1. luku

ENSIMMÄINEN OSA

Matka Niemestä Teivoon oli lyhyt. Joni kaarsi kymmenen vuotta vanhan rähjäisen Corollansa tallien puoleiselle pysäköintialueelle ja sanoi lähteissään, milloin aikoi palata kotiin.

”Voisit säkin sitte joskus ajaa, onhan sullaki kortti! Vois poiketa tuopilla”, Joni huusi hyvästiksi. Salla mulkoili pari vuotta vanhempaa veljeään ja lähti ystävänsä Sarin kanssa sateenvarjoineen tämän jäljestä. Varjosta ei tosin olisi juurikaan hyötyä, sillä tuuli varsin navakasti, ja ilma oli täynnä sumusadetta.

”Aina yhtä kohtelias”, hymähti Sari.

Salla oli edellisen kerran poikennut raviradalla hevosia katsomassa muutama vuosi sitten. Raveissa hän oli tainnut viimeksi käydä isänsä ja setänsä kanssa vanhalla Hippoksella, kun sedällä oli vielä ravihevonen. Eevertti oli ollut hyvä ravuri, liinaharjainen suomenhevosjyrä, jonka selässä Salla oli pikkutyttönä saanut istua. Se oli juossut aikanaan pari ennätystäkin. Setä oli joskus ajanut hevosta, mutta Salla muisti vain ajan, jolloin Samuli Markkanen oli istunut Eevertin rattailla ja ohjastanut sen monet kerrat voittoon. Samuli oli komea ja nuori ohjastaja ja valmentaja, jonka ura oli ollut nousussa. Sittemmin hän oli voittanut ajajaliigan useasti.

Salla ja Sari kävelivät tallien sivuitse päästäkseen katsomorakennusten luokse, jonne pääsi kulkemalla hiekkatietä alas etusuoraa kohti. Tien oikealla puolella kohosi Lamminpään harju komeine havupuineen, vasemmalla kasvoi pieniä mäntyjä, joiden yli näki soraharjun syliin rakennetulle raviradalle. Ensimmäinen lähtö oli juuri päättynyt, ja rata täyttyi hevosista, joita lämmitettiin seuraavia lähtöjä varten. Sari kiiruhti hakemaan käsiohjelmaa ja pelaamaan pariin ensimmäiseen lähtöön. Salla halusi jäädä seisomaan radan varteen lähes tyhjän autokatsomon kupeeseen. Hän oli seurannut raveja hyvin vähän viime aikoina, mutta muutaman ohjastajan hän uskoi tunnistavansa television V5-ravilähetysten ansiosta. Tuo vihreäpukuinen oli Tommi Kuurala, ajajatilaston kärkimiehiä. Tuossa ajoi selvästi Petteri Tuomela ja hänen perässään tutunoloinen ravimies, hihassa nimikirjaimet SM. Samuli Markkanen, niin tietenkin, ilahtui Salla ja mietiskeli, tohtisiko käydä tervehtimässä. Kyllä mies Eevertin muistaisi, hänetkin kukaties.

Salla havahtui mietteistään huomatessaan, että joku kokovalkoiseen ajopukuun sonnustautunut ohjastaja suunnitteli selvästi kääntävänsä hevosen juuri hänen edessään. Mies hidasti vauhtia ja vilkaisi taakseen varmistaakseen, ettei ajaisi kenenkään tielle, pakotti hevosen kulkemaan käyntiä ja käänsi samalla katseensa Sallaan. Mies katsoi pitkään ja niin tutkivasti, että Sallan oli pakko vain tuijottaa takaisin.

Salla tunnisti ajajan samalla hetkellä, kun tajusi, ettei tämä ollut ensinkään aikonut kääntyä. Rattailla istui Ella, Mikael Laine, Kuuralan Tommin kilpakumppani, väliin ajajaliigan ykkönen, väliin kakkonen. Salla vilkaisi vaivihkaa ympärilleen. Ketään muuta ei seissyt lähimaillakaan. Nyt Ella oli ihan kohdalla, ajoi hitaasti ja tuijotti Sallaa, jota yhtäkkiä värisytti. Sallasta näytti kuin mies olisi nyökännyt varovasti. Hän oli päästään pyörällä. Miksi maan parhaisiin kuuluva ohjastaja unohtui tuijottamaan häntä, tavallista nuorta naista ja vielä tuolla tavalla? Miehen silmät kuraisten kasvojen keskellä, ajolasien takana loistivat oudosti, ja niiden tiiviiseen katseeseen tuntui voivan vaikka sukeltaa, niin syvälle niihin näki.

Salla saapui autolle hieman myöhässä ja arveli Jonin jo odottavan kärsimättömänä pikkusisartaan. Velipoikaa ei kuitenkaan vielä näkynyt. Salla jäi seisoskelemaan auton ulkopuolelle. Sumunsekaista tihkusadetta roikkui yhä ilmassa, mutta tuuli oli laantunut. Raviradan kirkkaat valot hehkuivat sumun läpi ja valaisivat puissa tiukkuvat pisarat tavalla, joka sai vilunväristykset kulkemaan Sallan selkää pitkin. Naisen mielessä risteili hämmentyneitä ajatuksia. Mikael Laine, ihmemies Ella, kuten toimittajat miestä kutsuivat, oli löytänyt hänet katseellaan joka kerran, kun oli ajanut radalla ohitse. Hän oli vaihtanut seisoskelupaikkaa muutamaan kertaan testatakseen, mitä mies oikeastaan katseli. Sarille hän ei ollut maininnut havainnostaan, se tuntui niin perin oudolta.

Sarin oli pitänyt lähteä ennen kahdeksatta lähtöä. Hän oli pelannut vielä kolmeen viimeiseenkin lähtöön.

”Jos mä jätän nää slipit sulle, voitko sä lunastaa voitot jos näillä tärppää?” hän oli kysynyt. Salla oli luvannut hoitaa asian. Olipa jokin syy seistä etusuoran varrella ihan yksin.

Yhdeksännen lähdön peliajalla Sallan oli jo pakko uskoa, että Ella tuijotti häntä. Se tuntui merkilliseltä. Ellan täytyi olla ainakin kymmenen vuotta häntä vanhempi, ja hänellä oli perhe. Salla muisti hämärästi jonkin lehden artikkelin muutaman vuoden takaa, jolloin Ella oli noussut valtakunnan kärkiajajien joukkoon. Lehdessä oli kerrottu Markkasen Samulista, joka oli viiden vuoden ykkössijaputken jälkeen joutunut taipumaan ajajaliigan kakkoseksi Ellan lyötyä hänet vain kahden voiton erolla. Lehden kuvissa esiintyi Ellan perhe, vaimo ja kaksi pientä lasta. Lehden täytyi olla vielä tallessa, päätteli Salla, ainakin lehtileike oli varmasti isän laatikoissa. Ja sedän varastoista se ainakin löytyisi, sillä tämä arkistoi edelleen kaikki Samuli Markkasesta kertovat jutut huolellisesti isoon, siniseen kansioon. Näin oli isä vastikään naureskellen kertonut. Setä asui Mouhijärven Salmissa, lähellä Otamussiltaa. Salla osaisi varmasti ajella sinne itsekin vanhasta muistista, Nokian ja Siuron läpi ainakin. Koskahan siellä ehtisi käydä?

Tihkusade kasteli Sallan hiukset, kasvot, takin, mutta se ei haitannut. Yhtäkkiä hänen elämäänsä oli tupsahtanut ripaus jännitystä, olkoonkin, että Ella oli arvatenkin vain sattumalta katsellut häntä radalta ja luullut ehkä vanhaksi tutukseen, eikä seuraavana tiistaina edes muistaisi häntä enää. Yhden illan hän oli kuitenkin saanut osakseen huippuohjastajan huomion. Salla aikoi ehdottomasti tulla raveihin seuraavallakin viikolla, vaikka se kummastuttaisi Jonia, ystävistä puhumattakaan.

Salla palasi mietteistään raviradan pysäköintipaikalle ja huomasi kastuneensa. Sateenvarjo nökötti autoa vasten. Kovaäänisistä raportoitiin viimeisen lähdön tuloksia, ja autot Sallan ympäriltä kaikkosivat vähitellen. Tallialueelta valui autoja tasaiseen tahtiin. Minkähänlaisella autolla Ella mahtoi ajella? huomasi Salla miettivänsä. Ja koskahan se pahuksen isoveli suvaitsisi saapua? Tämä taisi olla jo vartin myöhässä sovitusta ajasta. Sallaa alkoi hiljalleen harmittaa. Hän tuijotti autojen ajo- ja perävalojen virtaa, siristi silmiään saaden sumun pehmentämät valot näyttämään punavalkoiselta tähtimereltä ja mietti.

Tallialueen portista juoksi tuttu hahmo.

”Joni! Missä ihmeessä sä viivyit?”

”Sori hei, mä sain kymppilähdön yllärikaksarin kiinni, kun Ella sössi suosikin. Se ajo kyllä tavallaan järkevästi, mutta musta näytti siltä, ettei se ihan keskittyny siihen, mitä teki. No, mun onni, kerroin oli aika hyvä. Menikse Sari jollain muulla kotiin? Tässon sulle tonni, mä voitin tänään muutakin, sen tajuttoman troikan esimerkiks”, Joni vaahtosi.

”Tonni? Ootsä seonnut?” Salla oli pudottaa rahat kuraiselle asvaltille. Häntä hymyilytti ja kauhistutti yhtä aikaa, kun hän tajusi tietävänsä, miksi Ella ei ollut parhaassa iskussa. Joni nosti Sallan ilmaan ja halasi tätä lujasti.

”Mä voitin yhteensä neljätoista donaa, kelaa hei, nyt mä voin vaihtaa tän romun Corollan ja juhlia päälle! Sä oot upee nainen, siskoseni!”

”Mennään silti kotiin, tää sade on aika märkää”, totesi Salla silmiään pyöritellen. Ilta oli ollut outo, ja nyt se alkoi vaikuttaa uskomattomalta. Veli antoi tonnin käteistä, Ella tuijotti koko illan. Tässä tiistaissa, ensimmäisessä lokakuuta vuonna 1991 oli jotain erityistä. Salla päätti painaa päivämäärän tarkasti mieleensä.

2. luku

Merjan kotiin oli matkaa reilut neljä kilometriä. Koska juuri nyt ei satanut ja pilvipeite alkoi repeillä, Salla lähti polkemaan kohti Tohloppia. Reipas vastatuuli pörrötti hiukset hirveäksi harakanpesäksi, mutta Salla ei siitä piitannut. Hänellä oli pakottava tarve päästä kertomaan Merjalle edellisen illan omituisista tapahtumista.

Merja asui vanhempiensa ja kahden nuoremman sisarensa kanssa suuressa tasakattoisessa rivitalossa, jossa oli monta huonetta pitkän käytävän varrella. Merjan huone oli niistä viimeinen, ja sinne pääsi kätevästi atriumpihan kautta saunan pukuhuoneen ovesta. Kun Salla saapui keltaisten vaahteranlehtien verhoamalle sisäpihalle, jonka ilta-aurinko kultasi epätodellisen näköiseksi lehväsaliksi, Merja odotteli jo malttamattomana takaovella.

 ”Jäädään hei ulos, kävellään vaikka rantaan ja jonnekin”, hän ehdotti. ”Siskot on meinaan kotona ja kuuntelis varmasti, mitä me juorutaan.”

Salla aloitti saman tien.

”Sä et usko, mitä eilen tapahtu! No, muistathan, että mä oon lapsena ratsastanut ja että isän veljellä oli ravihevonen Eevertti?”

Merja nyökkäsi. Hän muisti kouluajoilta luokan hepparingin, jonka juttuja oli ajoittain haikeana kuunnellut. Hän olisi halunnut ratsastaa, mutta heinä- ja hevosallergia oli estänyt aikeet. Yhteen aikaan ringissä oli puhuttu lähes yksinomaan Eevertistä ja Samuli Markkasesta, ihanasta suklaasilmäisestä ravivalmentajasta.

”Mä olin eilen Sarin kans raveissa Jonin mukana. Oli hirvee sumu ja tihkusade, mutta kun mitään ei ikinä tapahdu, niin mä aattelin mennä vaan johonkin. Joni pelaa aika reilusti, porukoiden mukaan ihan liikaa, ja sen kävi hyvin eilen. Se voitti neljätoistatuhatta markkaa ja vähän päälle, ja mä sain siltä tonnin!”

”Älä viitti!” ällistyi Merja. ”Aika hieno ilta. Kävittekö juhlimassa?”

”Odotas nyt. Ei toi ollut se outo juttu. Annas kun mä kerron lisää. Me käveltiin Teivonlinnan ohi, sen valkosen rakennuksen, jossa on tallikahvio ja ohjastajien pukuhuoneet. Ja sitte yläkautta sinne etusuoran eteen radan varteen. Siinä mä kattelin sateessa, kun äijät kiersi hevosilla rataa. Ne oli just sillon lämmittämässä seuraavien lähtöjen hevosia. Upeita eläimiä. Satuks tietään sellasen ohjastajan ku Ella?”

”Eiks ne yleensä oo miehiä?” hämmästyi Merja.

”Haloo, sen nimi on oikeesti Mikael Laine, nyt sä varmaan tajuut, mistä se Ella tulee”, Salla nauroi. Hän kertoi edellisen illan tapahtumat tapansa mukaan tarkasti. Kertomus mietitytti Merjaa.

”Ootsä varma, että se katto just sua? Huomasko Sari mitään?”

”Ei ollut epäilystä. Sarille en halunnu sanoo, se kun kulkee muutenki raveissa, eikä me olla parhaat kaverit. En tiä huomasko se. En kysyny. Tuu hei ens tiistaina mukaan, katotaan, viäkö se huomaa mut. Voitais vaikka käydä moikkaamassa Samulia, jos se sattuu oleen paikalla.”

”No joo. Mutta mieti, Salla, tommonen mies ja ravivalmentaja, perheellinen — tuskin se muuta tekee ku vähän leikkii. Kannattais olla varovainen. Eikös niissä piireissä oo tapana vähän välillä langeta? Ainakin semmosia puhutaan. Että ne käy vähän millon missäkin sängyssä, vaikka on vaimot ja lapset. Reissumiehen työ antaa aikamoisen hyvät olosuhteet. Aina voi syyttää ruuhkia, huonoja kelejä tai jotain. Vaikka olisin mäkin varmaan ihan jalat makaronina, jos joku mua tolleen tuijottelis”, Merja pehmensi varoitustaan.

Salla naurahti. Ei hän tietenkään tosissaan uskonut, että Mikael Laine joskus oikeasti edes jututtaisi häntä, mutta olipahan ainakin jotakin odotettavaa. Kauppaopiston matkailumerkonomiopinnot sievine sihteerikkö-look-kurssikavereineen vaativat pitkäveteisyydessään rinnalleen mielenkiintoisempaa ajateltavaa. Onneksi kurssi päättyisi jouluna, sitten pääsisi töihin. Ei tarvitsisi enää matkustaa Ikaalisiin kouluun ja takaisin. Lisäksi opintojen loppuvaiheessa oli paljon harjoittelua, etätöitä ja lopputyön kirjoittamista. Sitä saattoi tehdä kotona. Salla oli onnistunut saamaan viimeisen harjoittelupaikan Tampereelta, Keskustorin laidalla sijaitsevasta matkatoimistosta. Harjoittelua oli vielä kolme viikkoa jäljellä, ja hänelle oli epäsuorasti lupailtu töitä heti tammikuusta alkaen. Tulevaisuus näytti ihan mukavalta, kunhan vain saisi lopputyön ajoissa kasaan.

”Käydäänks vielä kioskilla? Pallopoika on ihan lähellä”, Merja ehdotti. Salla oli ajatellut samaa, ja he kävelivät kiihtyvällä vauhdilla kohti kioskia. Pian sen tunnus, katolla keikkuva jalkapallo näkyi vasemmalla. Kioskin pihassa seisoi kirkkaanpunainen, uudennäköinen Audi 90. Auton omistaja, joka näkyi ostavan grilliruokaa, kääntyi katsomaan tulijoita. Salla tunnisti hänet heti ja sihahti Merjalle, kuka ruskeaan nahkatakkiin ja haaleansinisiin farkkuihin pukeutunut keski-ikäinen mies oli.

”Ihan hyvännäkönen suklaasilmä”, totesi Merja hiukan hämmästyneenä, kun mies oli lähtenyt autonrenkaat ulvoen kuin näyttääkseen, että Audi kulkee.

 ”Joo, ja mä oikeestaan tunnen sen”, huokasi Salla. ”Tosta Markkasen Samulista me sillon aina muksuna koulussa puhuttiin, mä, Hanna, Marita ja muut hepparinkiläiset. Nyt säkin näit sen. Mutta viikon päästä sä näät Ellan. Se peittoo ton ukkelin mennen tullen”, Salla uhosi.

Illalla Salla yritti paneutua lopputyöhönsä. Hän kirjoitti muutaman tuskaisen rivin asiakasanalyysiä Teko-ohjelmalla. Kirkkaat valkoiset kirjaimet hyppivät ulos Mikro-Mikon siniseltä kuvaruudulta, ja huomatessaan kesken kaiken kirjoittaneensa sanan ”Ella” Salla päätti lopettaa istunnon. Hän tallensi tekstin taipuisalle levykkeelle, sammutti tietokoneen, käveli työpöytänsä luokse kaivaakseen laatikon uumenista silkkikantisen päiväkirjan. Sen sivuille oli kätketty monia salaisuuksia, viimeisimpänä edellisillan ylittämätön tarina. Salla kertasi kuluneen päivän tunnot ja ajatukset violetinvärisellä tussilla himmeähohtoiselle paperille. Hän lueskeli päiväkirjaansa takaperin, kunnes alakerrasta kuului äidin huhuilu. Salla oli täysin unohtanut keskiviikkoillan lempisarjansa, eikä se oikeastaan edes houkutellut häntä. Siitä huolimatta hän laskeutui puuportaita alas perheen seuraan, joi kupin teetä ja jopa huoli isän tarjoamaa rommia sen sekaan. Se ei ollut tavallista. 

3. luku

Joni näytti hämmästyneeltä. Salla oli lähdössä raveihin uudestaan jo viikon kuluttua edellisestä kerrasta ja raahasi Jonin hyvin tunteman Merjankin mukanaan. Salla vieläpä lupasi ajaa, jotta veli voisi kerrankin maistaa vähän olutta. Joni ihmetteli, oliko hänen uudella autollaan, vähän tuoreemmalla hatchback-Corollalla vaikutusta pikkusisaren innostukseen. Mitä enemmän hän mietti, sitä vähemmän Sallan motiivit häntä kiinnostivat. Nyt hänellä olisi ihan kelvollinen autonkuljettaja ainakin muutamaksi ravi-illaksi.

Pienen, valkoisen Toyotan kurvatessa pysäköintipaikalle puoli kuuden aikaan raskaat pilvet peittivät koko taivaan. Illaksi oli ennustettu kuurosateita, joten Sallalla ja Merjalla oli suuret sateenvarjot mukana. Naiset kävelivät verkkaan kohti Teivonlinnaa. Sallaa jännitti enemmän kuin hän oli etukäteen arvellut. Heidän kulkiessaan Salla selosti Merjalle valjastuskatoksista ja siitä, millaisia varusteita hevosilla käytettiin, kuten ääniä vaimentavista korvapalloista ja näkökenttää kaventavista silmälapuista. Hän kertoili erilaisista valjaista ja hihnoista, joista jokin esti hevosta nostamasta päätään ja jokin puoltamasta. Sallaa hermostutti. Heidän oli käveltävä ohjastajien pysäköintipaikan läpi.

”Kato näitä autoja”, ihasteli Salla. ”Tossakin on 2,3-litranen ysikymppinen Audi, samanlainen kun Markkasella näky olevan, ja noissa Mersuissa ei lue moottorista mitään. Eikä noi Volkkaritkaan niitä halvimpia ole.”

”Totta. Minne noita puuportaita pitkin pääsee?” kysyi Merja. Autojen takaa paljastuneet tummanruskeat portaat veivät alas hiekkaiselle laakealle alueelle, jossa seisoskeli pari ohjastajaa kuin odottaen jotakin. Ennen kuin Salla ehti vastata, Merja huomasi, että alhaalta pääsi radalle. Talleilta ja valjastuskatoksilta päin ajettiin juuri paria hevosta kärryineen, ja ohjastajat menivät omien ajokkiensa luokse, vaihtoivat ajajan paikkaa hevosta tuovien ihmisten kanssa ja kaarsivat radalle lämmittämään ajokkejaan.

Merja oli aikeissa ehdottaa, että he jatkaisivat matkaa ensin Teivonlinnan editse ylös metsää kohti ja sitä kautta taas alas etusuoran tuntumaan, kun Salla nykäisi häntä hihasta. Sallasta tuntui kuin sydän pyrkisi kurkun kautta ylös. Hän halusi juosta pois, kääntyä, mitä hyvänsä paitsi seistä siinä, missä oli. Merja vilkaisi ympärilleen ymmärtääkseen, miksi ystävä käyttäytyi yhtäkkiä kuin hän itse joskus kouluaikoina, kun kaukainen ihastus melkein käveli ohitse. Sitten hän näki tallikahvion lasiovien läpi kaksi ohjastajaa, jotka olivat menossa ajamaan. Toisen miehistä täytyi olla Ella, siitä ei ollut epäilystäkään. Mies kuunteli toista ohjastajaa kypärä kainalossa ja piiska kädessä, puhtaan ajopuvun tyylitellyt kuviot loistaen.

Salla nielaisi. Nyt toinen mies avasi oven, Ella astui ulos, nauroi ja sanoi jotakin, heilautti taipuisat hiuksensa silmiltä pienellä pään liikkeellä. Toisen kertomusta kuunnellen hän vilkaisi rutiininomaisesti ympärilleen ja näki Sallan. Miehen katse tarkentui, asento muuttui varautuneemmaksi ja kasvoille pujahti yllättynyt hymy. Sallan sisällä kuohui. Ella hymyili hänelle, Ella katsoi häntä, ja millaisin silmin! Hän tunsi olevansa miehen katseen vanki, siitä ei voinut eikä halunnut irrottautua.

Portaiden yläpäässä Ella kääntyi vielä katsomaan taakseen, sitten hän kiirehti alas kypärää päähänsä sovittaen. Salla unohtui toviksi paikoilleen. Hän mietti häkeltyneenä, miksi mies selvästi ilahtui hänen näkemisestään. Tämä ei voinut olla vain kuvitelmaa, Merjankin oli täytynyt huomata jo jotain. Tuntui merkilliseltä mennä sekaisin pelkästä katseesta.

Koko päivän Tampereen yllä roikkuneista tummista pilvistä huolimatta sadekuurot kiersivät Teivon raviradan. Kellon lähestyessä seitsemää lännessä näkyi pilkahdus sinistä taivasta, ja muutama kirkas auringonsäde osui totohallin ja ravintolakatsomon korkeisiin ikkunoihin. Illan mittaan pilvet vetäytyivät taivaanrantaan.

Salla ja Merja katselivat lähdöt, verryttelyt ja esittelyt valkean metalliaidan tuntumassa, lukivat kilvan käsiohjelmaa oppiakseen tunnistamaan ohjastajat ajopuvun perusteella. Yleisimmät väriyhdistelmät näyttivät olevan sinivalkoinen ja sinipunavalkoinen, mutta värisävyt olivat yllättävän erilaiset. Jotkin sponsorit jäivät kerralla mieleen. Merja huomasi erittelevänsä Sallalle mainostajien logoja, niiden sijoittelua ja värien käyttöä. Markkinoinnin visuaalinen teoria alkoi yllättäen elää näiden ravimiesten yllä. Idea omasta mainostoimistosta tupsahti selvänä Merjan mieleen. Siinä olisi hänen tuleva työnsä. Nyt piti enää saattaa ekonomiopinnot kunnialla päätökseen. Merja puhkui intoa:

”Tämä on muuten hulppee gradun aihekin. Mä taidan tulla sun mukana raveihin aika usein. Kuinkahan noihin sponsoreihin sais yhteyden helpoimmin?”

Kahdeksannen lähdön peliaika oli lopuillaan, valjakot alkoivat kerääntyä etusuoran alkupäähän. Lähtö oli tasoitusajo suomenhevostammoille, matkana 2100 metriä.

”Mitä toi tasotusajo oikeen on?” ihmetteli Merja ääneen. Salla pyysi Merjaa katsomaan käsiohjelmaa. Jokaiselle hevoselle oli oma lähtörata, jolle piti lähdössä osua. Lähtöpaikka määräytyi arvonnan perusteella. Sen lisäksi hevoset, joiden ansaitsema yhteenlaskettu voittosumma ylitti tietyn rajan, joutuivat lähtemään 20 metriä muita kauempaa. Tässä lähdössä oli vielä pari semmoista hevosta, joiden takamatka oli 40 metriä. Hevoset ryhmittäytyivät kiertämään kehää epäselvän näköisessä ringissä omilla lähtöalueillaan.

”Tuo paalu on lähtöraja. Nääkkö, noilla tyypeillä on nauhat. Ne merkkaa lähtöviivaa. Nauhaa ei saa ylittää, ennen kun kuuluttaja sanoo 'aja'. Ne on jotain kuminauhaa, ja niistä irrotetaan, ennen kun hevoset tulee liian lähelle”, selitti Salla. ”Mä näytän sulle yhestä mun kirjasta, siellä on volttausjärjestys. Se, miten ne pyörii on selvästi määritelty, vaikkei se ehkä susta näytä siltä. Tätä lähtöö vois sanoo myös volttilähdöksi.”

Korokkeella seisova päälähettäjä arvioi lähdön olevan valmis ja heilautti punaista lippua. Kovaäänisistä kuului:

”Valmis. Yksi...kaksi...aja!”

Ja saman tien lähettäjän punainen lippu viuhui ilmassa. Pirteä nelisointu kajahti ilmoille kuuluttajan sanojen säestämänä. Lähtö uusittiin, syynä Ellan hevosen väärä lähtörata. Hevoset palasivat kuumenneina kohti lähtöaluetta. Kuuluttaja mainitsi kyseessä olevan lähdön kahdeksan uusi yritys. Kaiken pyörimisen, asettautumisen ja lähtökomennon jälkeen lähettäjän punainen lippu heilahti kiukkuisesti, ja kovaäänisistä kajahti:

”Lähtö uusitaan jälleen. Uusinnan aiheuttaja oli toistamiseen numero yksitoista, Marjuska, rattailla Mikael Laine. Uusinnan syy on väärä lähtörata häiriten. Hevonen poistetaan lähdöstä. Sille pelatut kupongit voi vaihtaa uusiin tai lunastaa takaisin. Peliaikaa kaksi minuuttia.”

Pelaajat vyöryivät totoluukuille mutisten harmistuneina. Marjuska oli lähdön ennakkosuosikki, sitä oli pelattu paljon, ja Ella oli tähän saakka ajanut totuttuun taitavaan tapaansa. Yleensä vain harvoin ajavat amatööriohjastajat aiheuttivat lähtöjen uusintoja useammin kuin kerran. Heidän takiaan totoluukuille ei syntynyt ruuhkaa lisäpeliajalla. Salla vilkaisi Merjaa huvittuneena.

”Ehkä olis parempi, ettei me seistäs tässä volttauspaikan vieressä. Huomasitsä, miten Ella tuijotti vaan mua koko ajan, eihän se keskittyny ollenkaan sen Marjuskan pyörittämiseen. Siltä menee palkkiorahat sivu suun, ja se on oikeestaan vähän niinku mun vika. Käydään ny seuraavan lähdön aikana vaikka tua vessassa.”

Samuli Markkanen ei ollut sinä iltana Teivossa. Salla kuuli ohimennen syynkin: mies oli saanut kilpailukiellon liian kovasta piiskankäytöstä. Kiellon oli määrä päättyä seuraavana päivänä, jolloin Samuli palaisi radalle Helsingissä Vermon iltaraveissa.

”Ei sitten päästy jututtaan Samulia”, Merja totesi.

”No, eipä se taida paljon menoo haitata”, vastasi Salla hilpeänä. ”Pärjätään me näilläkin miehillä, eikö?”

Naurussa suin naiset palasivat pysäköintialueelle. Sallan pää oli täynnä Ellaa, tämän syvänsinisten silmien välähdyksiä, ujoa hymyä. Oli ihme, etteivät toiset ohjastajat näyttäneet huomaavan mitään outoa. Saattoi tietenkin olla, että moinen tyttöjen tuijottelu oli heidän keskuudessaan niin jokapäiväistä, ettei kukaan kiinnittänyt siihen sen suurempaa huomiota. Salla saisi ehkä joskus tietää totuuden, mutta nyt hänelle riitti kutkuttava tietoisuus kiinnostuksesta, jota Ella hänelle osoitti.

4. luku

Mikael havahtyi herätyskellon ääneen. Onneksi oli lauantai, V5-ravipäivä, sai nukkua pitempään kuin puoli kuuteen. Kotitallissa olevat seitsemän hevosta ja poni tarvitsivat toki aamuhuoltonsa, mutta naapurin innokkaat hevostytöt olivat jo muutaman kuukauden ajan huolehtineet siitä kiitettävästi. He syöttivät, juottivat ja sukivat hevoset ja päästivät ne tarhaan, ja vastapalvelukseksi he saivat ratsastaa kahdella Laineiden omistamalla hevosella niin paljon kuin jaksoivat ja muiden omistamilla valmennettavilla silloin, kun ohjelmassa oli ratsastusta.

Kaisa, vanhin tytöistä, tulevan kevään abiturientti jopa valjasti hevosia joskus kärryjen eteen ja ajeli niillä rauhallisia lenkkejä pitkin Laineiden kotitilan pelloille rakennettua rataa. Kaisa vaikutti muutenkin omistautuvan viikonlopputyölleen, ja Mikael harkitsi vakavasti tytön pestaamista vakituiseksi apulaisekseen, kunhan tämän koulutyö päättyisi.

Mari-vaimo oli kyllästynyt olemaan kotona ja ryhtynyt tekemään sijaisuuksia päiväkodeissa, eikä töiltään ehtinyt hoitaa hevosia niin paljon kuin aiemmin, ja omat lapset, kahdeksanvuotias Santeri ja seitsemän ikäinen Emmilotta olivat vielä aivan liian nuoria vastuullisiin tehtäviin. Sitä paitsi Santeri halusi vain pelata jääkiekkoa. Emmilotta ratsasti mielellään pienellä shetlanninponillaan, mutta tarvitsi vielä pitkään apua valjastamisessa ja hevosen hoitamisessa.

Mikael nousi vuoteesta. Hän vilkaisi syvällä peitossaan nukkuvaa Maria ja muisti samassa naisen, jonka oli sattumalta huomannut raveissa aiemmin syksyllä ja nimennyt mielessään Teivon ladyksi. Nainen oli sekoittanut hänen päänsä täysin. Hänen ajatuksensa eksyivät iltaan, jolloin oli huomannut tämän ensimmäisen kerran. Hän näki mielessään etusuoran kirkkaat valot, jotka taittuivat sumuisesta tihkusateesta saaden tienoon näyttämään epätodelliselta, naisen tummanruskeat hiukset sateenvarjoa vasten, tummat silmät, jotka seurasivat Mikaelia, ikään kuin nainen ei olisi kyennyt irrottamaan katsettaan, vaikka olisi halunnut. Ovela väristys humahti läpi hänen kehonsa päästä varpaisiin yhtä vahvana kuin tuona tiistaina Teivossa.

Illan lähdöt olivat jääneet Mikaelin osalta usvan peittoon. Hän oli hoitanut ajot vuosien kokemuksen tuomalla rutiinilla, jopa voittanut pari lähtöä, mutta tehnyt välillä omituisia ratkaisuja, jotka olivat huonontaneet ajokin sijoitusta, syyllistynyt ajovirheisiin, joita ei yleensä tehnyt. Hänen vakaa ja turvallinen maailmansa oli hetkessä pyyhkäisty jäljettömiin, eikä hän ollut pystynyt unohtamaan kokemaansa.

Mikael oli miettinyt tapahtumia useasti jälkeenpäin. Hän oli kuvitellut voivansa hallita tunteensa järjellään, mutta jokin tuossa naisessa veti häntä magneetin tavoin puoleensa. Hän harhautui yhtenään miettimään mahdollisia tilanteita, joissa he pääsisivät luontevasti tutustumaan, mutta samalla hän oli tuskaisen epävarma toisen tunteista. Hän kuvitteli huomanneensa, että nainen ilahtui hänen näkemisestään, mutta yhtä hyvin hän saattoi tulkita katseet väärin. Ärsyttävää, kun ei tiennyt.

Mari liikahti, muttei herännyt. Paksun untuvatäkin alta näkyi alaston olkapää ja keveästi kohoileva rintakehä. Ohikiitävän hetken ajan Mikael kuvitteli katsovansa Teivon ladyä Marin sijasta. Hänen lävitseen hulvahti lämmin aalto, hänet valtasi väkevä halu herättää vaimonsa vaativalla syleilyllä, rakastella tulisesti. Tunne oli huikeampi kuin aikoihin, ja Mikael ymmärsi syttyneensä mielikuvista. Niiden voimalla hän olisi helposti ilahduttanut Maria.

Vaimo rakasti villejä aamuhetkiä, mutta niitä syntyi yhä harvemmin. Joko aamut olivat liian kiireisiä, lapset häiritsivät tai kumpikin oli tavallisen kyllästynyt toisen tapaan olla ja elää. Heidän elämänsä oli jo jonkin aikaa vaikuttanut liian tasaiselta, eikä yhteistä aikaa saati tekemistä juurikaan löytynyt. Mikael ajatteli, että tuo tuntematon tumma nainen, johon hän kiihkeästi halusi tutustua, saattaisi tietämättään jopa pelastaa hänen ja Marin avioliiton.

Mikael ei tohtinut herättää Maria. Hän katsoi hetken ikkunasta ulkona valkenevaa aamua. Lunta ei vielä ollut, ja tummat, talveksi kynnetyt pellot aukenivat synkkinä harvenneiden hopeapajujen takana. Mikael ei itse ollut koskaan viljellyt mitään. Pellot oli vuokrattu läheisen kartanon omistajalle, joka viljeli milloin mitäkin, pääasiassa rypsiä ja kauraa.

Mikael lähti huoneesta hyvin hiljaa. Oli aika keittää aamukahvit ja haukata muutama voileipä, päivän lehti piti hakea ja koira päästää ulos. Perhe heräisi sopivasti jatkamaan aamupalaa ja siivoaisi paikat hänen puolestaan.

Sinä aamuna toiset nukkuivat tavallista pitempään, ja Mikael sai nauttia suloisesta yksityisyydestä oman kotinsa avarassa keittiössä. Pitkän, lämpimän aamusuihkun jälkeen mies päätti viimein lähteä hoitamaan päivän töitä. Hänellä ei käytännössä ollut vapaapäiviä, mutta viikonloppujen päiväravit antoivat tilaisuuden viettää aamut kotona Pirkkalassa. Taitava henkilökunta huolehti Teivon ratatallin aamutoimista, viimeisteli kilpailuvuoroiset hevoset lähtökuntoon ja hoiti tarvittavat kuljetukset. Mikael kävi useimmiten katsastamassa tilanteen pikaisesti ennen kuin lähti ajelemaan kohti kulloistakin ravirataa usein pari tallityttöä kyydissään. Matkat taittuivat mukavammin, kun oli seuraa.

Salla heräsi tavalliseen lauantaiaamuun pirteänä. Pitkästä aikaa aurinko oli näkyvissä. Aamiaisen jälkeen Sallan oli uppouduttava asiakasanalyysiin tosissaan, sillä työ oli palautettava seuraavalla viikolla. Kirjoitustyö sujui ihmeen helposti, ja Sallan sulkiessa tietokoneen vähän ennen viittä teksti oli muutamaa piirtoa vaille valmis.

 Hetken kuluttua Merja olisi tulossa hänen luokseen ja he ruotisivat jälleen ravien tapahtumia. He olivat käyneet monissa Teivon raveissa, seuraavana tiistaina olisi jo Sallan kahdeksas ja Merjan viides kerta. Edellisellä viikolla Salla oli rohkaissut mielensä ja mennyt jututtamaan Markkasen Samulia. Tämä oli ollut kovin yllättyneen näköinen kuullessaan Sallan yhteyden Eeverttiin, eikä kuulemma olisi mitenkään voinut yhdistää naista siihen alle kouluikäiseen nassikkaan, jollaisena hän Sallan muisti.

”Noin kaunis nuori nainen, hienoo, että tulit jutulle”, oli Samuli tokaissut. Merjan mielestä miehen katse oli ollut avoimen hävytön.

”Terve”, tokaisi Merja. Hän seisoi yllättäen Sallan huoneen ovella takki päällä. Ennen kuin hän oli ehtinyt soittaa ovikelloa, Joni oli rynnännyt vastaan ja huikannut myöhästyvänsä bussista.

”Mä lupasin, että me heitetään se kaupungille. Mä tulin autolla, en sillä vanhalla rumalla laatikkofiestalla, jossa ei kuule ees kasettia ajomelun takia, vaan isä tarjos mulle avaimet. Nyt päästään liikenteeseen samanlaisella Audilla kun moni ravimies! Eihän siinä mitään ylisuurta konetta ole, pelkkä kakslitranen, mutta kyllä se tommosta kasikymppistä koria kiitettävästi liikuttaa. Lähetään, Joni haluu mennä.”

Sallaa huvitti ystävän innostus, ja oli hänestä itsestäänkin mukava päästä istumaan noin vuoden ikäiseen mustaan menopeliin, joka sentään oli kunnon auto. Suihkaistuaan hiuslakkapilven päähänsä ja sipaistuaan vähän lisää luomiväriä Salla oli valmis. He voisivat itsekin poiketa jossain ravintolassa, Ilveksen Amarillossa esimerkiksi. Siellä kävi illan mittaan paljon ihmisiä, ja joskus siellä törmäsi vanhoihin luokkakavereihin.

Merjalla oli mukana muutama kasetti, jotka hän oli äänittänyt täyteen mielikappaleitaan. Tässä autossa musiikki soi hienosti, kaiuttimia oli neljä eri puolilla autoa. Joni ihasteli Audin räväkkyyttä liikennevaloista lähdettäessä ja muisti huomauttaa, että Merja ajoi melkein kuin pojat. Naiset etupenkillä vilkaisivat toisiaan merkitsevästi. Joni oli edelleen melkoisen kapeakatseinen, ei uskonut, että nainen pystyisi ajamaan yhtä rennosti kuin hän itse, varsinkaan, jos tämä samalla jutteli muista asioista.

Joni jäi kyydistä Kuninkaankadulla Sokoksen takana. Merja ehdotti, että he kävisivät ensin kahvilla City-Kesoililla, poikkeaisivat sitten huvikseen raviradalla ja miettisivät jatkoa Ylä-grillillä Lamminpäässä. Kierroksella ei näkynyt ketään tuttuja, ja raviratakin oli pimeä paria katuvaloa lukuunottamatta.

”Salla hei, muistaksä sen Markkasen ilmeen, kun se sano sulle sen jutun?” kysyi Merja.

”Joo”, puuskahti Salla. ”Törkee tyyppi. Tai ehkä me vaan kuvitellaan, mut oli siinä kyllä jotain. Se taitaa olla poikamies, ei kukaan nainen sitä varmaan kestäiskään.”

”Kello on kohta seittemän. Jos me ollaan menossa Amarilloon, meillä on vielä jotain tunti aikaa, ennen kun se alkaa täyttyä, niin ettei saa pöytää”, Merja huomasi pysäköidessään auton Ylä-grillin pihaan nokka tietä kohti.

Oli marraskuun loppupuoli, ilta oli siihen nähden harvinaisen leuto ja kaunis. Naiset seisoivat jonkin aikaa auton ulkopuolella katselemassa tähtiä ja kuuta, joka loisti juuri puidenlatvojen yläpuolella. Grillillä oli tavanomainen jono, mutta kioskin luukulla seisoi vain pari koulupoikaa. Salla oli juuri valitsemassa irtokarkkeja, kun Merja tönäisi häntä kylkeen:

”Toi on kyllä Markkasen auto.”

Salla tuhahti. Tietenkin tuo hävytön mies pysähtyi tähän juuri nyt, heillähän näytti olevan taipumus tavata toisensa kioskilla. Mies nousi tulipunaisesta Audistaan ja tunnisti heidät välittömästi, suunnisti kioskin luukulle Sallan luokse tervehtien puistattavan tuttavallisesti.

”Mä voin maksaa ne”, hän tokaisi.

”Luulet vaan”, sai Salla sanottua, ”en mä anna sun hakkailla mua.”

”Oho, kylläpäs tyttö puhut suoraan. Itse asiassa mulla vois kyllä olla sulle jotain annettavaa muutakin kun nää makeiset.”

Samuli Markkasen härski katse riisui Sallan alastomaksi. Nainen kiemurteli epämiellyttäväksi osoittautuneen tuttavuuden edessä yrittäen keksiä, miten pääsisi miehestä eroon tätä loukkaamatta, kun grillin eteen pelmahti jälleen auto, iso, tumma Omega. Kuljettajan ovi avautui, ja autosta nousi tutunnäköinen mies.

”Ella!” pääsi Sallalta. Hän maksoi ostoksensa ja luikahti paikalta niin nopeasti kuin taisi. Merja seurasi häntä rauhallisemmin, ja renkaat ulvaisten he kaarsivat kohti keskustaa. Kaksi ravivalmentajaa jäi tuijottamaan kummastuneena reippaasti lähteneen Audin perään. Hetkeen kumpikaan ei sanonut mitään. Mikael mietti kuumeisesti, mitä tekemistä Samulilla saattoi olla näiden naisten kanssa. Tämä oli seissyt liian lähellä Teivon ladyä, ja Mikael huomasi yllätyksekseen olevansa mustasukkainen. Tuntemattoman naisen takiako? Mikael naurahti ääneen tajutessaan, että niin asiat taisivat olla.

”Morjensta taas, Samu, tunneksä noi tytöt? Onks ne joskus käyny raveissa, kun ne näyttää niin tutuilta?” Mikael tunsi onnistuneensa tunteidensa peittämisessä. Hänen oli käytettävä yllättäen tarjoutunut tilaisuus hyväkseen saadakseen tietää, kuka tuo nainen oli, sillä Samuli näytti tuntevan tämän. Toivottavasti asiassa ei olisi muita mutkia, tunsihan Mikael Samulin. Ehta pukki, aina yrittämässä uutta naista. Saattoihan Teivon lady olla Samulin uusin, mistä sen tietäisi.

Samuli vastasi tavalliseen likaiseen tyyliinsä, joka oli Mikaelille hyvin tuttu. Ensimmäisen kerran kollegan tapa puhua naisista inhotti häntä.

”Juu, tunnen mä sen toisen, sen tummemman. Sen nimi on Salla Toivanen, uhkee pimu noin nuoreks naiseks. Tekis mieli vähän, you know, mutten mä ihan oikeesti kehtaa”, valehteli Samuli kirkkain silmin. Salla oli herättänyt hänen pohjattoman himonsa, eikä siihen paljon tarvittu.

”Muistakko sen Eevertti-vanhuksen, jota mä ajoin? No, ton Sallan — öh, tota — setä se kai on, se oli sen hevonen. Se asuu Salmissa kai vieläkin, ja se just soitti ja kyseli, kun se on aatellu ostaa pari varsaa pitkästä aikaa. Nyt kun se on eläkkeellä, sillä olis kuulemma taas aikaa valmentaa varsoja. Se on hyvä siinä, hoiti Eevertinkin aina niin upeeseen kuntoon.”

”Missä se asuu?” uskalsi Mikael kysyä. Hän oli helpottunut saadessaan kuulla, ettei Sallalla ollut minkäänlaista vispilänkauppaa Samulin kanssa.

”Johan mä sanoin et Salmissa, Otamussillan kupeessa.”

Samulin tokaisu palautti Mikaelin todellisuuteen. Hän ei voinut enää oikaista tarkoittaneensa Salla Toivasta eikä tämän setää, se olisi herättänyt toisen uteliaisuuden. Mikael vaihtoi sujuvasti puheenaihetta, ja he pohtivat jonkin aikaa Lahden V5-raveja, ennen kuin lähtivät kumpikin tallinsa kautta kotiin.

”Kaikki on pilalla! Nyt se ei ainakaan halua tutustua muhun. Miks ton Markkasen ääliön piti tulla sinne ja miks vielä Ellankin samaan sotkuun?”

Sallan huokaus täytti auton. Merja oli vaiti, mietti jonkin aikaa. Jos Ella olisi järkevä, hän ei ajattelisi mitään. Jos Ella olisi todella fiksu, hän käyttäisi tilaisuuden hyväkseen ja selvittäisi, kuka Salla oli. Sallaa harmitti tapahtuma niin paljon, että pyysi ystäväänsä viemään hänet suoraan kotiin. Illasta oli hohto tiessään.

Merjan lähdettyä Salla jäi ulos. Hän seisoi kotipihassa toista tuntia kuutamoa katsellen ja yritti rakentaa mielessään järkevää kuvaa itsestään ja Ellasta. Ella täytyi unohtaa, se oli selvää. Samulia hän ei olisi halunnut nähdäkään, mutta mies asui jossain lähistöllä, joten satunnaisia kohtaamisia oli hankala välttää. Salla kelasi ajatustensa nauhalta kaikki haaveet ja kuvitelmat, joita hänen vilkas mielikuvituksensa oli ehtinyt luoda ja päätti yrittää luopua jok'ikisestä huumaavasta tulevaisuudenkuvasta, joihin liittyi Mikael Laine. Hän oli kasvattanut varovaisia odotuksia reheviksi rakkaustarinoiksi, joilla ei ollut todellisuuden kanssa mitään tekemistä. Kun Ella hänen mielestään oli ruokkinut hänen haaveitaan näyttämällä kiinnostuneelta, hän oli alkanut pitää kuvitelmiaan jonkinlaisena totuutena. Nyt unelmat oli huiskaistu pois. Salla oli tömähtänyt maan pinnalle korkealta, niin ylös hän ei ollut aikonut haaveittensa mukana kohota.

5. luku

Hidas ja äänekäs matriisikirjoitin työnsi sisuksistaan lopputyön viimeisen sivun. Koulussa olisi ollut upouusi lasertulostin, mutta Salla ei ollut varma, miten tekstiasetukset toimisivat koulun koneessa. Kannatti pelata varman päälle, hän tuumasi, rei'itti paperipinkan ja asetti sen punaiseen kansioon. Työ oli valmis, ja huomenna sen saisi jättää käsistään opettajan tarkastettavaksi. Ensin oli kuitenkin kestettävä ravit. Lauantain tapahtumista huolimatta Salla halusi jatkaa raveissa käymistä, ja koska Merjakin oli kiinnostunut lähtemään, hän oli valmis kohtaamaan karun totuuden.

Merja saapui täsmällisesti isänsä autolla Toivasen pihaan, jossa Salla ja Joni jo odottivat. Viiden minuutin pyrähdys Teivoon oli hiljainen, vain radiosta kuului tuntemattoman esittäjän siirappinen laulu.

”Ihan kauheet sanat, ’I can’t live without knowing who you are’, miks sä annoit sen soida?” uteli Salla Merjalta heidän lähestyessään tallialueen porttia. Valvojat tunsivat heidät jo kaukaa, tervehtivät iloisesti, vaihtoivat heidän kanssaan pari sanaa. Merja vastasi Sallalle myöhemmin, ettei hänellä ollut yhtään kasettia mukanaan, eikä isän iskelmävarastoa voinut kuunnella nääntymättä.

”Ei kai niin”, Salla totesi, ”mutta miks tommonen laulu soi just kun mä en enää voi edes haaveilla — sä tiedät, kenestä? Mua ottaa tosissaan päähän, että mä menin aukaseen suuni Samulille. Nyt se vainoo mua, mä en siis voinut tajuta, että se olis noin likanen tyyppi. Nyt mä ainakin tiedän, kenestä ne huhut ravimiesten monista naisista on lähtösin. Meidän Samulista!” Viimeiset sanat olivat täynnä inhoa. Salla vilkaisi aidan viereen. Samuli seisoi juuri kohdalla, killitteli ruskeilla silmillään ja nuolaisi huuliaan muka vahingossa.

”Joo, terve”, sihahti Salla ja meni menojaan niin vilkkaasti kuin kävellen saattoi. Siinä paha missä mainitaan, ajatteli Merja, muttei puhunut mitään, juoksi vain Sallan perässä.

Sari yhytti heidät totohallin edessä. Hän oli lähtenyt raveihin Annen ja tämän mustan labradorinnoutajan Vekun kanssa. Vekku lieputti häntäänsä, nuoli Sallan ja Merjan kädet ja kasvot ja odotti silityksiä ja kehuja. Salla unohti vähitellen Samulin ja jutteli ja nauroi iloisesti muiden naisten kanssa. He asettuivat aidan viereen katselemaan radan tapahtumia.

Ella ei ajanut ennen kuin kolmannessa lähdössä, ja jostain syystä hänen ajamiaan hevosia lämmitti joku muu samanlaisessa ajopuvussa. Salla muisteli lukeneensa lehdestä, että Ellan talliin oli tullut uusi, kyvykäs ohjastajaoppilas, Kai Mattila, jonka nimi kuulosti jotenkin tutulta, mutta Salla ei saanut päähänsä, miksi. Tosiaan, mies oli merkitty sinä iltana useampaan lähtöön ajamaan Ellan tallin ykköshevosta. Ella oli päättänyt antaa nuorukaiselle mahdollisuudet useampaan voittoon niissä lähdöissä, joissa hevosten omistajat olivat suostuneet järjestelyyn.

Kolmas lähtö kuulutettiin esittelyyn juuri, kun ensimmäiset lumihiutaleet leijailivat maahan. Esittelymarssi alkoi soida ja hevoset astelivat numerojärjestyksessä ylväästi pelikansan nähtäväksi. Ella ajoi Grace Meredith -nimistä upeannäköistä lämminveritammaa, jonka voittajakerroin oli jo ennen kilpailua pelattu lähelle yhtä. Hevoset lähestyivät, kaviot kumisivat, marssi kaikui Sallan korviin kuin hän olisi ollut tynnyrissä. Ensimmäinen valjakko ohitti hänet, toinen, kolmas... Ellan hevonen oli numero yhdeksän. Salla keskittyi ajattelemaan yhdeksikköä, jonka täysikuussa saattoi halutessaan nähdä. Yhdeksän oli jonkin itämaisen uskonnon mukaan tärkein luku, heidän mukaansa ilmansuuntiakin oli yhdeksän, ja yhdeksäs ilmansuunta oli kompassin keskellä ja osoitti ylöspäin.

 Sallaa hirvitti seistä aidan vieressä, mutta hän katsoi sitkeästi Ellaa ja tämän upeaa ajokkia. Hevonen lähestyi, Ella istui rattailla luontevasti kuten aina ja loi Sallaan katseen, jollaista tämä ei ollut odottanut. Silmistä näkyi, mitä mies ajatteli, Salla oli siitä vakuuttunut. Varovainen ilon tunne läikähti hänen sisällään. Ehkä hänellä oli sittenkin vielä mahdollisuus tutustua Ellaan.

Illan kuluessa tunne vahvistui. Ella ajoi useasti mahdollisimman läheltä aitaa, tarkasteli Sallaa pitempään kuin ennen. Jopa niin pitkään, että Anne tokaisi:

”Mitä toi yks Laine tuijottaa? Onks meillä muka liian kivaa?”

”Todennäkösesti on”, sai Salla sanottua. Hän toivoi, että muut eivät huomaisi enempää. Tästä jutusta hän ei halunnut joutua puhumaan kuin Merjalle.

Lumisade jatkui, maa muuttui hiljalleen valkeaksi. Naiset vertailivat hevosia, miettivät troikkalähdön maaliintulojärjestystä. Merjalle oli juuri selvinnyt, miksi troikkaa oli hankala pelata. Piti veikata oikein lähdön kolme ensimmäistä hevosta oikeassa järjestyksessä. Jos rivi oli yllättävä, oli kerroinkin komea.

”Sillä ekalla kerralla, kun Joni voitti ne tonninsa, se oli onnistunut just troikassa, jonka kerroin oli jotain neljäsataa. Sillon kahdella markallakin olis saanut yli kaheksansataa, ja Joni pelaa aina vähintään kympillä. Sekin on ammattipelureihin verrattuna tosi vaatimatonta”, Salla selitti.

Ennen illan viimeistä lähtöä Joni tupsahti yllättäen radan varteen. Hän laski käsivartensa Annen ja Sallan harteille ja kysyi, miten heillä meni. Hänen iltansa oli ollut huono, kaikki voittajat olivat olleet suosikkeja, joita hän ei useinkaan pelannut. Saldo oli muutaman kympin miinuksella, eikä viimeinen lähtökään vaikuttanut lupaavalta.

”Kun toi Ella on tänään pannut Kaitsun ohjaksiin, niin hommat on sujunu vähän liian luonnikkaasti. Salla kuule, muistakko ton Kaitsun? Se oli mun — niin ja Anne sun — luokalla vielä lukiossa, sit se häipy johonki Ypäjän hevostalouskouluun. Sillon me pidettiin sitä aika tyhmänä. Eipä tiedetty, että siitä tulee hyvä kuski. Sähän olit siihen vähän ihastunu, vai mitä?”

”Viittitki kiusotella. Olit säkin ihastunu Anneen”, sihahti Salla. Häntä harmitti, että Joni muistutti Kaitsusta muiden kuullen. Pahuksen veli, vaan saipahan samalla mitalla takaisin. Joni vaihtoi vikkelästi puheenaihetta, mutta ehti vilkaista Annea ja saada ujon punan poskilleen.

Jonin jutellessa Ella ajoi jälleen naisten edestä. Hän katsoi tiiviisti miestä, jota ei ollut ennen nähnyt, ja hänen silmissään käväisi omituinen ilme. Aivan kuin Ella olisi suuttunut. Sen jälkeen hän ei enää tullut etusuoralle, ennen kuin volttaus alkoi, eikä hän sittenkään vilkaissut Sallaa. Samuli sen sijaan tunnisti Jonin Sallan veljeksi, ajoi kerran niin läheltä, että saattoi tervehtiä huutamatta. Sallaa inhotti, eikä hän pystynyt hillitsemään kiukkuaan. Kun kilpailu oli juostu, hän lähti kohti pysäköintipaikkaa mitään puhumatta. Voi, miksi Jonin piti tulla heidän luokseen? Ella sai veljestä väärän käsityksen, eikä varmasti enää haluaisi mitään.

Kolmen tunnin aikana Salla oli vähitellen unohtanut synkät mietteensä, mutta nyt ne olivat palanneet entistä raskaampina. Ei hän voinut mennä selittämään Ellalle, että Joni oli vain hänen veljensä, kun koko juttu, joka ei ollut hetkeen tuntunut enää vain leikiltä, oli todennäköisesti muutenkin vain hänen mielikuvituksensa tuotetta.

6. luku

Koti oli ylösalaisin kuten aina ennen joulua. Mari ryntäili ja motkotti, siirteli tavaroita, kantoi mattoja kasoiksi Mikaelin eteen ja lykkäsi piiskan tämän käteen.

”Tee säkin jotain äläkä vaan seiso siinä, kun sulla kerranki on aikaa auttaa mua! No voi helvetti, etkö sä ymmärrä puhetta? Pitäis sun ainaki piiskaa osata käyttää.”

Mikael veti syvään henkeä kireä ilme kasvoillaan. Hän katsoi parhaaksi olla vastaamatta, kantoi mattoläjät ulos ja antoi piiskan viuhua. Hevosia hän ei kuunaan lyönyt näin lujaa, vaikka jotkut ajajat niin tekivätkin. Matot kuuluivat eri luokkaan. Hän vihasi tätä puuhaa, mutta vielä enemmän hän vihasi pakollista joulustressiä ylettömine siivouksineen.

Ennen vanhaan siivottiin jouluksi, kun sitä ei muuten tehty, silloin oli arjessa enemmän puuhaa. Nykyään heilläkin siivottiin kunnolla joka viikko, ja koirankarvat imuroitiin usein. Mitä varten jouluksi piti siivota enemmän, kun se oli muutenkin vuoden kiireisintä aikaa? Ja sitten, kaiken kukkuraksi korkean olohuoneen keskelle kannettiin infernaalinen joulukuusi, johon hänen oli kiinnitettävä kuusikymmentäneljä kynttilää Marin määräämille oksille ja muutettava niiden paikkaa sata kertaa, kunnes vaimo oli tyytyväinen. Kuusi sotki vastapestyt lattiat ja taas piti huristaa keskuspölynimuria maailman tappiin saakka. Että Mikael inhosi tätä kaikkea. Voi, kunpa vaimo lähtisi, miten hän nauttisi! Itse hän ei halunnut lähteä, ei hänellä ollut paikkaa, minne mennä.

Samassa Mikaelin ilme kirkastui. Mikä häntä esti ostamasta itselleen vaikka ihan pientä asuntoa, jonne voisi tarpeen tullen paeta? Ei mikään. Vaimo ei puuttunut hänen rahoihinsa, kunhan ne eivät loppuneet. Kaisa tuli tallin suunnalta, tervehti Mikaelia iloisesti. Sukkela ajatus putkahti miehen mieleen.

”Kaisa, terve, onko sulla aikaa? Mä voisin maksaa sulle joulurahaa yhdestä palveluksesta”, aloitti Mikael, ja vastausta odottamatta kertoi ideansa aina iloiselle tytölle. Kaisa suostui muitta mutkitta, ja yhdessä he kantoivat matot sisään. Ne piti jättää eteiseen, muuten ne olisivat Marin tiellä.

”Mari, vaimokulta, mä lähen ny käymään Teivossa. Kaisa tuli sun avuksi, mä annan sille vähän joulurahaa. Riittääkö parisataa?”

Mikael jätti rahat pöydälle, veti nahkatakin ylleen ja meni.

Teivon tallin pihassa oli valkoinen pieni Corolla. Pikkuruisen toimiston ikkunasta näkyi kaksi miestä, Kaitsu ja joku toinen. Mikael ajoi Omegan tavalliselle paikalleen aivan ikkunan eteen, astui ovesta sisään. Tervehdys oli takertua kurkkuun. Toinen mies oli juuri se sama ihminen, joka oli kaulaillut Teivon ladyä, siis Salla Toivasta sinä marraskuisena tiistaina, jolloin Mikael oli pakottanut itsensä unohtamaan Sallan. Se oli vaikeaa, sillä nainen kävi yhä usein raveissa, seisoi ystäviensä kanssa sitkeästi aidan vieressä, kävi kahvilla Teivonlinnassa.

Mikael oli tarkkaillut tilannetta ja huomannut, että Salla katseli myös muita ohjastajia heidän ajaessaan radalla. Hän oli ohjaillut ajatuksensa väkisin siihen johtopäätökseen, että nainen ei ollut koskaan ollut kiinnostunut vain hänestä, vaikka ujot silmäykset olisi voinut siten tulkita, vaan että tätä kiinnostivat yleensä ravit. Viime aikoina Salla ei ollut edes erityisemmin viitsinyt katsella häntä. Pahimmalta hänestä tuntui, että ainakin Kuuralan Tommi ja Alavillamon Saku olivat uteliaisuuttaan alkaneet jututtaa Sallaa ja tämän ystäviä, eikä hän voinut tietää, kuinka hyvin he toisensa tunsivat. Itse hän ei voinut noin vain ryhtyä tervehtimään, ei semmoinen ollut hänen tapaistaan. Tutustumiseen piti olla jokin päivänvaloa kestävä syy, eikä ukkomiehen kiinnostuminen vieraasta naisesta sopinut määritelmään.

Mikael astui kohti tuntematonta miestä käsi ojossa. Hän tahtoi tietää tämän nimen, ja luontevin keino oli kätellä ja esittäytyä. Hänestä tuntui tavattoman typerältä, sillä miehen täytyi tietää, kuka hän oli. Vähintään yhtä typerältä tuntui, ettei hän voinut tehdä samoin Sallalle.

”Terve vaan, Toivasen Joni. Tää Kaitsu on mun vanha luokkakaveri, mä tulin sitä moikkaan, kun ei olla vuosiin nähty”, mies selitti.

Toivanen. Sama nimi kuin Sallalla, Mikael ilahtui. Mies oli siis Sallan veli. He keskustelivat hetken hevosista, niiden kunnosta ja pelaamisesta, ja jossain vaiheessa Mikaelin mieleen hiipi kalvava epäilys. Entä jos Joni olikin naimisissa Sallan kanssa? Hän pystyi vaivoin pitämään kasvonsa peruslukemilla. Onneksi hän oli tullut vain pikaisesti katsastamaan, missä kunnossa talli oli. Hän livahti sopivassa vaiheessa taputtelemaan hevosia.

Tallissa ei näkynyt muita, mutta takaovi oli auki. Kohta ovesta työntyivät likaiset kottikärryt.

”Jaa, sä oot paskahommissa”, tervehti Mikael Maaritin nähdessään. Nainen tyhjensi likaisia pahnoja ja vei tilalle puhtaita. Silloin tällöin Mikael teki samaa työtä, jottei totuus unohtuisi. Hevosten hyvinvointi oli hänen työnsä tärkein kulmakivi.

”Ella-murunen, kiva kun sittenki tulit”, liversi Maarit. ”Oliko Mari taas hermona? Mikset sä lähe käveleen, kun teillon aina niin kireetä?”

Mikael huokasi raskaasti. Tämäkin vielä. Joulukuu oli ollut hirveä, hän oli ollut pois tolaltaan. Sallaan kohdistuneet tunteet oli pitänyt nujertaa, eikä se ollut helppoa. Itse asiassa hän ei ollut vieläkään päässyt kokonaan kuiville, Jonin näkeminen todisti sen. Hän oli kaiken aikaa ärtynyt, ja Maarit, tuo tarkkanäköinen rempseä tallityttö oli kautta rantain saanut puristettua Mikaelista haluamansa totuuden esiin. Sallasta tämä tuskin tiesi, eihän heidän välillään koskaan ehtinyt oikeasti olla mitään, eivät he edes tunteneet toisiaan. Mutta Marista ja heidän ongelmistaan tyttö tuntui olevan paremmin selvillä kuin hän itse. Kuinka kummassa naiset pystyivät lukemaan miehen ajatukset oikean jalan asennosta? Maarit tuntui ainakin ymmärtävän puolesta sanasta kokonaisia tarinoita. Mikaelin avioliittoon liittyvissä asioissa tämä oli vieläpä osunut tuskallisen oikeaan.

Mikael vilkaisi Maaritia ja kauhistui. Tämän kasvoilta paistoi peittelemätön kiinnostus. Ei nyt, ajatteli Mikael, ei tässä vaiheessa. Mieluummin ei koskaan. Niin epätoivoinen hän ei saisi olla, että lankeaisi Maaritin kaltaiseen, ihan kivaan mutta jollakin lailla yksioikoiseen tyttöön. Maarit ei ollut hänen tyyppiään, eikä hän jaksaisi katsella naista enää työajan ulkopuolella. Mikaelia puistatti, mutta hän hymyili sanoessaan, että hänen oli mentävä ja että Maarit oli tehnyt työnsä kiitettävästi.

Kaitsu istui yksin toimistossa ja puhui puhelimessa, Joni oli jo lähtenyt. Mikael räpelsi hermostuneena pöydällä lojuvia papereita. Kun Kaitsu oli saanut ilmoitettua kilpailuvuoroiset hevoset Tapaninpäivän raveihin Jokimaan radalle, hän sulki puhelimen ja kysäisi:

”Ella kuule, onko sulla jotain mielessä? Mitä toi Maarit tuolla oikeen sulle sano?”

”Ei se yksin sitä ole. Maarit yrittää jotain, se kattoo ihan sairaan suoraan, mut perussyy on kyllä meillä kotona. Siä ei hommat oikeen tahdo sujua. On sun pitäny se tietää. Ja sitte toi sun luokkakaveri, se Joni...” Mikael hiljeni, haki oikeita sanoja. Hän oli lipsauttamaisillaan salaisuuden, jota ei halunnut muiden korviin.

”Niin tota, Joni näytti jotenki tutulta. Oonks mä voinu tavata sen jossain?”

”On se käyny aina varmaan raveissa. Se pelaa, ei kauheesti mut kumminki, ja sen sedällä oli joskus se Eevertti.”

Kaitsu jatkoi Jonin esittelyä, ja Mikael nyökkäili ja myönteli, vaikkei enää kuunnellut. Jonin sedällä Eevertti. Joni oli varmasti Sallan veli. Helpotus oli suunnaton, ja äkkiä Mikael keskeytti Kaitsun:

”Anteeks hei, muistin just että mä odotan puhelua autopuhelimeen. Mun pitää mennä. Kiitti kun hoidit ilmottautumiset.”

Hän juoksi autoon ja nosti luurin korvalleen ikään kuin olisi vastannut. Hän nojasi päänsä niskatukea vasten, hengitti syvään silmät suljettuina. Toivottavasti Kaitsu ei ollut huomannut värähdystä hänen äänessään. Mikael koetti rauhoittua ja onnistui lopulta. Yhtään kyyneltä ei päässyt ulos silmistä, mutta se oli ollut lähellä.

”Miks mun pitää olla näin sekasin? Menkööt kaikki naiset helvettiin, ne saa miehenki niin pois raiteiltaan että se melkein parkuu pahaa oloonsa!” puuskahti Mikael ääneen, käynnisti auton ja ajoi Kesoilille munkkikahville.

Pyyhkiessään sokeria suupielistään, sormistaan ja villapaidaltaan hän tiesi, mitä tekisi. Hän lähtisi puhumaan itselleen lainaa kaksion ostoon. Hänellä olisi oma pakopaikka vielä ennen vuodenvaihdetta. Kunpa vielä saisi tutustua Sallaan, sitten voisi olla tyytyväinen.

7. luku

Sallan huoneessa ei ollut ainuttakaan joulukoristetta. Hänestä ei tuntunut joululta. Hänen asiansa olivat periaatteessa hyvin: hän oli valmistunut ajallaan, pöydän kulmalla komeili matkailumerkonomin tutkintotodistus. Hänellä oli työpaikka ainakin toukokuuhun saakka tamperelaisessa matkatoimistossa, jossa saisi myydä ihmisille unelmia. Nyt voisi muuttaa omaan asuntoon, jos löytäisi sopivan vuokrakämpän. Vanhoista hyvistä ystävistä pari, Hanna ja Marita olivat palaneet kotikonnuilleen, heidän kouluaikainen hepparinkinsä oli osittain koossa, ja Merjakin oli päässyt ravien ansiosta mukaan. Raveissa oli edelleen kiva käydä, varsinkin kun Alavillamon Saku ja Kuuralan Tomppa halusivat tuntea heidät ja muistivat aina tallialueella tavatessaan sanoa muutaman sanan. Samulikaan ei ollut hetkeen ahdistellut, ehkä tällä oli vaihteeksi joku rehevä nainen.

Ilman Ellaa kaikki olisi ollut mallillaan. Salla huokasi. Ella oli unohtanut hänet. Joulukuussa tämä ei ollut halunnut katsella häntä radalta, ja jos he kohtasivat tallialueella, mies näytti vaivautuneelta ja katsoi mahdollisuuksien mukaan ohitse. Ehkä hän oli typeryyttään kuvitellut koko jutun, se tuntui muutenkin liian uskomattomalta. Ei kukaan kiinnostuisi tuntemattomasta saati ryntäisi suin päin moraalisesti arveluttavaan suhteeseen. Ei edes ravimies, ajatteli Salla. Tavallisia ihmisiä hekin olivat, heidän työnsä vain ei ollut mitään kahdeksasta neljään toimistotyötä. Se oli enemmänkin elämäntapa.

”Salla, Merja soittaa!” äidin huhuilu kaikui portaikossa. Salla reipastui aavistuksen verran. Joulupäivänä ei muuten ollut kummempaa tekemistä kuin television katsomista.

Merja jutteli aluksi jouluaaton tapahtumista. Hänen isänsä oli ostanut itselleen autopuhelimen, vähän käytetyn Mobiran NMT:n, jota ei välttämättä tarvinnut asentaa kiinteästi. Sen viisikiloisen tukiyksikön saattoi työntää tavaratilaan, josta se oli kytketty verhoilun sisään piilotettujen johtojen avulla puhelimeen. Puhelimen voi ottaa mukaansa, kunhan irrotti koskettimet ja työnsi puhelimen oman johdon tukiyksikköön. Isä oli hetken miettinyt uutta GSM-puhelinta, mutta sen kuuluvuusalue oli vielä aivan turhanaikainen, eikä kukaan varmuudella osannut ennustaa, laajenisiko verkko järkevässä ajassa. Uusimmat oikeasti kannettavat puhelinmallit olivat hävyttömän kalliita, eikä Merjan isä ymmärtänyt, miksi puhelimen olisi pitänyt mahtua povitaskuun. Puhelinasioista päästyään Merja siirtyi toiseen aiheeseen:

”Se mun oikee asia koskee huomista. Lahdessa on ravit, isä lupas Audin ja puhelimen, jos me lähetään. Mitäs sanot? Voitas kysyä Saria ja Annee tai vaikka Hannaa ja Maritaa mukaan, kun nekin nyt on taas Tampereella.”

”Mikäs siinä, mennään vaan”, lupasi Salla. ”Mut ei pyydettäs ketään noista likoista sinne, me ei voitais jutella Ellasta matkalla. En mä niille haluu kertoo tästä, kun tää tuntuu niin hassulta. Pelkkää olettamusta koko tarina... Ai niin”, Salla muisti äkkiä, ”Joni sano käyneensä Ellan tallissa Kaitsua kattomassa. Ella oli tullu sinne, esittäytyny oikeen kädestä pitäen. Se oli Jonten mukaan näyttäny jotenki omituiselta, ihan kun sillä olis ollu jotain harmeja. Vaikka enpä mä Joniin ihan suvereenisti luota, tavallisesti se ei huomais vaikka jollain olis banaanit korvissa tai nenä poskella.”

Merjaa nauratti, ja iloisuus tarttui Sallaan. Tuntui pitkästä aikaa siltä, että hänenkin elämässään asui ilon kipinä.

Tapaninpäivän aamuna oli kahdeksantoista astetta pakkasta. Taivas oli tähtikirkas, huurteiset puut kimaltelivat pihavalon ympärillä. Raveissa olisi varmasti paljon peruutuksia, koska oli niin kylmä. Pakkasherkkiä hevosia ei kilpailutettu, etteivät ne sairastuisi. Salla pirautti Merjalle kysyäkseen, minkälaiseen toppapukuun tämä sonnustautuisi, jottei pakkanen sotkisi päivän tunnelmaa.

Varsinaiset ravit alkoivat yhdeltä, ja koska Lahteen oli lähes parin tunnin ajomatka eivätkä he olleet koskaan ennen suunnistaneet Jokimaan raviradalle, heidän oli syytä lähteä matkaan hyvissä ajoin. Kymmeneltä Merja hurautti Toivasten pihaan lumettomalla mustalla autolla.

”Ota takki pois saman tien, tää lämpes jo, kun me pidettiin sitä yö tallissa. Tarjetaan paremmin sit tosiympyröissä”, Merja hihkaisi Sallan rientäessä auton luo. Pakkanen oli hieman heikentynyt, mittari näytti enää kahtatoista.

Lahdentietä oli helppo ajaa, ohituspaikkoja riitti enemmän kuin Merja oli muistanut. Hän kertoi nähneensä unessa Jokimaan raviradan ja kuvaili totohallia, sen takana nousevaa rinnettä ja tietä kummun yli alas kohti tallialuetta. Porttikin siellä olisi, eikä heillä oikeasti ollut mitään tekoa tallialueella. Salla kuittasi Merjan epäilyt toteamalla, että tämä oli nähnyt vain unta. Hauhon suoralla pääsi kerralla kahden hevoskuljetusauton ohi. Merja ajoi reippaasti, mittari näytti kahdeksankympin alueella vähän yli yhdeksääkymppiä.

Jonkin matkaa ajettuaan Merja tutkaili taustapeilistä, kärkkyisikö joku ohitse, sillä hänellä oli tapana antaa kohteliaasti tilaa. Hän näki tumman Omegan ja kysäisi huolettoman oloisesti Sallalta, muistiko tämä Ellan auton rekisterin.

”No tota, sit se on meidän perässä, saavutti meidät just — nyt”, hätkähdytti Merja. Hän alkoi huomaamattaan ajaa vielä hieman reippaammin, eikä Ella lähtenyt ohittamaan. Sallan ihoa kihelmöi. Mahtoikohan mies tunnistaa heidän autonsa?

Naiset olivat suunnitelleet pysähtyvänsä huoltoasemalle, jonka he tiesivät. Siltä oli matkaa Lahden keskustaan kymmenisen kilometriä, ja arviolta saman verran Jokimaalle. Merja vilkutti ajoissa, ja Ella teki samoin! Nyt Merjaakin alkoi hermostuttaa. Tätä hän ei ollut osannut odottaa. Hän pysäköi auton mahdollisimman lähelle huoltamon ovea, jottei heidän tarvitsisi heittää takkeja niskaansa. He seurasivat, mitä Ella tekisi.

Mies oli yksin liikkeellä, hän antoi autonsa lipua hitaasti mustan Audin ohi. Hän oli aavistanut oikein, autoa ajoi yksi Sallan ystävistä, ei siis Joni tai kukaan muu mies. Hän oli nähnyt auton ohittavan kerralla kaksi hevosautoa, ja vaikka naiset eivät hänen kokemuksiensa perusteella yleensä tehneet moista, hän muisti, miten reippaasti samainen Audi oli lähtenyt taannoin Ylä-grillin pihasta. Uskomatonta, Salla oli lähtenyt muualle raveihin. Tähän saakka Mikael oli nähnyt hänet vain kotiradallaan Teivossa. Hänen oli saatava selville, mistä nyt tuuli. Oliko Sallalla kenties muutakin tekoa hevosurheilun kanssa kuin vain kiinnostus?

Samassa Mikaelin mieli mustui. Mikä hänet sai ajattelemaan, että naiset tulisivat raveihin? Siitä ei voinut varmistua kuin kysymällä tai odottamalla, suvaitsisivatko neidot näyttäytyä. Mikael oli pettynyt itseensä. Hän ei yksinkertaisesti voinut mennä samaan paikkaan Sallan kanssa, silloin olisi varmasti joutunut sanomaan jotakin, eikä hän ollut siihen valmis. Hän oli pyörittänyt olematonta suhdettaan tuohon naiseen niin moneen suuntaan, ettei enää luottanut herkkien vaistojensa viesteihin. Hän tyytyi vain varmistamaan, keitä autossa istui ja jatkoi sitten matkaansa kohti päivän hyytävää ajourakkaa.

”Selvittiin”, huokasi Salla. ”Mitä mä olisin tehnyt, jos se olis tullu sisään? Ainakin mä olisin ollu viidellä mutkalla ja ihan vaikee. Mitä sä aattelet, miks se ajo tolleen?”

Tie raviradalle oli viitoitettu erinomaisesti. He olivat perillä jo kahdeltatoista, joten heillä olisi hyvin aikaa tarkistaa meikit, ostaa käsiohjelma ja pukeutua huolella. Sää oli edelleen lauhtunut, Jokimaalla oli alkanut tuulla. Viima punasi poskipäät jo matkalla pysäköintipaikalta portille, jolloin Merja ehdotti, että he ajaisivatkin autokatsomoon. Siten he voisivat välillä istua autossa. Salla piti ideaa kullanarvoisena, olihan jopa mahdollista, että tallialue olisi ulkopuolisilta suljettu. Niin oli kuulemma ainakin Vermossa. Harmitti, ettei sedällä ollut enää ravihevosia, häneltä olisi varmasti saanut tallikortin.

Jokimaan autokatsomo oli Teivoon tottuneelle omituisessa paikassa, radan pohjoispäässä siten, että totohalli jäi vasemmalle ja tallialue oli suoraan radan vastakkaisella puolella. Paikasta ei nähnyt maaliintulojärjestystä mitenkään järkevästi, mutta heitä se ei painanut. Kuulutettiinhan se kovaäänisistä. Merja ajoi auton eturiviin aivan aidan viereen. Radalla ei ollut vielä montakaan hevosta, mutta juuri auton nokan kohdalla ajoi Ella.

Mikael hyppäsi ensimmäisen lähdön ajokkinsa rattaille, asetteli ohjien pitkät päät takamuksensa alle, etteivät ne kietoutuisi kärryjen akselin ympärille, kohensi asentoaan ja ohjasi hevosen radalle. Kylmä tuuli tuiversi vasten kasvoja. Mikael ajoi myötäpäivään, rauhallisesti, jotta hevosen lihakset ehtisivät lämmetä kunnolla ennen starttia. Tällä hevosella ei koskaan ajettu kilpailuvauhtista verryttelyä ennen harjoituslähtöä, joka tapahtui heti esittelyn jälkeen. Mikael tarkasteli eläimen askellusta. Ontuiko tämä vasenta takajalkaansa? Hän kiihdytti vauhtia aavistuksen ja totesi huolestuneensa turhaan. Hevosen käynti oli epätasaista, niinhän se oli ennenkin ollut, mutta ravi oli varmaa ja puhdasta.

Hevonen oli kunnossa, joten Mikael saattoi antaa ajatustensa eksyä asioihin, jotka eivät olleet yhtä hyvin. Hän oli lähtenyt kotoa ovet paukkuen, jättänyt Marin puhkumaan kiukusta ja lapsiraukat tuijottamaan kirkkain silmin television aamuohjelmia. Hän ei halunnut kuunnella vaimon valitusta lyhyiden sijaisuuksien hankaluuksista vieraista päiväkotiryhmistä töiden ennakoimattomuuteen. Kukaan ei ollut käskenyt vaimon mennä töihin. Marille ei sopinut, että mies halusi rentoutua työpäivän jälkeen edes ihan pikkuisen ilman, että tältä vaadittiin jotakin. Hän tiesi, ettei vaimon ollut helppoa jaksaa kotona yksin, mutta he olivat sentään yrittäneet etsiä ratkaisua. Naapurin tytöt olivat ajoittain lasten seurana, jotta Marilla olisi omaa aikaa. Järjestely toimi periaatteessa loistavasti, paitsi että Mari oli seuraavaksi keksinyt kaipaavansa yhteisiä perheiltoja. Kaksi iltaa viikossa ei kuulemma riittänyt. Mikael oli ehdottanut, että perhe lähtisi useammin mukaan raveihin, mutta lapset eivät olleet innostuneet, ei liioin Mari. Ajamistakaan ei voinut vähentää, sillä menot olivat nykyisillä tuloilla juuri ja juuri hallinnassa.

Mikael pudisti voimattomana päätään. Tästä suosta oli hankala nousta. Syksyllä hän oli saanut voimaa Teivon ladyn kanssa pelaamastaan pelistä, sillä peliltä se tällä hetkellä tuntui. Pelkkää leikkiä, ei muuta. Hänen oli ollut vaikea myöntää itselleen olleensa niin vakavissaan, että Sallan välinpitämättömyys oli haavoittanut häntä.

Autokatsomon kohdalla Mikael terästäytyi. Eturiviin liukui musta Audi. Rekisterikilpi jäi aidan poikkipuun taakse, mutta matalalta paistava talvipäivän aurinko valaisi matkustajat. Mikaelin rinnassa läikähti lämpimästi. Salla oli paikalla, ja jostain syystä se tuntui hyvältä. Periaatteessa asiat olivat yhtä sekaisin kuin edellisenä tiistaina, Mikael ei ollut saanut selville mitään uutta naisesta, josta epätoivoisesti unelmoi. Hän rohkaisi mielensä ja loihti kasvoilleen varovaisen hymyn. Ehkä se korjaisi jotain, ehkä ei, mutta enempään hän ei tällä hetkellä pystynyt.

Merja  houkutteli Sallaa lähtemään tallialueelle.

”Rohkeesti vaan kysymään, ei me tiedetä, pääseekö sinne, jos me ei mennä.”

Häntä harmitti Sallan epäröinti. Nyt jos koskaan heidän oli näyttäydyttävä, kortit piti paljastaa. Salla suostui lopulta, hän kulki hitaasti, vastahakoisena Merjan perässä ja antoi tämän hoitaa puhumisen. Ravirata oli samanlainen kuin Merjan unessa, jopa tallialueen portti pienine valvontakoppeineen nökötti mäennyppylän takana rinteen puolessa välissä. Kopissa istui ystävällisen näköinen viiksekäs mies, joka toivotti naiset tervetulleiksi.

Punainen puuverhoiltu tallikahvio näkyi suoraan edessä. Sinne pääsi kiertämällä talon toiselle puolelle. Terassin ovi oli talven vuoksi suljettu. Salla etsi katseellaan tuttuja. Kun he menivät sisään, astui Kuuralan Tommi samalla ovenavauksella ulos tallikahviosta.

”Hei, te täällä!” hän tervehti yllättyneenä. ”Kiva nähdä teitä muuallakin kun Teivossa. Onko koko kööri koolla vai vaan te kaks? Tulitteks petsaribussilla pelureiden kanssa?”

Merja kertoi, millaisella autolla olivat saapuneet, jolloin Tommi tokaisi:

”Ihan hyvä merkki. Toi hopeenvärinen ysikymppinen on mun ajopeli.”

Ellaa ei näkynyt sisällä. Salla oli jokseenkin helpottunut. Hänen oli kerättävä rohkeutta, jotta kykenisi kohtaamaan karun totuuden. Hän ei tiennyt, mitä oikeastaan odotti, eikä hän olisi halunnut toivoa mitään. Miksi tunteita ei voinut sivuuttaa järkeilemällä?

Salla ei halunnut odottaa koko päivää, ja niin paljon kuin ajatus häntä hirvittikin, hänen oli pakko nähdä Ella. Niinpä Salla vinkkasi Merjan kahvikuppeineen mukaansa matkalle kohti tuntematonta. Tallialue oli rataa selvästi alempana, se oli laaja ja aukea, siellä tuuli puhalsi esteettä. Salla näki Ellan jo kaukaa. Mies seisoi yksin lähellä kumparetta, jonne heidän mitä ilmeisimmin piti kulkunsa suunnata. Nyt ei voinut enää perääntyä, heidät oli nähty. Salla keskitti huvenneen rohkeutensa etenemiseen. Hän yritti takoa mieleensä järkeviä ajatuksia ja kysyi itseltään, mitä pelottavaa toisen ihmisen ohittamisessa saattoi olla.

Mikaelia hirvitti yhtä paljon. Hän olisi tehnyt mitä tahansa, jottei olisi tarvinnut seistä paikallaan, mutta Salla olisi arvatenkin tulkinnut vierastallille kävelemisen välttelyksi. Perhoset miehen vatsassa tuntuivat jo varpusilta, hänelle tuli oikeasti huono olo. Hatarasti hän ajatteli olevansa sekopäinen. Salla sai hänet täysin pois tolaltaan vain kulkemalla kohti. Mikael tuijotti lähestyviä naisia, hänen katseensa etsiytyi Sallan silmiin, joiden aran mutta lämpimän ilmeen takaa kuulsi hento toivo ja suunnaton pelko. Mikael oli vakava, näin hymytön hän ei yleensä ollut. Sallasta tuntui, että mies tunkeutui hänen ajatuksiinsa, luki niitä kuin television tekstejä. Hänen oli pakko pysähtyä, mies vaikutti niin haavoittuneelta, jopa epätoivoiselta.

Jos tallityttö ei olisi huikannut tuovansa seuraavan lähdön hevosta, Mikael olisi varmasti sanonut jotain. Sillä hetkellä jännite katosi jättäen jälkeensä onton olon. Kumpikin huokasi osin helpotuksesta, osin pettymyksestä. Salla ei vieläkään tiennyt, mitä ajatella, ja Mikael sadatteli saamattomuuttaan. Mitä kummaa hän naisessa pelkäsi?

Auto alkoi vähitellen lämmetä. Oli pilkkopimeää, vaikka kello ei ollut vielä viittäkään. Jokimaan ravirata oli mukava paikka, sinne voisi ajella toisenkin kerran. Salla ja Merja olivat jutelleet Sakun ja Tommin kanssa pariin otteeseen, ja Niemisen Antero oli keksinyt tervehtiä. Salla pohti ääneen päivän kulkua.

”Ella katto taas. Siinä tallialueella sen ekan kerran, kattoiksä sen ilmettä? Se näytti jotenkin surulliselta, melkein pelokkaalta. Vai kuvittelenko mä taas?”

Merja pudisti päätään. Hän oli tulkinnut miehen ilmeen samoin. Syytä he eivät tienneet, mutta Merja oli oudon varma, että se selviäisi ennen pitkää.

”Ja se katto koko ajan radalta, eikä se hymyillyt kun sillon ihan aluks kun se näki tän auton. Mä haluun tavata sen tyypin, mun on pakko tutustua siihen. Mä en pysty elään näin!”

”Joo, siltä vaikuttaa”, sanoi Merja. ”Musta tuntuu, ettei Ellakaan pysty elään niinku se nyt elää. Sen asiat ei o hyvin. Sen ilmeessä ei näy sitä iloa, joka sillä syksyllä oli. Mä aattelin, että se oli vihasen näkönen vaan kun se näki sut, mutta tänään mä huomasin, että se oli koko ajan ihan kuin se olis ollut masentunu tai epätoivonen. Se ajo hyvin, keskitty siihen, mutta muistakko sen voittoringissä kun me seistiin siinä kattelemassa? Siinäkään siltä ei irronnu minkäänlaista hymyä. Teki ihan pahaa nähdä.”

Kotimatka sujui Ellan kohtaloa arvuutellessa. Ystävykset esittivät vuorotellen erilaisia päätelmiä, kunnes Merja puuskahti, että Sallan taisi olla parasta selvittää asia kysymällä suoraan mieheltä itseltään, etteivät he alkaisi pitää kaukaa haettuja perusteluja totuutena ja eläisi niiden mukaan. Tällä kertaa Ella ei ilmestynyt heidän peräänsä, mutta Markkasen Samuli ohitti heidät reilua ylinopeutta ajaen.

Tänä vuonna he eivät enää kävisi raveissa, mutta jo viikon kuluttua olisivat jälleen vuorossa Teivon tiistairavit ja heti seuraavana lauantaina V5-ravit. He päättivät mennä molempiin, mutta tapaisivat vielä ennen sitä Merjan kotona uudenvuodenaattona. He aikoivat valaa tinat pitkästä aikaa, jos niistä vaikka näkisi seuraavan vuoden tapahtumat. Sallaa nauratti. Hän ei ollut vähääkään taikauskoinen.

8. luku

Mikael seisoi Pohjolankadulla sijaitsevan ison kerrostalon rappukäytävässä pitkästä aikaa tyytyväisenä. Asunnon numero seitsemän kohdalla luki hänen sukunimensä. Hän kiipesi toiseen kerrokseen, avasi ruskean oven, poimi mainosläjän kynnykseltä. Avara kaksio oli tyhjä lukuun ottamatta makuuhuonetta, jossa oli tukeva parivuoteen levyinen runkopatja, sillä muutama tyyny, kaksi peittoa ja läjä Marin hylkäämiä tummia lakanoita, jotka hän oli kaivanut Pirkkalan kodin vaatehuoneesta perimmäiseltä hyllyltä. Keittiöstä löytyi kahvinkeitin, paistinpannu, pari kuppia ja kertakäyttöastioita, kylpyhuoneesta muutama pyyhe. Mikael ei vielä tiennyt, mitä uudella sijoituksellaan tekisi, mutta hänen mieltään huojensi, että se oli olemassa. Asunto oli pakopaikka, henkinen tukikohta, josta kukaan ei löytäisi häntä. Sisustamisella ei olisi pienintäkään kiirettä, vain verhot pitäisi hankkia. Toisen kerroksen asuntoihin näki kadulta liian hyvin.

Tammikuu läheni loppuaan, päivät olivat pidentyneet selvästi. Mikael ajoi entiseen tahtiin, ehkä jopa enemmän kuin edellisenä talvena. Hän oli sijoittunut kolmanneksi vuoden 1991 valtakunnallisessa ajajaliigassa, tuskaisen lähelle toiseksi yltänyttä Samulia ja miltei yhtä lähelle Kuuralan Tomppaa, joka oli ensimmäinen. Hän oli ajanut huonosti lokakuussa, silloin voittojahti oli levinnyt käsiin, mutta Mikael ei jaksanut välittää. Tulot riittivät uuden lainan maksuun, etenkin, kun vaimo tienasi vaaterahat tekemillään sijaisuuksilla.

Mikael istahti vuoteelle, muuta istuinta kaksiossa ei ollut. Hän mietti alkuvuoden raveja, ja automaattisesti silmien eteen piirtyi nuoren naisen kuva. Mikael oli turhautunut. Hän ei ollut edelleenkään saanut sanottua edes ujosti ”moi”, vaikka ajatteli naista päivin ja öin. Hän haaveili tästä halatessaan vaimoaan, hän näki tästä unia. Sallan näkeminen oli edelleen päällimmäisenä ajatuksena ennen Teivon raveja, joissa nainen lähes aina kävi. Kun tämä ei joskus saapunutkaan paikalle, Mikael oli ärtynyt ja pettynyt. Mies ei jostain syystä pystynyt sanomaan Sallalle mitään, ei nyökkäämään, ei tervehtimään. Hän vain hymyili, tuijotti tiiviisti, huokaili itsekseen. Hän katseli kademielin, kun Salla ystävineen pilaili hänen kollegojensa kanssa mutkattoman näköisesti ja toivon mukaan ilman taka-ajatuksia.

Tänä perjantaina Mikael ei ollut lähtenyt Turkuun Metsämäen raveihin. Hän halusi viettää päivän yksin selvittääkseen, mitä elämältä halusi. Hän ei muistanut aikaisemmin pohtineensa niin syvällisiä, sillä hänen elämässään riitti väriä ja vauhtia. Ei ollut tullut tarvetta miettiä, olosuhteet olivat olleet aina vähintään tyydyttävät. Kokonaisia vapaapäiviä hän ei ollut viettänyt pariin vuoteen, niitä ei ollut ehtinyt kaivata. Nyt tilanne kotona oli erityisen hankala, vaimo kiukutteli töitään, Mikaelin poissaoloa, lasten kuljetuksia, kuihtunutta suhdetta, seksin puutetta, televisio-ohjelmia, kuraa lattialla, mitä hyvänsä. He eivät olleet avanneet viinipulloa kuukausiin tai hoitaneet yhdessä kotitallin hevosia. Mikael ei varsinaisesti ikävöinyt yhteisiä hetkiä, ainoastaan totesi niiden loppuneen. Hän ei kaivannut muuta kuin kiireettömiä ratsastusretkiä Marin kanssa omilla mailla autereisina kesäaamuina, kasteisen niityn keskellä. Parantumaton romantikko.

Mikael makasi vuoteella selällään ajatuksiinsa vaipuneena. Hän leijaili usvaisessa kesäaamussa, oli kuulevinaan lintujen aamulaulua, hevosten kavioiden ääniä. Niihin sekoittui vaimea, monotoninen kuulutus, joka vahvistui, ja hän huomasi siirtyneensä raviradalle, Teivoon, ja kovaäänisistä kaikui: ”Lähtö uusitaan jälleen. Uusinnan aiheuttaja oli toistamiseen Marjuska, rattailla Mikael Laine, syynä väärä lähtörata häiriten...” Sallan tummat hiukset hulmusivat hänen kasvoillaan, estivät häntä näkemästä tilannetta radalla, eikä hän ollut pysynyt oikealla paikalla. Sallan kasvot vääristyivät, niiden takaa kuului naisen ääni, joka sanoi: ”...mä haluan että sä tulet mun luo...”

Mikael säpsähti hereille. Kuva särkyi, mutta uni pysyi tiukasti mielessä. Miksi lähtöä uusittiin jälleen, miksi hevonen oli Marjuska, tarkoittiko se Maria? Ja miksi Sallan hiukset peittivät hänen kasvonsa kuin estäen häntä näkemästä selvästi? Mikael oli pyörällä päästään. Hän katsoi kelloa, se näytti puolta yhdeksää. Hän tarttui romuluiseen puhelinlaatikkoon, jonka oli aiemmin raahannut autosta sisään, soitti vaimolle, joka ei vastannut. Hän jätti puhelinvastaajaan viestin, sanoi lähtevänsä tuttavien kanssa syömään, eikä tiennyt, koska tulisi kotiin.

Salla kuivasi hiuksiaan Merjan kotona. Heidän oli määrä lähteä kaupungille pitkästä aikaa. Merjan vanhempi pikkusisko Jaana oli juuri saanut ajokortin, ja he uskaltautuivat tämän kyytiin. Jaana veisi heidät ja noutaisi tarvittaessa, jos he tulisivat ennen kahta. Meikkaustuokion aikana heillä oli aikaa puida tammikuun tapahtumia. Merjaa huvitti yhä Sallan uudenvuodenyönä roiskaisema tina. Se oli selvä hevosenpää, ja ylösalaisin käännettynä L-kirjain, ja viittasi varmasti Ellaan. Siideriä maistelleet naiset olivat nauraneet vatsansa kipeiksi. Merjan tinaa oli ollut vaikeampi tulkita, mutta se oli täynnä raharyhelmää.

”Sen Lahden keikan jälkeen Ella on muistanu kiitettävästi kattella, nykyään sen silmissäkin on taas ajoittain se ovela välähdys, joka saa mut hulluks”, naurahti Salla, ”mut ei se tunnu saavan mitään aikaseks. Mieti, ne muut on tullu jutteleen, mut Ella, joka mut ekana huomas, ei ole tehny mitään muuta kun tuijottanu, suuttunu olemattomista ja taas tuijottanu.”

Merja hymähti. Hän jätti kertomatta epäilynsä siitä, miksi Ella ei toiminut. Hänen mielestään mies oli liian tosissaan uskaltaakseen lähestyä. Tänä iltana Salla aikoi unohtaa ravit ja Ellan, tanssia itsensä pyörryksiin Ilveksen yökerhossa ja nauttia elämästä, eikä Merja halunnut rasittaa ystävänsä aivoja tuoreimmalla oivalluksellaan.

”Laitetaan sulle peti valmiiks, mä oon varma ettei me pystytä mihinkään kun me tullaan takasin”, hän ehdotti.

”Meillon vielä aikaa, kello on vasta puoli kaheksan.”

Tuntia myöhemmin kaverukset istuivat Amarillossa aloitussiiderit edessään, Sallalla makea, Merjalla kuiva. Ravintola alkoi täyttyä, ja pian vapaita paikkoja oli enää muutama. Heidän pöytäänsä olisi mahtunut vielä kolme ihmistä, mutta jostain syystä kukaan ei tullut edes kysymään, saisiko siihen tulla.

”Me ollaan niin upeita naisia, ettei kukaan uskalla”, heitti Merja piloillaan. Saman tien Joni istahti pöytään parin kaverinsa kanssa.

”Mitäs likat?” hän tokaisi ja esitteli seurueensa. Onneksi Mattilan Kaitsu ei ollut mukana, ajatteli Salla. Tämä oli alkanut katsella häntä raveissa jotenkin omituisesti. Joni oli usein viihteellä, ja kertomansa mukaan Kaitsulla oli tapana lähteä hänen kanssaan. Jonin ystävät puhuivat hulvattomia, ja aika kului niin sukkelaan, etteivät naiset huomanneet hakea ajoissa yökerhon paluulippuja. Jonoa oli jo alkanut muodostua, kun Salla viimein havahtui. Hän päätti piipahtaa hotellin aulan vessassa ja käydä jonoon, ennen kuin se olisi liian pitkä.

Aula oli väljä, ihmisiä näkyi vain kourallinen. Salla käväisi naistenhuoneessa. Pienen käsilaukun uumenista löytyi helmiäishuulipuna, sitä oli sipaistava huuliin. Hiukset olivat hyvin, kapea hame ojennuksessa. Salla kiiruhti ulos ovesta ja törmäsi suoraa päätä nurkan takaa ilmestyvän miehen syliin.

”Oi, anteeks”, hän tokaisi, ”tais olla vähä...Ella!”

Sallan sydän jätti lyönnin väliin.

”Kiire, vai?” täydensi mies, joka oli välittömästi tunnistanut naisen. Tässä oli hänen tilaisuutensa, se oli hoidettava taiten. Salla haukkoi henkeään. Kaikista Tampereen miehistä hän juoksi päin Ellaa iltana, jolloin oli vakaasti päättänyt unohtaa miehen ja ravit.

”Kuule hei”, aloitti mies varoen, ”onko sulla aikaa jutella nyt kun mä...näin sut täällä?”

Mikael oli sanomaisillaan, että kun hän vihdoin sai suunsa auki, muttei kehdannut. Mitä Salla olisi tuuminut moisesta? Salla nyökkäsi, sanat takertuivat kurkkuun.

”Mä käyn tossa respassa ja sit tua.” Mikael viittoi tulosuuntaansa, jossa miesten wc:t olivat.

Mikael oli hermostunut, ja jopa Salla, jonka olo ei ollut toista kummempi, huomasi sen. Hän jäi hämmentyneenä seisomaan, suori hamettaan jotain tehdäkseen. Hän seurasi Mikaelia tämän asioidessa hotellin vastaanottovirkailijan kanssa. Mies soitti lyhyen puhelun, jonka aikana hän ehti vilkaista Sallaa useaan kertaan. Sitten hän katosi nurkan taakse.

Salla istahti siniselle sohvanpätkälle. Hänen odottaessaan Merja riensi vuorostaan käymään naistenhuoneessa. Hän ihmetteli ääneen, miksi Salla oli jäänyt istumaan, harmittiko tätä ehkä jokin?

”Mä sananmukasesti törmäsin Ellaan, se otti vaistomaisesti kiinni, etten mä kaatuis. Se on tuolla miesten vessassa nyt ja se haluu jutella, mä en usko tätä! Mä tuun sinne yökerhoon sitte kun tästä pääsee”, henkäisi Salla. Merja oli heti juonessa mukana. Hän toivotti Sallalle onnea ja lisäsi, että jos Salla ei tulisi, hän keksisi tekosyyn, joka uppoaisi Joniin.

”Älä viitti, ei tässä mitään tapahdu”, Salla puuskahti, ”mutta jos mä lähtisin sen mukaan, mä hakisin takkini pöydästä, sanoisin, että mä meen teille, kun mullon huono olo.”

Merjan mentyä Sallaa alkoi itseäänkin arveluttaa. Hän ei tuntenut Ellaa eikä tiennyt, mihin tämä pyrki. Häntä hermostutti entistä enemmän.

Mikael uskaltautui takaisin aulaan. Hän oli miettinyt vuorosanansa valmiiksi, hän halusi kysyä Sallalta yhtä ja toista. Hän hymyili sohvalla istuvalle naiselle, Teivon ladylle ja ohjasi tämän ravintola Louisianaan, jossa oli hetki sitten nauttinut maukkaan illallisen parin ystävän seurassa. Ystävät olivat lähteneet, ja hän oli tavoistaan poiketen jäänyt maistelemaan konjakkia. Ensimmäistä kertaa miesmuistiin hänen ei tarvinnut lähteä ravintolasta omalla autolla. Hän istutti Sallan itseään vastapäätä ja kysyi, mitä voisi tälle tarjota, ja tilasi siiderin.

Mikael oli pitkään hiljaa. Sallan mielestä hän näytti epävarmalta, ikään kuin ei olisi tiennyt, mistä aloittaisi.

”Mä oon odottanu tätä hetkee”, sanoi mies viimein. ”Kun mä näin sut ekan kerran radan varressa, mun elämä meni sekasin. Mä ajattelen vaan sua, Salla, mä kysyin Samulta sun nimeskin sillon kerran Ylä-grillillä, kun te hävisitte liukkaasti sillä Audilla.”

”Arvaa, oonko mä miettiny, miks sä katsot”, sanoi Salla miltei kuiskaten.

”Musta on vaan tuntunu, että mun on pakko tutustua suhun, en mä tiedä, mitä varten.”

Salla mietti hetken, ennen kuin vastasi. Hän olisi halunnut kysyä, miksei mies ollut tullut aikaisemmin juttelemaan. Hän olisi halunnut tietää, miten hän oli voinut jäädä Mikaelin mieleen. Hän olisi halunnut sanoa vaikka mitä, mutta sanat takertuivat jonnekin, kauas ennen huulia. Mikaelin katse oli syvempi kuin Salla pystyi käsittämään. Hän tuijotti miestä lumoutuneena ja sai vihdoin henkäistyksi:

”Mä olen odottanu tätä, Ell...Mikael.”

Mikael ummisti silmänsä. Kaikki ennalta mietityt kysymykset katosivat hänen mielestään, hän ei kyennyt ajattelemaan järkevästi, hänen päässään humisi. Hän ojensi kätensä pöydän yli, ja Salla tarttui siihen arasti. Hän veti naisen pöydän ympäri viereensä pehmeälle penkille, hipaisi tumman hiussuortuvan korvan taakse, hivuttautui lähemmäs.  Luoja, miten hän halusi tätä naista! Hän yritti turhaan rauhoittaa hengitystään, hänen käsivartensa etsiytyivät kuin itsestään Sallan ympärille. Hemmetti soikoon, hän ei pystynyt hillitsemään itseään, hän, jota ravipiireissä luonnehdittiin kylmän laskelmoivaksi ohjastajaksi, joka ei koskaan hermoillut. Mutta tämä ei ollut työasia, Mikael tajusi. Kukaan ei nähnyt hänen sisimpäänsä. Salla kostutti huuliaan, Mikael tulkitsi sen kutsuksi ja veti naisen vielä lähemmäs. He suutelivat kiihkeästi, pitkään, Salla tunnusteli Mikaelin hiuksia ja niskaa, takertui tämän vaatteisiin.

Mikaelin ajatuksissa siinsi Tammelan kaksio, mutta ehkä näin ensimmäisellä kerralla oli liian aikaista. Eiväthän he tunteneet toisiaan lainkaan, hän ei ollut ennättänyt kysyä ainuttakaan suunnittelemaansa kysymystä. Pohjolankadun sijaan hän ehdotti varovasti Ilveksen yökerhoa.

”Ei me voida, mun veli on siellä ja sen kaverit, ja Mattilan Kaitsukin saattaa tulla!” huudahti Salla kauhuissaan. ”Eikö olis mitään muuta paikkaa?”

Mikael haravoi mielessään kaupungin muutaman yökerhon läpi ja totesi, ettei niihin enää mahtuisi, muihin ravintoloihin ei pian enää pääsisi sisään, eikä mikään kahvila ollut öisin auki.

”On mulla yks paikka”, hän sanoi hiljaa. ”Mun ei oikeestaan pitäny vielä viedä sua sinne. Mutta mennään vaan, käydään Ärrän kautta, siellä ei oo yhtään syötävää.”

He kävelivät talvisia katuja kohti Tammelaa. Matkalla Mikael selitti ostaneensa kaksion lähinnä sijoitusmielessä, mutta oli päättänytkin pitää sen ensin vain itsellään.

”Mulla on ollu viime aikoina niin paljon ajateltavaa, että mä olen tarvinnu omaa rauhaa, niinku semmosta neutraalia tilaa, josta ei synny mielikuvia.”

Hän vaikeni, tässä kohdassa oli raja. Hän ei halunnut paljastaa elämästään liikaa, ennen kuin tuntisi Sallan paremmin.

”Tässä A-rapussa se on, kato, tossa lukee Laine, seiska-asunto. Se on tokassa kerroksessa, mennään rappuja”, selitti Mikael. Häntä jännitti yhtäkkiä vietävästi. Avainnippu putosi hänen kädestään, sen metallinen ääni kaikui hiljaisessa porraskäytävässä. Ovea avatessaan hän kuiskasi:

”Täällä ei ole oikeestaan muuta kun sänky ja kahvinkeitin, ei edes verhoja, ja lamppuja puuttuu. Mä ostin kioskilta pari kynttilää, kun siä sattu oleen, mut tikkuja en huomannu hankkia.”

Salla tunnusteli käsilaukkunsa taskuja, löysi etsimänsä. Hän ojensi varusteisiinsa kuuluvaa tupakansytytintä Mikaelia kohti selvittäen, ettei silti polttanut. Hänen katseensa seurasi kuin liimattuna, kun mies ripusti tummanruskean nahkatakin aution eteisen naulakkoon, kääntyi ottamaan hänenkin takkinsa, nosti ostokset lattialta ja katosi keittiöön. Salla kulki hänen perässään, katseli ympärilleen tyhjyyttään kaikuvassa kaksiossa. Tännehän voisi vaikka muuttaa asumaan, hän huomasi ajattelevansa, mutta torjui mietteet saman tien. Mikael oli juuri päässyt sanomasta, että tarvitsi omaa rauhaa.

”Onko sulla nälkä?” Mikael kysyi.

”Ei, mutta vettä voisin ottaa, elämä janottaa.”

Mies naurahti, eikä tuntenut itseään enää yhtä hermostuneeksi kuin vielä hetkeä aiemmin. Hän ojensi pahvimukillisen vettä, pyyteli anteeksi, ettei ollut hankkinut laseja. Hän halusi hipaista Sallan poskipäätä, sormeilla tämän hiuksia, tarttua käteen ja vetää syliinsä, eikä kuitenkaan tehnyt sitä. Hän ei ollut aikonut edetä näin nopeasti, hän olisi halunnut tutustua paremmin, ennen kuin toisi naisen luokseen. Hän ei tiennyt, mitä Salla häneltä odotti, hän ei voinut olla varma tämän motiiveista. Tässä pelissä oli suuret panokset, ja jos Mikael pelaisi väärin, hän saattaisi menettää Marin lisäksi myös Sallan, eikä hän halunnut jäädä yksin.

Mikael pyyhkäisi hiukset silmiltään. Mitä hyvänsä hän oli suunnitellutkin, Salla oli nyt hänen luonaan. Hän karisti epävarmuuden tiehensä niin hyvin kuin taisi. Jotain tehdäkseen hän asetti kynttilät paistinpannulle, sytytti ne ja kantoi muutoin pimeän makuuhuoneen lattialle. Salla tassutteli perässä, mietti, mitä sanoisi ja rohkaisi vihdoin mielensä:

”Sä oot siis aikonu olla yön täällä. Tota — mä just tajusin, että viimeset bussit on menny, niin että mä...kai...” Salla ei saanut kysymystään itseään miellyttävään muotoon.

”Voisitko sä jäädä tänne?” uteli Mikael varovasti. Kysymys sai veren kohoamaan Sallan poskille. Hän vilkaisi miestä huulillaan hymyntapainen, jota ei voinut tulkita väärin. Mikael astui lähemmäs, katsoi niin suoraan, että Sallaa värisytti, laski kätensä tämän hartioille saaden aikaan poltteen, joka tuntui varpaista sormenpäihin saakka. Salla kiersi käsivartensa Mikaelin ympärille ja painautui tätä vasten. Hän ei sanonut sanaakaan, se olisi ollut turhaa, sillä mies tiesi eikä enää epäröinyt.

Aamuyöllä Mikael heräsi yllättäen. Hän oli nähnyt samaa outoa unta kuin edellisenä päivänä ja tuntenut Sallan tummat hiukset kasvoillaan. Hän ei tiennyt, oliko oikeasti valveilla, sillä tunne hiuksista ei kadonnut. Tuntui kuin kasvoja olisi oikeasti kutittanut. Hänen oli pakko pyyhkäistä hiuksia pois, ja samassa hän muisti myöhäisen illan tapahtumat, naisen, jonka oli epäröiden kutsunut asuntoonsa, vaikka tiesikin sen vievän pitemmälle kuin oli uskaltanut ajatellakaan. Mikään ei olisi voinut estää heitä sen jälkeen, kun hän oli sulkenut kaksion oven jäljessään.

Mikael vilkaisi viereensä ja näki Sallan alastoman selän ja tummat hiukset. Hän oli pakahtua tunteeseen, jonka näky hänessä herätti. Aivan kuin veri olisi kuohunut koskena hänen sisällään. Salla liikahti, käänsi kylkeä, hakeutui kiinni mieheen kuin turvaa etsien. Mikael ei voinut olla silittämättä naisen hiuksia, hänen oli pakko kohottautua tutkimaan huulillaan tämän suloista olkapäätä, siirtyä kaulan kautta hyväilemään kiinteitä, pyöreitä rintoja. Salla ei nukkunut, hän oli havahtunut kosketukseen, ja hän vastasi miehen kutsuun toivoen, ettei yö loppuisi koskaan.