1. luku

ENSIMMÄINEN OSA

Matka Niemestä Teivoon oli lyhyt. Joni kaarsi kymmenen vuotta vanhan rähjäisen Corollansa tallien puoleiselle pysäköintialueelle ja sanoi lähteissään, milloin aikoi palata kotiin.

”Voisit säkin sitte joskus ajaa, onhan sullaki kortti! Vois poiketa tuopilla”, Joni huusi hyvästiksi. Salla mulkoili pari vuotta vanhempaa veljeään ja lähti ystävänsä Sarin kanssa sateenvarjoineen tämän jäljestä. Varjosta ei tosin olisi juurikaan hyötyä, sillä tuuli varsin navakasti, ja ilma oli täynnä sumusadetta.

”Aina yhtä kohtelias”, hymähti Sari.

Salla oli edellisen kerran poikennut raviradalla hevosia katsomassa muutama vuosi sitten. Raveissa hän oli tainnut viimeksi käydä isänsä ja setänsä kanssa vanhalla Hippoksella, kun sedällä oli vielä ravihevonen. Eevertti oli ollut hyvä ravuri, liinaharjainen suomenhevosjyrä, jonka selässä Salla oli pikkutyttönä saanut istua. Se oli juossut aikanaan pari ennätystäkin. Setä oli joskus ajanut hevosta, mutta Salla muisti vain ajan, jolloin Samuli Markkanen oli istunut Eevertin rattailla ja ohjastanut sen monet kerrat voittoon. Samuli oli komea ja nuori ohjastaja ja valmentaja, jonka ura oli ollut nousussa. Sittemmin hän oli voittanut ajajaliigan useasti.

Salla ja Sari kävelivät tallien sivuitse päästäkseen katsomorakennusten luokse, jonne pääsi kulkemalla hiekkatietä alas etusuoraa kohti. Tien oikealla puolella kohosi Lamminpään harju komeine havupuineen, vasemmalla kasvoi pieniä mäntyjä, joiden yli näki soraharjun syliin rakennetulle raviradalle. Ensimmäinen lähtö oli juuri päättynyt, ja rata täyttyi hevosista, joita lämmitettiin seuraavia lähtöjä varten. Sari kiiruhti hakemaan käsiohjelmaa ja pelaamaan pariin ensimmäiseen lähtöön. Salla halusi jäädä seisomaan radan varteen lähes tyhjän autokatsomon kupeeseen. Hän oli seurannut raveja hyvin vähän viime aikoina, mutta muutaman ohjastajan hän uskoi tunnistavansa television V5-ravilähetysten ansiosta. Tuo vihreäpukuinen oli Tommi Kuurala, ajajatilaston kärkimiehiä. Tuossa ajoi selvästi Petteri Tuomela ja hänen perässään tutunoloinen ravimies, hihassa nimikirjaimet SM. Samuli Markkanen, niin tietenkin, ilahtui Salla ja mietiskeli, tohtisiko käydä tervehtimässä. Kyllä mies Eevertin muistaisi, hänetkin kukaties.

Salla havahtui mietteistään huomatessaan, että joku kokovalkoiseen ajopukuun sonnustautunut ohjastaja suunnitteli selvästi kääntävänsä hevosen juuri hänen edessään. Mies hidasti vauhtia ja vilkaisi taakseen varmistaakseen, ettei ajaisi kenenkään tielle, pakotti hevosen kulkemaan käyntiä ja käänsi samalla katseensa Sallaan. Mies katsoi pitkään ja niin tutkivasti, että Sallan oli pakko vain tuijottaa takaisin.

Salla tunnisti ajajan samalla hetkellä, kun tajusi, ettei tämä ollut ensinkään aikonut kääntyä. Rattailla istui Ella, Mikael Laine, Kuuralan Tommin kilpakumppani, väliin ajajaliigan ykkönen, väliin kakkonen. Salla vilkaisi vaivihkaa ympärilleen. Ketään muuta ei seissyt lähimaillakaan. Nyt Ella oli ihan kohdalla, ajoi hitaasti ja tuijotti Sallaa, jota yhtäkkiä värisytti. Sallasta näytti kuin mies olisi nyökännyt varovasti. Hän oli päästään pyörällä. Miksi maan parhaisiin kuuluva ohjastaja unohtui tuijottamaan häntä, tavallista nuorta naista ja vielä tuolla tavalla? Miehen silmät kuraisten kasvojen keskellä, ajolasien takana loistivat oudosti, ja niiden tiiviiseen katseeseen tuntui voivan vaikka sukeltaa, niin syvälle niihin näki.

Salla saapui autolle hieman myöhässä ja arveli Jonin jo odottavan kärsimättömänä pikkusisartaan. Velipoikaa ei kuitenkaan vielä näkynyt. Salla jäi seisoskelemaan auton ulkopuolelle. Sumunsekaista tihkusadetta roikkui yhä ilmassa, mutta tuuli oli laantunut. Raviradan kirkkaat valot hehkuivat sumun läpi ja valaisivat puissa tiukkuvat pisarat tavalla, joka sai vilunväristykset kulkemaan Sallan selkää pitkin. Naisen mielessä risteili hämmentyneitä ajatuksia. Mikael Laine, ihmemies Ella, kuten toimittajat miestä kutsuivat, oli löytänyt hänet katseellaan joka kerran, kun oli ajanut radalla ohitse. Hän oli vaihtanut seisoskelupaikkaa muutamaan kertaan testatakseen, mitä mies oikeastaan katseli. Sarille hän ei ollut maininnut havainnostaan, se tuntui niin perin oudolta.

Sarin oli pitänyt lähteä ennen kahdeksatta lähtöä. Hän oli pelannut vielä kolmeen viimeiseenkin lähtöön.

”Jos mä jätän nää slipit sulle, voitko sä lunastaa voitot jos näillä tärppää?” hän oli kysynyt. Salla oli luvannut hoitaa asian. Olipa jokin syy seistä etusuoran varrella ihan yksin.

Yhdeksännen lähdön peliajalla Sallan oli jo pakko uskoa, että Ella tuijotti häntä. Se tuntui merkilliseltä. Ellan täytyi olla ainakin kymmenen vuotta häntä vanhempi, ja hänellä oli perhe. Salla muisti hämärästi jonkin lehden artikkelin muutaman vuoden takaa, jolloin Ella oli noussut valtakunnan kärkiajajien joukkoon. Lehdessä oli kerrottu Markkasen Samulista, joka oli viiden vuoden ykkössijaputken jälkeen joutunut taipumaan ajajaliigan kakkoseksi Ellan lyötyä hänet vain kahden voiton erolla. Lehden kuvissa esiintyi Ellan perhe, vaimo ja kaksi pientä lasta. Lehden täytyi olla vielä tallessa, päätteli Salla, ainakin lehtileike oli varmasti isän laatikoissa. Ja sedän varastoista se ainakin löytyisi, sillä tämä arkistoi edelleen kaikki Samuli Markkasesta kertovat jutut huolellisesti isoon, siniseen kansioon. Näin oli isä vastikään naureskellen kertonut. Setä asui Mouhijärven Salmissa, lähellä Otamussiltaa. Salla osaisi varmasti ajella sinne itsekin vanhasta muistista, Nokian ja Siuron läpi ainakin. Koskahan siellä ehtisi käydä?

Tihkusade kasteli Sallan hiukset, kasvot, takin, mutta se ei haitannut. Yhtäkkiä hänen elämäänsä oli tupsahtanut ripaus jännitystä, olkoonkin, että Ella oli arvatenkin vain sattumalta katsellut häntä radalta ja luullut ehkä vanhaksi tutukseen, eikä seuraavana tiistaina edes muistaisi häntä enää. Yhden illan hän oli kuitenkin saanut osakseen huippuohjastajan huomion. Salla aikoi ehdottomasti tulla raveihin seuraavallakin viikolla, vaikka se kummastuttaisi Jonia, ystävistä puhumattakaan.

Salla palasi mietteistään raviradan pysäköintipaikalle ja huomasi kastuneensa. Sateenvarjo nökötti autoa vasten. Kovaäänisistä raportoitiin viimeisen lähdön tuloksia, ja autot Sallan ympäriltä kaikkosivat vähitellen. Tallialueelta valui autoja tasaiseen tahtiin. Minkähänlaisella autolla Ella mahtoi ajella? huomasi Salla miettivänsä. Ja koskahan se pahuksen isoveli suvaitsisi saapua? Tämä taisi olla jo vartin myöhässä sovitusta ajasta. Sallaa alkoi hiljalleen harmittaa. Hän tuijotti autojen ajo- ja perävalojen virtaa, siristi silmiään saaden sumun pehmentämät valot näyttämään punavalkoiselta tähtimereltä ja mietti.

Tallialueen portista juoksi tuttu hahmo.

”Joni! Missä ihmeessä sä viivyit?”

”Sori hei, mä sain kymppilähdön yllärikaksarin kiinni, kun Ella sössi suosikin. Se ajo kyllä tavallaan järkevästi, mutta musta näytti siltä, ettei se ihan keskittyny siihen, mitä teki. No, mun onni, kerroin oli aika hyvä. Menikse Sari jollain muulla kotiin? Tässon sulle tonni, mä voitin tänään muutakin, sen tajuttoman troikan esimerkiks”, Joni vaahtosi.

”Tonni? Ootsä seonnut?” Salla oli pudottaa rahat kuraiselle asvaltille. Häntä hymyilytti ja kauhistutti yhtä aikaa, kun hän tajusi tietävänsä, miksi Ella ei ollut parhaassa iskussa. Joni nosti Sallan ilmaan ja halasi tätä lujasti.

”Mä voitin yhteensä neljätoista donaa, kelaa hei, nyt mä voin vaihtaa tän romun Corollan ja juhlia päälle! Sä oot upee nainen, siskoseni!”

”Mennään silti kotiin, tää sade on aika märkää”, totesi Salla silmiään pyöritellen. Ilta oli ollut outo, ja nyt se alkoi vaikuttaa uskomattomalta. Veli antoi tonnin käteistä, Ella tuijotti koko illan. Tässä tiistaissa, ensimmäisessä lokakuuta vuonna 1991 oli jotain erityistä. Salla päätti painaa päivämäärän tarkasti mieleensä.