25. luku

Jouluaattona satoi lunta. Hiutaleet putoilivat hiljalleen lempeän valkeaan maahan. Salla seisoi hetken vanhempiensa kodin edessä kadulla ja nautti näkemästään. Merja oli juuri lähtenyt kotiin pitkältä kävelylenkiltä. He olivat antaneet toisilleen pienet joululahjat. Salla tuijotti hämärtyvälle taivaalle, jota vasten lumihiutaleet piirtyivät loputtomana tähtisateena ja toivoi, että voisi viettää joulun Mikaelin kanssa. Turhaan hän sitä toivoi, ei semmoista tapahtuisi.

Salla ravisteli lumen hiuksistaan ja takkinsa olkapäiltä ennen kuin astui sisään. Joulun tuoksu täytti hänen aistinsa, ja hänen tuli lämmin olo. Valmiiksi katettu jouluateria odotti, joululaulut kaikuivat huoneissa. Kodin joulu oli ollut samanlainen niin kauan kuin hän muisti. Aamulla herättiin aikaisin, haettiin kuusi olohuoneeseen, koristeltiin. Paketoitiin loput joululahjat ja käytiin autoajelulla viemässä niitä ystäville. Tapion luona poikettiin kuitenkin vasta joulupäivän aamuna. Joulurauhan julistus piti kuunnella, silloin juotiin kahvit ja maisteltiin tähtitorttuja. Kävelyllä oli myös tapana käydä.

Tänä vuonna Joni tuli kotiin vasta jouluaterialle tyttöystävänsä Hedmanin Mian kanssa. Näyttivät rakastuneilta, oli Salla tuuminut. Jokin oli kouraissut kylmästi hänen rintaansa. Tuntui tyhjältä, kun ei voinut edes kuvitella tuovansa itselleen läheisintä tähän taloon. Ehkä joskus, mutta Mikael se ei olisi.

Salla haukotteli käynnistäessään Asconan. Hän oli malttanut lopettaa joululahjansa, Vienan punaisen kuun lukemisen vasta kolmen jälkeen jouluyönä. Nokka kohti rantatietä, käännös moottoritielle aamun valjetessa, hidasta ajoa läpi Nokian keskustan, ohi rautakaupan, jonka jouluvalot olivat viimeiset merkit keskustasta. Tie Siuron kautta Salmiin oli kuin sadusta valkeine puineen, jotka pakkaslumesta pörröisinä reunustivat kiemuraista paikallistietä. Saviantien kohdalla Salla oli viimein täysin hereillä. Pari kilometriä vielä ja sitten hän näkisi Vollen pitkästä aikaa. Omituista, miten paljon hän ikävöikään tuota komeaa oria!

Volle tunsi hänet jo ennen kuin hän astui talliin. Ilahtunut hörinä sai Sallan miltei liikuttumaan. Voi että olikin ollut ikävä Vollea! Salla kipaisi karsinaan, jutteli, taputteli, tarjosi sokeripalan. Volle tökki häntä turvallaan. Se nauroi, ihan varmasti se nauroi. Tapio hymyili leveästi seuratessaan veljentyttärensä ja tälle rakkaan hevosen jälleennäkemistä. Sallan olisi pitänyt saada olla Tampereella, näkisivät toisiaan useammin, tyttö ja eläin.

Tapio tarjosi kahvit ja kyseli kuulumisia. Hieman arkaillen hän kysäisi myös Mikaelista ja näki Sallan äänettömän huokauksen.

”Kävi se kerran tossa, ennen lumia. Oli poissaoleva ja outo”, sai Salla sanotuksi. Tapio kävi mietteliääksi.

”Silloli aika riitaa kotona tosa syksymmällä. Asu jonkin aikaa pois kotooki. Oli miäs niin rikki etten tohtinu oikeen puhutella. Ei mar, eikö se sulle näitä?”

Salla tuijotti hämmästynein silmin setäänsä. Asui pois kotoaan? Tammelassa? Miksei mies ollut puhunut mitään?

”Nii, se muutti kuulema jouluks takasi. Lasten takia, sitä se kerto. Mites teiän juttu oikeen eristyy?”

”Mihin se nyt edistyis kun ei se koskaan kerkee käydä. Ei se kertonu missä se asuu. Ei varmaan sitte halunnu mun tietävän. Olisin voinu vaikka mennä häiritteen kun kävin Tampereella. Perkele sentään, siinä meni monta tilaisuutta. Mitä se oikeen meinaa?”

Sallaa suututti. Tapio koetti toppuutella, väitti Mikaelin olleen niin alamaissa, ettei miehestä olisi varmaankaan ollut seuraa.

”Kylähän tommone ero pistää pojan ku pojan hiljaseks. Panee miättiin asioita vähä tarkemmi. Sekasi se on se miäs. Ei pirä kiiruhtaa, sen mää sanon.”

Kiiruhtaa. Salla tuhahti. Kohta alkaisi vuosi 1993. He olivat tavanneet vuoden 1991 syksyllä. Vuosi oli kulunut, eikä mitään konkreettista ollut jäänyt käteen. Lupauksia, tyhjiä sanoja, himoa ja tuskallista odotusta. Mikael oli lähtenyt Marin ja lasten luota — ja palannut takaisin. Se kertoi Sallalle enemmän kuin mitkään vakuuttelut. Mikael ei saanut lähdettyä, hänellä oli perhe, johon oli varmasti kiintynyt. Tarpoivat muutkin ihmiset vaikeuksiensa kanssa läpi elämän eroamatta, mikseivät myös Laineet?

Salla yritti palauttaa mieleensä, mitä kaikkea Mikael oli hänelle livertänyt. Miehen oli omien sanojensa mukaan ollut hyvä olla Sallan kanssa, vain hänen seurassaan tämä oli pystynyt olemaan levollinen. Vaimo oli hänelle yhdentekevä, vain lapsia oli ikävä. Oli vain ajan kysymys, koska ristiriidat kärjistyisivät niin hankaliksi, että liitto hajoaisi lopullisesti ja Mikael lähtisi omille teilleen, tulisi Sallan luokse. Mikael oli lähtenyt, mutta jättänyt kertomatta Sallalle. Mies pelasi inhottavan likaista peliä. Mitä merkitystä oli kauniilla sanoilla, kun teot osoittivat aivan muuta?

Lumisade oli tauonnut, kun Salla kiukkua niellen lähti Tapion luota. Tapio oli vielä luvannut auttaa Mikaelin mielenmuutoksen selvittämisessä, mutta Salla oli kieltänyt setäänsä tekemästä mitään. Suhde oli lopullisesti haudattu. Salla ei halunnut kuullakaan Mikael Laineesta, mies ei ansainnut edes vihaista ajatusta. Hänet oli yksinkertaisesti unohdettava tyystin.

Nokian keskustan läpi ajaessaan Salla päätti lähteä saman tien takaisin Raumalle. Isä oli luvannut auton Sallan käyttöön kokonaan. Hän oli viimein päättänyt investoida autoon ja hankkinut upouuden metallinsinisen Vectran. Salla oli tyytyväinen. Isän joululahja helpottaisi hänen elämäänsä huomattavasti. Tietoisuus siitä, että voisi koska tahansa lähteä käymään Rauman ulkopuolella, satoi tai paistoi, mukavasti omasta pihasta, aikatauluista välittämättä, loihti yllättäen hymyn Sallan kasvoille. Omituinen vapauden ja riippumattomuuden tunne täytti hänen mielensä. Vaikka Mikaelin käytös ja tyhjät lupaukset riepoivat, samalla tilanne helpottui. Sallan ei enää tarvinnut miettiä, koska Mikael tulisi, miten kauan hänen pitäisi odottaa mahdollista eroa. Hän tiesi surevansa vielä, tiesi tuntevansa syvää vihaa ja raastavaa kaipuuta, tiesi raveissa käymisen olevan suolaa haavoille, mutta hän oli taas vapaa.

”Onko sun nyt jo mentävä? Ota sitte edes jouluruokia mukaan, kun ei kaupat ole auki”, äiti huolehti. Salla myönteli ja pakkasi laukkunsa, halasi vanhempansa ja lupasi tulla taas pian käymään. Oma auto. Sillä hän ajeli hämärtyvässä iltapäivässä kohti Raumaa ja vaaleanpunaista pientä taloa.

Alakerran mummelin ikkunalla paloi kolme kynttilää, ylimmässä ikkunassa loisti punainen paperitähti. Oman asunnon ikkunat olivat pimeänä. Jokin valo heijastui vilahtaen keittiön ikkunaan. Salla ei halunnut häiritä talon väen kodikkaan näköistä joulunviettoa, vaan avasi alaoven niin hiljaa kuin taisi. Sitä paitsi mummeli tulisi välittömästi päivittelemään käytävään, mitä olikaan tapahtunut, kun Salla tuli niin paljon aikaisemmin kuin piti. Salla ei voinut käsittää, miten tuo mukava, vähän höppänän oloinen vanhus ehti joka paikkaan ja sai muutamassa hetkessä selville tulemiset ja menemiset ja senhetkisen sieluntilan. Tavallaan se loi turvallisuuden tunnetta, kun joku talossa tiesi, milloin hänen asuntonsa oli tyhjillään. Jos sinne olisi yritetty murtautua, mummeli olisi soittanut poliisit välittömästi tai kolistellut portaikossa, niin että varkaat olisivat pelästyneet.

Salla oli sytyttämäisillään valot pimeään käytävään, kun ylhäältä kuului hiljainen oven sulkemisääni. Kuului askelia, mutta kukaan ei sytyttänyt valoa. Salla kohautti harteitaan, räpsäytti valot palamaan ja näki alakerran mummelin tulevan alas portaita säikähtäneen näköisenä. Taisi olla käynyt ullakolla ja unohtanut laittaa valot. Hassu mummu, varmaan jo vähän dementoitunut, Salla mietti ja toivotti hyvää joulupäivää juuri ennen kuin nainen pujahti asuntoonsa hätäisesti tervehtien.

Asunnossa oli kaikki paikoillaan. Salla oli saanut aikaiseksi siivota juuri ennen lähtöä. Oli ihanaa palata puhtaaseen ja siistiin kotiin. Laukku makuuhuoneeseen, ruoat jääkaappiin, meikkipussi kylpyhuoneeseen ja valo pois. Salla naurahti itsekseen. Hän taisi olla itsekin höpsähtänyt, kun ei muistanut lainkaan sytyttäneensä kylpyhuoneen lamppua.

Loppuilta kului leppoisasti televisiota katsellen ja päärynäsiideriä maistellen. Mikael ja sydänsurut tuntuivat jääneen Tampereelle. Nyt oli aika aloittaa uusi peli puhtaalta pöydältä. Salla päätti antaa Kopolan Pirkon, työkaverin, viimeinkin tutustuttaa itsensä tyttäreensä ja tämän ystäviin. Ties minkälaisia ihmisiä sieltä löytyisi. Joillakin oli kuulemma niin suuria veneitä, että niillä saattoi matkustaa Ruotsiin tai vaikka vielä kauemmas. Ehkäpä hän jäisi lopullisesti Raumalle.