Mari
tarkasteli eteisen pöydälle unohtunutta tiliotetta. Mikaelin paperit eivät
yleensä eksyneet kotiin, ne hoidettiin raviradan toimistossa. Mikaelin tililtä
oli maksettu polttoainetta, huoltamoaterioita, jos jonkinlaisia laskuja. Marin
silmät nauliutuivat riville, jossa luki tuntemattoman asunto-osakeyhtiön nimi
ja tarkennuksena yhtiövastike. Hetkessä nainen oli käynyt kaikki mahdolliset
selitykset läpi, ja suunnaton kiukku täytti hänet. Tiliote läjähti pöydälle
niin, että seinällä roikkuva peili heilahti.
”Mikael
Laine”, hän kirkui portaisiin, ”alas sieltä ja sassiin!”
Hetken kuluttua
Mikael ilmaantui portaiden yläpäähän pyyhe lanteillaan, hiukset vettä valuvina.
Hän ei yleensä yllättynyt mistään, mitä vaimo keksi, mutta tällä kertaa Marin
raivostunut äänensävy säikäytti hänet. Vaimo kihisi, osoitti punaisena
tiliotetta ja kysyi ivallisuutta tavoitellen:
”Ja kuinka
kauan herralla on ollut toinen asunto?”
”No voi sun
perkele”, livautti Mikael. Tiliote oli unohtunut eteiseen, niin tietenkin.
Kumma, ettei vaimo voinut jättää hänen yksityisiä papereitaan rauhaan.
Puhelimessakin olisi varmaan kohta kuuntelulaite, ja etsivät joka paikassa
perässä. Miksi hänen piti asua moisen poliisin kanssa? Oikea pirttihirmu,
sadatteli Mikael mielessään. Ääneen hän sanoi:
”Otapa ite
selvää, kun kaiken muunkin näytät urkkivan.”
Mari kirahti
tukahtuneesti ja oli pyörtyä kiukusta niille sijoilleen. Että mies kehtasi olla
ivallinen! Kukahan tässä oli valehdellut, vakuuttanut kirkkain silmin, että
kaikki on kunnossa? Mari uskoi nyt kaiken, mitä oli tallitytöiltä kuullut.
Nekin puheet Mikael oli leimannut ilkeiksi juoruiksi vailla totuuden häivää.
”Sano,
Mikael”, huudahti Mari vimmoissaan, ”sano, miten paljon paskaa sä oot mun
päälleni näinä vuosina kaatanu? Ne puheet siitä Sallasta, tai mikä sen sun
hutsus nimi oli, mistä ne oikeen joku sattu keksiin? Kyllä mä arvaan, mitä
kaikkee tossa saamarin asunnossa on käyty tekemässä, ja ne yöt, jotka sä oot
muka ollu kavereitten luona kaupungissa yötä, ettäs kehtaat!”
Mari loi
salamoivan katseen miestään kohti. Hänen raivonsa yltyi entisestään hänen
nähdessään Mikaelin kuivaavan itseään tyynen oloisena, ikään kuin hänen
sanoillaan ei olisi minkäänlaista vaikutusta. Hän sieppasi puhelimen, jonka
vieressä seisoi, paiskasi sen eteisen kivilattiaan niin kovaa kuin saattoi,
purjehti sitten olohuoneeseen viimeisiä ylpeyden rippeitä vaalien.
Samantekevää, vaikka lapset heräisivät, huomaisivatpa, miten epäluotettava isä
heillä oli.
Mari syytti
itseään hyväuskoisuudesta, johon oli sortunut. Olisi pitänyt uskoa Ilonan
kertomuksia ja laskea yhteen miehen myöhäiset kotiinpaluut, poissaolevat ilmeet
ja yllättäen uudelleen virinnyt hellyys ja herkkyys, josta hänkin oli saanut
osansa. Että olikin pitänyt kuvitella sen johtuneen hänestä itsestään!
Yllättävä
räsähdys ja kilinä saivat Mikaelin kääntämään katseensa liioitellun tyynesti
alakertaa kohti. Hän ehti nähdä vaimonsa katoavan olohuoneeseen pystypäin
vastausta odottamatta. Hän kohautti kulmiaan ja meni etsimään vaatteet ylleen.
Tähän taloon häntä ei huvittanut jäädä enää hetkeksikään.
Isoon
varustekassiin mahtui pikaisesti sullottuna kymmenkunta paitaa, kaikki
alusvaatteet, parit farkut ja rakkain villapaita. Mikael laskeutui portaita
eteiseen, työnsi kassiin vielä yhden parin kenkiä ja kansitakin, heitti
nahkatakin harteilleen ja lähti. Tiliotteen hän poimi mukaansa nurkasta, jonne
se oli lennähtänyt. Ikinä hän ei tulisi takaisin, siitä hän oli varma.
Mari kuuli
ulko-oven läimähtävän kiinni voimalla, sitten auton käynnistysäänen. Mikael oli
mennyt. Hetkeksi Marin valtasi voitonriemuinen omahyväisyys. Hän oli saanut
Mikaelin sanattomaksi ja hämmentyneeksi. Mies ei ollut sanonut mitään, ei
kironnut, ei huutanut, ei huokaissut. Mari tunsi voittaneensa ensimmäisen erän,
joskin Mikaelin tyyneys jätti jälkeensä karvaan maun.
Pirkkalasta
pääsi kätevästi Poriin vievälle tielle. Mikael ajoi moottoritien liittymään
saakka, käänsi Omegan nokan kohti Tamperetta ja polkaisi kaasun pohjaan. Nopeus
nousi hetkessä reilusti yli sallitun, ja Epilän liittymä oli liian pian edessä.
Kolmostien suurin sallittu nopeus oli sillä kohdalla 70 kilometriä tunnissa,
mikä juolahti Mikaelin mieleen hänen nähdessään taustapeilissä sinisen
välähdyksen. Hän jarrutteli ja valmistautui alistuneena pysähtymään miettien
nokkelaa selitystä, josta ei kuitenkaan olisi mitään apua. Hämmästys oli suuri,
kun poliisiauto ei kiilannutkaan eteen, vaan jatkoi matkaansa kohti Ylöjärveä.
Huojentuneena
Mikael kaarsi raviradalle, ajoi tavoistaan poiketen katsomorakennuksen editse.
Vastamaalattu rataa kiertävä metalliaita hohti valkoisena auton valokeilassa.
Mikael ajoi tallinsa eteen ja pujahti pimeään toimistoon. Tapahtunut
hermostutti häntä suunnattomasti. Hän oli raivoissaan tavasta, jolla Mari oli
esittänyt syytöksensä, häntä harmitti ajattelemattomuutensa. Mutta kuinka hän
olisi voinut arvata, että vaimo juuri sillä kerralla keksisi tutkia hänen
papereitaan? Mistä hän olisi voinut muistaa, millä tiliotteella minkäkin laskun
tiedot näkyivät? Kunpa hän olisi tullut kertoneeksi asunnosta, hän olisi voinut
vaikka sanoa hankkineensa sen työsuhdeasunnoksi jollekin tallityöntekijälle.
Epätoivoiset
ajatukset alkoivat hiljalleen kiusata Mikaelia. Hänen oli pakko saada soittaa
Sallalle, kertoa, että haluaisi tavata niin pian kuin mahdollista. Toimistosta
oli mukavampi soittaa kuin autopuhelimesta, ja miettimättä Mikael näppäili
Sallan numeron ja jäi odottamaan vastausta. Hän odotti, kunnes hälytysääni
vaihtui nopeaksi tuuttaukseksi. Salla ei ollut kotona, tai sitten hän ei
halunnut vastata. Missä nainen oli torstai-iltana puoli yhdeltätoista, kun
seuraavana aamuna oli työpäivä?
