7. luku

Sallan huoneessa ei ollut ainuttakaan joulukoristetta. Hänestä ei tuntunut joululta. Hänen asiansa olivat periaatteessa hyvin: hän oli valmistunut ajallaan, pöydän kulmalla komeili matkailumerkonomin tutkintotodistus. Hänellä oli työpaikka ainakin toukokuuhun saakka tamperelaisessa matkatoimistossa, jossa saisi myydä ihmisille unelmia. Nyt voisi muuttaa omaan asuntoon, jos löytäisi sopivan vuokrakämpän. Vanhoista hyvistä ystävistä pari, Hanna ja Marita olivat palaneet kotikonnuilleen, heidän kouluaikainen hepparinkinsä oli osittain koossa, ja Merjakin oli päässyt ravien ansiosta mukaan. Raveissa oli edelleen kiva käydä, varsinkin kun Alavillamon Saku ja Kuuralan Tomppa halusivat tuntea heidät ja muistivat aina tallialueella tavatessaan sanoa muutaman sanan. Samulikaan ei ollut hetkeen ahdistellut, ehkä tällä oli vaihteeksi joku rehevä nainen.

Ilman Ellaa kaikki olisi ollut mallillaan. Salla huokasi. Ella oli unohtanut hänet. Joulukuussa tämä ei ollut halunnut katsella häntä radalta, ja jos he kohtasivat tallialueella, mies näytti vaivautuneelta ja katsoi mahdollisuuksien mukaan ohitse. Ehkä hän oli typeryyttään kuvitellut koko jutun, se tuntui muutenkin liian uskomattomalta. Ei kukaan kiinnostuisi tuntemattomasta saati ryntäisi suin päin moraalisesti arveluttavaan suhteeseen. Ei edes ravimies, ajatteli Salla. Tavallisia ihmisiä hekin olivat, heidän työnsä vain ei ollut mitään kahdeksasta neljään toimistotyötä. Se oli enemmänkin elämäntapa.

”Salla, Merja soittaa!” äidin huhuilu kaikui portaikossa. Salla reipastui aavistuksen verran. Joulupäivänä ei muuten ollut kummempaa tekemistä kuin television katsomista.

Merja jutteli aluksi jouluaaton tapahtumista. Hänen isänsä oli ostanut itselleen autopuhelimen, vähän käytetyn Mobiran NMT:n, jota ei välttämättä tarvinnut asentaa kiinteästi. Sen viisikiloisen tukiyksikön saattoi työntää tavaratilaan, josta se oli kytketty verhoilun sisään piilotettujen johtojen avulla puhelimeen. Puhelimen voi ottaa mukaansa, kunhan irrotti koskettimet ja työnsi puhelimen oman johdon tukiyksikköön. Isä oli hetken miettinyt uutta GSM-puhelinta, mutta sen kuuluvuusalue oli vielä aivan turhanaikainen, eikä kukaan varmuudella osannut ennustaa, laajenisiko verkko järkevässä ajassa. Uusimmat oikeasti kannettavat puhelinmallit olivat hävyttömän kalliita, eikä Merjan isä ymmärtänyt, miksi puhelimen olisi pitänyt mahtua povitaskuun. Puhelinasioista päästyään Merja siirtyi toiseen aiheeseen:

”Se mun oikee asia koskee huomista. Lahdessa on ravit, isä lupas Audin ja puhelimen, jos me lähetään. Mitäs sanot? Voitas kysyä Saria ja Annee tai vaikka Hannaa ja Maritaa mukaan, kun nekin nyt on taas Tampereella.”

”Mikäs siinä, mennään vaan”, lupasi Salla. ”Mut ei pyydettäs ketään noista likoista sinne, me ei voitais jutella Ellasta matkalla. En mä niille haluu kertoo tästä, kun tää tuntuu niin hassulta. Pelkkää olettamusta koko tarina... Ai niin”, Salla muisti äkkiä, ”Joni sano käyneensä Ellan tallissa Kaitsua kattomassa. Ella oli tullu sinne, esittäytyny oikeen kädestä pitäen. Se oli Jonten mukaan näyttäny jotenki omituiselta, ihan kun sillä olis ollu jotain harmeja. Vaikka enpä mä Joniin ihan suvereenisti luota, tavallisesti se ei huomais vaikka jollain olis banaanit korvissa tai nenä poskella.”

Merjaa nauratti, ja iloisuus tarttui Sallaan. Tuntui pitkästä aikaa siltä, että hänenkin elämässään asui ilon kipinä.

Tapaninpäivän aamuna oli kahdeksantoista astetta pakkasta. Taivas oli tähtikirkas, huurteiset puut kimaltelivat pihavalon ympärillä. Raveissa olisi varmasti paljon peruutuksia, koska oli niin kylmä. Pakkasherkkiä hevosia ei kilpailutettu, etteivät ne sairastuisi. Salla pirautti Merjalle kysyäkseen, minkälaiseen toppapukuun tämä sonnustautuisi, jottei pakkanen sotkisi päivän tunnelmaa.

Varsinaiset ravit alkoivat yhdeltä, ja koska Lahteen oli lähes parin tunnin ajomatka eivätkä he olleet koskaan ennen suunnistaneet Jokimaan raviradalle, heidän oli syytä lähteä matkaan hyvissä ajoin. Kymmeneltä Merja hurautti Toivasten pihaan lumettomalla mustalla autolla.

”Ota takki pois saman tien, tää lämpes jo, kun me pidettiin sitä yö tallissa. Tarjetaan paremmin sit tosiympyröissä”, Merja hihkaisi Sallan rientäessä auton luo. Pakkanen oli hieman heikentynyt, mittari näytti enää kahtatoista.

Lahdentietä oli helppo ajaa, ohituspaikkoja riitti enemmän kuin Merja oli muistanut. Hän kertoi nähneensä unessa Jokimaan raviradan ja kuvaili totohallia, sen takana nousevaa rinnettä ja tietä kummun yli alas kohti tallialuetta. Porttikin siellä olisi, eikä heillä oikeasti ollut mitään tekoa tallialueella. Salla kuittasi Merjan epäilyt toteamalla, että tämä oli nähnyt vain unta. Hauhon suoralla pääsi kerralla kahden hevoskuljetusauton ohi. Merja ajoi reippaasti, mittari näytti kahdeksankympin alueella vähän yli yhdeksääkymppiä.

Jonkin matkaa ajettuaan Merja tutkaili taustapeilistä, kärkkyisikö joku ohitse, sillä hänellä oli tapana antaa kohteliaasti tilaa. Hän näki tumman Omegan ja kysäisi huolettoman oloisesti Sallalta, muistiko tämä Ellan auton rekisterin.

”No tota, sit se on meidän perässä, saavutti meidät just — nyt”, hätkähdytti Merja. Hän alkoi huomaamattaan ajaa vielä hieman reippaammin, eikä Ella lähtenyt ohittamaan. Sallan ihoa kihelmöi. Mahtoikohan mies tunnistaa heidän autonsa?

Naiset olivat suunnitelleet pysähtyvänsä huoltoasemalle, jonka he tiesivät. Siltä oli matkaa Lahden keskustaan kymmenisen kilometriä, ja arviolta saman verran Jokimaalle. Merja vilkutti ajoissa, ja Ella teki samoin! Nyt Merjaakin alkoi hermostuttaa. Tätä hän ei ollut osannut odottaa. Hän pysäköi auton mahdollisimman lähelle huoltamon ovea, jottei heidän tarvitsisi heittää takkeja niskaansa. He seurasivat, mitä Ella tekisi.

Mies oli yksin liikkeellä, hän antoi autonsa lipua hitaasti mustan Audin ohi. Hän oli aavistanut oikein, autoa ajoi yksi Sallan ystävistä, ei siis Joni tai kukaan muu mies. Hän oli nähnyt auton ohittavan kerralla kaksi hevosautoa, ja vaikka naiset eivät hänen kokemuksiensa perusteella yleensä tehneet moista, hän muisti, miten reippaasti samainen Audi oli lähtenyt taannoin Ylä-grillin pihasta. Uskomatonta, Salla oli lähtenyt muualle raveihin. Tähän saakka Mikael oli nähnyt hänet vain kotiradallaan Teivossa. Hänen oli saatava selville, mistä nyt tuuli. Oliko Sallalla kenties muutakin tekoa hevosurheilun kanssa kuin vain kiinnostus?

Samassa Mikaelin mieli mustui. Mikä hänet sai ajattelemaan, että naiset tulisivat raveihin? Siitä ei voinut varmistua kuin kysymällä tai odottamalla, suvaitsisivatko neidot näyttäytyä. Mikael oli pettynyt itseensä. Hän ei yksinkertaisesti voinut mennä samaan paikkaan Sallan kanssa, silloin olisi varmasti joutunut sanomaan jotakin, eikä hän ollut siihen valmis. Hän oli pyörittänyt olematonta suhdettaan tuohon naiseen niin moneen suuntaan, ettei enää luottanut herkkien vaistojensa viesteihin. Hän tyytyi vain varmistamaan, keitä autossa istui ja jatkoi sitten matkaansa kohti päivän hyytävää ajourakkaa.

”Selvittiin”, huokasi Salla. ”Mitä mä olisin tehnyt, jos se olis tullu sisään? Ainakin mä olisin ollu viidellä mutkalla ja ihan vaikee. Mitä sä aattelet, miks se ajo tolleen?”

Tie raviradalle oli viitoitettu erinomaisesti. He olivat perillä jo kahdeltatoista, joten heillä olisi hyvin aikaa tarkistaa meikit, ostaa käsiohjelma ja pukeutua huolella. Sää oli edelleen lauhtunut, Jokimaalla oli alkanut tuulla. Viima punasi poskipäät jo matkalla pysäköintipaikalta portille, jolloin Merja ehdotti, että he ajaisivatkin autokatsomoon. Siten he voisivat välillä istua autossa. Salla piti ideaa kullanarvoisena, olihan jopa mahdollista, että tallialue olisi ulkopuolisilta suljettu. Niin oli kuulemma ainakin Vermossa. Harmitti, ettei sedällä ollut enää ravihevosia, häneltä olisi varmasti saanut tallikortin.

Jokimaan autokatsomo oli Teivoon tottuneelle omituisessa paikassa, radan pohjoispäässä siten, että totohalli jäi vasemmalle ja tallialue oli suoraan radan vastakkaisella puolella. Paikasta ei nähnyt maaliintulojärjestystä mitenkään järkevästi, mutta heitä se ei painanut. Kuulutettiinhan se kovaäänisistä. Merja ajoi auton eturiviin aivan aidan viereen. Radalla ei ollut vielä montakaan hevosta, mutta juuri auton nokan kohdalla ajoi Ella.

Mikael hyppäsi ensimmäisen lähdön ajokkinsa rattaille, asetteli ohjien pitkät päät takamuksensa alle, etteivät ne kietoutuisi kärryjen akselin ympärille, kohensi asentoaan ja ohjasi hevosen radalle. Kylmä tuuli tuiversi vasten kasvoja. Mikael ajoi myötäpäivään, rauhallisesti, jotta hevosen lihakset ehtisivät lämmetä kunnolla ennen starttia. Tällä hevosella ei koskaan ajettu kilpailuvauhtista verryttelyä ennen harjoituslähtöä, joka tapahtui heti esittelyn jälkeen. Mikael tarkasteli eläimen askellusta. Ontuiko tämä vasenta takajalkaansa? Hän kiihdytti vauhtia aavistuksen ja totesi huolestuneensa turhaan. Hevosen käynti oli epätasaista, niinhän se oli ennenkin ollut, mutta ravi oli varmaa ja puhdasta.

Hevonen oli kunnossa, joten Mikael saattoi antaa ajatustensa eksyä asioihin, jotka eivät olleet yhtä hyvin. Hän oli lähtenyt kotoa ovet paukkuen, jättänyt Marin puhkumaan kiukusta ja lapsiraukat tuijottamaan kirkkain silmin television aamuohjelmia. Hän ei halunnut kuunnella vaimon valitusta lyhyiden sijaisuuksien hankaluuksista vieraista päiväkotiryhmistä töiden ennakoimattomuuteen. Kukaan ei ollut käskenyt vaimon mennä töihin. Marille ei sopinut, että mies halusi rentoutua työpäivän jälkeen edes ihan pikkuisen ilman, että tältä vaadittiin jotakin. Hän tiesi, ettei vaimon ollut helppoa jaksaa kotona yksin, mutta he olivat sentään yrittäneet etsiä ratkaisua. Naapurin tytöt olivat ajoittain lasten seurana, jotta Marilla olisi omaa aikaa. Järjestely toimi periaatteessa loistavasti, paitsi että Mari oli seuraavaksi keksinyt kaipaavansa yhteisiä perheiltoja. Kaksi iltaa viikossa ei kuulemma riittänyt. Mikael oli ehdottanut, että perhe lähtisi useammin mukaan raveihin, mutta lapset eivät olleet innostuneet, ei liioin Mari. Ajamistakaan ei voinut vähentää, sillä menot olivat nykyisillä tuloilla juuri ja juuri hallinnassa.

Mikael pudisti voimattomana päätään. Tästä suosta oli hankala nousta. Syksyllä hän oli saanut voimaa Teivon ladyn kanssa pelaamastaan pelistä, sillä peliltä se tällä hetkellä tuntui. Pelkkää leikkiä, ei muuta. Hänen oli ollut vaikea myöntää itselleen olleensa niin vakavissaan, että Sallan välinpitämättömyys oli haavoittanut häntä.

Autokatsomon kohdalla Mikael terästäytyi. Eturiviin liukui musta Audi. Rekisterikilpi jäi aidan poikkipuun taakse, mutta matalalta paistava talvipäivän aurinko valaisi matkustajat. Mikaelin rinnassa läikähti lämpimästi. Salla oli paikalla, ja jostain syystä se tuntui hyvältä. Periaatteessa asiat olivat yhtä sekaisin kuin edellisenä tiistaina, Mikael ei ollut saanut selville mitään uutta naisesta, josta epätoivoisesti unelmoi. Hän rohkaisi mielensä ja loihti kasvoilleen varovaisen hymyn. Ehkä se korjaisi jotain, ehkä ei, mutta enempään hän ei tällä hetkellä pystynyt.

Merja  houkutteli Sallaa lähtemään tallialueelle.

”Rohkeesti vaan kysymään, ei me tiedetä, pääseekö sinne, jos me ei mennä.”

Häntä harmitti Sallan epäröinti. Nyt jos koskaan heidän oli näyttäydyttävä, kortit piti paljastaa. Salla suostui lopulta, hän kulki hitaasti, vastahakoisena Merjan perässä ja antoi tämän hoitaa puhumisen. Ravirata oli samanlainen kuin Merjan unessa, jopa tallialueen portti pienine valvontakoppeineen nökötti mäennyppylän takana rinteen puolessa välissä. Kopissa istui ystävällisen näköinen viiksekäs mies, joka toivotti naiset tervetulleiksi.

Punainen puuverhoiltu tallikahvio näkyi suoraan edessä. Sinne pääsi kiertämällä talon toiselle puolelle. Terassin ovi oli talven vuoksi suljettu. Salla etsi katseellaan tuttuja. Kun he menivät sisään, astui Kuuralan Tommi samalla ovenavauksella ulos tallikahviosta.

”Hei, te täällä!” hän tervehti yllättyneenä. ”Kiva nähdä teitä muuallakin kun Teivossa. Onko koko kööri koolla vai vaan te kaks? Tulitteks petsaribussilla pelureiden kanssa?”

Merja kertoi, millaisella autolla olivat saapuneet, jolloin Tommi tokaisi:

”Ihan hyvä merkki. Toi hopeenvärinen ysikymppinen on mun ajopeli.”

Ellaa ei näkynyt sisällä. Salla oli jokseenkin helpottunut. Hänen oli kerättävä rohkeutta, jotta kykenisi kohtaamaan karun totuuden. Hän ei tiennyt, mitä oikeastaan odotti, eikä hän olisi halunnut toivoa mitään. Miksi tunteita ei voinut sivuuttaa järkeilemällä?

Salla ei halunnut odottaa koko päivää, ja niin paljon kuin ajatus häntä hirvittikin, hänen oli pakko nähdä Ella. Niinpä Salla vinkkasi Merjan kahvikuppeineen mukaansa matkalle kohti tuntematonta. Tallialue oli rataa selvästi alempana, se oli laaja ja aukea, siellä tuuli puhalsi esteettä. Salla näki Ellan jo kaukaa. Mies seisoi yksin lähellä kumparetta, jonne heidän mitä ilmeisimmin piti kulkunsa suunnata. Nyt ei voinut enää perääntyä, heidät oli nähty. Salla keskitti huvenneen rohkeutensa etenemiseen. Hän yritti takoa mieleensä järkeviä ajatuksia ja kysyi itseltään, mitä pelottavaa toisen ihmisen ohittamisessa saattoi olla.

Mikaelia hirvitti yhtä paljon. Hän olisi tehnyt mitä tahansa, jottei olisi tarvinnut seistä paikallaan, mutta Salla olisi arvatenkin tulkinnut vierastallille kävelemisen välttelyksi. Perhoset miehen vatsassa tuntuivat jo varpusilta, hänelle tuli oikeasti huono olo. Hatarasti hän ajatteli olevansa sekopäinen. Salla sai hänet täysin pois tolaltaan vain kulkemalla kohti. Mikael tuijotti lähestyviä naisia, hänen katseensa etsiytyi Sallan silmiin, joiden aran mutta lämpimän ilmeen takaa kuulsi hento toivo ja suunnaton pelko. Mikael oli vakava, näin hymytön hän ei yleensä ollut. Sallasta tuntui, että mies tunkeutui hänen ajatuksiinsa, luki niitä kuin television tekstejä. Hänen oli pakko pysähtyä, mies vaikutti niin haavoittuneelta, jopa epätoivoiselta.

Jos tallityttö ei olisi huikannut tuovansa seuraavan lähdön hevosta, Mikael olisi varmasti sanonut jotain. Sillä hetkellä jännite katosi jättäen jälkeensä onton olon. Kumpikin huokasi osin helpotuksesta, osin pettymyksestä. Salla ei vieläkään tiennyt, mitä ajatella, ja Mikael sadatteli saamattomuuttaan. Mitä kummaa hän naisessa pelkäsi?

Auto alkoi vähitellen lämmetä. Oli pilkkopimeää, vaikka kello ei ollut vielä viittäkään. Jokimaan ravirata oli mukava paikka, sinne voisi ajella toisenkin kerran. Salla ja Merja olivat jutelleet Sakun ja Tommin kanssa pariin otteeseen, ja Niemisen Antero oli keksinyt tervehtiä. Salla pohti ääneen päivän kulkua.

”Ella katto taas. Siinä tallialueella sen ekan kerran, kattoiksä sen ilmettä? Se näytti jotenkin surulliselta, melkein pelokkaalta. Vai kuvittelenko mä taas?”

Merja pudisti päätään. Hän oli tulkinnut miehen ilmeen samoin. Syytä he eivät tienneet, mutta Merja oli oudon varma, että se selviäisi ennen pitkää.

”Ja se katto koko ajan radalta, eikä se hymyillyt kun sillon ihan aluks kun se näki tän auton. Mä haluun tavata sen tyypin, mun on pakko tutustua siihen. Mä en pysty elään näin!”

”Joo, siltä vaikuttaa”, sanoi Merja. ”Musta tuntuu, ettei Ellakaan pysty elään niinku se nyt elää. Sen asiat ei o hyvin. Sen ilmeessä ei näy sitä iloa, joka sillä syksyllä oli. Mä aattelin, että se oli vihasen näkönen vaan kun se näki sut, mutta tänään mä huomasin, että se oli koko ajan ihan kuin se olis ollut masentunu tai epätoivonen. Se ajo hyvin, keskitty siihen, mutta muistakko sen voittoringissä kun me seistiin siinä kattelemassa? Siinäkään siltä ei irronnu minkäänlaista hymyä. Teki ihan pahaa nähdä.”

Kotimatka sujui Ellan kohtaloa arvuutellessa. Ystävykset esittivät vuorotellen erilaisia päätelmiä, kunnes Merja puuskahti, että Sallan taisi olla parasta selvittää asia kysymällä suoraan mieheltä itseltään, etteivät he alkaisi pitää kaukaa haettuja perusteluja totuutena ja eläisi niiden mukaan. Tällä kertaa Ella ei ilmestynyt heidän peräänsä, mutta Markkasen Samuli ohitti heidät reilua ylinopeutta ajaen.

Tänä vuonna he eivät enää kävisi raveissa, mutta jo viikon kuluttua olisivat jälleen vuorossa Teivon tiistairavit ja heti seuraavana lauantaina V5-ravit. He päättivät mennä molempiin, mutta tapaisivat vielä ennen sitä Merjan kotona uudenvuodenaattona. He aikoivat valaa tinat pitkästä aikaa, jos niistä vaikka näkisi seuraavan vuoden tapahtumat. Sallaa nauratti. Hän ei ollut vähääkään taikauskoinen.