Seuraavana
viikonloppuna Salla palasi Tampereelta poikkeuksellisesti jo lauantai-iltana.
Hän halusi olla omissa oloissaan ja miettiä rauhassa Mikaelia ja heidän mahdotonta
suhdettaan. Mies oli ollut aivan tolaltaan, kertonut asioista jotakin ja
jättänyt osan sanomatta. Tämä oli vaikuttanut niin loppuunpalaneelta, että
Salla ei uskaltanut antaa itselleen lupaa alkaa haaveilla uudestaan, että hänen
ja Mikaelin juttu voisi kehittyä. Kunhan mies toipuisi, hän haluaisi varmasti
jatkaa avioliittoaan. Mennyttä oli turha haikailla.
Noustessaan
autosta Salla vilkaisi taloa. Hän oli näköjään lähtenyt kotoa niin
ajatuksissaan, että oli unohtanut valon keittiöön. Sitä ei yleensä tapahtunut
kuin joinakin kiireisinä työaamuina. Salla kiipesi puuportaat ylös ja avasi
oven. Samalla hetkellä keittiössä kaatui lehtikasa, Salla tunnisti äänestä. Hän
jähmettyi paikoilleen. Eivät lehdet yleensä yksikseen vyöryneet lattialle,
joskin tällä kertaa läjä oli päässyt kasvamaan melko korkeaksi. Olihan tuo
mahdollista. Jostakin syystä Sallaa alkoi silti pelottaa. Sydän hakkasi, kädet
hikosivat. Jokin rasahti. Ei voinut olla... Keittiössä täytyi olla joku!
Salla pakotti
itsensä hiipimään keittiön ovea kohti. Vaistomaisesti hän nappasi käteensä
sateenvarjon. Hän ei olisi halunnut kurkistaa ovesta, mutta mitä muutakaan hän
olisi voinut tehdä? Hakea alakerran mummelin apuun? Soittaa kotiin? Paiskata
ovi perässään kiinni ja juosta Joonaksen luokse? Pelkuri, pelkuri! takoi Sallan
päässä. Tämä oli hänen kotinsa, hänen oli selvitettävä tämä itse. Hän keräsi
kaiken rohkeutensa ja astui keittiön ovelle sateenvarjo tanassa ja säikähti
kirkaisua, joka pääsi alakerran mummelin suusta. Nainen lyyhistyi tuoliin rintaansa
pidellen.
”Ottaa niin
sydämestä, voi herrajjestas kyllä Salla nyt mun säikäytit, olin vaan kattomassa
että täällä on kaikki kunnossa eikä ketään sisällä, kun näin että keittiössä
paloi valokin ja kukkiakaan ei kukaan viikonloppuna täällä kastele kun olet
Tampereella kotonas, voi että tukistaa rinnasta, anna vähän vettä. Missähän mun
nitrot, taskussa varmaan...”
Salla oli
tyrmistynyt. Hän ei saanut sanaa suustaan, tarjosi vain tädille lasin vettä ja
saattoi tämän ulos asunnostaan. Vasta oven sulkeuduttua Sallalle alkoi valjeta
erinäisiä asioita.
Joulunahan
hänen ikkunassaan oli vilahtanut valo, kun hän oli palannut kotoa suunniteltua
aikaisemmin, ja samainen mummeli oli kipittänyt portaissa häntä vastaan
säikähtäneen näköisenä. Joskus hän oli ihmetellyt, miten lauantain
mainoslehtiset saattoivat olla jo keittiössä kun hän oli sunnuntai-iltana
palannut reissusta. Ja ainakin kerran oli käynyt niin, että Merja oli soittanut
hänelle illalla ja kysynyt, kenelle hän oli soittanut paria tuntia aikaisemmin,
kun puhelin oli tuutannut pitkään varattua. Salla oli kuitenkin vasta palannut
kotiin, eikä ollut soittanut kenellekään.
Alakerran
mummeli oli käynyt hänen asunnossaan usein, hän päätteli. Pelonsekainen ärtymys
kasvoi kiukuksi ja inhoksi. Miten tuo akka kehtasi käydä toisten asunnoissa?
Vakoilemassa siveettömän elämän jälkiäkö? Soittamassa kaukopuheluita Inarissa
asuvalle sisarelleen? Mitä ihmettä nyt piti tehdä? Kenelle asiasta olisi
pitänyt valittaa, poliisilleko? Salla tajusi, ettei moinen auttaisi. Ei ollut murtojälkiä.
Hetkinen, siis mummolla täytyi olla avain. Miten se oli mahdollista, kun
yleisavain oli vain talonmiehellä, jonka sentään virkansa puolesta olisi
pitänyt olla rehellinen mies?
Salla päätti
soittaa Merjalle. Ystävällä oli niin erilainen tapa ajatella, että tällä oli
usein tuoreita ajatuksia, kun hänen oma järkensä ei riittänyt selvittämään
ongelmia.
”Siis ei
täällä voi kohta enää asuakaan, toi mummeli saa mut hulluks. Höpsähtäneeltä se
vaikuttaa joo, mutta se siis vakoilee asukkaita. Miten sillä voi avainki olla?
Onkohan talkkariki jotenki kuviossa osallisena?”
”Salla hei,
muistakko syksyllä kun sä kerroit että sulta oli avain hukkunu? Sun
postiluukussas oli se lappu ja...”
Nyt vasta
Salla muisti. Alakerran mummu oli, ystävällisyyttään, kuten Salla oli hyvillään
ajatellut, poiminut avaimen pihasta talteen ja sanonut vielä, että ties kuka
sen olisi voinut ottaa. Ja muitta mutkitta tämä oli tietenkin teettänyt
itselleen avaimesta kopion.
”Eipä paljo
huvita asua tässä enää. Merja, sano, mitä mun pitäs tehdä? Turvalukko maksaa,
lukon sarjottaminen uudestaan tämmösen syyn takia ja viä se, että tarttis
kertoo talkkarille ja vuokranantajalle, ei hyvää päivää... Mitä mä teen?”
”Mä varmaan
ilmottasin siltiki poliisille. Ei tommosta tätiä sais kenenkään riesana olla.
Oon mä kuullu kerrostaloissa asuvista kyttääjistä, mutta tää on kyllä jo liian
paksua. Soita sun vuokranantajalle, kerro talkkarille, kai ne ny sua uskoo. Tai
sano sille mummulle, että jos se antaa sulle sen avaimen takasi, eikä vastaavaa
enää satu, sä voit jättää asian sikseen.”
Salla oli niin
vihainen, ettei kyennyt kuvittelemaankaan puhuvansa tuolle naishenkilölle
mitään. Muka hyväntahtoinen, huolehtiva mummeli... Paskat sentään!
”Mä haluun
täältä pois. Joko toiseen kämppään tai takasi Tampereelle. Jos sais sieltä
töitä, vois aatella palaavansa. Mä soitan heti huomenna pari puhelua. Ja ny mä
soitan talkkarille, se saa hoitaa avaimet pois siltä mummulta.”
Kopolan Pirkko
piti tapausta täysin uskomattomana. Hän ei käsittänyt, miten kukaan voisi tehdä
moista. Avaimet tai ei, silkkaa murtautumistahan tuommoinen oli.
”Mitä sä
meinaat tehdä, Salla?”
”Uutta asuntoo
kattelen heti. Onneks se talonmies tajus asian ja kävi heti hakemassa
mummelilta avaimen. Se on aika äijä, esitti asiansa niin fiksusti, että mummu
ei edes tajunnu. Se halus muka tarkistaa, kävikö sen avaimet vintin oveen, kun
sen lukko oli jotenki outo eikä kaikkien avaimet muka aina avannu sitä. Samalla
se testas, oliko nipussa mun oveen sopivaa avainta ja olihan siinä, semmonen
uudenkarhee, kiiltävä avain. Se oli palannu alakertaan mummelin luo ja sanonu
sille, että nipusta löyty kaks erilaista avainta, joista molemmat sopi vintin
lukkoon. Eikä kellään pitäis olla ku yhenlainen avain. Mummo oli änkyttäny
jotain, ettei tajunnu, mistä semmonen avain oli sen nippuun joutunu. Talkkari
oli ottanu avaimen ja sanonu, ettei tällasta saa enää tapahtua ja toimitti
avaimen mulle.”
Pirkko näytti
mietteliäältä. Hän ei uskonut, että Salla voisi löytää uutta asuntoa kovinkaan
nopeasti, ei ainakaan aivan keskustasta eikä niin edullista kuin nykyinen.
”Tiedäkkö,
Pirkko, tää oli kyllä sen verran ilkee juttu, että mä saatan lähtee takasi
Tampereelle, jos vaan löydän töitä.”
Pirkko
nyökytteli. Salla oli mukava ja luonteva työkaveri, josta hän ei olisi halunnut
luopua, mutta ymmärsihän hän toki. Ei hän itsekään olisi halunnut asua talossa,
jossa avaimen löytäjä teettäisi itselleen kopion ja kävisi vakoilemassa toisten
poissa ollessa. Puistatti moinen tapaus.
”Mun pitäis
kysyä yhtä juttua. Haittaakohan jos mä soitan yksityispuhelun?” kysyi Salla.
Pirkon
mielestä sen ei tarvinnut haitata ketään. Salla valitsi vanhan työpaikkansa
numeron ja sai Kristinan puhelimeen. Hän kertoi tälle työstään, josta piti,
valotti vähän muitakin asiaintiloja. Avaimesta kehkeytyneen selkkauksen hän
kertoi juurta jaksaen ja jatkoi:
”Sä varmaan
arvaat, mihin tää johtaa. Mä en osaa aatella asuvani siinä paikassa, olipa se
miten ihana hyvänsä. Ei sulla sattuis oleen mulle töitä edes kesäksi? Pääsisin
takasi Tampereelle. Saisin taas hoitaa Volleeki. Ja pääsis eroon tosta
paikasta.”
Puhelun
jälkeen Salla loisti. Kristina oli luvannut hänelle töitä toukokuun puolesta
välistä elokuun loppuun saakka. Nyt piti enää sanoa itsensä irti. Vajaan kahden
kuukauden kuluttua Salla saisi pakata tavaransa ja kärrätä muuttokuorman
takaisin kotiseudulle. Sen ajan hän todennäköisesti kestäisi asua vakoilevan
mummelin kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti