mikael säpsähti. Hän oli ajatellut Pirkkalan taloa kotina. Näinä viikkoina hän oli suostunut puhumaan vain lasten kanssa puhelimessa. Marille hän ei ollut suostunut sanomaan mitään. Äkkiä hän tunsi itsensä tyhmäksi. Aikuinen ihminen eikä kykene selvittämään edes omia asioitaan viileän järkevästi! Tosin hän ei ollut koskaan pitänyt itseään erityisen järkevänä, mutta aikuinen hän silti oli. Lapsilla oli häntä ikävä. Mari oli kuulemma välillä liian kiukkuinen ja välillä liian lempeä. Joskus lapset olivat nähneet hänen itkevän. Se oli tapahtunut silloin, kun Emmilotta oli kysynyt, koska isä tulee takaisin heidän luokseen, koska äiti ja isä pyytäisivät anteeksi. Niinhän lasten piti tehdä, kun olivat riidelleet. Kunpa se olisi ollut niin yksinkertaista. Menisi vain ja pyytäisi anteeksi — ja se olisi siinä.

Mikael pudisti päätään voimattomana. Ei hän voinut mennä takaisin ja nöyrtyä vaimonsa edessä. Sehän olisi tarkoittanut, että hän myöntäisi kaiken. Sitä hän ei halunnut tehdä. Olkoonkin, että syytökset olivat aiheellisia. Se olisi ollut nöyryyttävää. Ottakoon Mari häneen yhteyttä, vaimohan sen sodan oli järjestänyt. Syyttänyt ilman varmoja todisteita. Ei vaimo ollut koskaan edes nähnyt Sallaa. Niin... Salla oli kotonaan Raumalla ja sairasti angiinaa. Nyt vasta Mikael tajusi, miten tylysti oli naista kohdellut. Pahus, että puhelimen pitikin olla rikki! Olisi pitänyt soittaa, hyvitellä, pyytää anteeksi... Juuri niin. Sallaltakin olisi pitänyt pyytää anteeksi. Ties kuinka monelta muultakin, mutta ainakin Sallalta.

Mikael näki vessan peilissä väsyneet kasvot. Hän tuijotti hetken, mietti, miten suuri kusipää häntä katsoikaan takaisin. Hän laahusti jääkaapille, avasi olutpullon ja majoittui sohvalle katselemaan tylsiä ohjelmia toivoen, että Salla olisi ollut hänen luonaan.