Yhtäkkiä
Mikael oli varma, että Salla oli löytänyt itselleen miehen, luotettavamman kuin
hän, omanikäisensä vapaan miehen, ja jättänyt hänet yksin. Mikael nojasi päänsä
kättään vasten, hieroi otsaansa, nousi äkkiä tuolilta, jolle oli
hermostuksissaan istahtanut. Voi, miksei hän ollut ymmärtänyt soittaa Sallalle
useammin? Hän ei saattanut pysyä paikallaan, vaan astui muutaman levottoman
askeleen, kääntyi, puristi kätensä nyrkkiin ja löi pöytää. Hän oli joskus jopa
toivonut saavansa olla yksin, jotta olisi vapaa menemään Sallan luokse, mutta
Sallan olisi pitänyt olla kotona ja vastata puhelimeen. Näin riipaisevaa
yksinäisyyden tunnetta Mikael ei olisi halunnut kokea.
Valittuaan
Sallan numeron toistamiseen Mikael luovutti. Nainen ei ollut kotona, vaikka
häntä olisi tarvittu kipeästi. Pettymyksen ja vihan tunteet velloivat raskaina
Mikaelin rinnassa hänen palatessaan autoonsa. Tammelan kaksio, rauhan
tyyssijaksi hankittu viheliäinen luukku odotti. Mihin sitäkin muka
tarvittaisiin, kun hänellä ei ollut ketään, jonka olisi sinne vienyt? Ei hän
sinne yksinään olisi halunnut muuttaa.
Mikael
starttasi, auto liukui verkkaan kohti Ylöjärventietä ohi uusien,
vastavalmistuneiden valjastuskatosten, jotka oli rakennettu parin viikon
kuluttua ravattavaa U.E.T. Grand Prix’tä varten. Mikael oli päivällä katsellut
niitä tyytyväisenä. Ne kohottivat Teivon profiilia entisestään. Tampereen
ravirata oli hänen mielestään maan hienoin, edes valtakunnan päärata ei vetänyt
tunnelmassa vertoja hänen kotiradalleen. Tunnelmasta ei vain ollut enää
rahtuakaan jäljellä, ei nyt, kun kaikki naiset olivat hylänneet hänet.
Sallakin, jonka takia vaimo oli suuttunut, näytti päättäneen suunnata elämänsä
uudelleen.
Pohjolankadulla
kerrostalon pihassa Mikael pysähtyi, laski suuren laukun asvaltille, tarkasteli
tuimana taloa, jonne oli menossa. Hänen elämässään alkaisi nyt uusi luku, sen
hän oli ajomatkan aikana päättänyt. Tästä lähtien yksikään nainen ei onnistuisi
sekoittamaan hänen päätään, ja niin kauan kuin mennyt tuntuisi tuskalliselta,
hän ei päästäisi ketään lähelleen. Tästä lähtien hän omistautuisi vain
työlleen, voittaisi kaikki mahdolliset kilpailut keskittymällä tiiviimmin kuin
kukaan toinen, eikä edes Salla saisi hänen ajatuksiaan karkaamaan tärkeimmästä.
Ei koskaan.
Mikael astui
sisään ulko-ovesta ja kiipesi portaat ylös. Hän avasi asuntonsa oven, potki
ilmaisjakelulehtiä syrjään, läjäytti vaatekassinsa keskelle eteisen lattiaa.
Hän ei sytyttänyt valoja, ei heittänyt takkia yltään, vaan lysähti istumaan
lattialle valtavan laukun viereen, nojasi päänsä sitä vasten. Siihen katosi
hänen vihansa, siihen hän murtui, ja kului pitkä tovi, ennen kuin hän kykeni
tukahduttamaan koko vartaloa vavisuttavan rajun itkun. Miksi ihmeessä hän oli
mennyt sotkemaan asiansa perin pohjin? Miksi hänelle piti käydä juuri niin kuin
hän olisi viimeiseksi toivonut? Miksi maailman piti olla näin raaka?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti