Sallan maha
oli jännityksestä ja alkoholista aivan kuralla. Mikael oli tulossa puolen
tunnin kuluttua, hevoset piti valmistella. Päätäkin särki eikä ruoka mennyt
alas. Kun Salla viimein uskaltautui ulos, Mikael ajoi pihaan. Hän heilautti
iloisesti kättään autosta noustessaan. Tuntui kivalta nähdä Salla täällä taas.
Vaikka Peten kanssa oli hyvä tehdä töitä, Sallan läsnäolo antoi Salmissa
käynnille mukavaa lisäarvoa. Ei haitannut, että Salla oli kihloissa. Mikaelille
riitti, että sai viettää hetken hänen lähellään.
”Sä oot kalpee
ku lakana, mikäs sulla?” uteli Mikael tallissa.
Sallaa
hermostutti ja väsytti. Hän mainitsi ottaneensa edellisenä iltana muutaman
yömyssyn.
”En silti
oikeen saanu nukuttua. En tiiä mikä on”, valehteli Salla.
”No, mä hoidan
nää hevoset kokonaan. Sä voit vaikka mennä lepään jos tahdot. Pitäis kai
kuitenki vähän jutella näitten hevosten kilpailuttamisesta, Hellulle olis
sarjoja Teivossakin melkein joka kerta. Ja ton Vollen kaudenki vois alottaa,
vai juoksutetaanko sitä enää vai meneekse siitokseen?”
Salla pyysi
Mikaelia poikkeamaan sisällä vaikka kahvilla, kunhan olisi hoitanut ajamiset,
kiitti kauniisti ja katosi sisään lepäämään. Olo oli sietämätön, eikä Salla
tiennyt, johtuiko se enemmän krapulasta, syömättömyydestä vai siitä, että oli
päättänyt kysyä, mitä Mikaelille oikeasti kuului.
Reilun tunnin
kuluttua Mikael kuului kopistelevan ovella.
”Ajoin vähän
kevyemmin tänään. Saavat hummat vähän joululepoa”, hän sanoi takkia
riisuessaan.
Salla alkoi
olla kuin tulisilla hiilillä, ja Mikael huomasi sen. Hän katseli naisen
hermostunutta hyörintää kahvinkeittimen ja pöydän välillä. Jotakin tehdäkseen
hän poimi puhelimensa pöydältä ja vei sen takkinsa taskuun. Lopulta hänen oli
pakko kysyä:
”Hei, Salla,
mikä sun on?”
Mikael
kuulosti tyytymättömältä.
”Onko se sun
mies tulossa tänne? Ei sun tartte mua pelätä. Mä en sotke teidän juttua. Mä
voin mennäkin, jos se noin haittaa.”
Sallan täytyi
istahtaa, häntä alkoi äkkiä huimata. Mikael pudisti päätään ja aikoi mennä.
”Älä, Mikael,
oota, en mä siks ole hermostunu. Ei Joonas tänne tule.”
Mikael kääntyi
katsomaan Sallaa. Hän näytti edelleen ärtyneeltä.
”Mun mielestä
on ihan tarpeeks vaikeeta tulla tänne ajaan noita hevosia, kun vaikka musta on
kiva nähdä sut, niin se, mitä meillä joskus oli kiusaa mua. Mä en osaa
suhtautua tähän kahvitteluun mitenkään. Nytkin oli tarkotus sopia ne kisat
joihin noi ilmotetaan, ja täällä sä saatana ravaat ees taas ihan ku olisit itte
radalla! Mä en haluu kattella kun sulla on vaikeeta, on mullaki vittu vaikeeta
ollu. Vaimo petti pahemmin kun mä sitä ikinä, kai sä senkin oot kuullu. Teki
lapsen toisen kanssa ja uskotteli että se on mun, pilas tahallaan meidän jutun.
Sut mä sillon olisin halunnu, ja sitte kävi niinku kävi. Sä lähdit pois, kyllä
mä tajuun miks, älä ny sano mitään, löysit sen Joonaksen ja tulit onnelliseks.
Tää sun sedän kuolema tietenki haittas, ja ny joudut käymään täällä. Mä en
haluu sua kiusata, mä teen työni ja lähden, älä suotta keitä kahvia.”
”Mikael”,
kuiskasi Salla, ”sä et kiusaa mua, mutta kun mä en tiedä mitä sun elämääs
muuten kuuluu. Mä en osaa suhtautua.”
”Miten niin
suhtautua? Sano ny sitte mitä sä tarkotat.”
Salla veti
henkeä. Hänen kätensä vapisivat.
”Mä en osaa
suhtautua suhun kun en tiedä mitä sulle kuuluu oikeesti. Mä kuulin vasta eilen
Markkasen Hannalta, että sä oot eronnu. Mä en tienny sitä. Ja sitte...”
”Jaa siltä
hienoperseeltä? Anteeks tää ilmaus, mutta mä en oikeen pidä siitä naisesta. Se
sitte varmaan puhu Maaritistaki?” puuskahti Mikael. Hän hermostui lisää, tällä
kertaa Hannan ja Maaritin takia.
Mikael kertoi
Sallalle, miten oli ensin vuokrannut Tammelan asunnon Maaritille. Eron jälkeen
Maarit oli alkanut piirittää häntä, ensin varoen ja vähitellen yhä
läpinäkyvämmin, kunnes hän, epätoivon ollessa syvimmillään, oli sortunut
käymään tämän luona kylässä. Koska naisen läheisyys tuntui hyvältä, lohdutti ja
paransi, Mikael oli käväissyt Maaritin luona aika ajoin.
Se oli ollut
vikatikki. Maarit oli innostunut pitämään tapailua seurustelusuhteena, kertonut
kavereilleen, että oli Mikaelin kanssa kimpassa. Mikaelia ei olisi voinut
vähempää kiinnostaa koko asia, joten hän ei ollut välittänyt naisen puheista.
Vasta kun
Alavillamon Saku oli tullut suoraan kysymään häneltä, oliko Maarit todella
muuttamassa hänen luokseen Pirkkalaan, hän oli herännyt. Mutta koska muutakaan
naista ei ollut näköpiirissä, eikä hän kenestäkään sen kummemmin piitannutkaan,
hän oli yrittänyt olla diplomaattinen ja vastaillut Maaritille kiertäen ja
kaartaen, kiireisiinsä vedoten, että ei tiennyt, koska olisi valmis uuteen
tiiviiseen suhteeseen.
”Viime
elokuussa mä sain tarpeekseni ja pamautin sille päin naamaa, että se ei ikinä
ole ollut mun tyttöystäväni eikä koskaan tule olemaankaan. Ja että Pirkkalaan
ei tartte tulla edes käymään, mutta saa jatkaa mulla töissä. Ja mä en muuten
käsitä mitä varten mä näitä sulle kerron.”
Ilmapiiri oli
omituinen. Salla tuijotti Mikaelia, joka katsoi pöydän ylitse takaisin.
”Sä siis asut
yksin?” tiedusteli Salla.
Mikael
nyökkäsi. Samassa hänen puhelimensa soi. Huokaisten hän vastasi.
”Sori, pakko
mennä. Puhutaan ne hevoset ja juodaan kahvit myöhemmin.”
Mikael veti
takin ylleen ja katosi pakkaseen. Hän oli edelleen vihainen, nyt myös
itselleen. Minkä ihmeen takia hän oli vuodattanut kaiken Sallan päälle? Hänen
asiansa eivät kuuluneet pätkän vertaa tuolle naiselle, jota hän edelleen
kaipasi, mutta joka oli toisen oma. Häntä jäi mietityttämään vain se, minkä
ihmeen takia Salla oli ollut niin hermostunut. Jotenkin se ei sopinut kuvaan.
Mikael tuhahti itselleen. Melkoinen haihattelija. Miten hän muka edelleen
viitsi kuvitella vielä joskus saavansa nauttia Sallan läheisyydestä muutoin
kuin työn merkeissä? Kiukku kantoi läpi koko Teivon iltaravien.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti