29. luku


Seuraavana viikonloppuna Salla palasi Tampereelta poikkeuksellisesti jo lauantai-iltana. Hän halusi olla omissa oloissaan ja miettiä rauhassa Mikaelia ja heidän mahdotonta suhdettaan. Mies oli ollut aivan tolaltaan, kertonut asioista jotakin ja jättänyt osan sanomatta. Tämä oli vaikuttanut niin loppuunpalaneelta, että Salla ei uskaltanut antaa itselleen lupaa alkaa haaveilla uudestaan, että hänen ja Mikaelin juttu voisi kehittyä. Kunhan mies toipuisi, hän haluaisi varmasti jatkaa avioliittoaan. Mennyttä oli turha haikailla.
Noustessaan autosta Salla vilkaisi taloa. Hän oli näköjään lähtenyt kotoa niin ajatuksissaan, että oli unohtanut valon keittiöön. Sitä ei yleensä tapahtunut kuin joinakin kiireisinä työaamuina. Salla kiipesi puuportaat ylös ja avasi oven. Samalla hetkellä keittiössä kaatui lehtikasa, Salla tunnisti äänestä. Hän jähmettyi paikoilleen. Eivät lehdet yleensä yksikseen vyöryneet lattialle, joskin tällä kertaa läjä oli päässyt kasvamaan melko korkeaksi. Olihan tuo mahdollista. Jostakin syystä Sallaa alkoi silti pelottaa. Sydän hakkasi, kädet hikosivat. Jokin rasahti. Ei voinut olla... Keittiössä täytyi olla joku!
Salla pakotti itsensä hiipimään keittiön ovea kohti. Vaistomaisesti hän nappasi käteensä sateenvarjon. Hän ei olisi halunnut kurkistaa ovesta, mutta mitä muutakaan hän olisi voinut tehdä? Hakea alakerran mummelin apuun? Soittaa kotiin? Paiskata ovi perässään kiinni ja juosta Joonaksen luokse? Pelkuri, pelkuri! takoi Sallan päässä. Tämä oli hänen kotinsa, hänen oli selvitettävä tämä itse. Hän keräsi kaiken rohkeutensa ja astui keittiön ovelle sateenvarjo tanassa ja säikähti kirkaisua, joka pääsi alakerran mummelin suusta. Nainen lyyhistyi tuoliin rintaansa pidellen.
”Ottaa niin sydämestä, voi herrajjestas kyllä Salla nyt mun säikäytit, olin vaan kattomassa että täällä on kaikki kunnossa eikä ketään sisällä, kun näin että keittiössä paloi valokin ja kukkiakaan ei kukaan viikonloppuna täällä kastele kun olet Tampereella kotonas, voi että tukistaa rinnasta, anna vähän vettä. Missähän mun nitrot, taskussa varmaan...”
Salla oli tyrmistynyt. Hän ei saanut sanaa suustaan, tarjosi vain tädille lasin vettä ja saattoi tämän ulos asunnostaan. Vasta oven sulkeuduttua Sallalle alkoi valjeta erinäisiä asioita.
Joulunahan hänen ikkunassaan oli vilahtanut valo, kun hän oli palannut kotoa suunniteltua aikaisemmin, ja samainen mummeli oli kipittänyt portaissa häntä vastaan säikähtäneen näköisenä. Joskus hän oli ihmetellyt, miten lauantain mainoslehtiset saattoivat olla jo keittiössä kun hän oli sunnuntai-iltana palannut reissusta. Ja ainakin kerran oli käynyt niin, että Merja oli soittanut hänelle illalla ja kysynyt, kenelle hän oli soittanut paria tuntia aikaisemmin, kun puhelin oli tuutannut pitkään varattua. Salla oli kuitenkin vasta palannut kotiin, eikä ollut soittanut kenellekään.
Alakerran mummeli oli käynyt hänen asunnossaan usein, hän päätteli. Pelonsekainen ärtymys kasvoi kiukuksi ja inhoksi. Miten tuo akka kehtasi käydä toisten asunnoissa? Vakoilemassa siveettömän elämän jälkiäkö? Soittamassa kaukopuheluita Inarissa asuvalle sisarelleen? Mitä ihmettä nyt piti tehdä? Kenelle asiasta olisi pitänyt valittaa, poliisilleko? Salla tajusi, ettei moinen auttaisi. Ei ollut murtojälkiä. Hetkinen, siis mummolla täytyi olla avain. Miten se oli mahdollista, kun yleisavain oli vain talonmiehellä, jonka sentään virkansa puolesta olisi pitänyt olla rehellinen mies?
Salla päätti soittaa Merjalle. Ystävällä oli niin erilainen tapa ajatella, että tällä oli usein tuoreita ajatuksia, kun hänen oma järkensä ei riittänyt selvittämään ongelmia.
”Siis ei täällä voi kohta enää asuakaan, toi mummeli saa mut hulluks. Höpsähtäneeltä se vaikuttaa joo, mutta se siis vakoilee asukkaita. Miten sillä voi avainki olla? Onkohan talkkariki jotenki kuviossa osallisena?”
”Salla hei, muistakko syksyllä kun sä kerroit että sulta oli avain hukkunu? Sun postiluukussas oli se lappu ja...”
Nyt vasta Salla muisti. Alakerran mummu oli, ystävällisyyttään, kuten Salla oli hyvillään ajatellut, poiminut avaimen pihasta talteen ja sanonut vielä, että ties kuka sen olisi voinut ottaa. Ja muitta mutkitta tämä oli tietenkin teettänyt itselleen avaimesta kopion.
”Eipä paljo huvita asua tässä enää. Merja, sano, mitä mun pitäs tehdä? Turvalukko maksaa, lukon sarjottaminen uudestaan tämmösen syyn takia ja viä se, että tarttis kertoo talkkarille ja vuokranantajalle, ei hyvää päivää... Mitä mä teen?”
”Mä varmaan ilmottasin siltiki poliisille. Ei tommosta tätiä sais kenenkään riesana olla. Oon mä kuullu kerrostaloissa asuvista kyttääjistä, mutta tää on kyllä jo liian paksua. Soita sun vuokranantajalle, kerro talkkarille, kai ne ny sua uskoo. Tai sano sille mummulle, että jos se antaa sulle sen avaimen takasi, eikä vastaavaa enää satu, sä voit jättää asian sikseen.”
Salla oli niin vihainen, ettei kyennyt kuvittelemaankaan puhuvansa tuolle naishenkilölle mitään. Muka hyväntahtoinen, huolehtiva mummeli... Paskat sentään!
”Mä haluun täältä pois. Joko toiseen kämppään tai takasi Tampereelle. Jos sais sieltä töitä, vois aatella palaavansa. Mä soitan heti huomenna pari puhelua. Ja ny mä soitan talkkarille, se saa hoitaa avaimet pois siltä mummulta.”
Kopolan Pirkko piti tapausta täysin uskomattomana. Hän ei käsittänyt, miten kukaan voisi tehdä moista. Avaimet tai ei, silkkaa murtautumistahan tuommoinen oli.
”Mitä sä meinaat tehdä, Salla?”
”Uutta asuntoo kattelen heti. Onneks se talonmies tajus asian ja kävi heti hakemassa mummelilta avaimen. Se on aika äijä, esitti asiansa niin fiksusti, että mummu ei edes tajunnu. Se halus muka tarkistaa, kävikö sen avaimet vintin oveen, kun sen lukko oli jotenki outo eikä kaikkien avaimet muka aina avannu sitä. Samalla se testas, oliko nipussa mun oveen sopivaa avainta ja olihan siinä, semmonen uudenkarhee, kiiltävä avain. Se oli palannu alakertaan mummelin luo ja sanonu sille, että nipusta löyty kaks erilaista avainta, joista molemmat sopi vintin lukkoon. Eikä kellään pitäis olla ku yhenlainen avain. Mummo oli änkyttäny jotain, ettei tajunnu, mistä semmonen avain oli sen nippuun joutunu. Talkkari oli ottanu avaimen ja sanonu, ettei tällasta saa enää tapahtua ja toimitti avaimen mulle.”
Pirkko näytti mietteliäältä. Hän ei uskonut, että Salla voisi löytää uutta asuntoa kovinkaan nopeasti, ei ainakaan aivan keskustasta eikä niin edullista kuin nykyinen.
”Tiedäkkö, Pirkko, tää oli kyllä sen verran ilkee juttu, että mä saatan lähtee takasi Tampereelle, jos vaan löydän töitä.”
Pirkko nyökytteli. Salla oli mukava ja luonteva työkaveri, josta hän ei olisi halunnut luopua, mutta ymmärsihän hän toki. Ei hän itsekään olisi halunnut asua talossa, jossa avaimen löytäjä teettäisi itselleen kopion ja kävisi vakoilemassa toisten poissa ollessa. Puistatti moinen tapaus.
”Mun pitäis kysyä yhtä juttua. Haittaakohan jos mä soitan yksityispuhelun?” kysyi Salla.
Pirkon mielestä sen ei tarvinnut haitata ketään. Salla valitsi vanhan työpaikkansa numeron ja sai Kristinan puhelimeen. Hän kertoi tälle työstään, josta piti, valotti vähän muitakin asiaintiloja. Avaimesta kehkeytyneen selkkauksen hän kertoi juurta jaksaen ja jatkoi:
”Sä varmaan arvaat, mihin tää johtaa. Mä en osaa aatella asuvani siinä paikassa, olipa se miten ihana hyvänsä. Ei sulla sattuis oleen mulle töitä edes kesäksi? Pääsisin takasi Tampereelle. Saisin taas hoitaa Volleeki. Ja pääsis eroon tosta paikasta.”
Puhelun jälkeen Salla loisti. Kristina oli luvannut hänelle töitä toukokuun puolesta välistä elokuun loppuun saakka. Nyt piti enää sanoa itsensä irti. Vajaan kahden kuukauden kuluttua Salla saisi pakata tavaransa ja kärrätä muuttokuorman takaisin kotiseudulle. Sen ajan hän todennäköisesti kestäisi asua vakoilevan mummelin kanssa.

Ei kommentteja: